KANGASTUS.

Kävi kansan karkelot niemellä, soi viulu ja vetopeli; kera ihmisten kesä, päivä ja yö, maa, taivaskin tanhueli. Me seisoimme saaren rannalla, me katsoimme, hän ja minä, tulikuikkamme kulkua päihtyvin päin ja sydämet sykkivinä. "Sinä ehkä tahtoisit ennemmin", ma hiljaa haastoin hälle, "kisakentälle nuorison karkelevan kuin jäädä törmälle tälle?" "Ei, tänne jään minä mieluummin", hän helisi niinkuin heinä; pian kuplat yölliset, kultaiset nous sielustaan säveleinä. Hän äänin haikein haaveili: "Noin tahtoisin elää ja kuolla, noin liukua, singota siivillein kuin liekkilintumme tuolla. Se mennä tahtovi merten taa, pian varmaan se aaltoon vaipuu; mut ijäisempi kuin ihminen on ihmisen kaunein kaipuu. Hän sulaa tahtoo suurempaan, siks etsii maan ja taivaan, mut kun hän kyllin laaja on, ei löydy lohtua vaivaan. Hän tahtoisi painaa parmailleen koko ijäisyyden ja ajan, mut ihmispienuuden tuntee hän, tuon rakkauden rajoittajan. Hänen kaihonsa kirkkaana kimmeltää kuin pään päällä pohjantähti. Hän miettii: Ei sitä ulappa vie, ken uljaana aalloille lähti! Ja vaikka veiskin, on sorjempaa näin suistua suurihin sotiin kuin kainalosauvoin kompuroida ja sokkona sortua kotiin. Hän on mielen mies, hän on miekan mies, hän on jäätävä, kirkas järki, hän hurmata voi, hän surmata voi kuin sähkö, kuin säilän kärki. Hän mielensä puolesta miekkailee, hän puhtauttansa puoltaa, suru hällä on sielunsa siveydestä, siks hulluuttaankin hän huoltaa. Hän kaikkien puolesta kamppailee, joill' on sama rakkausrata; näin tehtävälleen kuolossai hän tekee kunniata. Yö lämpene ei hänen lähdöstään, meno maailman muutu ei siitä, mut itselleen hän on ihana näin, selät soukat kun hälle ei riitä. Hän väylät väljemmät tarvitsee, kun on hän hehkuva henki, yli nousee hän yön ja ihmistyön, yli ilkeyden, tuhmuudenki. Siks sielunsa suurna suitsuaa kuin pyrkimystensä pyhyys, siks sydämen-yössään sylkyttää elon päivien pää ja lyhyys. Moni vierinyt on hänen vierellään, moni hukkunut kuin hän hukkuu, joku päässyt päivännousuhun, muut aaltojen alla nukkuu. Mut jos ne astuisi aalloistaan, niin nähtäisiin ritarkunta Pyhän Hengen, jot' ilman ihmislaps ei tuntisi onnen unta. Ei onnea orjantappurain, ajatuksien aateluutta, sanan ylhyyttä ei, teon jylhyyttä ei, Pyhän Hengen uskoa uutta. Mut näetkö? Nytpä ne nousevat! Siks seestyy salmi ja saari, meri, metsä ja maa siks varjoton on ja valkea vahvuuden kaari. Pyhän Hengen on helkavalkeat, sen sankarien on savut, kuin heille kukkivat kuusen kerkät ja huojuvat hongan havut." Hän lausui näin, hän lauloi noin. Sanat suuhunsa mistä saikaan? Vene vitkaan upposi unhoon yön, suven pohjoisen sulotaikaan.