TALON TYTTÖ.

Oli hän kodin ainoa, armas kukka, auennut akkunalla, minne ei tuntunut maailman tuuli eikä elämän halla. Oli hän talon ainoa, armas tyttö, taaton ja maammon lempi, heilinyt koskaan Suomenmaassa heili ei herttaisempi. Eikä se kukka kukkinutkaan joka akkunalla, eikä sitä heiliä heilimöity joka orren alla. Näät hän oli siveä sielultaan, oli varrelta valkeuinen kuin koivu vierellä virran veen tai taivas toukokuinen. Hän puhdas oli kuin puola maan tai mansikkamarja, mi maistaa, hän puunteli kuin punapilvyinen, johon aamun aurinko paistaa. Pyhä hän oli haaveilta, pyyteiltään, jalo jalkansa nousennalta, hänen vaikka hengessä, hurmeessaan jo keimaili kevään valta. Siks aamusta iltaan lauloi hän, ja illalla, mennen maata, ei tahtonut, vallaton, vieläkään hän laulustansa laata. Ja kun hänen kulisi kurkkunsa, ois tullehen luullut kesän, kuin tehnyt ois hänen kielensä taa satakieli ja kiuru pesän. Mut kun hänen helisi naurunsa, niin helisi kaikki heinät, ahot, metsät ja puut, pihat, tanhuat, maat, talon vanhan suojat ja seinät. Myös saattoi hän itkuhun purskahtaa, yön istua ikkunalla, puutarhaa katsella kalpeaa sydänhaaveella haikealla. Taas aamulla poiaksi pukeutui, kuin upseeri saliin astui; emo ollut ei uskoa silmiään, isän katse naurusta kastui. Hän ratsasti niinkuin rakuuna, kujateitä kuin nuoli hän kiiti, hänen jäljissään moni huokaus hellä ja lemmen liekki liiti. Myös tahtoi hän oppia lypsämään, mut syttyikin syvään vihaan, kun lehmät niin kummasti katsoivat — meni maitokin puseron hihaan. Ei oppinut koskaan hän taitoa tuota, mutta hän oppi uimaan, kuin vellamo veen syvän välkyntään, myös myrskyn huutohon huimaan. Kuin sotka hän souteli vilua vettä, kuin alli hän päivässä päilyi, aalloilla silloin kuin ahvenruoho tukkansa tuuhea häilyi. Mut muuten hän autteli maammoaan, talon toimissa askarteli, piparkakkuja paistoi ja kahvia kaas — ja unelmissaan eli.