VI

Kymmenen vuotta on viime tapauksista kulunut. Kymmenen pitkää vaiherikasta vuotta on useinkin suuri tekijä ihmiselämässä. Siinä ajassa ehtii monta muutosta tapahtua. Ja kuitenkin ne muutokset, joita Metsolassa oli tapahtunut, ovat pian kerrotut. — Isäntä oli paljon vanhentunut, emäntä vähemmän. Tyttäret kasvaneet ja varttuneet. Sirkka oli nyt lähellä kahtakymmentä ikävuotta ja oli täyttänyt ne toiveet, jota lapsena hänestä odotettiin. Hänestä muodostui kaunis nainen. Tytti oli vielä keskenkasvunen, hiljainen ja kaino. Hänessäkin oli viehättäväisyyttä, mutta ei sitä avonaista, uhkeaa kauneutta jota sisaressaan oli.

Tytille oli tarjottu tilaisuus päästä kaupunkiin ottolapseksi eräälle kristillismieliselle pariskunnalle. Tämä suuri kysymys oli paraikaa »hautumassa», kuten isänsä sanoi. Sen muutoin sai lopullisesti ratkaista Tytti itse ja Suutari-Eero. Tämä kummallinen ratkaisutapa johtui siitä, että äiti jätti vallan tytölleen ja isä Eerolle.

»Kun Eero käypi, niin hänen annan ratkaista asian», oli hän sanonut. — »Tehköön Tytti oman mielensä mukaan», oli taas sanonut äiti.

Muutokset ihmisissä olivat siis tavallisia, mitä niin pitkällä ajalla sopi odottaakkin tapahtuneeksi.

Mutta muutokset ulkopuolella puhuivat enemmän taantumuksesta kuin edistyksestä. — Huoneet olivat koko joukon ränsistyneet, aidat vainiolla luhistuneet, peltojen ojat kursistuneet kokoon, suo-ojat pensittyneet, yksinpä hevonenkin rapistunut ja koniksi muuttunut. Eikähän toisin voinut ollakaan. Torpan mieheltä meni kolmas osa työ-ajasta Puikuliinilla veron tekoon. Tämä määrä tuli hänen suoritettavakseen heti kun kymmenen vuotta oli torpassaan asunut. Ja tähän se päättyikin nyt Aatun voittokulku Luolakaarossa.

Uhrata joka viikko kaksi työpäivää vieraaseen työhön oli semmoinen jarru, joka pysäytti jo edistymisen mahdollisuutenkin, eikä vaan innon. He elelivät nyt vaan niinkuin elellä voi se, joka on jonkun pakottavan välttämättömyyden alla.

Heiltä oli muutoin kaikki pakoportit suljetut. Heidän täytyi siis pakosta tyytyä siihen missä olivat, tyytyä orjuuteen, ja tietoisuus siitä, masensi heitä.

Torpan kirja-asiat olivat olleet kyllä tällä ajalla kysymyksessä. Semmoiset Aatu olisi saanut, mutta orjuuttavammat kuin mitä konrahti käytännössä ilman kirjoja oli. Muun muassa nousi kirjojen mukaan vero vielä yhdellä työpäivällä viikossa, jos Aatu torppansa työvaivat möi vieraalle. Tällä »laillisella» verukkeella oli saavutettu se tarkoitus mitä tahdottiin. Sillä pykälällä sidottiin uhri Metsolaansa, se on: imijän pillin ulottuville, jotta tuo mainio »työhullu» ei suinkaan kesken ikänsä livistäisi matkoihinsa. Sillä eihän kukaan toinen uskaltanut asettua Metsolaan, josta toinen puoli työajasta meni veroon.

Näin oudon pykälän sisältävään kirjaan ei Aatu katsonut voivansa merkitä nimeään; kirja asia jäi siis ainaiseksi siihen.

Jos tämä orjuuttava pykälä suututti Aatua, itseään, suututti se myöskin suutari Eeroa, jopa siihen määrään, että hän unohti tuon aina tyynen vakavuutensa ja puhutteli mielenkuohussaan niin vaikuttavasti Puikuliinia, ettei tämä katsonut enään voivansa jättää asiata semmoisekseen, vaan haastoi Eeron »kunnianloukkauksesta» oikeuteen. Tämä oli hänelle sitä mieluisampi, kun se kävi nyt koston asemasta monista masentavista loukkauksista ja tappioista, joihin oli suutarin kanssa väitellessään joutunut.

Loukatun kunnian otti siis oikeus hyvittääkseen siten, että Erolle tuomitsi vapaan ylöspidon joksikin aikaa eräässä tiilirakennuksessa. Tämän lisäksi häväistiin häntä oikeuden edessä kun hän oli niin paatunut, että ei ainoastaan loukannut valtiopäivämiehen kunniaa, mikä yksistään jo oli raskauttava seikka, vaan että hän teki itsensä syypääksi oikeuden sopimattomaan kohteluun, miksi selitettiin hänen muutamia oikeudelle tekemiään kysymyksiä.

Jos Eero todellakin olisi »sopimattomasti» oikeutta kohdellut, olisi se ollut sille pelkkää riemua langettaa hänet itsensä solvauksesta sakkoihin, mutta sitä Eero ei todellisuudessa tehnyt. Hän pani itse oikeuden puheenjohtajan niin ahtaalle kysymyksillään asioista, jotka koskivat juuri kysymyksessä olevaa Puikuliinin kunnianloukkausta, ettei tämä kyvennyt niihin Eeroa tyydyttävällä tavalla vastaamaan. — Tämä se kävi oikeudelle niin älälle, että se näki kunnianarvoisuudelleen sopivaksi antaa häväisyä muistuttavat nuhteet Eerolle. — Lopuksi sai »rättäri» Eeron viedä ulos korkeasta oikeudesta, ja niin oikeus tunsi arvonsa säilyttäneensä!

Mutta Metsolassa kunnioitettiin Eeroa entistä enemmän. Aatun silmissä oli hän »parhain» ihminen minkä tunsi. Hän oli kauvan kunnioittanut kyllä seurakunnan pappia. Kirkossa oli hän aina hartaasti kuunnellut häntä, ja saanut hänestä varsin edullisen tuntemuksen. Mutta huolestuneena lisääntyvistä verovelvollisuuksistaan oli hän kerran mennyt papin puheille huoliaan valittelemaan ja niinkin isossa ajatuksessa, että tämä ottaisi puollustellakseen häntä Puikuliinin sorrolta. Silloin kaatui hänen kunnioituksensa pappia kohtaan.

Maalliset asiat eivät häntä, sielunpaimenta, koskeneet, selitteli pappi. Hän luuli Aatun tulleen jossakin sielun hädässä neuvoa kysymään ja huomasikin nyt mielipahakseen, että oli aivan erehtynyt. Aatua vaivasi vaan sielun vihollisen kiusaukset ajallisista, katoovaisista asioista. Aatu oli väärällä tiellä, kun ei tyytynyt siihen osaansa, jonka Jumala oli hänelle suonut. Parempi oli Aatulle mennä tekemään sovinto isäntänsä kanssa, jota vastaan on ruvennut napisemaan; näin Aatun tarvitsi nöyrtyä! Eikähän isäntä, selitteli edelleen pappi, ollutkaan tehnyt mitään laittomuutta. Hänellähän oli laki puolellaan, ja hän, pappi, oli vakuutettu siitä, ettei niin kunnianarvoisa mies kuin valtiopäivämies Puikuliini oli, missään tapauksessa kohdellut Aatua yli oikeutensa; päinvastoin on hän taipuisa uskomaan että, Puikuliini juuri oli Aatun hyväntekijä, jolle nyt pahaa sydäntä kantamaan oli piru Aatua yllyttänyt.

Tähän se nyt sitten Aatun papin ihaileminen jäi. Sitä suuremmassa arvossa piti hän nyt Eeroa, jonka tunsi tosi ystäväkseen. Aatu olisi ollut omasta puolestaan valmis korottamaan Eeron papiksi. Sillä Eeroa hän ymmärsi.

Näin oli pienet asiat vaihtuneet ajan kuluessa. Metsolan isäntä koki suorittaa orjan veroa ja asua retostaa torpassaan, ja jos hän ei voinutkaan aikomuksiaan toteuttaa, mitä hänellä oli, niin eihän se ollut hänen syynsä, vaan muiden, isännän, joka raskaita velvollisuuksia asettamalla esti hänen hyödyllisistä torpan uudistustöistä. Intokin häneltä lamautui. Sillä tietoisuus orjanasemastaan vaikutti hänessä välinpitämättömyyttä ja velttoutta.

Mitä tulee itseensä Puikuliiniin, oli hän vanhentunut ja muuttunut entistään tylymmäksi alustalaisilleen ja palkollisilleen. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta jumalinen. Raamattu myönsi hänelle vaikuttavia aseita palkkaväkeä vastaan. Niillä hän leimautteli kuin keskiaikainen paavi pyhyydessään. Hän seurusteli ahkerasti pappien kanssa ja, oli aina tiukka kirkon puolustaja.

Papisto oli hänen mielestään a ja o. Papiston ansioksi luki hän kuten muutkin aikalaisensa paljon sellaista, joka ei pidä paikkaansa.

Kirkon ja papiston ystävänä koki hän pitää huolta, ettei papin tarvitsisi kirkossa tyhjille seinille paukutella. Alustalaisten ja palkkaväen tuli käydä ahkerasti kirkossa. Ja pappi puolestaan piti huolen siitä, että huoneentaulu »palkollisille» pysyi sanankuulijain mielessä. Kaikki oli sillä hyvä kun palkolliset ja alustalaiset tyytyivät vaan osaansa, jonka ylimmäinen oli heille jakanut. Heidän tuli osoittaa kunniotusta isännilleen niinkuin — Jumalalle! Sellainen oli raamatun ääni — raamatun, jonka sana ei voi kadota, vaikka taivas ja maa hukkuvat. — »Olkaat siis kuuliaiset teidän ruumiillisille isännillenne pelvolla ja vapistuksella», toisteli Puikuliinin mielipappi huoneentauluansa, ja se se oli valtiopäivämiehen mielestä papin puhetta, puhdasta Jumalan sanaa — sanaa, jota kuulemaan täytyi välttämättä komentaa palkkaväkensä.

Poikansa suhteen oli Puikuliini viimeaikoina tuntenut syvää huolta. Jori ei voinut tyydyttää häntä, eli suoremmin: Jori ei ollutkaan täyttänyt niitä toiveita, joita toivorikas isänsä jo aikaisin oli häneen pannut. Yhä edelleen oli hänen lukunsa kesken, vaikka hän talvet oli oleksinut pääkaupungissa »lukemassa». Viimeiseen asti oli isänsä toivonut Jorin vihdoinkin suorittavan tutkinnot, mutta siitä ei tullut sen kummenpaa, niin että isän täytyi kuin täytyikin nähdä toiveensa olevan turhan.

Jori oli tullut ylioppilaaksi noin kahdeksan vuotta sitten, ja kirjoittautunut lakia tutkivaan tiedekuntaan kuten oli jo lyseon keskiluokalla ollessaan päättänyt. Hänestä piti siis tulla »lakiviisas mies», kuten Eero suutari asian kuultuaan oli merkitsevästi sanonut. Mutta lakiviisaus ei Joria taitanutkaan niinkään innostaa, koskapa nyt jo monet rivit lakia tutkivia nuoria miehiä oli luisunut hänen sivutsensa. Hän yhä vaan »tutki» talvet pääkaupungissa ja kirjoitteli silloin tällöin kotoaan rahaa sinne.

Pahat kielet tiesivät kertoa Jorin olosta pääkaupungissa sitä ja tätä. Hän muka harjoitteli seurustelua naisten kanssa ja tutki eri viinilajeja ynnä muuta asiaankuuluvaa.

Mutta Jori itse oli vaan hyvin toimessa. Osteli suuria kirjateoksia, jotka asetteli työhuoneeseensa hyvin somaan järjestykseen. Siten sai hän huoneensa muistuttamaan oppineen tiedemiehen huonetta.

Nuo kirjat kulkivat suurissa kolleissa kesäisin kotia ja syksyisin Helsinkiin vuosi vuoden perästä. Itse piti hän luvuistaan sangen merkillistä huolta. Talvella päätti hän käyttää kesän lukuihin kotonaan. Siellähän salon rauhaisuudessa, päätteli hän, on rauhaisa lueskella. Tällä pääkaupungilla oli omat tapansa ja oma elämänsä: täällähän ei ollut tilaisuutta tutkia, tämmöisessä hyörinässä ja hurakassa. Ja niin meni talvet. — Kesällä päätti hän taas lukea talvella pääkaupungissa, itsessään opiskelukaupungissa. — Hittoko nyt kesänsä tuhlasi tyhmiä kirjoja lukien. Ei! Kesä oli kesä hänelle niinkuin muillekin tieteitä tutkiville ihmisille, päätti hän kesällä, ja niin menivät kesät.

Tämmöistä huolta piti Jori itse luvuistaan ja pysyi kuin pysyikin vaan Puikuliinin Jorina.

Mutta tehdäksemme tasapuolisuutta Jorille, on kiirehdittävä huomauttamaan, että hänen sivistyksensä oli todellakin noussut siellä pääkaupungissa. Hänen huomaavaisuutensa naisväkeä kohtaan oli niin kouraan tuntuvaa laatua, että hän tuli kautta pitäjän tunnetuksi. — Monet raiskausyritykset siellä ja täällä kalastus- ja metsästysmatkoilla olivat julkisina puhe-aineena koko pitäjässä. Yrityksiään oli hän aina tehnyt kauneimpia neitosia kohtaan. — Niin että Jori todellakin oli »edistynyt» mies! Ja itse hän piti käytöstänsä oikeutettuna. — Hänhän oli ylioppilas, maantoivo, osallinen korkeammasta sivistyksestä, jolle kansa oli muka niin äärettömän paljon velkaa kansallisista laitoksistaan y.m. — Hänellähän oli oikeus tarjota suosiotaan sivistymättömille naisille; olihan hänkin ihmisheikkouksista osallinen, miksikä siis paheksuttiin sitä, jossa ei ollut syytä paheksua. Kansan nainen saisi toki olla iloinen ja pitää kunnianaan hänen, ylioppilaan, tarjoomaa läheisempää suhdetta!

Niin Jori itse aprikoitsi.

Mutta kansan naisista parempi osa inhosi koko miestä ja hänen kanssaan kaikkia valkolakkisia.

Edelleen joka syksy kävi Jori kerran tai kahdesti Metsolassa jahdilla. Huonoja taipumuksiaan siellä hän ei ollut vielä varsinaisesti näytellyt. Hän tyytyi salaperäisesti viekottelemaan Sirkkaa lemmitykseen, muka avioliittolupauksella mutta varsinaista yllätystä hän ei kuitenkaan vielä ollut tehnyt.

Kaikki pirulliset eljeet oppineena olisi nuo »lemmitty-sopimukset» kentiesi onnistuneet, ellei Sirkka avomielisyydessään olisi äidilleen asiasta puhunut ja siten saanut vanhemmat puuttumaan asiaan. Siksi tunnettu oli toki Jorin maine Metsolassakin, ettei näin epäilyttävää asiaa jätetty heidän kahden ratkaistavaksi. Sirkka lapsellisen viattomassa avomielisyydessään oli äidilleen ilmoittanut, että Jori herra oli siepannut hänet kamarissa syliinsä ja pusertanut häntä niin, että oli pahaa tehnyt, ja suudellut häntä kaulaan ja poskille. — Jori oli vielä hänelle sanonut, että hän on Sirkasta itselleen rouvaa kasvatellut ja kysynyt: tahtoiko hän tulla hänen vaimokseen, johon hän oli vastannut, ettei hän sitä nyt vielä tiedä.

Tästä sukeutui sitten Metsolassa harvinainen ja samalla rehellinen naima-kysyntä, eli mieluummin naimatarjous.

Aatu asettui tässä kysymyksessä mitä itsenäisemmälle kannalle, säilyttäen samalla rehellisyytensä, joka oli suora ja mutkaton. Aatua suosi vielä se onni, että hän Puikuliinilla veroa suorittaissaan nyt hiljakkoin, sai kuulla milloin Jori taasenkin tuli jahdille — se muutoin oli jo neljäs jahtimatka Metsolan takalistolle sinä syksynä — ja osasi siis kutsua suutari Eeron todistajaksi tuossa tärkeässä kysynnässä, minkä hän oli tekevä, kun Jori tulee jälleen heille.

Näin oli asia valmistettu ja Jorikin määrilleen »jahdille» saapunut, laisinkaan arvaamatta miten tärkeitä kysymyksiä hänelle siellä nyt tullaan tekemään. Hän saapui nyt kuin ennenkin hilpeänä ja kohteliaana, tuoden kahvinpööniä emännälle, tupakkaa isännälle ja namusia tyttärille tuomisiksi ja asettui kamariin kuin ennenkin; kaikesta päättäen näytti hän aikovan olla yötä talossa.

Eero oli saapunut jo aikaisemmin ja hänkin asusteli nyt kamarissa kuin kotonaan.

Hänet nähtyään näytti Jori ensinnä vähän nolostuvan, mutta selveytyi pian ja alkoi teennäisellä hilpeydellä keskustella hänen kanssaan:

»Teillähän on ollut isä-papan kanssa vähän kinaakin, vai mitä?»

»Tarkoitatteko sitä kerrallista kunnianloukkausjuttua?»

»Sitä».

»Huono omatunto on pian loukattu, ja tätä sitten pienten ihmisten kesken kutsutaan 'kunnianloukkaukseksi'», selitteli Eero, pannen erityistä painoa viime sanalle.

»Te kai olitte tuomittu joksin aikaa vankeuteen, vai kuinka?»

»Olin».

»No mitä piditte vankilasta?»

»Eipä mitään pahaa. Tältä aikakaudelta, eli tarkemmin: tältä kansalta ei juuri sovi odottaa sen parempia vankilaoloja.»

Joria ei tuntunut nyt haluttavan enempää keskustella Eeron kanssa. Hän istuutui ja alkoi etsiä tupakkaa.

Nyt juuri astui isäntä, emäntä ja Sirkka kamariin. Molemmat naiset olivat kuin pois suunniltaan, mutta Aatussa itsessään nähtiin vaan entinen jäykkä levollisuus. Hän oli lakki päässä eikä, niinkuin muulloin, ottanut sitä pois. Hän seisoi Jorin eteen ja katsoi häntä suoraan vasten silmiä ja sanoi:

»Sanoppas nyt suoraan, ottaisitko sinä mielelläsi tämän meidän tyttären vaimoksesi?»

Jori vaaleni.

»Mitä te puhutte? Mitä tarkoitatte?» sopersi hän.

»Minä tarkoitan sitä, jota sanonkin, ja sinun on siihen vastattava suoraan!»

»Eihän siitä ole ollut mitään puhetta, epäröitsi Jori aivan neuvottomana.

»Mutta siitähän on ollut puhetta. Itsehän sinä olet Sirkalta kysynyt, tulisiko hän vaimoksesi».

»Se ei mahda olla totta… tuota… leikkipuheet ovat leikkipuheita».

»Minä en pidä sitä enään leikkinä. Minä kysyn siis vielä herran: tahtoisitko sinä mielelläsi hänet vaimoksesi?»

»Enhän minä ole häntä tahtonut», ehätti Jori äkäisesti.

»Mutta sinähän olet kysynyt häneltä!»

»Sanoinhan, ettei se ole tosi», uskalsi Jori kopeasti. Hän oli nyt selvennyt hämmästyksestään.

»Mutta sehän on totta», äänsi Sirkka.

»Sanoppas nyt mikä sinulla oli tarkoituksena, kun puhuit semmoista?» vaati isäntä.

»Minä en kärsi että tulette häväisemään minua. Painakaa ulos täältä!»

»Vastaa!»

Jori ei vastannut. Katsoa murjotti vihaisesti isäntään.

»Oletko sinä vailla häntä aljuksesi?» kysyi jälleen isäntä lujalla äänen painolla.

Jori hyppäsi seisoalleen ja kirosi ruokasesti.

»Vastaa!»

Ei vastausta. Vieras terenteli isännän päälle, mutta ei rohjennut mennä, kun näki ettei häntä peljätty.

»Aiotko sinä hänet raiskata?»

Ylioppilas oli suunniltaan ja kiroili vimmatusti.

»Vastaa!» vaati isäntä, katsoen häntä suoraan silmiin.

»Niin», jatkoi isäntä. »En kysele tätä silti, etten tietänyt tarkoituksiasi, vaan silti, että tämä tyttärenikin tulisi huomaamaan: mihin tarkoitukseen olet häntä ollut vailla».

»Ja kuuleppas nyt, tyttäreni», sanoi hän, kääntyneenä Sirkkaan, »tämä ylioppilas on aikonut narrailla sinusta huoran itselleen. Ei sen paremmaksi vaimoksi hän ole sinua aikonutkaan. Sanoppas nyt, Sirkka, tahdotko sinä ruveta tämän ylioppilaan jalkavaimoksi?»

»En! Herran tähden, en!»

»Sepä on hyvä», jatkoi isä, tarkoittaen puheellaan tytärtään.

»Varo sitten itsesi tältä mieheltä! Älä suostu hänen kanssaan sylitysten istuskelemaan, äläkä anna hänen, ilkeän, nuoleskella ihoasi! Sillä kaikella sillä on pahempi tarkoitus kuin viattomuudessasi ymmärrätkään. Olet kasvanut täällä salolla, ulkopuolella sivistyneestä maailmasta, etkä tunne siis mitä kavaloita ansoja sivistyneet voivat eteesi viritellä. Mutta nyt tuntenet ainakin tämän yhden viettelijän tarkoitukset, ja se on hyvä».

»Oletkohan monta kansan viattomista tyttäristä saastuttanut?» kysyi isäntä jälleen Joriin kääntyneenä.

»Tuki kitasi, senkin koira!» huusi ylioppilas kalpeana.

»On kuulunut, että sinä jahtiretkilläsi hätyyttelet tyttöparkoja. Onko se totta?»

Ylioppilas hyökkää nyt naulassa riippuvan takkinsa taskuja kopeloimaan. Hän nähtävästi tahtoi pelotella, että siellä on joku ase.

Isäntä seuraa tarkkaavaisesti vieraansa liikkeitä eikä anna itseänsä pelon valtaan ennen aikaansa.

Taskussa ei ollut kuitenkaan mitään ja se seikka näytti vierasta hiukan nolostuttavan, mutta ei lepyttävän. Hän näytti olevan raivoissaan, kun ei keksinyt mitään keinoa tämän epämiellyttävän keskustelun lopettamiseksi.

»Vastaa!» vaati isäntä.

»Vastaatko sinä tomppeli puheesi? Vastaatko? — Se ei ole pieni asia häväistä sivistynyttä henkilöä!» huusi hän nyt kurkun täydeltä.

»Minä vastaan. Mutta oletko ajatellut miten halpamaista tuo sivistyksesi on, josta nyt kerskaat?»

»Se ei kuulu sinuun. Korjaa luusi täältä eli minä… ».

»Puhelkaamme tyynesti! Et ole vielä tehnyt selkoa missä määrässä nuo puheet ovat tosia…»

Enempää ei isäntä ehtinyt. Vieras menettäen viimeisenkin malttinsa, hyökkäsi häpeälliseen käsikähmään.

Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Korvenraatajan kourat pusersivat liijan lujasti tämän liekkumassa veltostuneen, rappiolle joutuneen herrasmiehen olkavarsia. Eikä se jäänyt vielä siihenkään, vaan hänen täytyi tehdä epämiellyttävä ulosmatkustus isännän varta-vasten tähän tarkoitukseen sovellutetusta sysäyksestä, mikä päättyi ankaraan täräyksen selkäpuolen loppuosassa, juuri siinä, mitä käytämme istuessamme.

Tapauksen kulku oli nopea alusta loppuun ja Jorille harvinainen ja masentava. — Salamana lensi hänen mieleensä, että se oli sikamaisen hävitön teko, hänelle, joka oli kuin olikin nauttinut ylempää sivistystä, eikä senkään pahempata rikosta tehnyt: kuin viattomia lempisopimuksia hautonut mielessään tuon tyhmän torpparin tyttären suhteen.

Tappio tuntui korvaamattomalle senkin tähden, kun Jorin täytyi tunnustaa olevansa kuin varta-vasten luotu tuon korvenraatajan leikkikaluksi, jota tämä voi heitellä ulos ja sisälle kuin mitäkin palloa, ilman että hän puolestaan voi antaa vastaavia sysäyksiä vastaan. Sitä paitsi oli tuo ankara varokeino torpparin puolelta Jorin mielestä ennenaikainen: Sillä eihän hänen tyttö-lutukselleen ollut vielä mitään tapahtunut; ei ainakaan pahaa. — »Laskiko nämät tomppelit jo lukua muutamasta pususta».

Mutta Jorilla ei ollut nyt aikaa pitkiin tutkimuksiin siitä mitä tapahtunut oli, sillä isäntä ilmestyi ulos, tuoden mukanaan kaiken omaisuuden mikä Jorilta oli sisälle jäänyt. — Hän puhelee entisellä levollisuudella.

»Ei sentään niin kiirettä, ettei kapineitaan jouda ottamaan. Tässä on takkinne ja tässä laukkunne! — Muutoin vastasen varalta tahdon ilmoittaa, että toiste on viisaampaa olla ryhtymättä käsikähmäiseen tappeluun minun kanssani, sillä semmoisissa tapauksissa minä aina puolustan itseäni.»

»Se on hävytöntä tehdä torppariväen tuolla tavalla isäntäväelleen», änkytti Jori vastaukseksi.

»Onkos se hävitöntä että sinä, joka kehut ylemmästä sivistyksestäsi, teet valmistuksiasi pettääksesi minun lapseni, joka on liijan viaton ymmärtääkseen varoa itsensä sinulta, konnalta? Onko se hävytöntä?!»

Jori valmistautui lähtemään, uhmaten lähtiessään, että torppari tulee tekoaan katumaan. Ja näin nolosti päättyi tämä »jahtimatka», jonka tarkoitus koski enemmän Sirkkaa kuin metsän riistaa.