TUONEN TUHO.
Reading edition
Sinä yönä ei kukaan nukkunut ei meillä eikä heillä, sitä koston aamua kohtasi kylä kalpea kyyneleillä. Maa kuulteli kuurassa valkeanaan, joka tähkä ja heinä ja olki oli kirkas, kuin kruunu on kuningaskyyn tai peikkojen sorein solki. Kohos korkeammalle päivänkoi, vei jällehen yhteen tiemme, mut hiukan entistä kalpeemmat me kasvoilta ollehet liemme. Hän kulki kuin unessa kuiskien: "Yön istuin ma laiturilla, taas haltia huusi, hän haastoi taas suon äänillä sumuisilla. Taas henkensä lähtenyt liikkumaan oli ulomma uhripuusta, mun käärinliinoihin kietoi hän — sanat kuulin ma haltian suusta: 'Mitä varrot, sa impeni valkoinen? Tule, että ma suutelen sulta polon povesi hehkun ja kaipuun pois kuin lapselta tuiretulta! Ja jos sinä riipisit rinnastain tään harmauden halla-öisen, minä oisin lieto ja lämmin, kuin kilo aallon on auer-vöisen. Jos saavut sa iltana kukkakuun, kun kaste kattaa kummut, ma vannon, että rauhan saa mun puoleltain muut ummut!' Minä valalla vannoin saapuvain. Ei auta nyt viipyminen. Siks oloni nyt on outo niin, mut enää ei tuskallinen. Kuin rannan raita mä valmistun nyt hyyn ja hallan juhlaan, kuin tuulessa lentää lehdet puun, niin kauneeni kaikki tuhlaan. On halla mun suuri sulhoni, ei vartoa saa hän turhaan, ens-yöhöni hällä on oikeus, mut sitten — hänet ma murhaan. Ei koskaan, hyisiä parmaitaan kun painaa hän mun liki, ole enää hän löytävä itseään, vaan etsivä, etsivä iki. Mua päältä Vuokatin vuoren tuon jo kauan kadotus vaani; kuin moision pakkomorsian käyn uhrikuolemaani." Hän päätti. Ma hiljaa huokasin. Mua ei hän enää kuullut; poven hält' oli korpi loihtinut, läpi pään oli läyli tuullut. Hän polki jo omia polkujaan, hän outoja aloja näki, hänen, vienon, vaelsi vierellään jo meren ja metsän väki. Hän uponnut luonnon uumeniin oli umpisukkulahan, hänen sielunsilmänsä siirtyneet vain kuoleman kukkulahan. Mut kaunis kuin elämän enkeli hän siin' oli kulkeissansa, kun kaula kaartui ja nilkka nous, vyö notkui valloillansa. Me piennarpolkua astuimme, hän eellä ja takana minä; sen kerran viimeisen kohdattiin me toisemme elävinä. Sen kerran viimeisen kuulla sain hänen äänensä hopeakellon, näin nousevan auvoni auringon ma päältä naapurin pellon. Ei ollut se laupias noustessaan, oli armoton laskeissansa; ma sitten voin vaan kertoa, mitä mulle on kertonut kansa.