LOKAKUU

Ken loukkas loistoasi, lokakuu, sun valhenimees kun se lokaa heittää? Kuin morsian nyt hohtaa lehtipuu, kun kullan kajastus maan piirin peittää; sä keltakauno kuu, sä kultakuuni, tuot kuulaan kylläisyyden haaveiluuni!

Nyt lehdet lentää turmantanssiaan, käy keltasiipat kirjokarnevaaliin, on naamiaiset kuun ja vanhan maan, kun kuolo korjaa kesän viime saaliin, sen haudan yllä häilyy hohto vielä kuin riemun kaariportti metsän tiellä.

Soi torvi. Mesimielin metsästää nyt peikot, hirvet hiipii louhikoissa, kuun katinkultaa keijut kimmeltää, myös sinipiiat peuhaa pensastoissa, ne leikkii lehdillä, mi hiljaa putoo, ne niistä uhrivaipan kuulle kutoo.

Ja astuu aamu hiljaa huurteinen, maan henki huokuu kylmää kuuraa, luo järjen kirkkaaks, suureks sydämen. Nyt korven mies maa-uksen uhmaks muuraa, ja tunne tyyntyy, voiman viima soittaa, kun katseen paljaat puut vain avaroittaa.

On täyttymyksen, toden kultakuu, kun kaikki kypsyi hengen haltioittain, maan nousu nuoreen voimaan vahvistuu ja voittamattomuuden vihdoin voittain käy kirkastuksen, kaukaisuuden kultaan, kun ikisiemen itää syksyn multaan.

Luo kuolo elämän kuin kaatuu puu, maan voimaks käy, vain muoto vaihtuu ja kuorestaan vain sisin vapaantuu, kun kaikki turha, pakkopaino haihtuu, niin onni olemuksen kaiken täyttää, kun ihme ikuisuuden työtä näyttää.

Ja ilta hämärtää, jo tassuttaa nyt tontut mökkein unten ullakolla, ja taloin tulet oppaaksensa saa nyt matkamies, on outo yksin olla, kun paalu peloittavi ilta-yöstä ja kertoo jostain sodan hirmutyöstä.

Mut kaupungeissa sähkö loiston luo taivaalle, tulipalohehku puuntaa, kun värjyy tähtimeren valon vuo kuin näyttäin suurten suvilintuin suuntaa, ja tähti lentää välähyttäin puistot, nuo suuren sadun suuret suvimuistot.

Ja yksinäinen yössä kulkija käy alla nukkuvien katulyhtyin, kuin katse kiiltää katu kostea, ja tähti lokaan välkkyy yössä yhtyin kuin kuiskais: mikä loalta nyt näyttää, se kerran kaikkeuden sielun täyttää.