KEVÄTKUUTAMOLLA.

Ei ollut aina hän sellainen, voi olla hän myöskin muuta, sen näin, kun yhdessä katsottiin yön valkean valjua kuuta. Sen näin, kun venheessä soudettiin hänen kanssaan joskus kahden, kun venhe seisoi ja seisoi yö, vesi välkkyi tyynen lahden. Lepät rannan tuuheat tummentui yön valkopilviä vastaan, ei lintu liikkunut lehvällään, lens aatokset ainoastaan. Saattoi hän silloin huoahtaa niin raudan raskahasti, katsoa kauan syvyyteen kuin sydämen pohjaan asti. Jos kysyin, hän miks oli murheinen, hän vitkaan päätä puisti; en arvata voinut ma aatteitaan, en, luontonsa minne luisti. Hän kuuli, mitä ei kuulleet muut, näki, mitä ei nähneet toiset, siks silmänsä olla niin öiset voi, taas armahat, aurinkoiset. Hän kuunteli soittoa sielunsa kuin kaukaista kannelkieltä, Hän katseli vetten kalvosta vain omaa, outoa mieltä. Vain joskus hän jouten hyräili kuin iloksi itsellensä, Näin syrjästä, vaieten kuulla sain, mitä sykkäili sydämensä. Sanat humisivat hänen huuliltaan: "Tuli ankeat aamut ja puhteet, eivät nyt auta maammon neuvot eivätkä taaton nuhteet. Istun ma yksin illat pitkät, huomenet huokailuissa, katselen, kuinka pilvenruskot puuntavat metsänpuissa. Katselen kauaksi taivaanrantaan, päivän laskuun ja koittoon, taikka ma katson kaskisavuun siintelevään ja loittoon. Kattavi kaipuu sieluni silmät niinkuin huolen huntu, rintani valtaa riutuisuus kuin suuren tuskan tuntu. Mitä ma kaihoan? Tuskin tiedän. Olleeko onnen kaipuu, mi koskena kohisten tulla voi, taas vaahtona hiekkaan vaipuu. Mut ei minun haaveeni haipunut, sitä kasvoi se kauniimmaksi, mitä korkeammaks poven kumpu nous, sen kummulle kukkaa kaksi. Minut vallannut on elon vankeus kuin kaukomieli vaikee, kuin haave, harras ja ijäinen, tai ikävä harmaa ja haikee. Minä tunnen, kuin kulun, katoan pois, miten vuoteni vierii hukkaan, kuin pohjoisess' olen etelän puu, mi pääse ei koskaan kukkaan. Ja aatos autio saapuu tuo, miten kerkeä kehrävarsi ikä ihmisen on, miten jäljelle jää vain lemmen leimuista karsi. Kammoa karreksi tulla en, mut ensin ma tahdon palaa; etsin ma elon ystävää, jota haaveeni polttava halaa." Jos tuoksi ma esitin itseäin hän nauroi taikka suuttui, jos toista ma todistin sulhokseen hän mustemmaks yhä muuttui. Ei kenkään hänelle kelvannut: tuo vaan oli puskija turpeen, tuo tyttöjen tyhjä naurattaja, tää näyttäjä nenänsä nurpeen. Oli yhdellä karjakannastaan, talonhoidosta tarkka tieto, pula toisella puoluehommistaan, ja kolmas ol' liian lieto. Ei löytänyt ylintä ystävää hän maasta, ei taivahasta, siks yksin kulki hän kuolemaan, hänet Tuonella tapasi vasta.