IMMEN ITKU.

Laella vuoren Vuokatin, sen huipulla korkeimmalla hän sentään seisahti, katseen loi myös maailmaan sen alla. Näki sinne Naapurinvaaran hän, maat vehmahat, vehreyiset. näki Kainuun suuret korpisuot, myös Kuhmon kolkat hyiset. Mut kun hänen sattui silmänsä emon, taaton kotitaloon, vuos kyynelet pitkin poskiaan, hän kauan katsoi saloon. Kesän keskeltä yötä valkeaa, kointähtenä mennen täältä, jäähyväislaulunsa lauloi hän näin vuoren Vuokatin päältä: "Mua ällös itke, äitini, mua ällös murehdi, taatto, ohi vaikka kulkee varpaillaan nyt sieluni kuolinsaatto. Sitä saattavat siskot salaiset, sitä kumppanit hautaan kantaa: kesän kukkaset, pilvien purppurat nuo pitkin taivaanrantaa. Ja ällös itke, mun ystäväin, sa naapurin sulho sorja, sun ottanut oisin, jos ollut en ma Salliman oudon orja. Mun vanginnut varhain lapsesta oli kohina Kainuun korven, mi kuiski kaihoina kanteleen, — taas myrskynä taistotorven. Minut omakseen oli ottanut revontulisen Turjan loihtu, pian ympäri päätäni kiersi se kuin sinivihreä virvasoihtu. Ah, ällös itke, äitini, mua ällös murehdi, isä, vaikk' kauttani vanhuuteenne jäi vain vaivan ja tuskan lisä! Mua muistakaa kuin muinaista kodin kukkaa, maammon marjaa, kuin taaton piikaa pikkaista, mi huhuilee Manan karjaa. Ja ällös itke, mun ystäväin, sä suuri sulhokulta, vaikk' koskaan morsiantasi ei kattane kirkon multa. Mun täytyi tälle vuorelle, mun täytyy sen järveen juosta, mut ensin juurelle uhripuun, mi kohoo korpisuosta. Ei saa mua kukaan itkeä, mä vaikka itken itse, kun sykkää hallan henkäys nyt mulla sydämitse. Oli kaunis ja heleä maan-elo mun kuin hetken kirjokaari; jo joudan, jo soudan ma ulapan taa, on eessäni unhon saari." Hän itse itki valloiltaan, hänen hahmonsa vaiva väänsi. Kuu kammoten katsoi kulkijaa; joku yölintu kaukaa äänsi.