KOLMAS LUKU

Bimalan kertomus

VI

Mihin lieneekään häveliäisyyteni joutunut? Minulla ei ollut yhtään aikaa ajatella itseäni. Minä kulutin päiväni ja yöni humussa ja hälinässä kiertäen itseäni kuin tuulenpyörre. Siinä ei ollut harkinnan enemmän kuin hienotunteisuudenkaan sijaa.

Eräänä päivänä käly huomautti miehelleni: »Näihin asti ovat meidän talossamme itkeneet naiset. Nyt on miesten vuoro.»

»Meidän on pidettävä huolta siitä, että heillä on siihen tilaisuutta», jatkoi hän minun puoleeni kääntyen. »Minä huomaan sinun olevan valmiina tekemään voitavasi, Tšota Rani! [Bimala oli nuoremman veljen vaimona Tšota Rani eli nuorempi armollinen rouva.] Sinkoa nuolesi suoraan heidän sydämeensä.»

Hän tarkasteli minua terävästi kiireestä kantapäähän. Häneltä ei jäänyt huomaamatta yksikään vivahdus siitä väriloistosta, jota pukuni, käytökseni ja puheeni uhosivat. Minua hävettää nyt siitä puhua, mutta silloin ei mielessäni ollut jälkeäkään häpeäntunteesta. Minussa oli tapahtumassa jotakin, mutta en tiennyt itsekään mitä. Minulla oli tapana pukeutua ylen koreaksi, mutta tein sen pikemmin vaistomaisesti kuin määrätyssä tarkoituksessa. Epäilemättä minä tiesin, miten parhaiten miellytin Sandip Babua, mutta siihen en tarvinnut mitään aavistuskykyä, sillä hän puhui asiasta avoimesti kaikkien kuullen.

Eräänä päivänä hän sanoi miehelleni: »Tiedätkö, Nikhil, kun. ensi kerran näin mehiläisemomme, istui hän tuossa ylen vakaana, kultapäärmeiseen sariinsa puettuna. Hänen silmänsä tuijottivat kysyvästi avaruuteen eksyneiden tähtien tavoin, ikäänkuin hän olisi iäisen kauan oleskellut pimeyden rajoilla tähystellen jotakin tuntematonta. Hänet nähdessäni minä tunsin väriseväni. Minusta tuntui siltä, kuin hänen sarinsa kultapäärme olisi ollut hänen oma sisäinen tulensa, joka liekehti hänen ympärillänsä. Siinä on se liekki, jota me tarvitsemme, näkyvä tuli! Kuulkaahan, mehiläisemo, teidän pitäisi tosiaankin osoittaa meille suosiotanne pukeutumalla vielä kerran eläväksi liekiksi.»

Siihen saakka minä olin ollut kuin pieni puro kylän laidassa. Minussa oli toinen rytmi ja minä puhuin toisin kuin nyt. Mutta sitten tuli vuoksivesi mereltä, ja rintani aaltoili; rannat väistyivät, ja meren kuohujen rummuniskut yllyttivät minua hurjaan rientoon. Minä en ymmärtänyt verenääntä. Missä oli entinen minäni? Mistä virtasikaan minuun tuo loiston runsaus? Sandipin ahnaat silmät paloivat kuin uhrilamput minun alttarilippaani edessä. Hänen jokainen katseensa julisti, että minä olen kauneuden ja voiman ihme, ja hänen ylistyksensä kaikuun, lausuttuun tai lausumattomaan, hukkuivat kaikki muut maailmani äänet. Oliko Luoja luonut minut uudestaan, ihmettelin minä. Tahtoiko hän nyt korvata minulle sen, että oli ollut niin kauan minusta välittämättä? Minä, joka olin ennen ollut vähäpätöinen, olin yht'äkkiä muuttunut kauniiksi. Minä, joka en ollut ennen mitään merkinnyt, tunsin nyt olevani Bengalin kruunu ja kauniste.

Sandip Babu näet ei ollut vain yksi monien joukosta. Hänessä yhtyivät miljoonat isänmaani henget. Kun hän nimitti minua pesämme mehiläisemoksi, osoittivat kaikki muut kansallisen työn suorittajat minulle riemuiten kunnioitustansa. Niinpä ei kälyni äänekäs ivailu enää minuun koskenut. Suhteeni koko maailmaan oli muuttunut. Sandip Babu teki minulle selväksi, kuinka koko maa tarvitsi minua. Minun ei ollut silloin ollenkaan vaikea tuota uskoa, koska tunsin kykeneväni tekemään mitä tahansa. Minut täytti jumalainen voima. Se oli minulle ennentuntematonta, jotakin minua itseäni korkeampaa. Minulla ei ollut aikaa ryhtyä ottamaan selkoa sen olemuksesta. Se tuntui kuuluvan minuun ja kuitenkin olevan minua ylevämpi. Se käsitti koko Bengalin.

Sandip Babu tapasi kysyä minulta neuvoa pienimmissäkin kansallista asiaa koskevissa seikoissa. Aluksi minä tunsin itseni sangen noloksi ja epäröin vastata, mutta se este oli pian voitettu. Mitä ehdotinkaan, aina näytti neuvoni häntä hämmästyttävän. Hän tuli kerrassaan haltioihinsakin ja sanoi: »Me miehet osaamme ainoastaan ajatella. Te naiset käsitätte ilman ajattelun apua. Nainen on syntynyt Jumalan mielikuvituksesta. Mies oli Jumalan takomalla taottava valmiiseen muotoon.»

Sandip Babu sai usein maan kaikista osista kirjeitä, jotka hän näytti minulle kuullakseen mielipiteeni. Toisinaan me olimme eri mieltä. Mutta minä en halunnut ryhtyä väittelemään. Sitten hän parin päivän kuluttua kutsutti minut — ikäänkuin hänelle olisi jotakin yht'äkkiä kirkastunut — ja sanoi: »Minä erehdyin. Teidän huomautuksenne oli oikea.» Usein hän tunnusti minulle, että oli minun neuvostani poiketessaan aina pilannut asian. Niin minä johduin vähitellen siihen vakaumukseen, että kaikkien tapahtumien takana oli Sandip Babu ja että Sandip Babua itseänsä opasti naisen yksinkertainen ymmärrys. Suuren vastuunalaisuuden ylväs tunne täytti olemukseni.

Miehelläni ei ollut neuvotteluissamme osaa eikä arpaa. Sandip Babu kohteli häntä kuin nuorempaa veljeä, josta voi ihmisenä hyvinkin pitää, mutta jonka neuvoa ei voi käyttää hyväkseen. Hänellä oli tapana leppoisasti hymyillen puhua mieheni lapsellisesta kokemattomuudesta ja sanoa hänen merkillisissä teorioissaan ja mahdottomissa aatteissaan olevan huumorin leimaa, joka teki ne sitäkin rakastettavammiksi. Näytti siltä, kuin juuri tämä Nikhiliin kohdistuva kiintymys olisi estänyt Sandip Babua rasittamasta miestäni kansallisen asian taakalla.

Luonnolla on lääkevarastossaan paljon huumausaineita, joita se käyttelee elämänsuhteita kavalasti katkottaessa, joten kukaan ei huomaa leikkausta, ennenkuin herää näkemään sen suuruuden. Veitsen parhaillaan leikatessa elämäni sisintä sidettä mieleni oli niin huumautunut, etten ollenkaan huomannut, millainen julmuus oli tapahtumassa. Sellainen lienee naisen luonto. Intohimon herättyä hän muuttuu tunnottomaksi kaikkea sen ulkopuolella olevaa kohtaan. Me naiset olemme virran kaltaiset: niin kauan kuin pysymme uomassamme, me ravitsemme kaikella, mitä meillä on; kun tulvimme yli äyräittemme, niin hävitämme koko olemuksellamme.

Sandipin kertomus

II

Jokin asia on ilmeisesti epäkunnossa. Sain hiljattain hieman vihiä.

Minun saavuttuani oli Nikhilin huone muuttunut jonkinlaiseksi kaksoisolioksi. Se oli puolittain naisten huone, puolittain miesten: Bimala tuli sinne naisten suojista, ja minä voin päästä sinne toiselta puolelta. Jos olisimme toimineet hitaammin ja käytelleet hieman pidättyvämmin etuoikeuksiamme, olisimme tuskin herättäneet pahennusta. Mutta me menettelimme niin rajusti, ettemme tulleet ollenkaan ajatelleeksi seurauksia.

Kun Bima tulee Nikhilin huoneeseen, huomaan minä sen jollakin tavalla omassa huoneessani. Kuuluu nilkkarenkaiden helinää ja muita pieniä ääniä; ovi sulkeutuu kenties vähän kiivaammin kuin olisi tarpeellista; kirjakaapin ovi on hieman paisunut ja narahtaa äkkiä avattaessa. Astuessani sisään näen Biman seisomassa selin oveen ja uutterasti etsimässä jotakin kirjaa hyllyistä. Kun tarjoudun auttamaan häntä tässä vaikeassa tehtävässä, hän säpsähtää ja kieltää, ja sitten me johdumme luontevasti juttelemaan muista asioista.

Hiljattain, eräänä pahaenteisenä torstai-iltapäivänä [torstai on hindulaisen almanakan onnettomuuksien päivä], minä syöksyin huoneestani, kun kuulin nuo äänet. Käytävässä oli mies vartiopaikallansa. Minä kuljin eteenpäin häneen katsahtamattakaan, mutta kun lähestyin ovea, asettui hän tielleni ja sanoi: »Ei sinne, armollinen herra.»

»Ei sinne! Miksei!»

»Siellä on Rani Emo.»

»Hyvä. Sano Rani Emollesi, että Sandip Babu haluaa tavata hänet.»

»Se ei käy päinsä, armollinen herra. Se on vastoin määräyksiä.»

Minä närkästyin kovin. »Minä käsken sinua!» sanoin minä ääntäni koroittaen. »Mene ilmoittamaan minut!»

Mies hieman hämmästyi käskevää sävyäni. Minä olin sillävälin lähestynyt ovea. Olin jo astumassa sisään, kun hän lähti jälkeeni ja tarttui minua käsivarteen sanoen: »Ei, armollinen herra, te ette saa mennä sinne.»

Mitä! Palvelija uskalsi koskea minuun! Minä tempasin käteni vapaaksi ja annoin miehelle kaikuvan korvapuustin. Samassa tuli Bima huoneestansa ja näki, kuinka mies oli käymässä hävyttömäksi.

En unohda koskaan, miltä hän näytti seisoessaan siinä vihansa vallassa! Biman kauneus on minun itseni keksimä. Useimmat muut henkilöt eivät varmaankaan huomaisi hänessä mitään erikoista. He nimittäisivät tyhmyydessään hänen solakkaa vartaloansa »hinteläksi.» Minä puolestani ihailen juuri hänen joustavuuttansa: hän on kuin elämän lähde, joka kumpuaa suoraan Luojan sydämestä. Hänen ihonsa on tumma, mutta loistavan tumma kuin leikkaava, välkkyvä miekanterä.

»Nanku», komensi hän ovelta, ojentaen käskevästä kättänsä, »mene pois!»

»Älkää olko hänelle vihainen», sanoin minä. »Jos hän kerran on saanut sellaisen määräyksen, niin minun on mentävä.»

Biman ääni vielä vavahteli hänen vastatessaan:

»Te ette saa mennä. Tulkaa sisään!»

Tuo ei ollut mikään pyyntö, vaan käsky sekin! Minä seurasin häntä, istuuduin, otin pöydältä viuhkan ja aloin sillä itseäni leyhytellä. Bima piirteli lyijykynällä jotakin paperiliuskalle, huusi palvelijan ja antoi hänelle paperin sanoen: »Vie tämä armolliselle herralle.»

»Suokaa minulle anteeksi», sanoin minä. »En kyennyt hillitsemään itseäni, vaan löin palvelijaanne.»

»Teitte niinkuin pitikin», vastasi Bima.

»Mutta oikeastaan ei syy ollut hänen. Hän vain noudatti saamaansa määräystä.»

Samassa astui sisään Nikhil. Minä nousin nopeasti seisomaan ja asetuin ikkunan luo, selkä huoneeseen päin.

»Nanku, ovenvartija, on loukannut Sandip Babua», sanoi Bima Nikhilille.

Nikhil tuntui olevan niin vilpittömän hämmästynyt, että minun täytyi kääntyä häntä katsomaan. Tavattoman hyväkään mies ei kykene säilyttämään totuudenylpeyttänsä vaimonsa edessä — jos vaimo on oikeata lajia.

»Hän julkesi asettua Sandip Babun tielle hänen tullessaan tänne», jatkoi Bima. »Hän sanoi saaneensa määräyksen…»

»Määräyksen? Keneltä?» kysyi Nikhil.

»Mistäpä minä sen tietäisin?» huudahti Bima kärsimättömästi, silmissä katkeroitumisen kyynelet.

Nikhil kutsutti miehen ja kyseli häneltä asiaa. »Se ei ollut minun syyni», toisti Nanku äreästi. »Minä olin saanut määräyksen.»

»Keneltä?»

»Bara Rani Emolta.»

Me olimme kaikin hetkisen vaiti. Miehen mentyä Bima sanoi: »Nankun täytyy lähteä talosta!»

Nikhil oli yhä vaiti. Minä huomasin, ettei hänen oikeudentuntonsa tahtonut ehdotukseen myöntyä. Hänen omatuntonsa esitti vastaväitteitä loppumattomiin saakka. Mutta tällä kertaa ratkaisu oli erinomaisen vaikea. Bima ei ollut niitä naisia, jotka helposti jättävät asian sikseen. Hänen täytyi puolustaa asemaansa kälyänsä vastaan rankaisemalla palvelijaa. Ja kun Nikhil yhä oli vaiti, alkoivat Biman silmät säihkyä. Hän ei tietänyt, miten ilmaisisi miehensä mielen heikkouteen kohdistuvan halveksimisensa. Hetkisen kuluttua Nikhil lähti huoneesta sanaakaan virkkamatta.

Seuraavana päivänä ei Naukua näkynyt. Kysyessäni sain tietää, että hänet oli lähetetty eräälle toiselle tilalle ja ettei hän joutunut siirrosta kärsimään.

Minä voin vilahduksittain nähdä, millaista hävitystä siten syntynyt myrsky näkymön takana aiheutti. Täytyy sanoa, että Nikhil on merkillinen olento, ihan toisenlainen kuin ihmiset yleensä.

Tuloksena oli, että Bima alkoi tästä lähtien kutsua minut oleskeluhuoneeseen ilman mitään tekosyytä ja yrittämättä antaa asialle satunnaisuuden leimaa. Pelkkäin vihjailujen asteelta me nyt siirryimme arkailemattoman ajatusten ilmaisemisen kannalle. Korkeasukuisen perheen miniä elää tähtimaailmoissaan, niin etäällä tavallisista kuolevaisista, ettei ole mitään tietä Hänen luoksensa johtamassa. Millainen totuuden riemuvoitto olikaan, että vähitellen, mutta auttamattomasti, ratkesi toinen himmentävän tottumuksen harso toisensa jälkeen, kunnes luonto ilmeni todellisessa hahmossaan.

Totuuden voitto? Epäilemättä! Miehen ja naisen kesken vallitseva vetovoima on perustava tosiasia. Aineen maailma kokonaisuudessaan, tomuhiukkasesta alkaen, noudattaa sitä lakia. Siitä huolimatta yrittävät ihmiset sitä peittää sanojen verhoon ja tahtovat kotitekoisilla säädöksillään ja kielloillaan tehdä siitä jokapäiväisen käyttöesineen. Se on yhtä mieletöntä kuin jos tahtoisi sulattaa aurinkokunnan valmistaakseen siitä kellonvitjat vävypojalle. [Vävyllä on hindulaisperheessä erittäin tärkeä asema.]

Kun totuuden huuto kaikesta huolimatta herättää luonnon, niin millainen hammastenkiristys ja rintoihinlyöminen onkaan seurauksena! Mutta käykö myrskyn kanssa kiisteleminen? Se ei huoli vastata, ravistelee vain vastustajaansa.

Minulla on onni nähdä tuon totuuden vähitellen paljastuvan. Nuo värjyvät askeleet, nuo kasvojen käännähtämiset ovat minulle suloiset, ja suloiset ovat ne pienet petokset, jotka eivät kohdistu ainoastaan muihin, vaan myöskin Bimaan itseensä. Kun todellisuus käy epätodellisen kimppuun, niin sen paras ase on petos, sillä todellisuuden vihamiehet yrittävät sitä aina häväistä nimittämällä sitä karkeaksi, joten sen on välttämättä piilouduttava tai verhouduttava valhepukuun. Olosuhteet estävät sitä tunnustamasta: »Niin, minä olen karkea, koska olen tosi. Minä olen lihaa ja verta. Minä olen intohimoa. Minä olen nälkää, joka ei tunne häpeätä eikä armoa.»

Nyt on kaikki minulle selvää. Esirippu häilähtelee, ja minä näen sen lomitse ratkaisevan kohtauksen valmistelut. Pieni nauha, joka suikertaa hänen uhkeissa hiuksissaan, salaista kaipaustansa punastuen, on punaisen ukonpilven uhkaava kieleke. Jokaisesta hänen sarinsa laskoksesta uhoo minuun lämpöä, jokainen hänen pukunsa liikahdus puhuu minulle salaista kieltänsä, josta puvun kantajakaan kenties ei ole täysin tietoinen.

Bima ei ollut tietoinen todellisuudestansa, koska häpesi sitä. Ihmiset näet ovat antaneet todellisuudelle huonon nimen: he nimittävät sitä Saatanaksi. Niinpä sen täytyy luikertaa paratiisiin käärmeen hahmossa, kuiskia salaisuutensa miehen valitun seuralaisen korvaan ja tehdä hänet kapinalliseksi. Silloin on rauha mennyttä, kunnes vihdoin tulee kuolema.

Pieni hunajainen kuningatar-rukkani elää unen elämää. Hän ei tiedä, mitä tietä astelee. Ei ole hyvä herättää häntä ennen aikojansa. Minun on paras käyttäytyä ikäänkuin en minäkään mitään aavistaisi.

Hiljattain, päivällisaterian aikana, hän tuijotti minuun omituisesti, ollenkaan tajuamatta, mitä sellaiset silmäykset merkitsevät! Katseeni kohdatessa hänen katseensa hän kääntyi punastuen toisaanne. »Teitä hämmästyttää minun ruokahaluni», sanoin minä. »Minä voin salata kaiken, ahneuttani lukuunottamatta. Mutta miksi viitsitte punastua minun puolestani, vaikka minä en ole ollenkaan häpeissäni?»

Hän punastui sitäkin enemmän ja sopersi: »Ei, ei, minä vain…»

»Minä tiedän», keskeytin minä. »Naiset taipuvat pitämään ahnaista miehistä, sillä meidän ahnautemme tekee heille mahdolliseksi päästä voiton puolelle. Se armottelu, jota he ovat aina minulle osoittaneet, on tehnyt minut sitäkin hävyttömämmäksi. Minä en välitä mitään, vaikka katselettekin kaikkien näiden kauniiden palasten katoamista, en yhtään mitään. Minä nautin niistä jok’ainoasta.»

Äskettäin minä luin erästä englantilaista kirjaa, jossa sukupuoliasioita käsitellään rohkean realistiseen tapaan. Olin jättänyt sen oleskeluhuoneeseen. Kun seuraavana päivänä iltapuolella tulin huoneeseen jotakin hakemaan, istui siellä Bima minun kirjani kädessään. Kuullessaan askeleeni hän nopeasti heitti kirjan pois ja asetti sen päälle erään toisen kirjan — nidoksen rouva Hemansin runoja.

»En ole milloinkaan voinut käsittää», aloitin minä, »miksi naiset joutuvat niin hämilleen, kun heidät yllättää runoja lukemasta. Meillä miehillä — lakimiehillä, mekaanikoilla ja muilla — saattaisi olla syytä hävetä. Jos me haluamme lukea runoja, niin meidän tulee se tehdä yön pimeydessä, lukittujen ovien takana. Te naiset sitävastoin olette runouden sukua. Luoja itse on lyyrillinen runoilija, ja Hänen jalkojensa juuressa on Džajadevan täytynyt harjoittaa jumalallista taidettansa.»

[Džajadeva, kahdennellatoista vuosisadalla Bengalissa elänyt runoilija, Gitagovinda-nimisen lyyrillisen draamarunoelman kirjoittaja, kuvailee hehkuvin säkein Krišna- l. Višnu-jumalan ja Radha-nimisen paimentytön rakkautta. Višnu-uskonnon kannattajat selittävät runoelmaa vertauskuvallisena korkeana veisuna.]

Bima ei vastannut mitään, hymyili vain hämillään. Hän oli aikovinaan lähteä pois huoneesta. Minä pidätin hänet: »Ei, ei, lukekaahan edelleen! Minä vain otan erään kirjan, joka on minulta jäänyt tänne, ja lähden kohta tieheni.» Samassa otin kirjani pöydältä. »Onpa onni, ettei ole johtunut mieleenne kurkistaa tähän», jatkoin minä, »muuten olisitte varmaan mielinyt minua kurittaa.»

»Todellako? Miksi?» kysyi Bima.

»Siksi, ettei se ole mikään runokirja», vastasin minä. »Se sisältää pelkkiä tosiasioita ja esittää ne ihan koristelematta. Toivoisin Nikhilin lukevan sen.»

Bima kurtisti hieman kulmiansa hiljaa vastatessaan: »Miksi sitä toivotte?»

»Hän on mies, nähkääs, yksi meistä. Ainoa asia, mistä häntä moitin, on se, että hän katselee maailmaa eräänlaisen sumuverhon läpi. Ettekö ole huomannut, kuinka tämä luonteenpiirre saa hänet pitämään swadeši-liikettämme jonkinlaisena runoteoksena, jonka rytmi on säilytettävä joka askelella moitteettomana. Me murskaamme proosanuijallamme kaikki hartauden esineinä olevat rytmikuviot.»

»Missä yhteydessä ovat keskenään teidän kirjanne ja swadeši?

»Jos sen lukisitte, niin tietäisitte. Nikhil tahtoo aina meneteltävän valmiiden periaatteiden mukaan, swadešissa samoinkuin kaikessa muussakin. Senvuoksi hän hyökkäilee joka käänteessä inhimillistä luontoa vastaan alkaen sitä sättiä. Hän ei tahdo tajuta, että ihmisluonto on kaikkia kauniita lauseparsia vanhempi ja että se tulee elämään vielä silloin, kun lauseparret ovat jo ammoin unohtuneet.»

Bima oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten vakavasti: »Eikö ihmisluontoon kuulu pyrkimys kohoamaan itsensä yläpuolelle?»

Minun täytyi hymyillä hiljaa mielessäni. »Nuo eivät ole omia sanojasi», ajattelin minä. »Sinä olet ne oppinut Nikhililtä. Sinä itse olet terve ihmislapsi. Sinun lihasi ja veresi ovat kuulleet todellisuuden kutsun. Tiedänhän minä, että sinun kaikissa suonissasi on elämäntulen palo. Kuinka kauan he kykenevätkään pitämään sinua viileänä moraalisääntöjensä kylmillä kääreillä?»

»Heikot muodostavat enemmistön», sanoin minä ääneen. »He valavat alinomaa myrkkyänsä ihmisten korviin toistelemalla tuollaisia iskulauseita. Luonto ei ole suonut heille voimaa, ja nyt he yrittävät tuolla tavoin heikontaa toisia.»

»Me naiset olemme heikkoja», virkkoi Bimala. »Niinpä arvelenkin, että meidän on yhdyttävä heikkojen salaliittoon.»

»Te naiset heikkoja!» huudahdin minä nauraen. »Miehet ihannoivat teidän herkkyyttänne ja haurauttanne, ja te erehdytte senvuoksi pitämään itseänne heikkoina. Mutta juuri te naiset olettekin voimakkaat. Miehet pitävät suurta hälinää niin sanotusta vapaudestansa, mutta ne, jotka tuntevat sisäisen olemuksensa, tietävät, kuinka epävapaita he todellisuudessa ovat. He ovat omin käsin sepittäneet pyhät kirjat orjuuttaakseen niillä itseänsä; ihanteellisuudessaan he ovat tehneet naisista kultaiset kahleet ruumiinsa ja sielunsa ympärille. Ellei miehillä olisi erinomainen kyky kietoutua omiin verkkoihinsa, ei mikään voisi heitä orjuuttaa. Mutta te naiset, te olette tahtoneet käsittää todellisuuden ruumiillanne ja sielullanne. Te olette synnyttäneet todellisuuden. Te olette imettäneet todellisuutta rinnoillanne.»

Bima on naiseksi paljon lukenut, eikä ollut helppo saada häntä tunnustamaan väitteitäni päteviksi. »Jos olisi niin laita», huomautti hän, »niin naiset eivät viehättäisi miehiä.»

»Naiset huomaavat vaaran», vastasin minä. »He tietävät miesten rakastavan silmänlumetta ja antavat sitä heille täydet määrät käyttelemällä heidän omia lauseparsiansa. He tietävät paheeseen taipuvan miehen pitävän huumauksesta enemmän kuin ravinnosta ja tarjoutuvat hänelle huumausaineeksi. Naisen ei tarvitse teeskennellä, ellei hän tee sitä miehen vuoksi.»

»Miksi siis yritätte hävittää mielenharhaa?»

»Vapauden vuoksi. Tahtoisin nähdä isänmaani vapaana. Tahtoisin nähdä inhimilliset suhteet vapaina.»

III

Minä tiedän, ettei ole hyvä äkkiä herättää unissakävijää. Mutta minä olen luonnostani niin hillitön, ettei epäröivä käyntitapa minulle sovellu. Minä tiesin uskaltavani ylen paljon tuona päivänä. Minä tiesin, että sellaisten aatteiden ensimmäinen sysäys voi tuntua melkein sietämättömältä. Mutta kun on kysymys naisista, pääsee uskaliain aina voitolle.

Me olimme jo johtumassa hyvään alkuun, kun sisään astui Nikhilin vanha opettaja, Tšandranath Babu. Maailma ei olisi niinkään ikävä olopaikka, ellei olisi noita koulumestareita, jotka tekevät sen siinä määrin tympäiseväksi, että mieluimmin lähtisi tiehensä. Nikhilin kaltaiset ihmiset tahtovat aina tehdä maailmasta koulun. Ja puheenaolevana iltapäivänä tuo koulun ruumiillistuma astui huoneeseen juuri ratkaisevalla hetkellä.

Meissä kaikissa säilyy jossakin sydämemme sopukassa koulupojan luonto. Niinpä minäkin hieman säikähdin. Bima rukka se heti asettui koreasti paikalleen, etumaiseen penkkiin, kuten luokan paras tyttö ainakin. Hän näytti äkkiä muistavan, että oli suoritettava tutkinto.

On olemassa henkilöitä, jotka ikuisten vaihdemiesten tavoin väijyskelevät radan varrella valmiina ohjaamaan ajatustemme junan raiteelta toiselle.

Tšsandranath Babu oli tuskin ehtinyt huoneeseen, kun hän jo etsi jotakin aihetta voidakseen lähteä takaisin. »Anteeksi», mutisi hän, »minä…»

Ennenkuin hän ehti jatkaa, astui Bima nopeasti hänen luoksensa, kumarsi kunnioittavasti ja sanoi: »Älkää lähtekö, armollinen herra! Ettekö tahdo istua?» Bima näytti hukkuvalta, joka hakee kädelleen tukikohtaa — pieni pelkuri!

Kenties sittenkin erehdyin. Todennäköisesti sisältyi asiaan hieman naisellista kavaluutta. Hän kukaties tahtoi koroittaa arvoansa minun silmissäni. Mahdollista myös, että hän tahtoi sanoa minulle purevasti: »Älä ollenkaan luulottele saaneesi minut kokonaan valtoihisi. Tšandranath Babuun kohdistuva kunnioitukseni on vielä voimakkaampi.»

Hyvä, kunnioita häntä vain niin paljon kuin tahdot! Se miellyttää koulumestareita. Minä, joka en ole koulumestari, tulen hyvin toimeen ilman sellaisia tyhjiä kohteliaisuuksia.

Tšandranath Babu alkoi puhua swadešista. Minä ajattelin antaa hänen jatkaa yksinpuheluansa. On aina viisainta sallia vanhan miehen puhua, kunnes hän itsestään lakkaa. Siten hän johtuu luulemaan, että järjestelee maailmaa oikealle tolallensa, eikä ollenkaan aavista, kuinka kaukana hänen jaarittelustansa todellinen maailma on.

Mutta pahin vihamiehenikään ei voi syyttää minua liiallisesta kärsivällisyydestä. Kun Tšandranath Babu jatkoi: »Jos odotamme saavamme koota hedelmiä siitä, mihin emme ole kylväneet, niin…», täytyi minun puuttua puheeseen.

»Kuka sitten pyytää hedelmiä?» huusin minä. »Me noudatamme Gitan tekijää [Bhagavad Gita: uskonnollis-filosofinen opetusruno, joka kuuluu episodina suureen Mahabharata-eepokseen.] joka sanoo, että meidän on ajateltava vain tekojamme eikä tekojemme hedelmiä.»

»Mitä te sitten tahdotte?» kysyi Tšandranath Babu.

»Okaita!» huudahdin minä. »Niiden istuttamisessa ei ole suurta vaivaa.»

»Okaat eivät ole rasitukseksi ainoastaan muille», vastasi hän. »Ne osaavat pistää omaankin jalkaanne.»

»Tuo kaikki kelpaa kouluvihkoihin», vastasin minä. »Meille on tärkein asia oman sydämemme palo. Nyt me vain kylvämme okaita toisten jalkapohjia varten; tuonnempana, kun ne pistävät meitä itseämme, on kyllin aikaa katumiseen. Mutta miksi pelkäisimme sitäkään? Kun meidän kerran on kuoltava, ehdimme hyvinkin kylmentyä. Niin kauan kuin olemme tulella, me kiehumme ja kuohumme.»

Tšandranath Babu hymyili. »Kiehukaa mielin määrin», virkkoi hän, »mutta älkää erehtykö pitämään sitä työnä tai sankaruutena. Kansat jotka ovat saaneet maailmassa jotakin aikaan, eivät ole kuohahdelleet; ne ovat toimineet. Mutta kun ne, jotka ovat aina työtä pelänneet, kerran heräävät tajuamaan surkeata tilaansa, niin he yrittävät siitä vapautua väkivaltaisesti ja hutiloimalla.»

Minä olin juuri vyöttämässä kupeitani musertavaa hyökkäystä varten, kun Nikhil palasi. Tšandranath Babu nousi ja virkkoi, Bimaan katsahtaen: »Nyt minun täytyy lähteä, maammoseni, minulla on töitä suoritettavana.»

Hänen lähdettyänsä minä näytin Nikhilille kirjaa, joka oli kädessäni. »Minä herroin vastikään Mehiläisemollemme tästä kirjasta», sanoin minä.

Yhdeksänkymmentäyhdeksän henkilöä sadasta voi pettää valheen avulla, mutta tämä ikinen koulumestarin kasvatti on helpommin peittävissä totuutta käyttelemällä. Hänen kanssaan on paras pelata avointa peliä, levittää korttinsa pöydälle.

Nikhil luki kirjan nimen, mutta ei virkkanut mitään. »Nämä kirjailijat», jatkoin minä, »lakaisevat pois kaikki ne koreat puheenparret, jotka ovat pölykerroksena peittäneet maailmaamme. Senvuoksi minä, kuten sanoin, tahtoisin sinun sen lukevan.»

»Minä olen sen lukenut», sanoi Nikhil.

»No, mitä siitä arvelet?»

»Ne, jotka saarnaavat yhtäläistä omistusoikeutta, eivät saa itse olla varkaita. Jos he ovat varkaita, niin heidän saarnansa on valhe. Sellaista kirjaa ei ymmärrä oikein se, jonka mielessä kytee intohimon palo.»

»Intohimo», vastasin minä, »intohimo se juuri onkin paras opastajamme. Se, joka suhtautuu epäluuloisesti intohimoon, tekee saman virheen kuin toinen, joka tahtoo temmata silmän päästänsä nähdäkseen paremmin.»

Nikhil alkoi ilmeisesti kiihtyä. »Intohimolla», sanoi hän, »on oikeutensa ainoastaan siinä tapauksessa, että tunnustamme pidättyväisyyden välttämättömyyden. Painamalla silmiämme vasten, mitä tahdomme nähdä, me vain tärvelemme ne, mutta emme näe mitään. Samoin on laita kiivaan intohimon, joka ei halua jättää mitään erottavaa välimatkaa itsensä ja kohteensa välille.»

»Johtuu yksinomaan älyllisestä teeskentelystänne», vastasin minä, »että te välttämättä tahdotte hekumoida moraalisessa arkatuntoisuudessa jättäen totuuden karun puolen kokonaan huomioonottamatta. Siten te vain hämmennätte ja himmennätte asioita, sen sijaan että ryhtyisitte toimimaan täysin voimin.»

»Ylenmääräinen voimankäyttö», vastasi Nikhil kärsimättömästi, »siinä, missä voima ei ole paikallaan, ei auta teitä toimissanne. Mutta miksi kiistelemmekään näistä asioista? Turha sanasota karistaa vain totuudesta pois sen raikkaan kukkeuden.»

Olisin mielelläni suonut Biman ottavan osaa keskusteluumme, mutta hän ei ollut toistaiseksi virkkanut sanaakaan. Olinko kenties käyttäytynyt liian rajusti, niin että hän nyt halusi epäilysten ahdistamana jälleen lähteä koulumestarinsa luo läksyjänsä oppimaan? Joka tapauksessa on sellainen järkytys välttämätön. On ennen kaikkea oivallettava, että kaikkein lujimmiksikin otaksutut perustukset voivat pettää.

»Minua ilahduttaa, että tulimme asiasta keskustelleeksi», sanoin minä Nikhilille, »sillä minä aioin juuri jättää tämän kirjan Mehiläisemollemme luettavaksi.»

»Miksipä ei?» virkkoi Nikhil. »Jos kerran minä olen voinut kirjan lukea, niin miksei sitä voisi tehdä Bimalakin? Tahdon vain huomauttaa, että eurooppalaiset ihmiset katselevat kaikkea tieteelliseltä näkökannalta. Mutta ihminen ei sisälly pelkkään fysiologiaan, ei biologiaan, ei psykologiaan eikä sosiologiaan. Älä missään tapauksessa unohda tätä! Ihminen on äärettömän paljon enemmän kuin ihmistä käsittelevä tiede. Sinä naurat minulle ja nimität minua koulumestarin oppipojaksi, mutta oletkin se itse. Sinä näet etsit ihmisen totuutta luonnontieteiden opettajilta etkä omasta sisäisestä olemuksestasi.»

»Miksi tämä kiihtymys?» pilkkailin minä.

»Siksi, että näen sinun tahtovan häväistä ihmistä ja alentaa hänen arvoansa.»

»Mistä ihmeestä sinä niin päättelet?»

»Vaikutelmistani, loukkaantuneista tunteistani. Sinä hyökkäät aina sen kimppuun, mikä ihmisessä on suurta, epäitsekästä ja kaunista.»

»Kuinka johdutkaan tuollaiseen mielettömään ajatukseen?»

Nikhil nousi äkkiä seisaalleen. »Minä sanon sinulle peittelemättä, Sandip», virkkoi hän, »että voit kuolettavasti haavoittaa ihmistä minussa voimatta häntä kumminkaan surmata. Senvuoksi minä olen valmis kestämään kaikki, tietoisesti, avosilmin.»

Samassa hän nopeasti lähti huoneesta.

Minä seisoin vielä hämmästyneenä katsellen hänen jälkeensä, kun pöydältä putoava kirja sai minut kääntymään toisaanne. Bima lähti miehensä jälkeen nopein, hermostunein askelin, kaartaen minua kaukaa.

Merkillinen olento, tuo Nikhil! Hän aavistaa kotiansa uhkaavan vaaran, mutta ei aja minua menemään! Minä tiedän, että hän odottaa Bimalan kehoitusta. Jos Bimala sanoo hänelle, että heidän liittonsa on ollut erehdys, niin hän taivuttaa päänsä ja myöntää tehneensä suuren virheen! Hänellä ei ole riittävää mielenlujuutta käsittääkseen, että erehdyksensä tunnustaminen on kaikkein suurin erehdys. Hän on tyypillinen esimerkki siitä, miten aatteet ihmistä heikentävät. En ole nähnyt toista hänenlaistansa — hän on tosiaankin merkillinen luonnontuote! Hän tuskin kelpaisi romaanin tai näytelmän henkilöksi, ja vielä vähemmän hän kelpaa todelliseen elämään.

Entä Bima? Pelkäänpä, että hänen unelmaelämänsä on nyt lopussa. Hän on vihdoinkin älynnyt sen virranjuoksun suunnan, joka kiidättää häntä eteenpäin. Nyt hänen täytyy joko kulkea eteenpäin tai peräytyä, täysin tietoisesti. Mutta luultavinta on, että hän pian astuu askelen eteenpäin ja sitten jälleen peräytyy saman verran. Se ei kumminkaan minua häiritse. Kun on kerran syttynyt tuleen, niin tuo vuorotteleva läheneminen ja pakeneminen vain kiihtää lieskaa. Pelko lietsoo hänen intohimonsa paloa.

Kenties on parempi, jos en puhu hänelle paljoa, vaan valitsen muutamia uudenaikaisia kirjoja hänen luettavakseen. Siten hän johtuu vähitellen siihen vakaumukseen, että on uudenaikaista tunnustaa ja kunnioittaa intohimoa ylimpänä todellisuutena — sen sijaan että sitä häpeisi ja ihastelisi pidättyväisyyttä. Jos hän voi turvautua johonkin sellaiseen sanaan kuin »uudenaikainen», niin hänen rohkeutensa kasvaa.

Olipa miten hyvänsä, minun on seurattava näytelmän kehitystä aina viidennen näytöksen loppuun asti. Minä en, ikävä kyllä, voi kerskua olevani pelkkä katselija, istumassa kuninkaallisessa aitiossa silloin tällöin käsiänsä taputtaen. Sydäntäni ahdistaa ja joka hermo värähtelee. Illalla, sammutettuani kynttiläni jo makuulla ollen, minä tunnen vienoja kosketuksia, näen nopeita katseita ja kuulen hiljaisia sanoja. Kaikki nuo tunnot parveilevat ympärilläni; pimeys tuntuu olevan niitä tulvillaan. Aamulla herätessäni minä värähtelen eloisaa ennakointia, tuntuu siltä, kuin soutaisi veri suonissani musiikin tahdissa…

Pöydällä oli kaksoiskehys ja siinä Biman kuva Nikhilin kuvan vieressä. Minä otin Biman kuvan pois. Eilen osoitin hänelle tyhjää puolta ja sanoin: »Ainoastaan itaruus tekee varkauden välttämättömäksi. Synnissä siis on kummallakin osansa, saiturilla samoinkuin varkaallakin. Ettekö ole samaa mieltä?»

Bima vain hieman hymyili ja sanoi: »Se ei ollut hyvä kuva.»

»Mitäpä tehdä?» sanoin minä. »Kuva pysyy aina kuvana. Minun täytyy olla siihen tyytyväinen, millainen se lieneekin.»

Bima otti jonkin kirjan ja alkoi sitä lehteillä. »Jos olette tyytymätön», sanoin minä, »niin minun täytynee koettaa täyttää tyhjä sija.»

Tänään niinä sen täytin. Tämä valokuvani on varhaisen nuoruuteni ajoilta. Silloin olivat kasvoni värikkäämmät kuin nyt ja raikkaampi oli mielenikin. Silloin minä vielä vaalin tätä ja tulevaista maailmaa koskevia haavelmia. Usko pettää ihmisiä, mutta sillä on eräs ansio: se luo heidän kasvoihinsa korkeaa hohdetta.

Kuvani on nyt Nikhilin kuvan vieressä. Mehän olemmekin vanhat ystävät!