JUHANNUSKOKKO.

Oli juhla-yö, oli juhannus-yö, oli valkeuden kirkkain valta, kokot korkeat leimusi taivaalle joka niemeltä, kukkulalta. Vene meill' oli vanha ja tervainen, monen laskenut kosken laineen; tuo pelastaa, niin päättelimme, tään kylän kokkomaineen. Tuon täytimme tyhjin tynnyrein, liki purjepuutapa teimme me tornin, jonne me tervaskannot ja kuivat katajat veimme. Vähän ruutia, lamppuöljyä ja hiukan bengaalitulta, niin valmis ol' laivamme laineille jo telalta tervatulta. Hinasimme hirviön salmen suuhun, saatoimme saaren nokkaan; kun päivä laski, yötuuli nous, tulen teimme keulaan ja kokkaan. Virin vienon kanssa se liukui pois, se monitoorilta näytti, mi uhkasi tykkitornineen, min surma ja salamat täytti. Mut koska se poistui poikemmaks, tulisulkina siipensä siukoi, se kyventä kylvi, ja järvelläi pian perhoset palavat piukoi. Oli aurinko vaipunut vaaran taa, vain hohteli pilven päärme; valo-uhrimme kohosi korkeuteen kuin tuska, kuin tulinen käärme. Kylät kaikki kaaloi katsomaan, mut vasta ne huudon päästi, kun liekkiin leimahti torni tuo, min viimeiseks tuli säästi. Nyt hirnui se kuin merihirviö, tulikaupungin virtain kauhu, lohikäärme syntien louhimon tai helvetin henkein pauhu. Nyt roihusi, räiskyi se irrallaan kuin ihmis-intohimo, taas korskuen karkasi korkeuteen kuin kuoleman kimmel-kimo. Sen loiste kaamea loimotti veen pimeän pintaa vasten kuin säkenet säihkyvät uhman ja yön lyö laaksoista maailmanlasten. Se valkaisi kahdelta puoleltaan veen kapean niemet ja kaltaat, ui ulomma, päivyen laskuun päin, mihin viittasi pilvien paltaat. Päin äärettömyyttä pohjan yön, päin rannatonta aavaa, se painuvan näytti kuin parantamaan oman onnettomuutensa haavaa. Tulijoutsenna tuskan rajattoman päin rajattomuutta se jolui, kuin tahtoen taa ajan, paikankin, suur-ulapan suulle solui. Säen sähähti ruutihin, öljyhyn, värit välkkyvät yöhön linkoi, tuli tuprahti uudella voimallaan, uus ailut aalloille sinkoi.