IV

Molempain aviopuolisoiden tarkoitus oli nyt päästä mitä pikemmin torppaansa. Molemmin kulkivat he siellä töissä niinkauan kuin sauna valmistui. Sen jälkeen otti Aatu pari miestä avukseen ja olivat viikkokunnissa navettaa rakentamassa. Seuraus ripeästä toiminnasta, mikä vielä muistutti esi-isien repäisevän jouduttavaa valmistamista, tulikin pian näkyviin. Ennen marraskuun loppua oli torpassa uusi sauna, navetta ja lato valmiina, joiden uudet seinät ja täyspuhtaista, leveistä kouruista ladotut katot kiilsivät aarniopuiden suojasta etäälle. Luolakaarto oli paljon muuttunut siitä päivästä kuin Aatu sinne ensikerran tuli. Nyt näytti se jo kodikkaalle ja somalle. Enimpiä murtojakin oli kerätty läjiin, jotta ne etäälle muistuttivat lantakasoja pelloilla.

Puikuliini oli jo ehdottanut torpalle nimenkin. Siksi sopi hänen mielestään Luolakaarto, koska se oli autioseudun vanha nimi. Mutta Aatu piti nimeä liian pitkänä ja huonosointuisena. Täytyi siis keksiä muu nimi.

Reeta auttoi tästä pälkähästä. — »Metson olen siellä ensikeitoksi keittänyt; olkoon siis: Metsola.»

»Se sopii! Se sopii mainiosti!» huudahti Puikuliini.

Puikuliinikin, tahtoen voittaa huomiota, oli hyvin toimessaan torppareinsa muuttaessa. Antoi hevostensa viedä muuttajain vähät rihkamat perille, ja lupasi lainata kuivia lankkuja ja lautoja tuparakennukseen, ettei siihen tarvinnut tuoreita käyttää. Muutoin kehoitti hän Aatua ryhtymään tuvan laittamiseen ennen muuta, sillä: »Sauna on aina sauna ihmisten asunnnoksi», selitti hän.

Tämä kehoitus oli oikeastaan tarpeeton. Aatu itse oli hiljaisuudessa tehnyt päätöksen: ennen joulua asumme tuvassa. Ja mitä hän päätti, sen hän uupumattomalla sitkeydellä täytti.

Ja todellakin muuttivat he joulun aattopäivinä uuteen, valoisaan tupaan. Se oli kyllä aluksi sisäänlämpiävä, mutta sitä se oli edukseen, sillä niin joutuin tuoreista aineksista rakennetussa huoneessa olisi muutoin ollut kentiesi hyvinkin epäterveellinen asua, mutta tuo kiviläjä nurkassa antoi niin suuret määrät lämpöä, että huoneen täytyi pakosta kuivata. Suuri juhlapäivä se olikin Metsolassa, kun saunasta muutettiin valoisaan tupaan. Sen päivän kunniaksi kuuli Aatu monta »rakkarin» nimitystä.

»Mutta kuulehan, Reppa luntukseni, keitäppäs nyt ensipannu kahvia! Tuntuupa nyt niin mukavalle, että aivan kahvin paikoilta panee».

Reetaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänellä oli ollut salainen ikävä mielijuomaansa, mutta ei ollut rohjennut ehdotella keittämistä, kun Metsolaan tullessaan olivat päättäneet ei ennen joulua kahvia juovansa. Reeta oli nyt pelkkää päivän paistetta kun sai tarttua paahtimen varteen ja keikutella sitä lieden hiilloksessa. Tyytyväisenä veteli Aatukin sauhuja suuresta visa-kopastaan, käveli puhtaalla lattialla avojaloin ja paitahihasillaan. Molemmille oli niin lämmintä ja mukavaa. Molemmat nauttivat rehellisten ponnistustensa tuloksista.

Rauhan, sopusoinnun ja keskinäisen luottamuksen vallitessa nauttivat Metsolan asukkaat ensimmäisen kahvikeitoksensa, istuen toistensa vieressä jykevän, honkaisen pöydän ääressä.

Tavallista kauniimmalle kuvastui tässä Aatulle vaimonsa. Nuo terveet punaiset posket, valkoinen, lujatekoinen kaula, rusottavat huulet ja hiukan kähertävät, vallattomat hiukset olivat niin viettelevän sopusuhtaista ja ihastusta herättävää. Hänen teki mielensä kaapata Reppaa taasenkin vyötäisiltä kiinni ja suudella. Mutta eihän kuitenkaan sitä tehnyt; semmoinen leperteleminen tuntui hänestä nyt niin poikamaiselle. Muutoin, milloin Aatu oli erinomaisella tuulella, oli hänellä tapana keveästi lyödä lämäyttää vaimoansa pyöreille lanteille, ja sen hän teki nytkin, kun vaimonsa nousi mennäkseen liedeltä pannua noutamaan.

»Äläpäs sinä kopsi, rakkari!» vastasi Reeta.

Mutta Aatu ei ollut kuulevinaankaan. Myhäili vaan onnekasta myhäilyään.

»Mutta kuuleppas, äytäri, mitä sinä nyt rupeat tekemään, kun juhlat sivu menevät?» kysyi Reeta.

»Ojaamaan».

»Ojaamaanko? Talvellako!»

»Niin. Tuonne nevalle kaivan veto-ojan, koska tuo korven rotkelma, johon oja on luotava, ei näy roudittuneen. Sittenhän keväällä lumen lähdettyä ja roudan turpeesta paettua on hyvä kuokkia muutamia peltosarkojakin kun viemäri on kerran valmis. Ja peltoahan tässä nyt jo tarvitaankin; tuleehan meille lantaakin pienoisen vainion höystöksi, keväimeen mennessä. Hyvässä onnessa syksyyn päästessä saadaan oman pellon viljaakin syötäväksi», tuumaili Aatu.

»Sepä olisi mainiota! Mutta sanonhan minä sinulle, lurjukselle, että toista se on repiä ja raataa omaa työtään».

»Niinhän sinä sanoit», myönteli Aatukin.

Mutta nyt tuli hänelle yht'äkkiä kiireet työn »hinkkeet», joiksi Reeta kutsui miehensä äkillisiä töihin lähtöjä. Aatu oli nyt mielestään jo liiaksikin juhlinut tupaantuliaisia, ja leperrellyt »luntuksensa» kanssa tarpeeksi. Vanha työhulluus oli kasvanut häneen toiseksi luonnoksi, jolle hän ei voinut mitään, vaan kun »hinke» tuli, täytyi lähteä.

Kaivettuaan puukolla suuresta piipustaan perät, jotka oppineesti nakkasi suuhunsa, veti hän kiireen vilkkaa saappaat jalkoihinsa, puki joutuin vanhan sarkaisen takkikauhtanan yllensä ja työntyi ulos.

»No mihin sinä nyt?» kysyi Reeta huutaen miehensä jälkeen.

»Langoillenihan minä. En ole viikkoon joutanut käymään ja lihaakin tässä talveksi saada pitäisi», kuului ulkoa vastaukseksi.

Reeta aikoi huutaa: että olehan nyt kotona kun lehmäkin on poikimistaan kipeä, että jos siinä apua tarvitsisi, mutta katsottuaan ovelta näki hän miehensä etäällä nevan laidassa jo menossa.

»Olipa sillä kiireellä vauhti», puheli Reeta yksinään.

Aatulla oli nevan ympärillä lankoja ja kotuksissa kuusten alla ansoja. Pitkin syksyä oli hän pyydystänyt joukon metsän riistaa talven varaksi. Kiireessä tuvan valmistustouhussa ei hän ollut joutanut niillä äsken käymään. — Hän eli nyt toki siihen aikaan, jolloin hänen kaltaisillaankin oli lupa pyydystää metsän riistaa; laki ei sitä silloin kieltänyt.

Ilta ehti jo pimeäksi ennenkuin Aatu palasi pyydyksiltään runsaan saaliin kanssa. Seutu oli rikas metsän riistasta, kun silloin ei ollut muodissa »urheilla» jokaisen herralle haiskahtavan metsästystä, ja Aatu oli jo lapsi-miehenä tottunut taitavaksi pyydystäjäksi.

Metsolan tupa oli vielä pimeä kun isäntä tuli sisälle ja hämmästytti emäntäänsä suurella riista-riipillä, jonka antoi raskaasti pudota lattialle: »Siinä on Repalle lihaa», äänsi hän ilkkuen.

»Älähän nyt lasehin aja!» kielteli emäntä, joka kernaasti käytteli kansanomaisia sanasutkauksia.

Samassa ammoa mölähti pimeässä karsina-loukossa Reetan äsken navetasta tuoma vasikka. — Tämä oli isännälle niin odottamaton, että hän hämmästyneenä päästi pienen kiron, samalla kun emäntä päästi heleän naurun.

»No eipä pahakaan! Jouluksi jänispaistia ja pannukakkua», puheli isäntä ja ratuutteli pärettä virittääkseen pihtiin valkean.