VII

Jorin mentyä keskustelivat Metsolan asukkaat jälelle jääneen vieraansa kanssa tuosta harvinaisesta tapauksesta mikä siellä oli tapahtunut. Ei kukaan heistä olisi tahtonut että se niin nolosti päättyi; mutta ei kukaan myöskään tietänyt miten muuten se olisi voinut päättyä sitten, kuin Jori itse oli alkanut julki tappelun. — Eero, jonka tuomiota Aatu aivan kuin ikävöitsi, oli vielä varonut lausumasta loppuarvostelua, myhäili vaan merkitsevästi ja sanoi sanan silloin toisen tällöin, ryhtymättä asiata lopullisesti arvostelemaan.

Mutta kuultuaan nyt Aatun juuri kuin katuvan tekoaan ja etenkin kenkänsä kärjen käyttämistä, jota hän teostaan piti pääasiallisesti loukkauksena, otti nyt Eerokin vuoron puhuakseen muutamia sanoja:

»En todellakaan ymmärrä mitä olisit alamaisuudellasi voittanut. Tuommoisen ränsistyneen herrasmiehen kanssa ei ole hyvä menetellä niin, että pelko ja alistuminen siinä hänelle näkyy. Jos miten muuten lempeämmästi olisit menetellyt, olisi se merkinnyt samaa kuin Sirkan joutumista hänen käytettäväkseen. Tämä herrasmies on niin surullisen kuuluisa, että on sen parempi mitä tuntuvammin saa hänet perheestään vieroitetuksi.

»Mitä taas tulee siihen, että hän kostaakseen tappionsa toimittaisi ikävyyksiä teille, jotka olette hänen isänsä torppareita, niin luulen, ettei isänsä suostu kuitenkaan sen enempään kiristykseen kuin mitä jo kymmenkunta vuotta on harjoittanut. On kyllä paljon tämän suuntaista maassamme tapahtunut, ja onhan siinä niin muodoin aihetta peljätä, mutta tässä tapauksessa en luule teille koituvan ikävyyksiä, ei ainakaan niin kauvan kuin ukko Puikuliini elää. Toiseksi muuttuu asia kun tämä renttu joutuu isännäksi! Hänen isännäksi pääseminen ei todellakaan saata merkitä mitään hyvää teille. Kentiesi hän silloin panee teille sen häpeämättömän ehdon: joko te lunastatte isännän mielisuosion Sirkalla, tai olette hänen kiristyksensä alaisina.»

»Kunnia ennen muuta»! äänsi isäntä ja emäntä yhteen ääneen.

»No siitä ei epäilystäkään!» myönsi vieras korottaen ääntänsä.

Tämä merkillinen naimakysyntä jäi Metsolassa tähän. Mutta häpeän uhka kaunista perheenjäsentä kohtaan oli kuitenkin tarjottu, ja jos siinä käytettiinkin sekä sanoja että keinoja joita »sivistyneet» kutsuvat raa'oiksi, niin on huomautettava erityisesti ettei tässä tapauksessa voitu raakuutta karkoittaa muulla kuin toisella raakuudella. Ja mitäpä todellakin yksinkertainen korvenraataja tässä tapauksessa olisi muuta tehnyt kuin mitä teki? Ja vihdoin, mitenkähän »sivistyneessä» perheessä menetettäisiin korvenraatajaa kohtaan, jos tämä tungettelisi perheen tyttären kanssa luvattomiin suhteisiin? — Sitä sopii ainakin kysyä.

Tapaus sai Metsolan väestön hiukan vähäpuheiseksi, mutta saadakseen vaikkapa keinotekoisestikaan vähän enemmän eloisuutta väkeen, ryhtyi Eero vilkastuneena puhelemaan muita asioita.

»Niinpä niin. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Rentut ovat renttuja ja rentuille on annettava renttujen kyyti. Mutta sanoppas mitä sinä, Aatu, itse olet päättänyt siitä Tytin asiasta! Tunnetko lähemmin niitä vanhuksia, jotka hänen ottolapsekseen ottaisivat?»

»Yhden hyvän puolen tunnen heissä, — he eivät ota lainoistaan korkoa. Heillä on perintörahoja, joita ovat lainailleet — ja sitä minä ihmettelen, etteivät he ole koskaan ottaneet korkoa», selitti Aatu ikäänkuin ilostuneena, että oli keksitty oikeampi puheenaine.

»Se on hyvä merkki, jota minä en ole tavannut muissa kuin hyvissä ihmisissä. Kaikki huonot ihmiset ovat koronkiskureita, jos nimittäin heillä on rahoja päästä alkuun. — Ne luultavasti ovat uskovaisia ihmisiä vai mitä?»

»Niin ovat. Saarnasivat jo minullekin, että menen helvettiin jollen tee parannusta ja Reppaahan ne jo itkettivätkin.»

»Puhuivatko ne kirkoista ja papeista, panitko sitä merkille?»

»Kyllä. Puhui ne ainakin uskottomista papeista.»

»Hyvä on. Kuulen että ne ihmiset ovat hyviä ihmisiä. Tohditte niille antaa Tyttinne», selitti nyt Eero. — »Niin. Mutta mitä se Tytti itse sanoo asiasta»? jatkoi hän.

»Niin Tytti! Tyttihän olisi jo mennyt», selitti siihen emäntä.

»Silloinpa ovat kaikki asianhaarat myötäiset. Siis minä puolestani en osaa muuta kuin kehoittaa teitä suostumaan tarjottuun ehdotukseen.

Pidän sitäpaitsi aivan varmana että ne ihmiset ovat tavallista parempia ihmisiä. Jo tuolla ottolapsensa valitsemisella ovat he näyttäneet omistavansa erilaisen katsantokannan olevista oloisia kuin suuri yleisö. Ei ole puuttunut köyhät lapset lähempääkin; jos he olisivat vaan tahtoneet etsiä yksistään köyhän lapsen, olisi se ollut kenties hyvinkin lähellä. Mutta nyt he etsivät sen maaseudulta ja kaukaiselta salolta vielä, ja vihdoin orjien lapsen, laillistettuin orjien lapsen, sillä täytyy siis olla joku syynsä — tämän minä ainakin luulen käsittäväni. Luulempa vielä, että jos minä, taikka te, olisin siinä asemassa kuin he, niin tekisin valintani aivan samoja näkökohtia noudattaen, puheli edelleen Eero.

»No niinpä tietenkin! En ainakaan kaupungin köyhistä lapsista huolisi. Niitä se suuri kehuttu sivistys, valhesivistys on jo lapsina pilannut.»

»Eihän se ole niiden lapsiparkain syy»! muistutti emäntä.

»Ei olekaan! Mutta sitäpä tarkoitettiinkin, että nuo viattomat lapsiparat ovat niin huonossa ympäristössä siellä kaupungissa. Ei niitä rehellinen köyhyys pilaa, mutta epärehellinen ja rikollinen rikkaus jonka ympäröimänä ovat. Se rikkaus, jota työmiehiltä imien käytetään rivouteen, irstauteen, turhaan loistoon ja prameuteen silloin, kuin nuo varsinaiset rikkauden kerääjät, köyhät työläiset saavat nähdä kurjuutta puutteista, joita välttämätön ravinnon tarve tuottaa. — Tämä 'sivistynyt' joukko on huono seura kasvaville! Heidän sydämmensä kasvavat kovaksi ja tylyksi, kun jo pienenä näkevät nuo yhteiskunnan 'loisto-ihmiset' olevan niin tunnottomia, että käyttävät toiselta riistämiään varoja ennen riettaisiin huveihin kuin nälkäisen leipään», selitti Eero nyt nimenomaan emännälle.

»Mutta on niissä rikkaissa armeliaitakin», huomautti emäntä.

»On poikkeuksena. Joskus on sitäpaitsi tullut muodiksi auttaa köyhiä, — muutoin erinomainen muotiasia — ja silloin on nähty heidän kokoavan pöydältä pudonneet murunsa kurjien suuhun, mutta sillä ehdolla tietysti ja sillä toivolla, että heidän lahjansa muistoon kirjoitettaisiin. Ja jollei sitten löydy sellaista, joka näistä hyvistä töistä pitäisi kirjaa, pitävät he sitä itse», puheli vieras katkerasti.

Mutta tätä puhetta eivät korven raatajat näyttäneet käsittävän, sen huomasi Eerokin ja lopetti keskustelun lausumalla vakaumuksenaan, että Tytti joutuu hyväin ihmisten seuraan. Ihmisten, joita ei ollut syytä sovittaa noihin lois-ihmisiin, jotka elävät muiden ihmisten hiestä ja vaivasta.