VIII

Pian sen jälkeen kuin Tytin kohtalo oli Metsolassa ollut keskustelun alaisena lähetettiin sana noille kaupungin vanhuksille, jotka häntä olivat ottotyttärekseen pyytäneet. Sieltä tultiinkin tytärtä noutamaan. Hellät jäähyväiset kotoväeltään otettuaan lähti hän uusiin oloihin. Ja niin ensimmäinen rengas oli auennut siitä perheketjusta, joka oli muodostunut karussa ja villissä, vaan sittemmin ihmistyöllä kesytetyssä Luolakaarossa. Jos kotiturve ei ollutkaan kyvennyt jakamaan lähtevälle laajoja tietoja elämästä, olivat kuitenkin ne tiedot mitä hänellä oli, arvokkaammat kuin, moni kykenee edes ajattelemaan.

Toinen tärkeä seikka tapahtui näihin aikoihin, seikka, joka tuli suoranaisesti vaikuttamaan Metsolan oloihin. — Ukko Puikuliini oli saanut halvauksen, mikä riisti häneltä toimen itse hoitaa talouttaan. Jorin oli nyt astuttava tilalle. Siis tapaus, joka Metsolassa herätti huolta.

Ettei huoli ollut aiheeton, se pian tulikin ilmi.

Ei puoltakaan vuotta ollut Jori isännöinyt vielä talossa kun Aatulle ilmoitti nähneensä kohtuulliseksi määrätä Metsolasta kolme työpäivää veroa viikossa. Vaatimustaan pohjusteli hän sillä verukkeella, että torpparin huostassa oli muka niin paljon tiluksia, ettei tämäkään vero ollut sille paljon.

Se seikka, että Aatu lupasi palauttaa kaikki liiat maat, joita ei käyttää voinut, päätilalle takaisin, ei merkinnyt mitään. Torpparihan sai käyttää ne hyväkseen jos tahtoi, ja syyttäköön itseään jollei maat tule tehdyksi, selitettiin hänelle.

»Herran tähden», puhkesi Aatu puhumaan, »mitenkäs minä lisää uudistöitä teen, kun puolet työajasta menee veroon? Ja kenenkä hyväksi minä siinä, uutta työtä teen? Minähän olen kerrassaan horjuvassa asemassa, olen teidän orjanne. Se vaiva jo, minkä olen sinne pannut, ei ole minun hallittava, vaan teidän.»

»Sinuun on tarttunut rajasuutarin usko! Luultavasti rupeat rettelöimään minun kanssani. Kieltäydyt luultavasti suorittamasta veroakin pianaikaa. Mutta sen mahdollisuuden varalta ilmoitan nyt jo, että laki on puolellani.»

»Laki on puolellanne sen tiedän, ja tiedän senkin, kuka tuon lain on laatinut. — Minä myöskin pyydän saada ilmoittaa nyt jo, etten mitenkään kykene määräämäänne veroa suorittamaan. Jo tässä nykyisessä verossa on ollut nihkamista; torppa on joutunut rappiolle aivan väkisten; nälkää jollei vielä ole ollut, niin nyt se kyllä tulee; minulla ei ole nyt enään muu tarjona kuin sortuminen; minä olen tehnyt Luolakaaron asuttavaksi, olen siinä elänyt, olen kärsinyt siellä, ja sittenkään se ei ole minun. Minä olen orjanne! Orjanne, jonka täytyy nyt sortua!» puheli Aatu ja kyyneleet vierivät poskille.

»Älä nyt, senkin yksinkertainen, itkeä vollottamaan rupea», sanoi uusi isäntä aivan kuin olisi tahtonut lyödä leikiksi koko asian.

»Älä nyt niin pelkää sortumistasi», jatkoi hän ja tarjosi Aatulle sikaaria. »Mutta kuulehan! Sirkkahan joutanee palvelukseen. Meillähän tarvittaisiin kyökkipalveliaa…»

Aatu kalpeni. Hän tavoitteli vastausta, lievää vastausta, joka ei loukkaisi, mutta ei löydä, löytää äkäisesti syöksevän, kieltävän vastauksen, joka tuli puolittain tahdottomasti:

»Ei! Minä en anna Sirkkaa teille. Se ei merkitse hyvää… Hyvä Jumala, lapseni kunnia!»

»Höperö!»

»Ei! Ennen sorrun. Ennen vaikka mieron tielle.»

»Helvettiin mieroinesi!» ärjäsi nyt Jori, ja Aatu lähti murtuneena.

Tämän tapauksen perästä muuttui Aatu entistään vaiteliaammaksi, synkäksi. Entinen synkkyys, joka oli jo yrittänyt katoamaan, palasi jälleen, vieläpä entistään synkempänä. Häneltä kuultiin nyt harvoin puhetta, naurua ei milloinkaan. Katse oli surunvoittoinen ja tuijottava.

Aatun muutos huolestutti Reetaa. Hän pelkäsi pahinta.

Siitä päivästä ei Aatu enään suorittanut veroa; asui vaan torpassaan, tekemättä siinäkään muuta kuin mitä välttämätöntä oli.

Pellot pelehtyivät, ojat pensittyivät entisestäänkin, lanta lahosi kasoihin. Kaikki alkoi ränsistyä kiireimmän kautta aivan kuin jouduttaakseen päätöstä näytelmälle, mikä oli suoritettu täällä Luolakaarossa. Näytelmä ei luvannut hyvää loppua. Se tuli puhumaan kyllä paljon; puhumaan sortumisesta rehellisen työn jälkeen, laillisesta vääryydestä, jota niin paljon vuosisatoja on Suomen saloilla tehty.

Vielä vuosia kymmenen, niin Luolakaaron höystetystä maakamarasta on viimeinenkin voiman hive imetty, ja aavemaiset rauniot yksinäisessä, jälleen villiytyneessä saloseudussa ovat todistamassa tuleville sukupolville, että täälläkin on eletty ja taisteltu ja — sorruttu!

Kun Metsolan isäntä ei kyvennyt suorittamaan vaadittua veroa, tuli »virallisia» muistutuksia, sitten »virallisia» häätövaatimuksia. Kaikki tarkoittivat joko alistumista tai sortumista. Ja kun alistuminen oli mahdoton, oli sortuminen sitä varmempi — — —

Eräänä tammikuun loppupäivinä nähtiin Metsolassa arvokkaita vieraita. Sinne ajoi kahdella hevosella yli talvisten korkeain nietosten Suomen suuriruhtinaanmaan korkeita lainvalvojia: kruunun vouti ja nimismies sekä kaksi lautamiestä. Herroilla oli täällä nyt tärkeitä tehtäviä, joita tehdäkseen olivat he valinneet näin kylmän vuodenajan, saadakseen tekonsa sitä vaikuttavammaksi. He panivat nyt viimeisen »häädön» toimeen näiden »omankäden» oikeudella asuvien ihmisparkojen ränsistyneessä mökkirähjässä, lukien sen puolittain huperoksi muuttuneelle isännälle ja huolista kuihtuneelle emännälle ankaroita lakipykäliä, joiden nojalla tullaan heitä tuomitsemaan jolleivät nyt ota ojentuakseen. — Ankaralla äänellä siellä komennettiin nyt näitä »lainrikkojia» ja ankaraa oli se tehtäväkin jota herrat mukanaan olevilla lautamiehillä teettivät. — Jokainen ikkuna kiskottiin paikoiltaan irti, ovet murskattiin ja uunien pellit revittiin.

* * * * *

Jos Metsola oli jo vuosia ollut oneen näköinen jäkälöittyneine seinineen ja repaleisille kattoineen, oli se nyt herrojen käynnin jälkeen entistään oneempi, jopa kamahuttavakin nähdä. Talvinen jäytävän kylmä tuulen vihuri kulki akkunain aukosta ulisten sisään, kieritellen pienissä pyörteissä lieden tuhkaa, heilutellen naulaan jääneitä risaisia vaateriepuja sinne tänne ja kylmentäen jään riittaan laihan maitosinukan pöydälle jääneessä tuopissa. Avatut akkunat ja ovat näyttivät kuin kamalasti ammottavilta suilta, jotka kaikkiin ilmansuuntiin olisivat huutaneet apua, epätoivoisen huutoa, vaan jota ei kukaan kuullut — — —

Ja lainvalvojat ajoivat Metsolasta tyytyväisinä pehmeihin ja lämpösiin turkkeihin uppoutuneina mukavain kuomujen perässä vahingon ilosta hymyillen sille mitä tapahtunut oli; mutta raakuudella häväistyn torpan asukkaat karkoitti talvinen vihuri viime yökseen etsimään suojaa torpan navetassa, jossa vielä yksi laihahko lehmä, heidän ainoa eläimensä, asuskeli, ja näytti nyt kummeksivan siitä tavattomuudesta, että kaksijalkaiset »eläimet» etsivät nyt tyyssijaansa samassa suojassa kuin hänkin. Lehmä ei nähtävästi tuntenut yhdeksännentoista vuosisadan kulttuuri-ihmisten lakia, muutoin se ei olisi herättänyt hänessä kummastusta, vaan — surua.