NAAPURIN POIKA.

Heräs hän kera kesäisen auringon, kera auringon maata meni, kuin aurinko silmäni häikäisi hän, vei nuoren hän sydämeni. Me kaksin yhtehen kasvoimme kuin raidat rannan kahden, me vierimme venheissä vetten päällä kuin lumpehet Lemmenlahden. Laps-aikamme armaimman, hellimmän me leikimme lehdoissa, puissa, hän mun oli ainoo ystäväin, ylin auvoni haaveiluissa. Vilu maailma sitten vieroitti tiet meidän, vaan ei meitä. Lens lemmenkyyhkyset kuitenkin, vaikk' kuljettiin eri teitä. Näät maailman matkoja taivaltain vain häntä, häntä ma muistin kuin muistin ma kotini koivut ja haat ja portinpielet ja kuistin. Ja kun kylän kylmihin vuoteisiin menin maata ma päivän työstä, kuin kuudan lempeä kangastui hänen katsantonsa yöstä. Näin miestyin mieheksi. Kuulla sain ma kuolosta taaton harmaan, miten maammokin murtui multahan maan; talo tarvitsi tukea varmaan. Tuli kiire kimpsuja, kampsujain kotimatkalle kokoon luomaan; minun sieluni silmissä vilkkuivat vain virvat ja sainiot suo-maan. Mut aikaan pahaan ma palailin: kevät saapui, satoi räntää, tiet pursui, kasvoi kahdenpuolen vain metsää lyhvenläntää. Näin minä kotini kaivonvintin; silloin mun silmäni kastui, elämä uusi ja autuaampi sieltä mun sieluuni astui. Kuulin ma kujalta Hallin haukun, huuleni hyrähti hymyyn, joka paatunut aatos mun aivoissani kuin painui ja pakeni lymyyn. Tunsin ma lämmön liekkuvaksi kotini orsien alla, ihmettelin, miks itseksein olin matkaillut maailmalla. Istuin ma illan siskojen kanssa; aamulla noustessani näin, miten paistoi pilvetön päivä, aukaisin akkunani. Kaikk' oli muuttunut. Laineilla lahden kuulteli hopea, kulta, koivujen urvut uneksi kesää, tuoksui tuores multa. Vajat vanhat, aitat siintyneet ja ruostunut tuuliviiri, tuo kaikki niin oli tuttavaa, oli entisen eloni piiri. Eikä nyt haukkunut Hallikaan, hän istui ja ajatteli; takapihalla kukko kiekahti, kana pahoin pajatteli. Mut Mirri ei ollut milläänkään, vain mielissänsä loikoi, tuvan portailla päivää paistatti ja jäseniään oikoi. Hänen vierellään joku pellavahaps jo kaarnasta laivaa laittoi, punatilkusta siihen purjeen sai ja mastoksi tikun hän taittoi. Soi solina pirtin seinältä, myös laaksosta myllypuron, veräjällä väkkärä laklatti kuin mieliksi miehen juron. Minä tunsin tuskaa ja auvoa, minun silmäni menivät vesiin. Sydän sylkähti. Ammahti aatoksein pois autuaampiin kesiin.