II

Tämmöinen oli lyhykäisyydessään Aatun oman mökin esihistoria. Ja nyt oli hän saapunut alkamaan töitä; lämpöisenä ja hikisenä painostavasta kantamuksestaan pääsi hän perille.

Hän ripusti nyt konttinsa aarniopetäjän kuivaneeseen oksan tynkään, väänsi lehtitupakasta suuren mällin poskeensa, otti kirveensä ja katseli sen terää vaistomaisesti — toimi, joka oli hänelle aina ominaista silloin, kun ryhtyi asettaan käyttämään. Hän silmäsi ammattimiehen katseella suurta kuusta tyvestä puoliväliin väliä, harkitsi pikaisella silmäyksellä suunnan, johon nyt ensimmäisen puunsa tulevan tupansa rakennustarpeeksi kaataisi. Tämä kaikki oli Aatun omaa ammattia, omaa työalaa ja nyt vihdoin omaa työtä. Luottamuksella tarttui hän kirveeseensä, jänteet käsiselissä pullistuivat pingotukseen ja iskut, lujat ja tahdikkaat alkoivat kuulua koskemattomassa korvessa. Korven halveksittu, tällä kertaa mitallilla pilkaten koristettu raataja oli saapunut sinne.

Komeasti ryskyen ja paukkuen kaatui kuusi tässä luonnon koskemattomassa pyhätössä. Hiukan hengästyneenä katsahti Aatu puunsa suoruutta tottuneen silmäyksellä, käänsi mälliä suussaan ja lennätti aimo suihkun ruskeaa sylkyä kaatuneen puun tyvelle ja ryhtyi oppineesti, tarkoilla iskuilla karsimaan puutansa. Kaikki kävi sulavasti, notkeasti ja tottuneesti. Ei harhaiskua, ei harha-askelta eikä liikettä. Jokainen lyönti meni talteen ja oli parahiksi luja katkaiseen eri vahvuiset oksat, jokainen liike tarpeellinen mutta ei turha, yksin mällin pureminen ja kääntäminen poskessa oli ammattimiehen työtä.

Puolisille oli Aatulla kelpo röykkiö valmiiksi pinnotuita hirsiä ja tuvan sija raivattuna puhtaaksi. Tulevan uunin paikalle viritti hän tervaslatvuksesta nuotion ja ryhtyi siinä ruokailemaan. Jos häneltä menestyi työ, menestyi häneltä syöminenkin. Siekailematta jauhoi hän terveillä hampaillaan puolikuivaa leipää ja suolaista silahkaa suuret annokset. Hän ei ollut hienostunut erittelemään niin pienen kalan ruotoja, kuten kulttuuri-ihmiset, vaan pitemmittä mutkitta haukkasi aina kalan kerrallaan.

Mutta hänen nuotio-savunsa kutsui tänne jo ensi kerran vieraan. Aatun paraikaa ruokaillessa ilmestyy siihen suutari-Eero, joka harrasti näin syksyisin metsästystä ja oli nytkin semmoisella retkellä.

»Täälläpä sinä töissä ryskät», virkkoi hän Aatulle nuotiolle päästyään ja hyvän päivän toivotettuaan.

»Täällähän minä», mokelsi Aatu vastaukseksi suu täynnä leipää.

»No miksikä et römppää pitele sinäkin? Nythän on se aika.»

»Ei jouda. Mökkiä tässä pitäisi uurastaa.»

Tämän kuultuaan näytti vieras hämmästyvän. Ällistyneenä katsoi hän vuoroon Aatua, vuoroon hirsiläjää, kykenemättä tuokioon sanaakaan lausumaan. — Pikaisesti loi hän nyt silmäyksensä ympäröivään jylhään seutuun: korpeen, kunnaan vieremälle ja etempänä aukenevalle nevalle. Hän näytti pikaisesti harkitsevan olisiko mahdollista elellä tässä ympäristössä. Paljon kokeneena miehenä tiesi hän tämmöistä aikomusta arvostella oikeassa arvossaan. Aikomus yksistään oli hänen mielestään sankarillista, urhoollista, vieläpä näiden sanojen kauneimmassa merkityksessä. Jo ennenkin oli suutari-Eero kunnioittanut Aatua, mutta nyt tämän arvo vielä nousi hänen silmissään. Hän kunnioitti häntä oikeana sankarina. Sankarina, joka ei tee valloituksiaan murhaten ja polttaen kuten kulttuuri-ihmiset, vaan sitkeällä, rehellisellä ja tarmokkaalla työllä. Eerolla oli oikea terve maailman katsomus, jota vielä silloin harvat kykenivät ymmärtämään, vaan jolla maailman katsomuksella oli tulevaisuus.

»Oohoh! Vai mökkiä. No itsellesipä tietenkin»? virkkoi hän ja asetteli hirsiläjälle pyssynsä ja laukkunsa, jonka nurkka-aukoista pisti esiin jäniksen koivet.

»Niin, itselleni», vastasi Aatu päättäen ruokailuaan ja kaivellen hampaitaan julman suuren puukkonsa kärjellä.

»Puikuliinin tiluksiahan nämä tässä lienevät?»

»Niin ovat. Minä sain haltuuni tämän saranosan aina tuota talvitietä myöten, joka kulkee tuon korven tuossa laidassa, niinkuin tiedät.»

Vai niin! huudahti vieras ilostuneena. »No mitenkäs iso on vero ja miten pitkä vuokra-aika?»

»Ei se isäntä siitä vielä niin varmaa sanonut. Käski vaan tehdä töitä niin paljon kuin tahdon, eikä sanonut verossa menevänsä minun sisälle», selitteli Aatu.

»Soo! eikö teillä ole vielä vuokra-kirjoja?»

»Kirjojako?»

»Niin. Vuokrakirjoja. Semmoinenhan sinullakin olla pitäisi.»

»Mitäs kirjoja siinä tarvitaan. Isäntähän itse on varmasti kaikki luvannut.»

»Lupa yksistään ei kauvaksi riitä, alkoi Eero huolestuneena selittää. »Jos nyt jonkun aikaa menee kaikki hyvin, ja sinä sillä aikaa olet ehtinyt täällä repiä ja raataa, niin ei ole aivan varma meneekö se aina hyvin, Saattaa tapahtua että ajanoloon alkavat sinua ja joukkoasi häätää täältä pois. Näetkös, he ovat laatineet itselleen semmoisen lain, että saavat torppariparan ajaa pellolle, jos tämä on ollut kylliksi herkkä uskomaan heitä eikä ole joko uskonut muiden varoituksia eli ei ymmärtänyt noita pulmallisia ja tempullisia kirja-asioita oikein hoitaa. Veli kulta, sinulle on tämmöinen vaara tarjona. Tahdo kirjat!»

Aatu pudisti päätään.

»Ei», sanoi hän. »Enhän minä ole luvatta täällä. Mitenkäs minua häädettäisiin.»

»Monelle on niin käynyt.»

»Vain ei ainakaan meidän isäntä sitä tee», sanoi Aatu jäykästi. Hänessä esiintyi nyt jäykkä isäntänsä puollustaja. Hän muisti tässä nyt Puikuliinin sanoneen Eeroa kirotuksi, ja itsekin hän alkoi katsoa häntä epäluulolla. »Tyhjää tulee sotkemaan ja viisauttaan jakamaan», mietti hän.

»Saattaa se Puikuliinikin olla puikuliini», lausui Eero merkitsevästi.

Mutta Aatun katse koveni tämän kuultuaan.

»Perhana! Mitä sinä mies puhut? Meidän isäntä on oikea mies; oikeampi kuin sinä. Vai luuletko että sinä herrainpäiville kelpaat?»

Tämä puheen käännös ei vierasta hämmästyttänyt. Hän oli jo tottunut semmoisiin eikä pienistä herjauksista ottanut loukkaantuakseen. Tyynesti istuutui hän pihkalta tuoksuville havuille lähelle nuotiota ja alkoi ladata piippuunsa tupakkaa. Häntä alkoi syvästi säälittää Aatun masentava lyhytnäköisyys. Hän katsoi säälinsekaisella kunnioituksella Aatun jykeviä, pihkottuneita ja känsittyneitä käsiä, voimaa ilmaisevia ranteita, jämäkästi ulkonevia leukoja ja rehellisiä silmiä. Tuommoinen mies! Mies, joka vastaa enemmän kuin painonsa kultaa, on liijaksi hyvä puikuliinein orjana olemaan, ja kuitenkin, niin kauvan kuin tuommoisia on, on myöskin heidänlaisiakin.

»Miksikäs ei», virkkoi Eero sävyisästi. »Jos minulla olisi pomotalo ja monta sinunlaistasi palvelijaa, jotka samalla olisivat ihailioitani; jos minulla olisi monta velallista kuten Puikuliinilla, jotka pakosta kunnioittaisivat minua; jos vihdoin olisi huostassani monisatavuotinen — työmies joukkioiden keräämä hiki ja käytetty voima, se on: heidän työnsä tulokset, joilla herroiksi pröystäileisin, — niin silloin olisi minulla kaikki edellytykset mitä herrainpäiväläisiltä vaaditaan. Lyhyesti: silloin olisin minäkin herrainpäiville kelvollinen. — Sinnehän voi tulla valituksi mikä pölkky tahansa, jolla kaikki tämä on hallussaan. Ensimmäisenä katsotaan vaan, onko ehdokas pomotalon isäntä.»

Aatu katsoa öllötti käsittämättömänä Eeroa. Jotakin hän ehkä sentään sanotusta käsitti, mutta se katkera totuus, joka sanoissa piili, oli hänelle outoa.

»Mutta minullahan», jatkoi Eero, »ei ole kaikkea tuota, ja Jumala varjelkoon etten koskaan tekisikään itseäni syypääksi semmoiseen rosvouteen. Sillä rosvoutta se on, joskin sellaista, jota ainoastaan parhaat ihmisistä ovat kyvenneet semmoseksi näkemään.»

»Rosvouttako? Mitä sinä nyt laskettelet, mies?»

»Niin. Laillista rosvoutta. Tai mitäpä se muuta on, kun toisen työntulokset siirtyvät sille, joka ei työtä tee? Työttömyyshän ei tuoda mitään; tai luuletko tähän nousevan torpan, jollet tee sitä! Nyt kun se tuote, jota toisen ihmisen työ on tuottanut, joutuu toiselle ihmiselle, joka ei ole mitään tehnyt sen saavuttamiseksi — niin mitä tämä on muuta kuin varkautta ja laillista vääryyttä! Eli rosvoutta, jos sinä sillä nimityksellä välttämättä tahdot sen käsittää.»

Tämä puhe oli Aatulle aivan käsittämätöntä. Hän ei ruvennutkaan enään keskustelua jatkamaan, vaan lykkäsi joukon äsken talteensa ottamia kuusen näreitä nuotioon hautumaan ja varustautui niistä vanteita painamaan, aivan kuin ei hänellä olisi vierasta ollutkaan.

Tämän huomattuaan nousi Eerokin paikaltaan, asetti laukkunsa selkäänsä, otti pyssyn olalleen ja varustautui niin lähtemään.

»Kuulehan, Aatu! Sanon minä sinulle kaikessa ystävyydessä, että: pyydä isännältäsi kontrahtikirjat! Älä rupea kovin paljon töitä tekemään summa mutikassa!» Tämän sanottuaan lähti metsästäjä astelemaan.

Aatu ei vastannut mitään. Touhusi vaan ahkerasti vanteiden painohommassa vielä senkin jälkeen kuin vieraansa oli kadonnut näkymättömiin. Ja kun vanteet oli painettu, siirtyi hän vähän syrjään nuotiolta ja alkoi laittaa hakosuojustaa sammalille, joita kokoomaan hän oli aikonut ottaa mukaansa Reetan, kun joskus niin sopii. Tässä työssä piti hänen kaataa yksi hirsipetäjä. Ryhtyessään sitä kaatamaan, silmäsi hän tapansa mukaan kirveensä terään, sylkäsi kouraansa ja tarttui aseensa varteen ja sanoi isosti, tylyllä ja kyllästyneellä äänellä: »vai kirjat!»

Tämä ilmaisi että Aatu oli kirjoista kuitenkin jotakin ajatellut, vaan tahtoi semmoista ajatusta mielestään karkoittaa pois. Hänen tehdessään tässä hakosuojaansa sattui nyt parvi teeriä lentämään aivan lähelle hakkiota kunnaan vieremälle. Tämä tapaus kiinnitti hänen ajatuksensa toiseen asiaan ja auttoi siten unohtamaan nuo Eeron herättämät kirja-asiat. Hän alkoi nyt miettiä minkälaisen yllätyksen hän Reetalleen valmistaisi, kun tämä tulee tänne sammalia kokooman.

Pyydystää noita lintuja ja antaa Reetan keittää täällä lintuvelli, tuntui hyvin hauskalle ja sopivalle. »Mitähän se Reppa sanoisi, kun aavistamattaan pääsisi lintuja keitteleen?»

Ja Aatulla oli suunnitelma pian valmiina. Hän tekasee muutamia loukkuja ja virittää ne jo tänään. Huomenna tuopi hän vaikka niiniä ja punoo niistä ansoja, joita sitten virittää. — Niin hän tekeekin, harkitsi Aatu ja hymyili keksinnölleen.

Ennen hämärää ehti hän panna kuntoon puolikymmentä loukkua, jotka viritti parhaille paikoille kunnaan laiteilla. Vasta pimeän tullen lähti hän kylälle yöksi, pannen konttinsa valmistamaansa hakosuojaan lähtiessään.