TOINEN LUKU

Bimalan kertomus

IV

Näihin aikoihin saapui Sandip Babu seuralaisineen meidän tienoillemme saarnaamaan swadešia.

Temppelihallissamme on suuri kokous. Me naiset istumme siellä toisella puolen, esiripun takana. Riemuhuuto Bande Mataram lähenee värisyttäen koko olemustani. Äkkiä tulvahtaa temppelin pihalle joukko paljasjalkaisia, turbaanipäisiä nuorukaisia keltaisissa viitoissaan, niinkuin punaliejuinen puro ensimmäisten sateiden aikana kuivuneeseen uomaansa tulvahtaa. Koko paikan täyttää suunnaton ihmisjoukko, jonka läpi kymmenkunta nuorukaista olkapäillään kantaa suuressa tuolissa istuvaa Sandip Babua.

Bande Mataram! Bande Mataram! Bande Mataram! Tuntuu siltä kuin taivas olisi halkeamassa ja tuhansiksi pirstaleiksi hajoamassa. Minä olin jo aikaisemmin nähnyt Sandip Babun kuvan. Hänen piirteissään oli jotakin minulle epämieluista. Hän ei suinkaan ollut ruma — päinvastoin: hänen kasvonsa olivat erittäin kauniit. Mutta kaikesta huolimatta minusta tuntui siltä, että niihin sisältyi liian suuri määrä kehnoa ainesta. Hänen silmiensä valo ei näyttänyt olevan täysin oikeata. Senvuoksi minua ei miellyttänyt, että mieheni arvelematta myöntyi kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Rahan tuhlauksen minä voin sietää, mutta minua harmitti kovin se ajatus, että hän petti miestäni käyttäen hyväkseen hänen ystävyyttänsä. Hän ei käyttäytynyt ollenkaan askeetin tavalla, eipä edes niinkuin kohtuullisissa varoissa elävä mies, vaan kerrassaan keikarimaisesti. Ylellisyyttä ja elämän mukavuutta hän näytti rakastavan. Kokonainen sarja tuollaisia ajatuksia muistuu mieleeni, mutta jääkööt nyt sikseen.

Mutta kun Sandip Babu alkoi puhua tuona iltana, ja hänen sanansa saattoivat kuulijajoukon mielet aallehtimaan, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet murtaa kaikki padot, näin hänet ihmeellisesti muuttuneena. Varsinkin kun temppelinharjan taakse hitaasti painuvan auringon sädekimppu äkkiä valaisi hänen kasvojansa, hän näytti jumalien lähettiläältä.

Hänen puheensa oli alusta loppuun asti myrskyisää purkausta. Hänen luottamuksensa asian onnistumiseen oli rajaton. En tiedä, miten se oikeastaan tapahtui, mutta äkkiä huomasin kärsimättömästi siirtäneeni esiripun syrjään ja suunnanneeni katseeni puhujaan. Kukaan ei välittänyt vähääkään siitä, mitä tein. Vain kerran minä huomasin, kuinka hänen silmänsä hohtelivat kohti minua kuin kohtalokkaan Orionin tähdet.

Olin ihan haltioissani. En tuntenut itseäni enää radžahin puolisoksi, vaan Bengalin naissuvun ainoaksi edustajaksi. Ja puhuja tuolla edessäni, hän oli Bengalin sankari. Kuten taivas oli vuodattanut valonsa hänen ylitsensä, samoin piti hänen saada naisen siunaus tehtäväänsä varten…

Minusta näytti selvästi siltä, että hänen puheensa oli loimahtanut vieläkin intohimoisempaan lieskaan, kun hän oli minut huomannut. Indran ratsu ei totellut ohjaksiansa; ukkonen meurusi ja salamat välkkyivät. Minä mietin itsekseni, että silmäni olivat sytyttäneet tuleen hänen puheensa; sillä me naiset emme vaali vain kotilieden tulta, vaan itsensä sielun liekkiä.

Palatessani tuona iltana kotiin minä säteilin uutta ylpeyden ja riemun tunnetta. Mielessäni raivonnut myrsky oli kokonaan muuttanut olemukseni painopisteen. Muinaisen Kreikan neitojen tavoin olisin mielelläni leikannut pitkät, kiiltävät hiuspalmikkoni jousenjänteiksi sankarilleni. Jos ulkonaiset koruni olisivat olleet tunteistani riippuvaiset, niin kaulanauhani ja rannerenkaani olisivat murtaneet lukkonsa ja singonneet meteoriparvena yli kuulijajoukon. Minä tunsin, että ainoastaan persoonallinen uhraus voi minua auttaa kestämään myrskyisää haltioitumistani.

Kun mieheni myöhemmin tuli kotiin, pelkäsin minä kovin hänen sanovan jotakin sellaista, mikä ei sointuisi vielä korvissani kaikuvaan voittoisaan riemulauluun. Minä pelkäsin hänen totuudenintonsa voivan johtaa hänet lausumaan jotakin moittivaa siitä, mitä iltapuolella oli puhuttu. Silloin minä olisin häntä avoimesti uhmannut ja olisin hänet nöyryyttänyt. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan… ja sekään ei minua miellyttänyt.

Hänen olisi pitänyt sanoa: »Sandip on saattanut minut järkiini. Nyt minä huomaan, kuinka väärässä olen kaiken aikaa ollut.»

Minusta tuntui siltä, että mieheni vaikeni minun kiusallani, että hän itsepintaisesti kieltäytyi innostumasta. Minä kysyin häneltä, kuinka kauan Sandip Babu oli viipyvä paikkakunnallamme.

»Hän lähtee varhain huomisaamuna Rangpuriin», vastasi mieheni.

»Välttämättä jo huomenna?»

»Niin, hän oli luvannut siellä puhua.»

Minä olin hetkisen vaiti ja kysyin sitten jälleen: »Eikö hän sentään voisi jäädä vielä päiväksi?»

»Se tuskin käynee päinsä. Mutta miksi niin tahtoisit?»

»Tahtoisin kutsua hänet päivälliselle ja itse tarjoilla hänelle.»

Mieheni oli ihmeissään. Hän oli usein pyytänyt minua olemaan läsnä, kun oli kutsunut läheisiä ystäviänsä luokseen aterioimaan, mutta minä en ollut milloinkaan suostunut. Hän silmäili minua tarkkaavasti, sanaakaan sanomatta. Minä en oikein ymmärtänyt hänen katsettansa.

Äkkiä minut valtasi häpeäntunne.

»Ei, ei!» huudahdin minä. »Se ei käy mitenkään päinsä!»

»Miksei?» virkkoi hän. »Minä kysyn häneltä itseltään, ja jos suinkin mahdollista, niin hän varmaan jää huomiseen asti.»

Kävi ilmi, että asia oli hyvinkin mahdollinen.

Tahdon olla täysin vilpitön. Sinä päivänä minä moitin Luojaani siitä, ettei hän ollut antanut minulle erinomaista kauneutta — ei sydänten ryöstämistä varten, vaan sen vuoksi, että rakkaus kirkastaa. Tänä suurena päivänä piti isänmaani miesten nähdä isänmaan jumalatar naisen hahmossa. Mutta miehet, ikävä kyllä, eivät jumaluutta näe, jos ulkonainen kauneus puuttuu. Näkisikö Sandip Babu kotimaamme Šaktin [Šakti: kyky, voima, jumaluuden vaikutusvoima] minussa ilmestyvän? Vai pitäisikö hän minua ihan tavallisena aviovaimona?

Sinä aamuna minä kostutin vapaana aaltoavat hiukseni hyvätuoksuisella vedellä ja sidoin ne löysään solmuun punaisella silkkinauhalla, jonka taitavasti pujottelin niiden lomitse. Päivällinen näet oli jo kahdentoista aikaan, joten en ehtinyt kylvyn jälkeen tukkaani kuivaamaan, palmikoimaan ja kokoamaan, kuten tavallisesti. Puin ylleni kultapäärmeisen valkean sarin ja lyhythihaisen musliinipuseroni.

Omasta puolestani olin sitä mieltä, että pukuni oli sangen hillitty ja ettei mitään yksinkertaisempaa olisi hevillä voinut keksiä. Mutta kälyni, joka sattui menemään ohitseni, seisahtui äkkiä eteeni, silmäili minua kiireestä kantapäähän ja hymyili kiinnipuristetuin huulin merkitsevää hymyä. Kun kysyin minkätähden, vastasi hän: »Minä ihailen koreata asuasi.»

»Miksi se sinua niin huvittaa?» kysyin minä sangen harmistuneena.

»Se on kerrassaan mainio», sanoi hän. »Ajattelin tässä vain, että sen olisi tehnyt täydelliseksi avokaulainen englantilainen pusero.» Hänen suunsa ja silmänsä, vieläpä koko ruumiinsakin näytti hytkivän pidätettyä naurua, kun hän lähti huoneesta.

Minä olin kovin kiukuissani, aioin riisua kaikki yltäni ja pukeutua arkivaatteisiini. En voi tarkoin sanoa, miksi en kumminkaan aikomustani toteuttanut. Naiset ovat seuraelämän kaunistus — niin minä itselleni vakuuttelin — ja mieheni ei missään tapauksessa olisi tyytyväinen, ellen esiintyisi Sandip Babun nähden säätyni mukaisesti puettuna.

Aikomukseni oli tulla näkyviin vasta heidän pöytään istuuduttuaan. Pitämällä silmällä tarjoilua olisin ehtinyt voittaa ensi ujouteni. Mutta päivällinen ei valmistunutkaan ajoissa, ja oli jo myöhä. Mieheni lähetti hakemaan minua esitelläkseen minut vieraalleen.

Minä olin ylen hämilläni katsoessani Sandip Babua silmiin. Minun onnistui kumminkin malttaa mieleni, niin että saatoin sanoa: »Olen kovin pahoillani, että päivällinen myöhästyy.»

Hän tuli arkailematta luokseni ja istuutui viereeni. »Jonkinlaisen aterian minä saan joka päivä, mutta runsauden jumalatar pysyttelee poissa näkyvistäni. Nyt, kun jumalatar itse on ilmestynyt, ei haittaa, vaikka päivällinen tuleekin myöhään.»

Hänen käytöksensä oli yhtä mahtipontista kuin hänen julkinen esiintymisensä. Hän ei ollenkaan epäröinyt, vaan näytti tottuneen kehoittamatta asettumaan valitsemalleen paikalle. Hän vaateli tutunomaisiin suhteisiin pääsemistä niin selviömäisenä asiana, että toinen olisi tuntenut olevansa väärässä, jos olisi tahtonut puolestaan kieltäytyä.

Minä pelkäsin kamalasti, että Sandip Babu piti minua ujona, vanhanaikaisena ja mitättömänä olentona, mutta en olisi kumminkaan millään ehdolla voinut lumota tai häikäistä häntä henkevillä vastauksilla. Kuinka olikaan voinut pälkähtää päähäni — kummastelin minä harmistuneena — astua hänen näkyviinsä näin naurettavassa asussa?

Päivällisen jälkeen minä olin aikeissa lähteä, mutta Sandip Babu asettui tielleni, arkailematta kuten aina.

»Ette saa pitää minua niin ahnaana», sanoi hän. »Minä en jäänyt päivällisen vuoksi, vaan noudattaakseni kutsuanne. Jos te nyt pakenette, niin ette ole kohdellut vierastanne niinkuin pitää.»

Ellei hän olisi lausunut noita sanoja kevyen huolettomasti, niin ne olisivat särähtäneet korvissani. Olihan hän toisaalta mieheni läheisimpiä ystäviä, joten saatoin pitää itseäni hänen sisarenansa.

Minun yrittäessäni kohota tuon suuren tutunomaisuuden kannalle tuli mieheni avuksi. Hän sanoi: »Etkö voi tulla takaisin, kun olet aterioinut?»

»Mutta teidän pitää se luvata», virkkoi Sandip Babu, »ennenkuin laskemme teidät menemään.»

»Minä tulen», vastasin minä heikosti hymyillen.

»Tiedättekö», jatkoi Sandip Babu, »minkätähden minä en voi teihin luottaa? Nikhil on ollut naimisissa nämä yhdeksän vuotta, ja te olette koko tämän ajan vältellyt minua. Jos teette samoin seuraavien yhdeksän vuoden aikana, niin me emme enää näe toisiamme.»

Minä tartuin hänen huomautukseensa ja kysyin hiljaisella äänellä: »Miksi emme näkisi toisiamme?»

»Tähtiin on kirjoitettu, että minä kuolen nuorena, Ei kukaan esi-isistäni ole elänyt kolmeakymmentä vuotta kauemmin. Minä olen nyt seitsemänkolmatta.»

Hän tiesi tuon tehoavan. Äänessäni oli varmaan huolestumisen häivä, kun vastasin hänelle hiljaa: »Koko maamme siunaus on varmaan torjuva tähtien turmiokkaan vaikutuksen.»

»Siinä tapauksessa maan jumalattaren itsensä täytyy lausua tuo siunaus. Senpätähden toivonkin hartaasti, että palaatte, jotta talismanini voi alkaa jo tänään vaikuttaa.»

Sandip Babu osasi niin hyvin käyttää rynnäkköä, ettei minulla ollut minkäänlaista' tilaisuutta panna pahakseni sellaista, mitä en olisi milloinkaan sallinut jonkun toisen tekevän.

»Niinpä», päätti hän nauraen puheensa, »pidätän miehenne panttivankina, kunnes tulette takaisin.»

Kun olin jo menossa, hän huudahti: »Saanko teitä hieman vaivata?»

Minä käännyin ihmeissäni »Älkää pelästykö», sanoi hän. »Kysymyksessä on vain lasillinen vettä. Kenties huomasitte, etten juonut vettä päivällisen aikana. Juon vasta hieman myöhemmin.»

Minun täytyi osoittaa mielenkiintoa ja kysyä asian syytä. Hän alkoi esittää minulle ruoansulatushäiriöittensä historiaa kertoen kärsineensä niistä jo seitsemän kuukautta, koetelleensa kaikenlaisia allopaattisia ja homeopaattisia parannuskeinoja ja saavuttaneensa mitä ihmeteltävimpiä tuloksia kotimaisten menetelmäin avulla.

»Nähkääs», lisäsi hän sitten hymyillen. »Jumala on järjestänyt minun raihnautenikin sillä tavoin, että ne tottelevat vain swadeši-pillerien pommitusta.»

Nyt puuttui miehenikin keskusteluun. »Sinun täytyy myöntää vetäväsi puoleesi ulkomaisia rohdoksia yhtä voimallisesti kuin maa vetää puoleensa meteoreja. Sinulla on oleskeluhuoneessasi kolme hyllyä täynnä…»

Sandip Babu keskeytti hänen lauseensa. »Tiedätkö, mitä ne ovat?» Ne ovat rankaiseva poliisimahti. Ne eivät tule sen vuoksi, että niitä tarvitaan, vaan siitä syystä, että niitä vaatii nykyinen järjestys, joka meitä sakottaa ja muuten kiusaa.»

Mieheni ei siedä liioittelua, ja minä huomasin tuon olevan hänelle epämieluista. Mutta kaikki koristeet ovat liioittelua. Niitä ei luo Jumala, vaan tekee ihminen. Muistan kerran puolustaneeni jotakin pientä valhettani sanomalla miehelleni: »Ainoastaan puut ja eläimet ja linnut ilmaisevat pelkän totuuden, koska niiltä olioparoilta kokonaan puuttuu keksintäkyky. Tässä kohden ihmiset osoittavat paremmuutensa, ja naiset ovat vielä etevämpiä kuin miehet. Naiselle sopii hyvin korujen samoinkuin hienojen valheidenkin runsaus.»

Kun astuin naisten huoneisiin johtavaan käytävään, näin kälyni seisomassa erään ikkunan luona, mistä voi nähdä vastaanottohuoneeseen. Hän tirkisteli venetsialaisten verhojen lomitse.

»Sinäkö täällä?» kysyin minä ihmeissäni.

»Salaa kuuntelemassa!» vastasi hän.

V

Minun palatessani Sandip Babu pyyteli sievästi anteeksi. »Pelkäänpä vieneeni teiltä ruokahalun», sanoi hän.

Minua kovin hävetti. Olin tosiaankin suoriutunut sopimattoman nopeasti ateriastani. Oli helppo saada laskemalla selville, ettei kunnollisesta aterioimisesta siinä ajassa voinut olla puhettakaan. Mutta minä en aavistanutkaan, että joku ryhtyisi tahallaan laskemaan.

Sandip Babu luultavasti huomasi minun häpeävän, ja siitä kävi kiusallinen tunteeni entistään voimakkaammaksi. »Minä tiesin hyvin», sanoi hän, »että teidän teki mieli juosta pakoon villin kauriin lailla, joten minulle on sitäkin arvokkaampaa, että piditte lupauksenne.»

Minä en keksinyt mitään soveliasta vastausta, vaan istuuduin punastuen ja mielenahdistusta tuntien sohvan toiseen päähän. En kyennyt enää mitenkään näkemään itseäni lihaksi muuttuneena naisellisuuden Šaktina, jonka piti pelkällä läsnäolollaan majesteetillisen ylväästi kruunata Sandip Babu. Sandip Babu alkoi tarkoituksellisesti keskustella mieheni kanssa. Hän tiesi terävän ymmärryksensä pääsevän parhaiten oikeuksiinsa iskuvalmiissa vastauksissa. Olen sittemmin usein huomannut, ettei hän jättänyt käyttämättä yhtäkään kiistelytilaisuutta, kun minä satuin olemaan saapuvilla.

Hän tunsi Bande Matarani-hurmiota koskevat mieheni mielipiteet ja aloitti uhkamielisesti: »Etkö siis myönnä isänmaallisessa työssä voitavan vedota mielikuvitukseen?»

»Se saakoon sijansa, Sandip, mutta minä en pidä suotavana, että kaikki rakennetaan sille pohjalle. Minä tahtoisin nähdä kotimaani sellaisena kuin se todellisuudessa on ja senvuoksi minä pelkään ja häpeen käytellä apuna hypnotisoivia intoisänmaallisia puheita.»

»Se, mitä sinä nimität hypnotisoivaksi puheeksi, merkitsee minulle totuutta. Minä rakastan ja kunnioitan kotimaatani niinkuin Jumalaani. Ihmisyys on minulle pyhä. Jumala ilmaisee itseänsä sekä ihmisessä että isänmaassa.»

»Jos tuo todellakin on uskosi, niin sinun ei pitäisi nähdä mitään eroa ihmisen ja ihmisen, maan ja maan välillä.»

»Eipä tietenkään. Mutta voimani ovat rajoitetut, joten kotimaani palvonta sulkee itseensä ihmiskuntaan kohdistuvan hartaan kunnioitukseni.»

»Minä en tahdo moittia palvontaasi sinänsä, mutta kuinka aiot selviytyä Jumalasi palvonnasta, jos vihaat toisia maita, joissa hän ilmaisee itseänsä samoinkuin omassa kotimaassasikin?»

»Viha on palvonnan apulainen. Ardžuna voitti itselleen Mahadevan suosion [Ardžuna, Pandu-heimon suuri sankari Mahabharata-teoksessa. Mahadeva ("Suuri jumala") on Višnu] painiskelemalla hänen kanssaan. Jumala on lopulta kanssamme, jos olemme valmiit tarjoamaan hänelle taistelua.»

»Jos niin on laita, niin hänen palvelijoitansa ovat sekä kansan auttajat että sen vahingoittajat. Mitä aihetta silloin on saarnata intoisänmaallisuutta?»

»Kun on kysymyksessä oma maa, on asianlaita toisin. Sen palvontaa vaatii sydän vastaansanomattomasti.»

»Jos päättelet johdonmukaisesti edelleen, niin sinun täytyy väittää, että koska Jumala ilmenee meissä, meidän on palvottava ennen kaikkea omaa itseämme — luonnollisen vaiston vaatimuksesta.»

»Kuulehan, Nikhil, tuo kaikki on vain kuivaa teoriaa. Etkö käsitä, että on olemassa tunteita?»

»Minäpä sanon sinulle totuuden, Sandip», vastasi mieheni. »Tunteeni se juuri loukkaantuu, kun te yritätte tehdä vääryydestä velvollisuuden ja jumalattomuudesta siveellisen ihanteen. Jos minä en voi varastaa, niin syynä eivät ole loogilliset kykyni, vaan eräänlainen itseeni kohdistuva kunnioitus ja kiintymys ihanteisiin.»

Minua kuohutti. Lopulta en enää voinut vaieta, vaan huudahdin: »Eikö jokaisen maan historia, Englannin, Ranskan, Saksan tai Venäjän, ole kertomusta varkauksista oman maan hyväksi?»

»Ne joutuvat vastaamaan varkauksistansa ja vastaavat niistä nytkin; niiden historia ei ole vielä lopussa.»

»Joka tapauksessa», virkkoi väliin Sandip Babu, »voimme nähdäkseni noudattaa niiden esimerkkiä. Täyttäkäämme maamme kirstut varastetulla tavaralla ja kulukoon sitten, samoinkuin muuallakin, vuosisata toisensa jälkeen, ennenkuin niistä vastaamme, jos tulee pakko vastata. Mutta olehan hyvä ja sano, mistä kohden historiasta löydät esimerkin sellaisesta 'varastamisesta’?»

»Kun Roma maksoi syntivelkansa, ei kukaan siitä tietänyt. Sen menestys näytti koko ajan rajattomalta. Mutta etkö huomaa erästä seikkaa: kuinka heidän selkäänsä sälyttämänsä valhe- ja petostaakat musertavat heidät itsensä?»

Minulla ei ollut milloinkaan ennen ollut tilaisuutta kuunnella mieheni ja hänen ystäviensä keskusteluja. Kun hän minun kanssani väitteli, tunsin aina, kuinka vastahakoisesti hän ajoi minut ahtaalle. Se johtui siitä, että hän rakasti minua. Tänään olin ensi kerran kuulemassa hänen etevää väittelytaitoansa.

Sydämeni ei kumminkaan tahtonut asettua hänen kannallensa. Minä yritin löytää jotakin vastausta, mutta sitä ei löytynyt. Jos asettuu oikeamielisyyden kannalle, niin tuntuu mahdottomalta mennä sanomaan, että jokin asia on liian hyvä voidakseen olla hyödyllinen.

Yht'äkkiä Sandip Babu kääntyi minulta kysymään: »Mitä te arvelette asiasta?»

»Minä en välitä hienoista erotteluista», puhkesin minä puhumaan. »Sanon teille yksinkertaisesti mitä tunnen. Minä olen ihminen ja niinmuodoin ahne. Tahtoisin toimittaa isänmaalleni paljon hyvää. Hätätilassa käyttäisin väkivaltaa ja varkauttakin. Osaan olla vihainen. Voisin vihastua maani asian puolesta. Jos vaadittaisiin, voisin surmatakin kostaakseni sen häväistystä. Minä haluan haltioitua, ja sen, mikä minua haltioittaa, täytyy esiintyä minulle aistittavassa muodossa, isänmaanani. Sillä täytyy olla jokin näkyvä symboli, joka lumoo mieltäni. Minä tahtoisin olennoida isänmaani, nimittää sitä Äidiksi, Jumalattareksi, Durgaksi [Durga: jumalatar, Himavantin tytär ja Šivan puoliso] — ja maan kamara olisi punaisena uhrilahjaini verestä. Minä olen inhimillinen enkä jumalallinen olento.»

Sandip Babu hypähti seisaalleen, huitoi käsiään ja huusi: »Hurraa!» Kohta sen jälkeen hän huomasi erehdyksensä ja huusi: »Bande Mataram!»

Mieheni kasvoissa näkyi tuskan häivä. Hän virkkoi minulle leppoisasti: »En minäkään ole jumalallinen, olen vain ihminen. Ja senvuoksi minulla ei ole lupa sietää pahoista ominaisuuksistani rakennettavan isänmaani kuvaa — ei milloinkaan,. ei milloinkaan!»

Sandip Babu huudahti: »Näetkö, Nikhil, kuinka, totuus muuttuu lihaksi ja vereksi naisen sydämessä. Nainen osaa olla julma; hänen raivonsa on kuin sokea myrsky. Se on kaunis peloittavuudessaan. Miehessä se on ruma, koska sen ytimessä asustaa harkinnan kalvava mato. Usko minua, Nikhil, meidän naisemme ne maan pelastavat. Nyt ei ole pelokkaan arkailun aika. Meidän on käyttäydyttävä häikäilemättömästi, horjumatta, harkitsematta. Meidän on tehtävä syntiä. Meidän on annettava naisillemme punaista sandelitahdasta, jotta he voitelevat syntimme ja kohottavat sen valtaistuimelle. Etkö muista runoilijan sanoja:

»'Synti, sorea synti, tule punasuudelmaisi hehkulla valamaan tulenkarvaista viiniä suoniimme. Hilpeän hillittömyyden torvea soita, sen seppelin otsamme kaunista, sinä herratar herjan! Tule, voitele rintamme rohkeat häpeän mudalla mustimmalla, itse häpeämättä.’

»Hävitköön sellainen oikeamielisyys, joka ei voi hymyillen tuottaa tuskaa ja turmiota.»

Sandip Babun seistessä siinä pystyin päin, silmänräpäyksen virikettä noudattaen häpäisemässä kaikkea sitä, mitä kaikkien maiden ja kaikkien aikojen ihmiset ovat korkeimpanansa kunnioittaneet, koko ruumiini tuntui värisevän. Mutta Sandip Babu jatkoi jalkaa polkien: »Minä näen: sinä olet se ihana tulisielu, joka polttaa kodin poroksi valaistakseen sen tulella avarampaa maailmaa. Suo meille kesytön rohkeus syöksyä häviön syvimpiin syvyyksiin asti! Suo sulosi kaikelle turmaa tuovalle!»

Ei käynyt selvästi ilmi, ketä Sandip Babu oikeastaan huusi avuksensa. Kenties sitä jumalatarta, jolle Bande Mataram oli omistettu. Kenties kotimaansa naisia yleensä. Tai kenties heidän edustajaansa, sitä naista, joka seisoi hänen edessään. Hän olisi vielä jatkanut samaan tapaan, ellei mieheni olisi äkkiä noussut, koskettanut kepeästi hänen olkapäätänsä ja sanonut: »Sandip, Tšandranath Babu on täällä.»

Minä säpsähdin ja käännyin katsomaan. Tulija oli kunnianarvoisen näköinen vanha herra, joka seisoi odottaen ovella, epäröiden, astuisiko edemmäksi vai vetäytyisikö takaisin. Hänen kasvoissaan oli lempeä kajaste, ikäänkuin laskevan auringon valo.

Mieheni astui luokseni ja kuiskasi: »Tässä on opettajani, josta olen sinulle usein kertonut. Tervehdi häntä niinkuin soveliasta on!»

Minä kumarsin syvään ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa. Hän siunasi minua sanoen: »Jumala teitä aina siunatkoon, äityeni.»

Kuinka tarvitsinkaan sellaista siunausta tuona hetkenä!

Nikhilin kertomus

I

Oli aika, jolloin varmasti uskoin voivani kestää kaikki, mitä Jumala kestettäväkseni määrää. En ole milloinkaan joutunut koetukselle. Nyt luulen sen hetken tulleen.

Minulla oli tapana koetella mieleni lujuutta kuvittelemalla kaikenlaisia minulle mahdollisesti sattuvia onnettomuuksia — köyhyyttä, vankeutta, häpeää, kuolemaa, Bimalankin kuolemaa. Ja kun sitten ajattelin kykeneväni kestämään tuon kaiken, en vannaankaan liioitellut. Mutta eräs asia ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni, ja juuri sitä minä nyt ajattelen tietämättä voisinko sen todellakin kestää. Sydämessäni on oas, joka pistää minua alinomaa jokapäiväisiä töitä suorittaessani. Tuntuupa sen pisto vielä unessanikin. Aamulla herätessäni minä näen taivaan kasvot kalseina. Mitä se merkitsee? Mitä onkaan tapahtunut?'

Mieleni on käynyt niin Herkkätunteiseksi, että kulunut elämänikin, joka kantoi onnen valhepukua, nyt tuntuu kiduttavan sydäntäni valheellisuudellansa, ja häpeä ja murhe käyvät lähestyessään sitä ilmeisemmiksi, mitä enemmän ne yrittävät salata kasvojansa. Sydämeni on pelkkää silmää. Ne asiat, joita minun ei pitäisi nähdä ja joita en tahdo nähdä — juuri ne työntyvät pakostakin näkyviini.

Oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin onneton kohtaloni ilmenee pitkänä koettelemusten sarjana. Ihan odottamatta on alkanut vallita ankara hätä sydämessä, joka ennen näytti uhkuvan runsauttansa. Se palkka, jonka olen maksanut silmänlumeelle yhdeksästä Huoruuteni vuodesta, on minun nyt maksettava korkoineen takaisin totuudelle, ja siihen maksamiseen on kuluva koko loppuikäni.

Mitä hyötyä on siitä, että yritän väkivaltaisesti ylläpitää ylpeyttäni? Mitä haittaa, vaikka tunnustaakin, että minusta puuttuu jotakin? Kenties sitä harkitsematonta häikäilemättömyyttä, joka naisia miehissä miellyttää. Mutta onko voima pelkkää lihasten toimintaa? Saako voima arkailematta polkea heikot jalkoihinsa?

Mutta miksi harkitsenkaan tätä kaikkea? Arvoa ei voi ansaita siitä kiistelemällä. Ja minä olen arvoton, arvoton, arvoton!

Entä sitten, jos olenkin arvoton! Onhan rakkauden todellinen merkitys siinä, että se voi lakkaamatta siunata arvotonta omalla runsaudellansa. Arvollisilla on monenlaisia palkintoja maan päällä, mutta rakkauden on Jumala varannut erikoisesti arvottomille.

Näihin asti Bimala oli kotoinen Bimalani, rajoitetun elämänpiirin ja totunnaisten pienten velvollisuuksien tuote. Minä kysyin itseltäni, kumpusiko hänen rakkautensa sydämestä, vai oliko se vain ulkonaisten tekijäin aiheuttamaa jokapäiväistä tottumusta.

Minun teki kovin mieleni nähdä Bimala kukoistamassa koko totuudessaan ja voimassaan. Mutta samalla unohdin ottaa huomioon, että on luovuttava kaikista sovinnaisiin oikeuksiin perustuvista vaatimuksista, jos tahtoo nähdä jonkun henkilön kehkeytyvän täysin olemuksensa lain mukaan.

Miksi en ollut sitä ajatellut? Siitäkö syystä, että tunsin ylpeää varmuutta vaimoni omistamisesta? Ei. Se tapahtui sen vuoksi, että luotin rakkauteen mitä lujimmin. Olin kyllin turhamainen uskoakseni olevani niin voimakas, että sietäisin nähdä totuuden pelottavassa alastomuudessaan. Minä kiusasin Sallimusta, mutta pysyin yhä ylpeässä päätöksessäni: tahdoin voitokkaasti suoriutua kokeesta.

Eräässä suhteessa Bimala ei ollut minua ymmärtänyt. Hän ei voinut täysin käsittää, että minä pidin kaikkea väkivallan käyttöä heikkoutena. Vain heikoilta puuttuu uskallus olla oikeamielisiä. He väistävät tuota velvollisuuttansa koettaen päästä nopeasti päämääräänsä luvattomia oikoteitä kulkien. Kärsivällisyys tekee Bimalan kärsimättömäksi. Hän rakastaa miehen rajuutta, kiivautta, kohtuuttomuutta. Hänen kunnioitukseensa täytyy kuulua jokin määrä pelkoa.

Minä olin toivonut Bimalan vapautuvan tuosta taipumuksestansa kodin ahtaan piirin ulkopuolella. Mutta nyt minä olen varma siitä, että se juontuu syvältä hänen olemuksestansa. Hän rakastaa rajuutta. Elämän yksinkertaisen ravinnon täytyy olla niin ankarasti höystettyä, että se polttaa hänen kieltänsä ja kurkkuansa. Minun periaatteenani on aina ollut välttää toiminnassani hurjaa hillittömyyttä, johon on itseään keinotekoisesti kiihoitettava. Minä tiedän Bimalan olevan vaikea antaa arvoa tälle ominaisuudelleni, koska hän pitää arvelujani heikkoutena. Hän on ihan vihoissaan minulle, kun en lähde sokeasti hyökkäämään huutaen Bande Mataram.

Siinä suhteessa olen menettänyt kaikkien kansalaisteni suosion, kun en ole yhtynyt heidän meteliinsä. He ovat varmat siitä, että minä tavottelen jotakin arvonimeä tai pelkään poliisia. Poliisi puolestaan arvelee minun osoittavan liioiteltua leppoisuutta ja varmaan suunnittelevan jotakin salahanketta.

Minä olen vilpittömästi sitä mieltä, että ne, jotka eivät voi haltioitua nähdessään isänmaansa sellaisena kuin se todellisuudessa on, tai ne, jotka eivät voi rakastaa ihmisiä ihmisinä, — ne, joiden täytyy välttämättä pitää suurta ääntä ja tehdä isänmaastaan epäjumala voidakseen ylläpitää hurmiotansa, ne rakastavat hurmiota enemmän kuin isänmaataan.

Yrittäessämme asettaa hurmiomme totuutta korkeammalle me osoitamme orjanmieltä. Kun henkemme on vapaa, emme kiinnitä huomiota itseemme. Sairasta elämänvoimaamme täytyy olla ärsyttämässä jokin harhakuva tai maallinen tai hengellinen arvovalta, joka saa sen liikkeelle. Niin kauan kuin sulkeudumme totuudelta ja toimimme ainoastaan jonkin hypnoottisen virikkeen vaikutuksesta, meidän täytyy tunnustaa, ettemme kykene hallitsemaan itseämme. Millaiset elämänehtomme lienevätkin, me emme saa sallia minkään kuvitellun aaveen enempää kuin todellisen poppamiehenkään pitävän itseämme hirmuvaltansa alaisina.

Eräänä päivänä, kun Sandip väitti minulta puuttuvan mielikuvitusta sanoen siitä johtuvan, etten näe isänmaatani elävänä ihannekuvana, Bimala yhtyi hänen mielipiteeseensä. Minä en sanonut mitään, puolustuksekseni, sillä sanasodassa saavutettu voitto ei lisää onneamme. Bimalan eriävä mielipide ei johdu älyn puutteesta, vaan pikemmin luonnonlaadun erilaisuudesta.

He väittävät minulta puuttuvan mielikuvitusta. Heidän mielestään minulla tosin on öljyä lampussani, mutta lamppuni ei pala. Minä puolestani syytän heitä ihan samasta asiasta. Tahtoisin heille sanoa: »Te olette valottomat kuin piikivi. Teidän täytyy joutua ankariin yhteentörmäyksiin ja pitää kovaa melua saadaksenne itsestänne irti kipinän. Mutta yksitellen sinkoilevat välkähdykset palvelevat vain itserakkauttanne auttamatta teitä selvemmin näkemään.»

Viime aikoina olen huomannut, että Sandip on karkeiden himojen orja. Hänen aistillisuutensa samentaa hänen uskonnollisuuttansa ja painaa hänen kansalliseen innostukseensa tyrannimaisen leiman. Hänen älynsä on terävä, mutta hän on luonnostaan raaka ja ylistää itsekkäitä halujansa kauniilta kaikuvin nimin. Vihan huokea lohdutus on hänelle tarpeen yhtä suuressa määrässä kuin himojensa tyydyttäminen. Bimala on aikaisemmin usein minua varoittanut hänen rahanhimonsa vuoksi. Minä tiesin vaimoni olevan oikeassa, mutta en kyennyt kitsastelemaan. Häpesin itselleni tunnustaa, että Sandip käytti minua edukseen.

Tällä hetkellä lienee kuitenkin vaikea saada Bimalalle selväksi, että Sandipin isänmaanrakkaus on vain hänen ahneen itserakkautensa toinen ilmenemismuoto. Bimalan Sandipille osoittama tavaton kunnioitus pidättää minua mitään puhumasta, sitäkin enemmän, kun pelkään mustasukkaisuuden häiveen huomaamattani johtavan minua liioitteluun. Voihan olla niin, että sydämeni tuska on jo vääristänyt Sandipin kuvan. Mutta sittenkin lienee parempi puhua kuin antaa tunteitten edelleen jäytää mieltäni.

II

Minä olen tuntenut opettajani jo kolmekymmentä vuotta. Hän ei pelkää panettelua, ei onnettomuuksia, eipä kuolemaakaan. Minua, joka olin syntynyt jatkamaan sukuni perintätapoja, ei olisi voinut pelastaa mikään, ellei hän olisi liittänyt minun kohtaloihini omaa elämäänsä, joka on rauhan, totuuden ja henkisten näkemysten kirkastama. Hän oli minulle hyvyyden ihanteellinen ilmestymä.

Opettajani tuli tuona päivänä luokseni ja sanoi: »Onko tarpeellista pidättää Sandipia täällä kauemmin?»

Hän vaistosi luonnostaan niin herkästi kaikkia pahoja enteitä, että oli heti asian ymmärtänyt. Hän ei joutunut hevillä mielenliikutuksen valtaan, mutta tuona päivänä häntä säikytti uhkaavan onnettomuuden varjo. Tiedänhän minä, kuinka hän minua rakastaa.

Teetä juotaessa minä sanoin Sandipille: »Olen vastikään saanut kirjeen Rangpurista. Valittavat minun itsekkäästi pidättävän sinua täällä. Milloin matkustat sinne?»

Bimala kaatoi parhaallaan teetä. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä pettymyksen ilme. Hän loi Sandipiin kysyvän silmäyksen.

»Minä olen miettinyt», virkkoi Sandip, »että tämä edestakaisin vaeltaminen on suurta tarmontuhlausta. Uskon varmaan, että saavuttaisin paljoa pysyväisempiä tuloksia, jos saisin vaikuttaa jostakin keskuksesta käsin.»

Samalla hän katsahti Bimalaan ja kysyi: »Ettekö tekin ole sitä mieltä?»

Bimala epäröi hetkisen ja vastasi sitten: »Minusta näyttävät molemmat vaihtoehdot hyviltä — työskentely keskustasta käsin samoinkuin matkusteleminenkin. Se tapa, joka teille tuottaa suurinta tyydytystä, on oikea.»

»Niinpä olen ihan avomielinen», sanoi Sandip. »Minä en ole milloinkaan löytänyt sellaista innostuksen lähdettä, joka ei olisi ajan pitkään ehtynyt. Siitä syystä olen lakkaamatta matkustellut, herättänyt kansassa intoa, josta olen vuorostani kerännyt oman tarmovarastoni. Tänään olette te antanut minulle kansani hyväksi suoritettavan tehtävän. Sellaista tulta en ole ennen tavannut kenessäkään. Minä lainaan teiltä innostuksen tulen levittääkseni sitä yli maan. Älkää ujostelko! Te olette kaiken ujouden ja arkuuden yläpuolella. Te olette meidän mehiläispesämme kuningatar, ja me, työmehiläiset, parveudumme teidän ympärillenne. Teistä tulee meidän keskuksemme, meidän innostajamme.»

Bimalan kasvoihin levisi häveliään ylpeyden puna, ja hänen kätensä vapisi, kun hän jälleen kaatoi teetä.

Eräänä päivänä tuli opettajani luokseni ja sanoi: »Miksi ette lähde, Bimala ja sinä, vaihteen vuoksi Dardžingiin? Sinä et näytä voivan hyvin. Etkö nuku riittävästi?»

Illalla minä kysyin Bimalalta, tahtoiko hän käväistä vuoristossa. Minä tiesin hänen kovin ikävöivän päästä näkemään Himalajaa. Mutta hän kieltäytyi… Isänmaan vuoksi luullakseni!

Minä en saa menettää uskoani: minä odotan. Siirtyminen suppeasta maailmasta suurempaan on myrskyinen. Hänen totuttuaan tähän vapauteen minä hyvin tiedän, missä paikkani on. Jos havaitsen, etten sovi ulkomaailman järjestykseen, en kiistele kohtaloani vastaan, vaan lähden pois kaikessa hiljaisuudessa… Käyttäisinkö mahtiani? Mitä varten? Eihän mikään mahti voi mitään totuudelle.

Sandipin kertomus

I

Kyvytön sanoo: »Mitä osakseni on tullut, on minun.» Heikko ihminen on samaa mieltä. Mutta koko maailma opettaa: »Todella minulle kuuluvaa on vain se, mitä kykenen itselleni anastamaan.» Isänmaani ei ole minun vain sen vuoksi, että se on syntymämaani. Se muuttuu omakseni vasta silloin, kun kykenen sen väkivalloin itselleni voittamaan.

Jokaisella ihmisellä on luonnollinen oikeus omistamiseen, ja siitä syystä oli saaliinhimo luonnollinen taipumus. Luonnon viisaus ei tahdo meidän tyytyväisinä kieltäytyvän. Mitä mieleni himoitsee, se on ympäristöni minulle annettava. Tämä on ainoa oikea suhde sisäisen ja ulkoisen maailmamme välillä. Siveelliset ihanteet jääkööt niille kurjille, verettömille olennoille, joiden himo on nääntynyt nälkään ja joiden käsi on liian heikko tarttumaan kiinni. Ne, jotka himoitsevat koko sielullaan ja iloitsevat koko sydämellään, ne, jotka eivät milloinkaan epäröi eivätkä häikäile, ne ovat Sallimuksen suosikkeja. Heille luonto levittää runsaimmat ja kauneimmat aarteensa. He uivat virtojen poikki, hyppäävät yli muurien, murtavat ovia saavuttaakseen sen, mikä heistä näyttää ottamisen arvoiselta. Sellainen ottaminen ilahduttaa, sillä taistelu tekee halun esineen arvokkaaksi.

Luonto antautuu, mutta vain ryöstäjälle. Sitä ilahduttaa väkivaltainen himo, väkivaltainen ryöstö. Siksipä se ei laskekaan seppeltänsä askeetin laihalle, kuivalle kaulalle. Morsiusmarssin sävelet raikuvat. Minä en saa päästää häähetkeä menemään ohi. Senvuoksi on sydämeni täynnä kiivasta halua. Sillä kuka on sulhanen? Minä, minä. Morsian kuuluu sille, joka tulee oikeaan aikaan, tuohus kädessänsä. Luonnon hääsaliin saapuu sulhanen odottamatta ja kutsumatta.

Pitäisikö minun hävetä? Ei, minä en häpee milloinkaan! Minä vaadin itselleni kaikkea, mitä tarvitsen, enkä aina kuluta aikaani pyytämiseen, kun sen otan. Ne, jotka oman arkuutensa vuoksi jäävät osaansa vaille, koristavat häviötänsä vaatimattomuuden nimellä. Maailma, johon synnymme, on todellisuuden maailma. Kun ihminen poistuu todellisuuden markkinoilta tyhjin käsin ja tyhjin vatsoin, täyttäen pussinsa pelkillä kauniilta kajahtelevilla sanoilla, niin minun on vaikea ymmärtää, miksi hän on ollenkaan tullut tähän ankaraan maailmaan. Ovatko sellaiset henkilöt uskonnollisten nautiskelijain palveluksessa, laulamassa vienoin sävelin hurskaita tekstejä heidän huvitarhassaan, jossa kuvitellut kukat versovat? Minä en pidä sellaisista sävelistä enkä saa sellaisista kukista riittävää ravintoa.

Himoitessani jotakin minä himoitsen todellisesti, ehdottomasti. Tahtoisin sitä vatvoa käsin ja jaloin, tahtoisin voidella itseni sillä kiireestä kantapäähän, tahtoisin kerrassaan täyttää itseni sillä. Ne henkilöt, jotka moraalinen paasto on riuduttanut, kunnes ovat muuttuneet kuiviksi ja kalpeiksi kuin nälkiintyneet syöpäläiset kauan kylmillä olleessa vuoteessa, voivat minun puolestani soitella säriseviä huilujansa; niiden ääni, ei kuulu milloinkaan minun korviini.

En tahtoisi teeskennellä, sillä se olisi pelkuruutta. Mutta ellen voi ryhtyä teeskentelemään, kun teeskentely on tarpeen, olen myöskin pelkurimainen. Te rakennatte muureja ahneuksissanne, minä särjen ne ahneuteni vuoksi. Te käyttelette voimaanne; minä käytän taitoani. Ne ovat elämän todelliset mahdit. Niihin nojautuvat kuningas- ja keisarivallat ja kaikki ihmisten suuret yritykset.

Avatarat [Avatara: ihmisen tai eläimen hahmossa maailmaan syntyvä jumalallisen olennon ruumiillistuma], jotka laskeutuvat paratiisistaan esittääkseen meille pyhiä lorujansa — ne saarnaavat tyhjiä sanoja. Senvuoksi täytyy heidän koko viisautensa, heidän saavuttamastaan menestyksestä huolimatta, lopulta väistyä raihnaisten raukkojen piilopaikkoihin. Voimakkaat, maailman valtiaat, niitä halveksivat. Niillä, jotka ovat uskaltaneet tämän oivaltaa, on ollut menestystä. Ne kehnot raukat, joita oma luonto vetää yhtäälle ja nuo avatarat toisaalle, astuvat toisen jalkansa todellisuuden venheeseen, toisen epätodellisuuden alukseen joutuen siten mitä surkeimpaan asemaan, kun eivät voi pysytellä paikoillaan eivätkä pääse eteenpäin.

On olemassa paljon ihmisiä, jotka näyttävät syntyneen vain sitä varten, että vaivaisivat itseänsä kuoleman ajatuksella. Kenties on sellaisessa elämää alati uhkaavassa kuolemassa auringonlaskua muistuttavaa kauneutta, joka heitä lumoaa. Nikhil elää sellaista elämää, jos sitä sopii elämäksi nimittää. Useita vuosia sitten minä kiistelin hänen kanssaan kauan tästä seikasta.

»On totta», sanoi hän, »että voimme saavuttaa jotakin ainoastaan voiman avulla. Mutta mitä merkitsee voima? Ja mitä saavuttaminen? Se voima, johon minä uskon, on kieltäymyksen voima.»

»Sinua siis houkuttelee vararikon kunnia?» huudahdin minä.

»Yhtä ankarasti kuin kananpoikasta kuorensa särkeminen», vastasi hän. »Kuori on epäilemättä todellinen, mutta se vaihdetaan sittenkin valoon ja ilmaan, jotka eivät ole koskettavissa. Sinä kai sanot sitä huonoksi vaihdoksi?.»

Kun Nikhil alkaa esittää vertauksia, ei ole toivoakaan saada häntä käsittämään, että hän käsittelee pelkkiä sanoja eikä todellisuutta. Minun puolestani hänen vertauksensa voivat olla hyvinkin onnistuneita. Me olemme lihansyöjiä, meillä on kynnet ja hampaat, me ajamme takaa, iskemme kiinni ja raatelemme. Me emme tyydy illalla märehtimään ruohoa, jonka olemme aamulla syöneet. Missään tapauksessa emme salli teidän, vertaustenvatvojain, estää meitä pääsemästä ruokapaikallemme. Jos niin teette, niin me ryöstämme tai varastamme, sillä meidän täytyy elää.

Ihmiset varmaan sanovat minun esittävän uutta elämänkatsomusta, koska tämän maailman eläjillä on tapana puhua toisin, vaikka todellisuudessa aina toimivatkin sen mukaisesti. Senvuoksi he eivät käsitä, niinkuin minä, että se on ainoa käyttökelpoinen moraaliperiaate. Minä tiedän varmaan, ettei ajatukseni ole tyhjä teoria, sillä sitä on koeteltu käytännöllisessä elämässä. Olen huomannut, että katsantotapani aina saa kannattajikseen naisten sydämet, naisten, jotka ovat tämän todellisen maailman olentoja eivätkä harhaile miesten tavalla pilvimaailmoissa aatteilla täytettyjen ilmapallojen kantamina.

Naiset huomaavat minun kasvoissani, olemuksessani, ryhdissäni ja puheessani pakottavan intohimon — ei sellaista intohimoa, jonka on riuduttanut lihankurituksen kuume, ei sellaista, joka kääntyy alinomaa epäillen ja arvellen katsomaan taaksensa, vaan täysiverisen intohimon. Se vyöryy eteenpäin kuin tulvavesi huutaen julki ehdottoman vaatimuksensa. Naiset tuntevat syvimmässä sydämessään, että tämä kesytön intohimo on maailman elämänveri, joka tunnustaa ainoastaan oman lakinsa ja on senvuoksi voitokas. Siitä syystä he ovat usein antautuneet minun tulva-aaltoni vietäviksi kysymättä, johtiko se elämään vai kuolemaan. Tämä naisia voittava voima on väkevien miesten voima, se voima, jonka alle todellisuus alistuu.

Ne, jotka kuvittelevat tuonpuolisen maailman haluttavammaksi, suuntaavat halunsa maasta taivaan pilviin. Aikanaan on käyvä ilmi, kuinka korkealle heidän suihkukaivonsa vesi kohoaa ja kuinka kauan sitä riittää. Mutta tämä on varmaa: naiset eivät ole luodut noita verettömiä olentoja, ihanteellisuusmielisiä lootuksensyöjiä varten.

»Valintataipumus!» Sopivissa tilaisuuksissa minä olen usein sanonut, että Jumala on luonut määrätyt henkilöt toisilleen kuuluviksi ja että heidän yhtymisensä on ainoa oikea, paljoa parempi kuin mikään lain pohjalle rakennettu liitto. Seikka näet on se, että vaikka ihminen haluaakin noudattaa luontoa, hän ei kumminkaan ole tyytyväinen, ellei voi peittyä jonkin korean lauseparren taakse — ja siitä johtuu, että maailma on valhetta tulvillansa.

»Valintataipumus!» Miksi olisi niitä vain yksi? Voihan taipumus kohdistua tuhansiin. Minä en ole milloinkaan luvannut luonnolle, että luopuisin lukemattomista viehtymyksistäni yhden ainoan vuoksi. Tähänastisessa elämässäni minä olen keksinyt niitä paljon, mutta silti ei ole tie suljettu seuraavalta,' jonka jo selvästi näen. Hän on samoin keksinyt minuun kohdistuvan valintataipumuksensa.

Entä sitten?

Ellen voita, olen pelkuri.