III

Aatu oli käynyt jo monet päivät töissä Luolakaarossa. Tuvan ja kamarin rakennuspuut olivat jo valmiina ja saunaa oli monet hirsikerrat salvettu. Saunan aikoi hän saada valmiiksi mitä pikimmin. Hän tarvitsi sitä monestakin syystä jo heti. Sitä paitsi oli hänellä semmoistakin ajatusta, että jos Reeta taipuu, niin he muuttavat ennen joulua saunaan asumaan. Siinä asuessahan olisi hyvä valmistella tupaa asuttavaksi. — Saunan jälkeen piti tehdä navetta, niin oli Aatu suunnitellut. Hakasuojia tekisi hän pian heinien suojaksi — niin että kyllä asumaan sukeutuisi, jos vaan Reeta on yhtä mieltä siinä asiassa.

Näitä ajatuksiaan ei Aatu ollut vielä puhellut vaimolleen, eikähän heillä oikeastaan ollut tilaisuuttakaan keskustella asioistaan, mutta nyt oli heille tuleva rauhaisa tilaisuus siihen.

He olivat nyt yhdessä matkalla työmaalleen; mies astellen edellä kantaen kaikenmoisia työaseita, vaimo jälessä kantaen pataa ja muita tärkeimpiä talouskaluja. Jos mies oli vanttera, oli vaimokin sitä mukaa. Nuo käsivarret näyttivät tahtovan halkaista röijyn hihat, niin täyteläiset olivat ne jäykkää, tervettä lihaa. Pyöreät lanteet ja kohtalaisen täysi povi eivät puhuneet hemmotellusta kivulloisuudesta, vaan terveydestä. Ja vaikkapa hän ei ollutkaan varsinainen kaunotar, ei häneltä silti puuttunut sukupuolensa viehättäväisyyttä. Ja mitäpä sillä jota kulttuuri ihminen pitää kauniina, tehtäisiin asumattomassa korvessa. Siellä korvessa tarvitaan muuta kuin pomaataa ja käherryspihtejä, jotka »sivistysmaailmassa» palvelevat kauneuskäsitteitä.

Nämä kaksi henkilöä muodostivat semmoisen kokonaisuuden, joille ainoastaan harvat nerot ihmiskunnassa ymmärtävät antaa ansionsa mukaisen arvon. Nämä ne ovat niitä, jotka ihmiskunnan laiskoille kuhnureille valmistavat ansaitsemattoman repoollisen elämän; nämä ne ovat niitä, jotka ovat raivanneet asumattoman maapallon asuttaviksi; ja nämä ne ovat vihdoin niitä, jotka ovat unohdetut. Niitä, joiden hiestä elämään on maapallolla vuosituhansia tapeltu, niitä, joiden viaton veri on noissa tappeluissa vuotanut, niitä, joiden murhaajille on sankarien nimi annettu!

Mutta nämä kaksi olivat vihdoin niitä, jotka elivät suloisessa tietämättömyydessä kaikesta siitä kurjuudesta, jonka he itse olemisellansa tässä maailmassa aiheuttivat. Ei he tietäneet miten halpamaiset lähimmäisensä taistelivat, rimpuilivat ja matelivat vaikka loassa, päästäkseen jollakaan tavalla osalliseksi heidän vaivannäöstään. Viattomina ja rehellisinä menivät he vaan rehellisimpään työn maailmassa.

Perille päästyään ihastui Reeta ikihyväksi nähtyään miten pitkälle miehensä oli työssä ehtinyt. Hän ei odottanutkaan vähää, mutta niin paljoa kuin tehdyksi oli tullut, ei hän myöskään ennakolta osannut arvata. Onnellisena hymyili hän nähdessään valmiiksi painetuita vanteita ja lehmäin kaulaimia sekä kuivamaan halotuita astian lautoja ja muita tarvepuita, joita miehensä ruokatunneilla oli valmistellut.

»Mitä sinä noilla kivillä aiot tehdä, äytärini?» kysyi hän mieheltään, huomattuaan joukon paikalle tuotuja kivejä.

»Saunaan kiuvas. — Näetkös, jos sattuu lunta satamaan niin eihän silloin enään kiviä löydä. Nostinpa siis varalta aikonaan.»

»Nytkö sinä sitten kiukaankin?»

»No mitenkäs! Missäpäs minä asuskelen kun ilmat jähtyvät. Saunahan nyt pian joutuu ja silloin kiuvaskin tarvitaan.»

Reeta katsoi kysyvästi mieheensä, juurikuin vaatiakseen lisäselitystä. Ja tämän huomattuaan selitti Aatu lyhimmittäin aikomuksensa.

Kaikki meni niinkuin voideltu. Aatu oli salaisesti peljännyt ettei Reeta olisi taipuvainen kylmäksi talveksi saunaan muuttamaan. Mutta Reetahan oikeastaan olikin aina ollut halukkaampi siihen, mikä oli omaa. Ja totta puhuen vaimo oli tässä tapauksessa se, joka pitempään ajatteli. — Pelkällä riemulla alkoi hän selittää että heti tänne muutto oli välttämättömän tarpeellinen, jos nimittäin sauna ja navetta joutuvat valmiiksi.

»Ja nehän joutuvat!» keskeytti Aatu.

»Se jouduttaa meitä vuoden», selitti vaimo. »Minä otan lehmän hoitooni ja rehuahan sille laitoin jo kesällä, kun aion olla palveluksesta vapaa. Keväällä tehdään ja höystetään omaa perunamaata.»

»Ja minä ostan toisen lehmän», innostui Aatukin, ja asia oli silloin päätetty.

Toivorikkaina ja lisätyllä innolla ryhtyivät he molemmat töihin. Ensitöikseen valmisti Aatu nuotionpäälle keitinselän, myhäellen salaperäisesti, sillä kohta piti tulemaan Reetalle suuri yllätys.

Pyydystäessään lintuja oli hänellä ollut harvinainen onni. Kaksi metsoa oli käynyt loukkuun ja teeri oli kuristanut itsensä niini-ansaan; molemmat isot linnut olivat nykittyinä ja polteltuina tuolla hakosuojustassa lieko-sammalten alla. Hänellä oli nyt hyvä tilaisuus valmistella yllätystään, sillä Reeta oli mennyt sammalia keräämään ulompaa. Juoksujalassa nouti hän padalla läheisestä löytämästään lähteestä vettä, asetti padan keitinselkään, padan päälle pari kepakkoa orreksi ja niiden päälle suuren metso-kontturan. — Näin olivat nyt vehkeet valmiina.

Aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, meni hän salvokselleen töihin. »Ooppas vaiti; mitähän se Reppa nyt sanoo», mutisi hän ja hymyili salaperäisesti.

Reeta tuli. Vei suuren sammal-sylyyksensä hakosuojan eteen, johon levitteli ne kuivamaan ja oli menossa toista noutamaan, kun havaitsi keittovehkeet.

»Mitä hullutusta! No lintuko? Eikö olekkin!» huudahteli hän ja meni katselemaan otusta. »Etkä, junkkari, puhunut mitään! Mitenkä sinä tuon olet kiinni saanut?»

Aatu myhäili ja oli edelleen salaperäisen näköisenä.

»Alahan perkata sitä äijää! Minä pienin puita, että saat panna lihan kiehumaan. Tuntuu tässä niin lintuvellin paikoilta panevan».

»No sanohan nyt toki: miten sait tämän kiinni?»

»Ainahan niitä saa kun ei ole renkinä», sanoi Aatu ja tuli luokse.

»Etkö sano, junkkari!» tiukkasi Reeta ja nipisti miestään korvasta.

Tämä oli jo enempi kuin Aatu kesti. Hän kierasi kätensä Reetan vyötäisille ja painaa lopsautti korvenraatajan aimo suudelman vaimolleen keskelle suuta. Ja Luolakaarossa oli kaksi yksinkertaista, mutta onnellista ihmistä.

Kun ensimmäinen yllätys oli rehelliseen onnen suudelmaan päättynyt, päätti Aatu tehdä samallaisia yllätyksiä vastakin; hänellä kun oli lintuja varastossa ja toisia saattoi pyydyksiin käydä. Nytkin piti tänäpäivänä käydä niitä kokemassa.

Mutta ennen iltaa kävi niin hullusti, että Reeta sammalia keräillessään oli sattunut löytämään miehensä pyydyksiä, joihin muutamaan oli käynyt koppelo. Voitonriemulla toi hän saaliin tulille ja nyt huomasi Aatukin, ettei toista yllätystä enään voinut valmistaa. Onnelliseen keskusteluun päättyi tämäkin tapaus, jossa Reeta lasketteli kaikki lempinimi-varastonsa, joista »rakkari»-nimi oli Aatun mieleisin. Sille hän aina herttaisimmin nauroi.