X

Vanha Puikuliini oli vihdoin kuollut. Tästä nousi suuri melu: Kaikki sanomalehdet uhrasivat palstamäärittäin muistosanoja, löivät rintoihinsa surusta. Maa oli kadottanut yhden arvokkaimmista pojistaan; oli tapahtunut korvaamaton vahinko: Puikuliini oli kuollut!

Ja sitten seurasi luettelo vainajan avuista, ne olivat hyvät ja niitä oli paljon: pelkkää hyvää työtä koko elämä!

Vainaja oli muun muassa, niin selittivät lehdet itkussa silmin, ollut rehellinen ja hyvä, kansanvaltainen ja kansaansa rakastava yhtä hyvin kuin maataankin, joiden eteen hän elämänsä uhrasi ei ainoastaan sanoilla mutta töillä. Siksipä jättikin vainaja jälkiinsä muiston, joka ei hevillä syövy pois; siksipä voitti vainaja kansan, niin ylhäisen kuin alhaisenkin luottamuksen ja rakkauden. Ja aivan kuin antaakseen kehunnalle asianmukaisen päätöksen, mainittiin vainaja todelliseksi uskovaiseksi, joka ei vääjännyt millekään lahvollisuudelle, vaan pysyi järkkymättä kirkkomme vakavuudessa.

Tähän tuli sitten toivotukset rauhaisesta levosta ja keveistä mullista, kuten tavallisesti. Mutta pappien lehti tiesi vielä kertoa nyt Puikuliinin veisaavan uusilla kielillä jossakin, johon hekin lupasivat mennä. — Niin, huomattiinhan se Puikuliinin kuolema. Luki niitä Eerokin ja myhäili; lukipa Leuhka-Aatullekin, joka kuultuaan kaikki nuo ylistelyt, sanoi kuin järkevä: »Vai niin, vai niin!» Mutta samassa meni hän jälleen sotkulle, alkaen puhella kuin ennenkin, että Puikuliinit ovat puikuliineja j.n.e.

Suurella komeudella kuljetettiin Puikuliinin maalliset jätteet hautaan. Ruumiin siunauskin tapahtui kirkossa — kuinkas muutoin! Väräjävin ääniin pidettiin puheita, kehuttiin vainajaa, seppelöitiin arkku, aivan kuin olisi ollut meininkinä heittää koko hökötys siihen pyhään sijaan. Mutta ei. — Typeräähän on puhua semmoista! Kaikki tuo prameus oli muoto-asia, jota vaatii muoti. Se oli alusta loppuun narripeliä, jolla ihmisparat peijasivat itsensä. Siitä täytyi siis tulla loppu, ja tulikin se. Seppelöillä koristettu arkku raahattiin nyt urkujen hymistessä ja kellojen kaikuessa kalmistoon, jossa lehvillä ja kukkasilla puettu hauta odotti saalistaan. Sinne se juhlivan yleisön todistajana ollen laskettiin — niin että hauta siitäkin hommasta vihdoin tuli. Monia temppuja seurasi vielä, ennenkuin kaikki oli lopussa. Mutta niistäkin tuli vihdoin loppu. Kumpu seppeleistä jäi nyt kalmistoon todistamaan, että siellä on hiljakkoin juhlittu ja että: »rikas on kuollut ja haudattu».

Vuotta myöhemmin paljastettiin tälle kummulle hautakivi juhlien. Siellä uudistettiin kehunnat vainajan hyvistä avuista. Loistava ja jalo oli kivi, loistavaa väestöä olivat sen paljastajatkin!

Ja samaan aikaan kuin tämä juhlallisuus tapahtui, toimitettiin vaatimaton hautaus kalmiston syrjäisessä kolkassa. Ainoastaan muutamia henkilöitä, työväen luokkaan kuuluvia, oli siellä saapuvilla. Kiireen vilkkaa ja tavastuneesti lukee pappi lukunsa; hänellä oli kiire juhlivaan joukkoon, tuonne jalon patsaan juurelle.

Niin, ja kansasta joku huomaa hautauksen: »Ketähän siellä haudataan?» kysyy hän.

»Eihän se ole, kuin Leuhka-Aatu», tokasee joku poikasista vastaukseksi, ikäänkuin huomauttaakseen, ettei sille pystytetä kiveä.

Korven raatajakin oli kuollut, kuollut unhotettuna kuin miljoonat ja taas miljoonat vertaisensa ennen häntä, ilman, että yksikään sanomalehdistä itki eli löi rintoihinsa. Siis: armas isänmaa ei ollut kadottanut hänessä mitään — — —.

Ja kun ihmiset kuulivat Aatun kuolleen, sanoivat he välinpitämättömästi toisilleen: »Leuhka-Aatukin se kuuluu kuolleen.» — »Kuolleenhan kuuluu» vastasivat siihen toiset.