KUUDES LUKU

Nikhilin kertomus

VIII

Muutamia päiviä myöhemmin opettajani toi Pantšun luokseni. Hänen zamindarinsa oli määrännyt hänen suoritettavakseen sadan rupian sakon ja uhannut ajaa hänet menemään.

»Mitä hän on rikkonut?» kysyin minä.

»Hän on myynyt ulkomaisia kankaita», kuului vastaus. »Hän on pyytänyt Hariš Kundulta, zamindariltansa, lupaa saada myydä lainarahoilla ostamansa varasto ja on luvannut olla koskaan enää kaupittelematta vieraita tuotteita, mutta zamindar ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan ja vaati jyrkästi, että ulkomaiset kankaat oli paikalla poltettava, jos hän mieli päästä vapaalle jalalle. Epätoivoinen Pantšu puhkesi uhmailemaan: 'Sitä minä en voi tehdä, minulla ei ole siihen varoja! Te olette rikas, miksi ette osta tavaroitani ja polta niitä sitten?’ Mutta tuo sai vain Hariš Kundun raivostumaan. Hän huusi: 'Tuolle lurjukselle pitää opettaa ihmistapoja, antakaa hänelle kelpo löylytys!’ Niin joutui Pantšu sakkojen lisäksi vielä törkeän kohtelun alaiseksi.»

»Miten kävi kankaan?»

»Koko määrä poltettiin.»

»Keitä muita siellä oli?»

»Koko joukko henkilöitä, jotka kaikki huusivat Bande Mataram. Sandipkin oli siellä. Hän otti käteensä hieman tuhkaa ja huudahti: 'Veljet! Tämä on ensimmäinen rovio, joka on kylässänne poltettu ulkomaisten tuotteiden hautajaisjuhlissa. Tämä on pyhää tuhkaa. Sirotelkaa sitä yllenne swadeši-valamme merkiksi!'»

»Pantšu», sanoin minä hänen puoleensa kääntyen, »sinun pitää nostaa kanne.»

»Kukaan ei todista minun puolestani», vastasi Pantšu.

»Eikö kukaan todista? — Sandip! Sandip!»

Sandip tuli huoneestansa. »Mikä asiana?» kysyi hän.

»Etkö ota todistaaksesi, että tältä mieheltä on poltettu kangasta?»

Sandip hymyili. »Luonnollisesti minä tulen esiintymään todistajana asiassa», sanoi hän. »Mutta vastakkaisella puolella.»

»Mitä tarkoitatkaan?» huudahdin minä. »Todistajana jommallakummalla puolella! Etkö tahdo todistaa totuuden puolesta?»

»Onko se, mitä tapahtuu, ainoa totuus?»

»Mitä muita totuuksia voisikaan olla olemassa?»

»Se, mitä pitäisi tapahtua! Totuutta rakentaessamme me tarvitsemme koko joukon valhetta. Ne, jotka ovat maailmassa raivanneet itselleen tien, ovat luoneet totuuden, mutta eivät ole sitä sokeasti noudattaneet.»

»Niinmuodoin »'

»Niinmuodoin minä teen sen, mitä te nimitätte 'väärän todistuksen antamiseksi', sen, mitä ovat tehneet maailmanvaltojen perustajat, uusien yhteiskunnallisten järjestelmäin ja uskonnollisten järjestöjen luojat. Ne, jotka tahtovat hallita, eivät arkaile valhetta; totuuden kahleet ovat niitä varten, jotka joutuvat heidän valtansa alaisiksi. Etkö ole lukenut historiaa? Etkö tiedä, että niissä suunnattomissa kattiloissa, joissa suuret poliittiset tapahtumat kiehuvat, valheet muodostavat tärkeimmän aineksen?»

»Poliittiset keitokset epäilemättä valmistetaan enimmäkseen sillä tavoin, mutta…»

»Tiedänhän sen! Sinä luonnollisesti et tahdo ottaa osaa sellaiseen keittämiseen. Sinä tahdot mieluummin kuulua niihin, joiden täytyy tuo keitetty sekasotku niellä. He jakavat Bengalin ja sanovat sen tapahtuvan teidän hyväksenne. He estävät kansallisen kasvatuksen ja nimittävät menettelyänsä sivistystason kohottamiseksi. Mutta te pysytte yhä kelpo poikina, jotka itkeä tillittävät nurkassaan. Meidän, ilkeiden miesten asiana on yrittää rakentaa vilpillisyydestä luja varustus.»

»Näistä asioista ei kannata kiistellä, Nikhil», keskeytti opettajani. »Kuinka voisivatkaan henkilöt, jotka eivät tunne totuutta omassa olemuksessaan, oivaltaa ihmisen korkeimpana päämääränä olevan totuuden ilmituomisen — eikä alinomaisen aineellisen kokoamisen?»

Sandip nauroi: »Oikein, hyvä herra!» huudahti hän. »Tuo puhe soveltuu varsin hyvin koulumestarille. Sellaista viisautta minä olen lukenut kirjoista, mutta todellisessa elämässä olen nähnyt ihmisten tärkeimpänä toimena olevan aineellisten arvojen keräämisen. Ne, jotka ovat siinä taidossa mestareita, esittävät liiketoiminnassaan suurimpia valheita, piirtävät poliittisiin pääkirjoihinsa vääriä laskuja leveäkärkisimmillä kynillänsä, julkaisevat joka päivä valheiden täyttämiä sanomalehtiä ja lähettävät maailmalle saamamiehiä, jotka levittävät valheen kylvöä niinkuin kärpäset rutonaiheita. Minä olen näiden suurten johtajien nöyrä seuraaja. Kuuluessani kongressipuolueeseen en milloinkaan arkaillut sekoittaa kymmeneen sadasosaan totuutta yhdeksänkymmentä sadasosaa vilppiä. Ja vaikka nyt olenkin luopunut siitä puolueesta, en kumminkaan ole unhottanut sitä perustavaa totuutta, ettei ihmisen päämääränä ole totuus, vaan menestys.»

»Todellinen menestys», korjasi opettajani.

»Olkoonpa niin», vastasi Sandip, »mutta todellisen menestyksen hedelmä kypsyy ainoastaan vilpin viljellyssä pellossa. Totuus kasvaa itsestään, kuten rikkaruoho ja ohdakkeet, ja vain madot voivat siitä toivoa itsellensä hedelmiä!» Tuon sanottuaan Sandip riensi pois huoneesta.

Opettajani katsahti minuun hymyillen. »Tiedätkö Nikhil», sanoi hän, »minä luulen, ettei Sandip ole uskonnoton — mutta hänen uskontonsa on totuuden nurja puoli, niinkuin pimeä kuu on sittenkin kuu, vaikka sen valo on väärällä puolella.»

»Siksipä juuri», myönsin minä, »olenkin hänestä aina pitänyt, vaikka emme ole koskaan voineet olla yhtä mieltä. Minä en voi nytkään häntä tuomita, vaikka hän on minua syvästi loukannut ja voi loukata vielä enemmänkin.»

»Se on alkanut minulle selvitä», sanoi opettajani. »Minä olen kauan ihmetellyt, kuinka voit yhä häntä sietää. Olenpa toisinaan epäillyt sinua heikoksikin. Mutta nyt minä huomaan, että vaikka te ette soinnukaan yhteen, teissä kumminkin on sama rytmi.»

»Kohtalo näyttää kirjoittaneen Kadotetun paratiisin minun osakseni silosäkein, joten minä en tarvitse mitään soinnullista ystävää!» huomautin minä laajentaen hänen käyttämäänsä kuvaa.

»Mutta kuinka käy Pantšun?» kysyi opettajani.

»Te sanotte Hariš Kundun aikovan ajaa hänet pois isiensä tilalta. Mitäpä, jos minä ostaisin tiluksen ja vuokraisin sen sitten Pantšulle?»

»Entä sakkorahat?»

»Kuinka zamindar voi niitä vaatia, jos hän on minun vuokraajani?»

»Entä poltettu kangas?»

»Minä korvaan sen hänelle. Tahdonpa nähdä, uskaltaako joku estää vuokraajaani harjoittamasta kauppaa miten hyväksi näkee.»

»Minä pelkään, armollinen herra», virkkoi Pantšu arasti, »että teidän rikkaiden kiistellessä keskenänne poliisi ja lain korppikotkat kerääntyvät iloisina ympärillenne ja kansanjoukko naureskelee huville, mutta kun henki tulee kysymykseen, olen minä raukka yksin vaarassa!»

»Kuinka niin? Mitä sinulle voisi tapahtua?»

»He polttavat poroksi taloni, lapset ja kaikki!»

»Lapsistasi minä kyllä pidän huolen», virkkoi opettajani. »Sinä voit harjoittaa millaista kauppaa haluat. He eivät sinuun koske.»

Jo samana päivänä minä ostin Pantšun tiluksen, joka kaikkia ‘muodollisuuksia noudattaen siirtyi minun haltuuni. Sitten alkoivat vaikeudet.

Pantšu oli perinyt vuokratilan isoisältänsä ainoana elossa olevana perillisenä. Sen tiesivät kaikki. Mutta nyt sukelsi jostakin esille eräs täti matkalaukkuineen ja nyytteineen, rukousnauhoineen ja orpoine veljentyttärineen. Hän pesiytyi Pantšulaan ja vaati itselleen elinkorkoa.

Pantšu oli kuin ukkosen iskemä. »Tätini on kuollut aikoja sitten», väitti hän vastaan.

Hänelle vastattiin, että hän ajatteli setänsä ensimmäistä vaimoa, mutta että mainittu setä oli kiireen kaupalla mennyt uusiin naimisiin.

»Mutta setänihän kuoli ennen tätiä», huudahti Pantšu, jolle asia kävi yhä käsittämättömämmäksi. »Kuinka hänellä oli aikaa mennä toisiin naimisiin?»

Epäilemättä oli Pantšulla syytä kysyä. Mutta hänelle huomautettiin, ettei kukaan ollut väittänyt toisen avioliiton solminnan tapahtuneen vasta ensimmäisen vaimon kuoltua; setä oli ottanut itselleen toisen vaimon ensimmäisen vielä eläessä. Koska uudelle tulokkaalle oli epämieluista ajatella joutuvansa elämään toisena vaimona, oli hän jäänyt miehensä kuolemaan saakka isänsä kotiin, kääntynyt sitten uskovaiseksi ja vetäytynyt pyhään Brindabaniin, josta nyt saapui tänne. Nämä tosiasiat olivat sekä eräiden Hariš Kundun virkailijoiden että muutamien hänen vuokramiestensä tiedossa. Ja jos zamindar harjoittaisi riittävää painostusta, löytyisi varmaan sellaisiakin todistajia, jotka olivat ottaneet osaa heidän hääjuhlaansa!

IX

Eräänä päivänä iltapuolella, kun satuin olemaan kiinni työssäni, tuotiin minulle sana, että Bimala oli kutsunut minut luoksensa. Minä säpsähdin.

»Kuka se minua kutsuikaan?» kysyin sanantuojalta.

»Armollinen rouva.»

»Bara Raniko?»

»Ei, armollinen herra, Tšota Rani.»

Tšota Rani! Minusta tuntui siltä, että oli kulunut sata vuotta siitä, kun hän viimeksi oli minua kutsunut. Minä jätin kaikki muut odottamaan ja lähdin sisähuoneisiin. Astuessani huoneeseemme minä jälleen hämmästyin nähdessäni siellä Bimalan ilmeisesti pukeutuneena minua varten. Huone, johon alinomainen laiminlyönti oli viime aikoina luonut jonkinlaista hajamielisyyden leimaa, oli tänä ehtoopäivänä saanut jossakin määrin takaisin vanhan, järjestyneen ilmeensä. Minä seisoin ääneti ja katselin kysyvästi Bimalaa.

Hän punastui hieman, ja hänen oikean kätensä sormet leikkivät hetkisen vasemman ranteen renkailla. Sitten hän äkkiä virkkoi: »Kuulehan! Onko oikein, että meidän myymälämme ovat koko Bengalissa ainoat, joissa suvaitaan ulkomaisia tuotteita?»

»Mitä meidän siis olisi tekeminen?» kysyin minä.

»Käske korjata ne pois!»

»Mutta tavarat eivät kuulu minulle?»

»Eikö kauppapaikka ole sinun?»

»Pikemmin niiden, jotka sitä tarvitsevat kaupan tekoa varten.»

»Tehkööt kauppaa intialaisilla tuotteilla!»

»Mikään ei olisi minulle mieluisampaa. Mutta jos he eivät sitä tee?»

»Mitä joutavia! Kuinka he uskaltaisivat käyttäytyä hävyttömästi? Olethan sinä…»

»Minulla on tänään vielä paljon toimitettavaa, joten en voi ryhtyä enempiin selittelyihin. Mutta minun täytyy kieltäytyä käyttämästä pakkovaltaa.»

»Ethän tekisi sitä itsekkäässä tarkoituksessa, vaan isänmaan hyväksi.»

»Pakkovalta isänmaan hyväksi on pakkovaltaa isänmaata vastaan. Mutta minä pelkään, ettet sitä milloinkaan ymmärrä.» Tuon sanottuani minä lähdin.

Maailma näytti äkkiä minulle kirkastuvan. Oli kuin olisin tuntenut vereni soutelun, kuin maa olisi vapautunut aineellisuutensa painosta ja sen jokapäiväinen tehtävä, elämän ylläpitäminen, ei enää olisi ollut sille rasitukseksi: se leijui ihmeellisessä voimantunnossa halki avaruuden, rukousnauhanansa päivien ja öiden kirjava sarja. Mikä ääretön työ, ja samalla: mikä rajaton vapauden tarmo! Kukaan ei sitä pysähdytä, ei, kukaan ei voi sitä koskaan pysähdyttää! Olemukseni syvyyksistä kohosi riemu korkealle kuin vesisuihku, kohosi taivaita tapailemaan.

Olen myöhemmin usein miettinyt, mitä tuo tunteen hyöky oikeastaan tarkoitti. Aluksi en keksinyt mitään tyydyttävää vastausta. Mutta sitten selvisi, että kahle, joka oli minun mieltäni kalvanut öin päivin, oli nyt katkennut. Minä huomasin ihmeekseni, että mieltäni sumentava verho oli hävinnyt. Minä voin katsella kaikkea, mikä koski Bimalaa, sellaisenaan, ikäänkuin olisin nähnyt sen valokuvattuna. Hän oli ilmeisesti, pukeutunut erikoisen miellyttävästi imarrellakseen toivomansa määräyksen minusta irti. Tätä ennen en ollut milloinkaan pitänyt Bimalan koruja erillisinä, itsenäisinä olioina. Tänä päivänä näytti hänen taidokas englantilainen hiuslaitteensakin pelkältä ulkonaiselta koristukselta. Se, mihin ennen oli sisältynyt hänen persoonallisuutensa salaperäistä tenhoa, oli nyt aikeissa myydä itsensä liian huokeasta.

Kun astuin makuuhuoneesta, särkyneestä häkistä, kultaiseen päivänpaisteeseen, sattui katseeni bauhiniakujanteeseen, joka näytti luovan taivaalle rusottavaa hohdetta. Puiden alla jutteli äänekkäästi joukko kottaraisia. Kauempana niityllä näkyi tyhjät rattaat ja härkäpari. Toinen juhta pureksi ruohoa, toinen oli paneutunut makuulle ja sulki silmänsä pelkästä mukavuudesta, variksen nokkiessa hyönteisiä sen selästä.

Minusta tuntui siltä, kuin olisin päässyt lähemmäksi maaemon sydäntä nähdessäni hänet koruttomana arkisessa elämässään. Hänen lämmin hengityksensä leyhyi kasvoihini bauhinian kukista, ja sanomattoman sointuisa ylistyslaulu näytti kohoavan ilmoille tuosta maailmasta, missä kaikkien nauttima vapaus tulee minunkin osakseni.

Me miehet olemme vaeltavia ritareita: me etsimme sitä vapautta, johon ihanteemme meitä kutsuvat. Se, joka kutoo meille hulmuilevan, johtavan lipun, on oikea nainen meitä varten. Siltä, joka kutoo ympärillemme loihtuisen verkon vangiten meidät kotiimme, on meidän temmattava pois naamio nähdäksemme hänet sellaisena kuin hän todellisuudessa on. Meidän on varottava pukemasta häntä omien kaipaustemme ja kuvitelmiemme tenhoisaan verhoon ja sallimasta hänen johtaa meitä harhaan oikealta tieltämme.

Tänään minä tiedän, että voitto on oleva minun. Minä olen saapunut yksinkertaisuuden portille, tyydyn katselemaan asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Olen voittanut omakseni vapauden ja suon toisille heidän vapautensa. Työssä on oleva pelastukseni.

Minä tiedän, että sydäntäni on aika ajoin kirvelevä, mutta nyt, kun ymmärrän sen kivun todellisen laadun, voin jättää sen huomioonottamatta. Mitäpä se merkitseekään nyt, kun tiedän sen koskevan vain itseäni? Koko ihmiskunnalle kuuluva kärsimys on oleva minun kruununi.

Pelasta minut, totuus! Älä salli minun milloinkaan enää tavoitella harhaluulojen olematonta onnenmaata! Jos minun on vaellettava yksin, salli minun ainakin kulkea sinun tietäsi! Salli totuuden rummunlyöntien johtaa minut voittoon!

Sandipin kertomus

VII

Bimala kutsui minut samana päivänä puheillensa, mutta ei voinut aluksi saada lausutuksi sanaakaan; hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Minä huomasin heti, ettei hän ollut saanut Nikhiliä taipumaan. Hän oli uskonut varmasti onnistuvansa, mutta minä en ollut voinut suhtautua asiaan yhtä luottavasti. Nainen tuntee miehen varsin hyvin hänen heikoilta puoliltansa, mutta on kerrassaan kykenemätön mittaamaan hänen voimaansa. Todellisuudessa mies on naiselle yhtä suuri salaisuus kuin nainen miehelle. Ellei niin olisi laita, olisi sukupuolten ero pelkkää luonnon tarmon tuhlausta!

Miten onkaan ylpeyden laita! Pahinta ei ollut se, että tärkeä asia oli jäänyt toteuttamatta, vaan se, että pyyntöön, jonka esittäminen oli hänelle ollut ylen vaikea, ei ollut suostuttu. Millaisen värien ja liikkeiden, vihjeiden ja harhojen runsauden sisältävätkään mielikuvat »minä» ja »minun» naisen tajunnassa! Siinäpä onkin naisen kauneus — hän on paljoa persoonallisempi kuin mies. Tehdessään ihmisen Luoja menetteli kuin koulumestari: hänellä oli reppu täynnä käskyjä ja periaatteita; mutta naista luodessaan hän luopui opettavasta arvokkuudestansa ja paneutui taiteilijaksi, joka turvautuu yksinomaan siveltäneensä ja värilautaseensa.

Seisoessaan siinä ääneti, posket kuumina ja silmät kyynelissä kuin ukkospilvi, joka sadetta täynnä ja salamoilla ladattuna vyöryy taivaanrannalta, Bimala näytti niin vastustamattoman kauniilta, että minun täytyi astua hänen luoksensa ja tarttua hänen käteensä. Se vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Bima», sanoin minä, »me olemme toverukset, sillä meillä on yhteinen päämäärä. Istutaan ja jutellaan asiasta.»

Minä talutin hänet istumaan. Hän ei vastustellut. Mutta mitä ihmettä! Samassa silmänräpäyksessä intohimoni selittämättömällä tavalla herpautui — niinkuin Padma-virta, rientäessään valtaisena eteenpäin, äkkiä väistyy uurtamastansa rannasta jonkin pienen pinnanalaisen esteen vaikutuksesta. Kun puristin Bimalan kättä, soivat kaikki hermoni kuin viritetyt kielet, mutta kohta koko soitanto vaikeni.

Mikä oli esteenä? Ei mikään määrätty asia, vaan monet toisiinsa kietoutuneet seikat — ei mikään selvästi havaittava seikka, vaan tuo selittämätön estymisen tunto. Se minulle joka tapauksessa on selvinnyt, etten voi mennä vannomaan, mikä oikeastaan olen. Juuri sen vuoksi, että olen itselleni arvoitus, tunnen ankaraa houkutusta tutkimaan itseäni. Kunhan kerran saan täyden selon itsestäni, niin heitän sen menemään — ja saavutan onnenautuuden!

Istuutuessaan Bimala kävi kalmankalpeaksi. Hänkin varmaan tunsi, minkä vaaran oli vast'ikään välttänyt. Pyrstötähti oli ehtinyt ohi, mutta sen hehkuva lieve oli hänet hämmentänyt. Auttaakseni häntä toipumaan minä sanoin; »Esteitä tietenkin on olemassa, mutta me voitamme ne emmekä masennu. Eikö niin, kuningattareni?»

Bimala yskähti yrittäen sanoa jotakin, mutta sai soperretuksi vain heikon myönnön.

»Sommitellaanpa tässä toimintasuunnitelma!» jatkoin minä vetäen taskustani paperia ja lyijykynän.

Minä aloin kirjoittaa luetteloa kalkuttalaisista puoluelaisistamme merkiten heille jokaiselle oman tehtävänsä. Bimala keskeytti askarrukseni, ennenkuin olin ehtinyt saada sen valmiiksi, ja virkkoi väsyneesti: »Jättäkää tuo nyt; minä tulen tänä iltana uudelleen.» Sitten hän riensi pois huoneesta. Oli ilmeistä, ettei hän kyennyt keskittämään tarkkaavaisuuttansa mihinkään. Hänen täytyi saada olla hetkinen yksinään — kenties paneutua vuoteeseensa ja itkeä kyllikseen!

Hänen mentyänsä leimahti intohimoni korkeampaan lieskaan, niinkuin pilvi auringon laskiessa. Minä tunsin menettäneeni kaikkein. otollisimman tuokion. Millainen surkea pelkuri olinkaan ollut! Hän oli varmaan lähtenyt luotani halveksien arkamaista epäröintiäni — ja hän oli oikeassa!

Näiden mietteiden yhä kirvellessä mieltäni tuli eräs palvelija ilmoittamaan Amuljan, erään puolueeseemme kuuluvan nuorukaisen, pyrkivän puheilleni. Minun melkein teki mieli antaa hänen lähteä pois tyhjin toimin, mutta hän astui sisään, ennenkuin ehdin asian ratkaisemaan. Sitten me aloimme jutella eri paikkakunnilta saapuneista, kankaita, sokeria ja suolaa koskevista uutisista — ja pian oli ilma puhdas kaikista huumaavista tuoksuista. Minusta tuntui siltä, kuin olisin unesta herännyt. Minä hypähdin seisaalleni valmiina taisteluun, — Bande Mataram!

Uutisia oli monenlaisia. Useimmat niistä kauppiaista, jotka olivat Hariš Kundun vuokramiehiä, olivat siirtyneet meidän puolellemme. Monet Nikhilin palveluksessa olevat henkilöt olivat hekin meidän puolellamme ohjaillen asioita meidän eduksemme. Marvarin kauppiaat tarjoutuivat maksamaan sakkoa, kunhan heidän sallittaisiin myydä loppuun nykyiset varastonsa. Vain eräät muhamettilaiset kauppiaat niskoittelivat vielä.

Eräs heistä oli ostanut pari saksalaista hartiahuivia omaisiansa varten. Kylämme pojat riistivät ne häneltä ja polttivat poroksi. Siitä oli syntynyt ikävyyksiä. Me tarjosimme hänelle korvaukseksi intialaisia villakankaita. Mutta missä oli huokeita intialaisia villateoksia ostettavissa? Emmehän voineet hänelle hankkia kashmirhuiveja hävitettyjen sijaan! Hän tuli valittamaan Nikhilille, joka neuvoi häntä kääntymään oikeuden puoleen. Nikhilin miehet luonnollisesti pitivät huolta siitä, ettei tutkimuksista tullut mitään; lainvalvojakin oli meidän puolellamme.

Seikka näet on tämä: jos meidän on joka kerta korvattava poltetut ulkomaiset kankaat intialaisilla ja lisäksi selviydyttävä oikeusjutusta, niin mistä otamme tarvittavat rahat? Ja kaikkein tärkein asia: ulkomaisten tuotteiden tuhoaminen lisää niiden kysyntää ja on niinmuodoin muukalaisille eduksi. Heille käy niinkuin onnelliselle kauppiaalle, jonka kristallikruunun pohatta särki, koska hänen teki kovin mieli kuulla murskaantuvan lasin helinää.

Toinen kysymys on, voimmeko jyrkästi toteuttaa ulkomaisten flanelli- ja merinokudelmain boikottausta, vai onko meidän tehtävä poikkeus niiden hyväksi, koska halpoja kirjavia intialaisia villakankaita ei ole olemassa.

»Kuulehan», sanoin minä, »mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee, olen sitä mieltä, ettemme tulevaisuudessa suinkaan lahjoittele intialaisia kankaita niille, joilta on takavarikoitu vieraita tuotteita. Rangaistuksen tulee kohdata heitä eikä meitä. Jos he nostavat kanteen meitä vastaan, niin meidän on kostettava polttamalla heidän varastohuoneensa. Mitä säikytkään, Amulja? Asia ei huvita minua sen vuoksi, että siitä syntyy iso ilotulitus. Ota huomioon, että kysymyksessä on sota. Jos pelkäät aiheuttaa kärsimystä, niin mene etsimään itsellesi lemmeniloja; meidän työhömme et kelpaa!»

Toisen pulman minä ratkaisin päättämällä, ettei vieraita tuotteita ollut missään tapauksessa suvaittava. Vanhoina hyvinä aikoina, jolloin nuo hilpeän värikkäät ulkomaiset huivit olivat ihan tuntemattomat, tuli maalaisväkemme aivan hyvin toimeen käyttämällä yksinkertaisia puuvillahuivejansa. Ne eivät kenties näytä niin upeilta, mutta nykyaikana ei sovi ajatella elämän koreutta.

Useimmat laivurit oli saatu kieltäytymään kuljettamasta ulkomaisia tavaroita, mutta ensimmäinen laivuri, Mirdžan, oli yhä vastahakoinen.

»Ettekö voisi upottaa hänen alustansa?» kysyin minä täkäläiseltä toimitsijaltamme.

»Mikään ei ole helpompaa, armollinen herra», vastasi hän. »Mutta miten käy, jos minut vaaditaan asiasta tilille?»

»Miksi menettelisittekään niin kömpelösti, että teidät voidaan vaatia tilille? Mutta jos niin käy, niin minä otan asian vastatakseni.»

Mirdžanin venhe lepäsi laituriin kiinnitettynä. Venheessä ei ollut ketään, sillä toimitsijamme oli järjestänyt jonkinlaiset iltahuvit, joihin oli käsketty kaikki. Pimeän tultua oli venheeseen ajettu soraa, sitten oli sen pohja puhkaistu ja kiinnitysköysi irroitettu. Se oli uponnut keskelle virtaa.

Mirdžan ymmärsi asian. Hän tuli itkien luokseni ja pyysi armoa. »Minä olen ollut väärässä, armollinen herra» aloitti hän.

»Mistä johtuu, että sen vasta nyt yht'äkkiä älyät?» kysyin minä ivallisesti.

Hän ei vastannut suoraan. »Venhe oli kahdentuhannen rupian arvoinen», sanoi hän sitten. »Minä huomaan nyt erehdykseni, ja jos saan tämän kerran anteeksi, en enää milloinkaan…» Samassa hän heittäytyi maahan jalkojeni eteen.

Minä käskin hänen tulla kymmenen päivän kuluttua uudelleen. Jos voisimme nyt heti maksaa hänelle nuo kaksituhatta rupiaa, olisi hän ruumiineen ja sieluneen meidän. Hän on sellainen mies, joka voisi tehdä asiallemme arvaamattomia palveluksia, jos voittaisimme hänet puolellemme. Me emme pääse koskaan kunnolla edistymään, ellemme saa käytettäväksemme riittäviä varoja.

Kun Bimala illalla saapui oleskeluhuoneeseen, nousin minä tervehtimään ja sanoin: »Valtiatar! Kaikki on valmiina, menestys odottaa meitä, »mutta me tarvitsemme rahaa.»

»Rahaa? Kuinka paljon?»

»Ei kovin paljoa, mutta välttämättä, tavalla tai toisella!»

»Mutta kuinka paljon?»

»Tällä hetkellä riittää viisikymmentätuhatta rupiaa.»

Bimala säpsähti summan kuullessaan, mutta yritti salata sitä. Kuinka hän voisi myöntää joutuneensa jälleen häviölle?

»Valtiatar!» sanoin minä. »Te yksin voitte tehdä mahdottoman mahdolliseksi. Olette jo sen tehnytkin. Jospa voisin teille osoittaa aikaansaannoksenne suuruuden, niin tietäisitte sen. Mutta nyt ei ole kysymys siitä. Nyt me tarvitsemme rahaa.»

»Te saatte sitä», sanoi hän.

Minä huomasin, että hän aikoi myydä jalokivensä, ja sanoin senvuoksi: »Jalokivenne on talletettava vastaisen varalle. Ei voi koskaan tietää, milloin niitä tarvitaan.» Bimalan ääneti tuijottaessa minä jatkoin: »Nyt tarvittavat rahat on saatava puolisonne kukkarosta.»

Bimala säikähti entistä enemmän. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän kysyi: »Mutta miten saan häneltä rahoja?»

»Eivätkö hänen rahansa kuulu yhtä hyvin teille?»

»Ei, ei!» virkkoi hän tuntien ylpeytensä jälleen loukkaantuvan.

»Siinä tapauksessa», huudahdin minä, »ne eivät kuulu hänellekään, vaan hänen isänmaallensa, jollei hän ole niitä hädän hetkenä antanut!»

»Kuinka minun siis on meneteltävä?» kysyi hän jälleen.

»Teidän täytyy onnistua ja te onnistutte. Tiedätte itse parhaiten, millä tavoin. Teidän on hankittava rahat sitä jumalatarta varten, jolle kaikki oikeudenmukaisesti kuuluu. Bande Mataram! Siinä taikasana, joka avaa hänen rautaisen rahasäiliönsä oven, murtaa hänen teräskammionsa seinän ja saattaa häpeämään niiden sydämet, jotka eivät sen kutsuvaa huutoa tottele. Sanokaa Bande Mataram, kuningattareni!»

»Bande Mataram!»