IX
Reading edition
Metsolan asukkaat olivat nyt lain nimessä »häädetyt». Talvinen luonto oli heille varana asuttavaksi korkeine, kylmine nietoksineen ja kuulahkoine taivaineen. Metsola, missä he kolmannesvuosisadan olivat työskennelleet, raataen sen karua seutua, oli nyt toisen oma. Heillä ei ollut turvaa siellä: huoneet purettiin, kiukaatkin hajoitettiin aivan kuin uhalla, ettei tuo nyt täysin huperoksi muuttunut ukon rahjus siellä kykenisi väkisten asumaan. Entinen asuinpaikka, joka oli antanut aikoinaan suojaa, lämpöä ja ravintoa, jossa olivat raatajaparat viettäneet elämänsä onnellisimmat päivät, oli nyt hävitetty pohjiaan myöten.
Entisiä peltoja suojusti nyt vaan jykevät aidat, sillä talo tahtoi niittää höystetyt vainiot, joihin ei ollut kylvänyt, ja muuta ei siellä oltu tehty. Vähitellen rappeutui aitakin ja seutu muuttui yhä enemmän ja enemmän alkuperäiseen muotoonsa: Puut valloittivat ojien syvänteet, entiset peltosarat muodostuivat siten puistikko kujanteiksi, joilla riekot ja jänikset tepastelivat. Ei tuoksunut enään uudisasukkaan kytö-savu, ei lehmäin kesäinen suihtu; ei raikunut heleä lypsinlaulu kuin silloin onnen päivinä.
Ja entinen isäntä, joka tarmollaan oli luonut silloin eloa ja hyvinvointia tähän erämaahan, asui nyt suutari Eeron luona. Siellä jaettiin hänen kanssaan niukka leipä, josta vastapalvelukseksi hän säreskeli puita, höpisten yksinään huperon puheita: »Puikuliinikin voi olla Puikuliini, tahdo kirjat, monta on häädetty… Ei, Sirkkaa minä en anna, en anna!»
Loppuijäkseen sai Aatu Leuhka-Aadun nimen; sillä nimellä hän tunnettiin kuolemaansa asti.
Reeta ja Sirkka olivat muuttaneet häädön jälkeen kaupunkiin, Reeta Tytin luokse ja Sirkka palvelukseen. Sirkka joutui pian naimisiin erään rehellisen työmiehen kanssa. Ja kun tästä isänsä sai kuulla, sanoi hän kuin järkevä ihminen: »Sepä oli hyvä, että lapseni sai oikean miehen.»
Tytti pysyi naimattomana. Hän oli saattanut hautaan kasvattivanhempansa ja eleli perimässään talossa vanhan äitinsä kanssa hiljaista, tyyntä elämää, tehden armeliaisuuden töitä ilman että vaati siitä kenenkään kirjaa pitämään. — Isänsä olisi hän mielellään ottanut luokseen, mutta tämä ei puheilla millään lähtenyt, höpisi vaan entisiä puheitaan: »Puikuliinit ovat Puikuliinia, älä rupea kovin paljon repimään ilman kirjoja!»
Ja kun Tytti ei saanut isäänsä luokseen, toimitti hän hänelle loppuiäkseen hoidon suutari-Eeron luo, josta ukkeli ei halunnut lähteä pois. Ja niin oli Eerokin vapautunut tästä ylimääräisestä elätistään heti, kuin Tytin kasvattivanhemmat olivat kuolleet.