V

Siirrymme kertomuksessamme muutamia vuosia eteenpäin. Sillä ajalla olivat nämät »korvenraatajat» olleet ahkerassa työssä; seutua tuskin voi tuntea entisestä. Huoneista kamaritkin olivat nyt asuttavana ja tupa uloslämpiävä. Uusia huoneita oli laitettu: puotihuoneet, talli, suuri liiteri ja riihi latoineen. Koko Luolakaaron kunnaan vieremä oli peltona; puolet laajasta korvesta niittynä, jossa kolme uutta, suurehkoa latoa kohousi. Metsä oli etääntynyt joka suunnalle; ainoastaan kauniimpia puita oli torpan emännän vaatimuksesta säästetty sinne tänne, vaan jotka mielivät olemaan isännän silmätikkuna, kun ne muka imivät voimaa maasta. Hän ei ollut vapautunut siitä heimonsa harhaluulosta, että puut ovat jotakin pahaa. Nevasta taas oli osa suopeltoina latoineen, osa luonnon niittynä.

Jos ulkopuolella oli muutoksia tapahtunut, oli itsessään perheessäkin. Huoneissa juoksenteli kolmivuotias tyttö, Sirkka, ja kätkyessä nukkui toinen, Tytti. Näiden ilmestyminen oli jollakin tavalla vaikuttanut muutosta Metsolan isäntään. Hän oli, jos mahdollista, entistäänkin ahkerampi töissä, mutta sen lisäksi ikävystyttävän vähäpuheinen ja umpimielinen. Entinen onnekas myhäily ainoastaan harvoin ilostutti hänen katsettaan. Hän rakasti vaimoaan ja tyttäriään kyllä hellästi ja hoiti heitä mallikelpoisesti, mutta entinen avonainen, joskin hidas luonne, sai entistä harvemmin tulla hänessä esille. Oliko tämän vaikuttanut vastuunalaisuuden tunne isäksi tultuaan tai se, ettei saanut hartaasti toivomaansa poikaa, on vaikea mennä sanomaan; ehkäpä molemmat vaikuttimet sen aiheuttivat.

Mitä taas tulee Reetaan, oli hän rikulleen entinen Reeta. Vanhoja lempinimiä sateli Aatulle kuin ennenkin, milloin emäntä oli hyvällä tuulella, ja hyvänlaatuinen hän ylimalkaan aina olikin.

Varallisuus oli kasvanut näille uupumattoman ahkerille raatajille. Tuo vanha autio seutu, Luolakaarto, oli hyvin palkinnut työntekijänsä. Heitä oli tähän saakka muutoinkin suosinut myötäkäyminen. Sopu Puikuliinin kanssakin oli ollut hyvä. Hän ei ensi vuosina tahtonut torpan vuokraakaan muuta kuin yhden työviikon kesällä, kuitenkin ilmoittaen sen ei olevan säännön, vaan toistaiseksi riittävän. Torpan asukkaat pitivät häntä näihin asti suurimpana hyväntekijänään.

Mutta nyt aivan äsken oli Puikuliini poikansa Jorin kanssa käyneet Metsolassa jahdilla ja isäntä oli kautta rantain ilmoitellut vuokran korottamisesta. Aatu oli saanut selville, ettei vähempi kuin yksi päivä viikossa, riittänyt, ja sekin oli toistaiseksi.

Kuudes osa työ-ajasta veroksi!

Se tuntui Aatusta arveluttavalta. Voipiko uudisasukas suoriutua sen verotaakan alta? tuumaili hän itseksensä. Ja sekin on toistaiseksi.

Tämä seikka oli ensimäinen huolta herättävä vastoinkäyminen uudis-asukkaille. Ja tuon ennen siunatun isännän, herrainpäivämiehen, arvo aleni torppariensa silmissä. Siihen asti olisi Aatu niinkuin Reetakin antauneet vaikka ilmitappeluun isäntänsä hyvän maineen puolesta, mutta nyt heidän rakkautensa häntä kohtaan sai aimo kolauksen. — Heille alkoi vähitellen selvetä, että olivat kokonaisuudessaan Puikuliinin mielivallan alaisina. Ei ollut tarjona kuin kaksi pahaa: suostua hävittömimpään verovaatimukseen eli jättää vaivannäkönsä vaatijalle, joka siihen laittaisi asumaan toisen orjan. Tarjona oli näistä toinen eli toinen.

Viimeiseen asti koittivat nämät kunnon ihmiset uskoa hyvää hyväntekijästään. Aprikoivatpa he rehellisyydessään sitäkin, ettei tuo vaatimus, päivä viikossa, muka ollutkaan paljon. Olihan torppia, joista meni enempikin, ja olihan heilläkin kohta hyvä torppa.

Näin tyyntyivät he vähitellen ensimmäisestä mielen kuohusta, minkä veronlisä tuotti.

Tätä veroa suorittaen raatoivat he edelleen Luolakaarossa. Vainiot ja niityt laajenivat samassa suhteessa kuin karja lisääntyi.

Näin kului vuosia edelleen. Kovat ponnistukset rasittivat heitä. He alkoivat muuttua vähitellen elähtäneen näköisiksi, varsinkin Aatu, jolla ankarin työ oli tehtävänä. Lapsetkin kasvoivat ja olivat terveitä. Aatun toive pojasta ei toteutunut, sillä useampaa, kuin kaksi lasta, ei heille syntynyt. Sirkka oli nyt kahdeksan vuotias ja antoi toiveita tulla kauniiksi naiseksi. Luonteensa oli hän perinyt äidiltään. Tytti oli viidennellä ja luonteeltaan tyynempi ja hiljaisempi kuin vanhempi sisarensa.

Aina syksyisin kävi Puikuliinin Jori Metsolan takalistolla jahdilla. Hän muutoin luki talvet kaupungissa; hänestä kun piti tulla herra. Ja herra hänestä kyllä näytti tulevankin. Metsolassakin huomattiin hänen tässä suhteessa edistyvän vuosi vuodelta: tavat hienostuivat herraskaisiksi; esiytyminen muuttui vaativan karskeaksi, jopa, jos alistumista ja tahtoonsa mukautumista ei vaan huomannut, itsetietoisen kopeaksikin — jotta voi luottamuksella päättää hänestä todellakin herran tulevan.

Jori uneksi — sepä tietty — valkoista lakkia, jonka omakseen saaminen oli hänen jo monasti pannut tiukalle. Sitten aikoi hän antautua lakialalle — sille kun muutkin etevät kyvyt kilvan pyrkivät ja oli siihen aikaan muoti-ala, ja hänkin, Jori, tahtoi käydä huomattavan etevästä kyvystä — etevän valtiopäivämiehen poika kun oli.

Tämmöisellä retkellä oli Jori taasenkin Metsolan takalistolla. Retkillään käytti hän aina kortteeritalonaan Metsolaa. Täällä osattiin palvella häntä aina semmoisella aralla huomaavaisuudella mikä hänelle nyt jo kelpasi niin auliisti. Nytkin oli hän yöpynyt sinne ja antoi palvella itseänsä torpan kamarihuoneeseen, joka hänelle asuttavaksi oli luovutettu.

Itsetietoisena huomaavaisesta asemastaan nouseskeli hän pitkäveteisesti yövuoteeltaan päivän jo eineissä ollessa. Hän ei pitänyt siinä kiirettä, sillä sivistyneiden tapoihin ei kuulunut suoriutua semmoisista tehtävistä, kuin pukeutuminen, tuota pikaa.

Samaan aikaan kuin tämä herran alku teki ylösnousemisen aikomuksia kamarissa, oli torpan pihaan saapunut toinenkin jahtimies, joka siellä katseli uudisasukkaiden työaloja kuten ainoastaan sellainen voi tehdä, joka osaa panna arvoa sille työlle ja vaivalle joka muuttaa erämaan viljelykselle. — Tämä toinen vieras oli suutari Eero — hän, joka Aatun ensipäivää täällä Luolakaarossa työskennellessä oli myöskin käynyt mutta silloin melkeimpä ajettu sieltä pois.

Eero ihmetteli nyt mykkänä sitä tavatonta muutosta, minkä uutterat uudis-asukkaat olivat täällä aikaan saaneet. Sisimmässään liikkui Eerossa hellää ja rehellistä osanottoa toisten rehellisiin ponnistuksiin, mutta samalla tunsi hän huolta ja pelkoa, jota hän ei mielellään olisi tahtonut itselleenkään tunnustaa.

Hän tiesi että mitä enemmän torpparit raatoivat, mitä enemmän työtään panivat tähän villiin, karuun seutuun, sitä lujemmin he kietoutuivat orjan kahleihin. He eivät voineet nyt enään asemaansa itse määrätä, vaan sen määräsi toinen. Heidän vapautensa oli näennäistä, valhe-vapautta, jota vapaudeksi voi kutsua ainoastaan ne sydämmettömät, typerät houkkiot, jotka asiaintilan edukseen itse olivat näin järjestäneet.

Eero oli nyt päättänyt käydä tervehtimässä uudis-asukkaita ja siinä tarkoituksessa poikennut torpan pihaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään tuokion kaikkea sitä, jota oli ehditty paikalla tehdä, astui hän sisälle tupaan, jossa talonväki istui einehtimässä. Eeron tulosta näytti isäntä hiukan hämmästyvän. Tätä seikkaa ei voinut muuten selittää kuin että hän tässä muisti vieraan edellisen käynnin ja sen ohessa muutakin. Ihmistuntija olisi voinut tehdä sen huomion, että vieras oli isännän silmissä arvokas vieras. Tätä puolestaan todisti sekin seikka, että isäntä nousi kesken aterian tervehtimään vierasta lujalla kädenlyönnillä ja vilkkaalla kysymyksellä: »no mitä sinulle kuuluu?»

Tätä tavatonta kohteliaisuutta ei Aatu ollut eläissään vielä kenellekään muulle tuhlannut — tapaus, josta torpan emäntä, jota miehensä jöröys oli viime aikoina alkanut huolestuttaa, hämmästyi suuresti, siksi tavatonta kohteliaisuutta oli se hänenkin mielestään.

»Eipä erinomaisia kuulu,» alkoi vieras puhelemaan, »mutta näkyyhän tuota siihen sijaan. — Noin kymmenen vuotta sitten kulin täällä — lienetpä ollut silloin, isäntä, ensipäivää täällä töissä — niin koko tämä seutu oli jylhää, autiota erämaata, ja nyt ovat nämät samat maat hedelmällisinä maina, todistuksena mitä rehellinen ihmis-työ voi aikaan saada. Tätä muutosta olen tuolla ulkopuolella katsellut ja ihmetellyt.»

Tämä puhelu kuului kamarissa hitaasti ja perinpohjaisesti pukeutuvalle nuorelle miehellekin, joka siitä havahtui ja teki sen huomion, että talossa todella on toinenkin vieras, kun hän. Pukeutuva nuorimies etsi jotakin erinomaista säveltä mikä, ei olisi kansanomaisia, jotta hän sitä loilottelemalla ja vuoroon kimeästi viheltelemällä voisi ilmaista itsensä vastatulleee, vieläpä ilmaista arvonsa mukaisella tavalla, että tämän toisen vieraan piti heti sen kuultuaan ymmärtää toki kunnioittaa häntä jo tänne kamariin parempana vieraana kuin mitä itse on. Sen aikuinen muoti-asia nimittäin määräsi, että nuoren sivistyneen herran piti nousta suuresti meluten, mölyten ja pitkäveteisesti ylös vuoteeltaan; kuta hienommasta herra tahtoi käydä, sitä kamalammin piti hänen ulvoa, ja muilla karkeimmilla ihmisillä ei tietysti saanut olla mitään sitä vastaan. Tätä sivistys-tapaa oli Jori käyttänyt sekä kortteeritalossa koulukaupungissa että myöskin kotonaan, joissa ymmärrettiin tämä kulttuuri-ilmaus. Mutta täällä Metsolassa arveli hän menevän sen polusta, eikä siis heti herättyään selällään tullut alkaneeksi ulvoa, kuten muutoin olisi tapahtunut. Asia muuttui nyt kuitenkin toiseksi kun tupa-huoneessa oli toinenkin vieras, se ehkä jotakin ymmärsi sivistyksestä, ja oli siis parasta alkaa möly.

Ensin otti hän hiljaisuudessa sopivan korkean sävelen hymisten, mutta sitten laski suunsa täydeltä jotakin vieraskielistä marssia. — Se ainakin herätti huomiota! päätteli hän ja alkoi etsiä toista kappaletta.

Ja huomiotahan se herättikin. Melun kuultuaan Eero kysyi:

»Kukas tuolla mölyää?»

»Puikuliinin Jorihan se on», vastasi Aatu.

»Täälläkö hän on yötäkin ollut?»

»Täällä. Metsästystä varten eilen tänne tuli».

»Vai niin», vastasi Eero välinpitämättömästi ja sen enempää huomiota hän herrasvieraaseen ei olisi luonutkaan, jollei tämä mahtavalla ryhdillä olisi astunut kamarin ovesta tupaan, kokien koko olemuksellaan tehdä itsestään niin edullisen vaikutuksen kuin mahdollista.

Tulija etsi katseellaan toista vierasta ja nyökäytti alentavasti tervehdystä tälle, mihin toinenkin tyyneesti, mutta huomattavalla päänliikkeellä vastasi.

Jori olisi mielellään nähnyt Eeron koppaavan lakin kouraansa hänet nähtyään, kuten Aatukin säännöllisesti teki, mutta sitä ei tapahtunut, ja se mieli suututtamaan häntä. »Senkin tolvana!» mietti hän itseksensä.

Mutta Eero istui tyynenä eikä luonut herrasvieraaseen mitään tavatonta huomiota.

Saadakseen itsestään Eeroon samoin kuin talonväkeenkin edullista vaikutelmaa, asteli hän lattialla edes ja takaisin pitkin askelin, vihellellen tuskin kuuluvasti. — Hänenhän tuli edustaa kaikinpuolin ylempää sivistystä, jota kansan on kunnioitettava. Olihan hän käynyt jo kahdeksan vuotta lyseota ja siis oikeutettu saamaan tyhmältä kansalta tunnustusta korkealle sivistykselleen, harkitsi kai hän itsekseen.

Paljonhan koulu oli vaikuttanut Joriin ulkopuolisesti, tapoihin ja tottumuksiin, kuten olemme jo vähän nähneetkin. Mutta luonteen kasvatuksessa — mihin koulumiehet sanovat pyrkivänsäkin — näytti koulu paremmin menestyneen, kuin ymmärteen ja tietojen laajentamisessa.

Jorilla oli ylimyksellinen maailman katsomus, jolle luonteensa antoi ainoan oikeudellisen hyväksymisensä, joka taas puolestaan aiheutti ja pysyvästi määräsi hänen kantansa kaikissa, niin hyvin elämän kuin ajan kysymyksissä koko laajuudessaan. Ja kun tunnemme kantansa yhteen kysymykseen, ihmisyys kysymykseen, niin tunnemme myöskin muihin. Tässä oli hän puhtaasti ylimyskannalla: Alhaiso on olemassa heitä varten. Tämä kantansa sai ylimyksellisomaisen täydennyksen siinäkin, että hän julkeasti kielsi sen olevan kantansa. Röyhkeä ylimyksellinen luonne on aina näytellyt maailmassa kahta, toisilleen vastakkaista osaa, ja niin Jorissakin. Virkakoneistosta aina alimmalta rappuselta ylimmälle asti oli hän valmis milloin tahansa väittämään, että se oli kansan hyvinvointia varten. Se palveli muka kansaa! Mutta itse työssä ja todellisuudessa ilmeni hänessä koko elämänsä ajan se kanta: että alhaiso oli heitä varten. Kansan hyvinvointi todellisuudessa ei merkinnyt hänelle mitään. Pyhimmätkin kansalaisten tunteet sai hänestä törkeän loukkaajansa; aivan samoin kuin se ylimyksissä ja kulttuuri-despoteissa on kautta aikojen ilmennyt.

Jorin herrasmiehen ja ylemmän sivistyksen osaa näytellessä, lattialla kävellen ja vihellellen, päätti talonväki ruokailunsa. He nousivat pöydästä ja hajaantuivat kukin taholleen, isäntä alkaen ladata visaista piippu-kolhoansa ja emäntä peseskellen ruoka-astioitansa.

Sirkka sai nyt kunnian palvella Joria, noutamalla kamarin pöydältä hänen paperossilaatikkonsa. Tästä palveluksesta kiitti hän tyttöä taputellen häntä leuvan alle: »Kiitoksia paljon, kiltti Sirkka!» sanoi hän. — Ja näin hän nyt sai tilaisuuden näyttää miten hän oli lapsirakas, joka ei pitänyt väliä sillä, oliko lapsi ylhäinen tai alhainen.

»Mitenkäs paljon sinulta nyt menee veroa päätilalle tästä torpastanne?» kysyi Eero kääntyen isäntään.

»Yksi työ-päivä viikossa.»

»Siis yli viisikymmentä työpäivää vuodessa. Se on kahden markan mukaan työpäivältä noin 100 markkaa raha-arvossa. Sehän on ylen paljon!»

»Se on ainoastaan tämän vuoden loppuun. Ensi vuotena tulee vero nousemaan, luulempa että toisella mokomalla, selitti isäntä alakuloisesti.

»Ja jonkun ajan kuluttua taas noustakseen», täydensi Eero.

»Ehkäpä», huokasi isäntä.

»Niinhän me elelemme peräti kurjissa oloissa, että toinen määrää mielivaltaisesti ja tylysti toisen kohtalon. Te olette siis, ihmisparat, päätilan omistajan orjia», surkutteli Eero masentuneena.

»Orjia! Mitä te mies puhutte?» huudahti Jori kiihtyneenä. »Orjuushan on, tietääkö suutari sen, jo vuosisatoja sitten lopullisesti poistettu kaikissa sivistysmaissa. On kerrassaan väärin selitellä vapaat torpparimme orjiksi»!

»Myönnänhän minä että orjuus alkuperäisessä rehellisessä muodossaan on lakkautettu. Mutta sijaan on keksitty uusia muotoja tälle samalle orjuudelle, ja ne laillistettu, joten nykyinen laajaperäinen orjuus, jota te ja monet muut kesken kypsyneet ihmiset pidätte vapautena, on edellistä pahempi siinä, ettei sitä rehellisesti tunnusteta olevan. — Mitä taas tulee siihen, onko se väärin puhua tästä asiasta, luulen minä että se se väärin on, kun asiaintila on niin järjestetty, jotta orjuus todellakin on olemassa, ja vielä enempi väärin kun kehdataan väittää ett'ei orjuutta muka olisi meidän päivinämme».

»Minun täytyy huomauttaa, virkkoi Jori mahtipontisesti, »etten jaksa teitä käsittää. Te tunnutte puhuvan kuin mikäkin tiedemies, vaikka olette vaan kylän rajasuutari. — Kentiesi olette unohtaneet vanhan kansanomaisen lauseen: suutari pysyköön lestissään; vai kuinka?» jatkoi hän pilkallisesti.

»En ihmettele jos ette jaksakaan minua käsittää, kuten sanoitte, sillä näiden asioiden ymmärtäminen todellakin vaatii kypsynyttä ihmistä, jota teistä ja sangen suuresta osasta koko kansaamme ei tällä hetkellä voi sanoa. Mutta jos panemme aikaa muutamia kymmeniä vuosia ja sitten katsomme ymmärretäänkö näitä asioita, niin totta totisesti on silloin jo paljon enempi asian ymmärtäjiä kuin nyt.»

Jori puri huultaan suuttuneena. Tuo kirottu rajasuutari nolasi häntä kovin pahasti eikä ottanut edes hämmästyäkseen hänen antamastaan letkauksesta.

»Mitähän te ajattelisitte ja puhuisitte, nuorimies, jos olisitte esim. tämän torpan väestön asemassa!» jatkoi Eero kääntyneenä avoimesti Joriin. »Teidänlaiseltanne nuorelta mieheltä ei juuri sovi odottaa sitä asiaintuntemusta, jota vaadittaisiin ymmärtämään heidän kurjaa asemaansa, mutta senverran te ehkä voitte sittenkin käsittää etteivät he ole nyt enään vapaita. Näiden aseman määrää teidän isänne ja hänen jälkeensä te, eikä he itse. Ajatelkaa olevanne tämän Aatun asemassa ja kysykää sitten itseltänne rehellisesti: oletteko orja tai vapaa!»

Jori olisi mielellään pitänyt pitkän ja loistavan esitelmän, siten kerta kaikkiaan musertaakseen tuon »kirotun tolvanan», joka pakkausi olemaan niin viisas, mutta hän tunsi selvästi olevansa sillä puolella, että oli hyödytöntä alkaa luennoida. Sitäpaitsi oli hänen isänsä useasti turhaan koettanut kaataa suutarin mielipiteitä; ei koskaan se ollut onnistunut, joten hänenkin oli turha yrittää.

»Kumma se on», lausui hän nyt pilkallisesti, »että te röyhkeästi puhutte orjuudesta ja vapaudesta, ettekä tunne edes lakia. Taikka miten on selitettävissä tuo teidän lainrikkomisenne, jota teette metsästelemällä muiden ihmisten metsissä!»

»Metsästelettehän tekin.»

»Niin, mutta omalla maallani. Mutta teillähän ei ole oikeutta metsästää esim. meidän tiluksillamme. Laki kieltää sen!»

»Kuka on tuon lain laatinut?» kysyi Eero tyynesti.

»Kuka. Säädyt tietysti.»

»Kuka nuo säätynne on valtuuttanut ihmisille yhden orjan lain toisensa jälkeen sepustelemaan?»

»Säädyt edustavat kansaa, pitäisihän teidän senverran toki tietämään».

»Tiedän sen, että meitä on koitettu uskottaa niin, jotta monisatavuotinen eduskuntalaitoksemme olisi muka kansanedustaja, mutta sitähän se ei ole. Tosin se edustaa kansaa, kuten sanoittekin, mutta sangen pientä osaa siitä — niin että me olemme siis yhtämieltä tässä asiassa jos todellakin te tarkoititte sitä, mitä sanotte. — Ja siis: jos kansan eduskunta laatii lain, etten minä nälkäisille lapsilleni saa pyydystää luonnonantimia, jotka ei edes ole kenenkään yksityisen, paremmin kuin aurinko ja kuu, eli muut luonnon esineet — niin minä tottelen tuota lakia, niin paljon kunnioitan kansan eduskuntaa. Mutta jos minulle tarjotaan jonkun pienen nurkkakunnan laatimaa lakisepustusta, etenkin sellaista, mitä en omassa oikeudentajunnassani tunne laiksi, sitä en minä tottele. — On siis aivan hyödytöntä teille, nuorimies, soimata minua lainrikkojaksi — lain, jota minä en tunnusta olevan!»

Jori oli pakahtua kiukusta. Tuo »kurja tomppeli» julkesi puhutella häntä »nuorena miehenä», jota kotonakin »karahteerattiin» nuoreksi herraksi. Senkin rikkiviisas filosoofi! Muuta hän nyt ei kuitenkaan osannut, niin hän teeskenteli nauravaa, siten ilmaistakseen ylönkatsovansa suutarin muka tyhmän puheen. Ja lopettaakseen nyt keskustelun siten, että voitto näyttäisi lankeavan jos mahdollista hänelle, tai ainakin, että toisen voitto olisi tehoton, otti hän lukiolaiselle sopivan, ennenaikaisesti valitun arvokkaan asennon ja lausui:

»Kyllähän se on, suutari siten, että alusta teidän olisi lähdettävä. Ihmisyyttä olisi teidän ensinnä opittava!»

»Aivan oikein. Minä myönnän, että ihmisyyttä emme koskaan voi oppia liijaksi. Mutta voittehan te, nuorimies, olla niin kohtelias ja sanoa, missä tuota ihmisyyttä opittaisiin. Mutta älkää ehdottako minulle samoja kouluja, kuin missä itse olette opiskellut. Te ja moni muu olette elävänä todistuksena siitä, että siellä ei semmoista opeteta.»

Kun Jori ei vastannut, jatkoi Eero katkerasti:

»Tiedän kaksi olentoa, jotka opettivat ihmisille ihmisyyttä; mutta heille kävi, kuten tänäpäivänäkin kävisi, ja kuten sopi odottaa, heidät tapettiin. Ja arvatkaapas keitä ne olivat, jotka tappoivat heidät. Ne olivat niitä, jotka teidän käsityksenne mukaan olivat ihmisyyttä oppineet kouluissaan. Tästä käynee selville, ettei ihmisyyttä ole niinkään helppo oppia eikä opettaa.»

Jori vaaleni. Hän tunsi itsensä kerrassaan muserretuksi tuon halveksimansa ihmisen edessä.

Mutta Aatu nousi nyt ilostuneena, meni vaimonsa luo, kopasi häntä lanteille ja sanoi hilpeästi: »keitäppäs Reppa kahvia!»

»Sano Eero», jatkoi hän vieraaseensa kääntyen, »ketä nuo kaksi olivat!»

»Toisen sinä niistä tunnet, toista et luultavasti tunne!»

»Ne olivat Sookrates ateenalainen ja natzarealainen Jesus. — Paljon mahdollista, että muitakin on ollut, mutta minä en muita heidän verosiaan tunne. Kuitenkin voin varmasti vakuuttaa, että jos heitä on paljonkin ollut, ovat he tapetut. Nämä kulttuuri-ihmiset eivät ole millekään niin vihaisia kuin ihmisyydelle ja totuudelle ja oikeudelle, ja kuitenkin ne niistä puhuvat kuin mitkäkin papukaijat» selitti Eero murhaavalla tyyneydellä.»

Eeron puhetta yritti seurata pitempi vaitiolo, mutta hän itse kääntyi jälleen Jorin puoleen, joka asteli lattialla kuohuksissaan, ja virkkoi:

»Eksymme kauvas alkuperäisestä puheaineestamme; palaamme ehkä siihen. Minä vilpittömästi säälin näitä korvenraatajia ja tunnen velvollisuudekseni omasta alotteestani kysyä teiltä, nuorimies, eikö teidänkin mielestänne heidän suoritettavakseen asetettu vero ole liian kallis?»

»Mikä hätä näillä! Paremminhan ne pärjäävät kuin te!» hönkäsi Jori suuttuneena.

»Vai niin. Tekö odotatte jotakin erinomaista hätää ja vasta sittenkö sallitte tehdä moinen kysymys? Minä arvelen kohtuulliseksi järjestää asiat siten, ettei tuota hätää ensinkään tulisi, sillä hädän edellä kulkee kauvan kurjuus, jossa he nyt jo mielivät olemaan…»

»Missä kurjuudessa, senkin tomppeli? Etkö sinä p… le ole tullut näkemään että on sitä torppareilla enempikin veroa kuin näillä on?»

»Olen nähnyt», lausui Eero juoheaan. »Näen myöskin että teillä, isällänne ja ehkä teilläkin, on aikomus saattaa nämäkin synkän korven raatajat samaan asemaan kuin nuokin, joita kysyitte, josko olen nähnyt. Mutta tällä te ette ole vastanneet kysymystäni; päinvastoin paljastitte miten kaukana olette siitä ihmisopista, josta äsken puhuttiin. Ihmisyys opettaa: mitä te tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, tehkää te samoin heille!»

»Paina matkaasi täältä, senkin s… na!»ärjäsi Jori, ollen kerrassaan pois suunniltaan.

Nyt oli Eeron vuoro nauraa, ja hän nauroi pisteliään ivallisesti ainakin Jorin mielestä. Pian hän kumminkin tyyntyi ja lausui entisellä levollisuudella: »Arvelen teidän unohtaneen täällä olevan lapsia, jotka eivät liene ennestään tottuneet kuulemaan koulusivistyksellisiä lauseparsia, se on: kiroilua, muutoinhan te ette tietenkään panisi ylempää kulttuurianne noin vaaralle alttiiksi, se on: viattomain lasten arvosteltavaksi.»

Jori oli kuullut jo tarpeekseen. Raivostuneena hyökkäsi hän kamariin, kiskaisten oven jytinällä kiinni.

Mutta Aatun kasvot loistivat. Eeron arvo oli hänen silmissään tavattomasti noussut. Hän itsekin alkoi vähitellen käsittää asioita samassa valossa kuin Eerokin. Aivan käsittämättömälle tuntui hänestä itsestäänkin tuo hänessä tapahtunut muutos.

Nyt oli kuitenkin kahvi valmista ja he ryhtyivät sitä juomaan, puhellen edelleen luottavasti keskenään niinkuin toisiansa ymmärtävät ihmiset voivat tehdä.

Ja kun Eero vihdoin lähti torpasta, sanoi Aatu hänelle kartanolla hyvästiä heittäessä: »Käy usein meillä!»