KORVEN KAIPUU.

Hän kuivasi kyyneleensä, hän nous; niin kuuli hän huudon kumman, kuin vaivan vaikean, ijäisen, kuin itkun ja tuskan tumman. Yli aavojen yöllisten, vaikenevain huus haltia korven hyinen; puut vapisi, kukkaset painoi pään, kun virsi se soi sydän-syinen: "Mitä tiedätte, ihmiset, murheesta, joka haltian rintaa raastaa, kun kalpeat saapuvi kauhun yöt ja haavehet yksin haastaa? Suli järvet ja jäät, suli metsät ja maat, tuli lämpö ja päivä ja pouta, ei sulanut suo minun mielessäin, ei lähtenyt rintani routa. Sata sammalta tuskaani sammuttaa, tuhat turvetta painaa sen umpeen, vain joskus se lampena laikahtaa tai kukkana lammen lumpeen. Tai kuusessa joskus se kurkottaa ylös kauneuden kirjokaariin, yön yksinvallasta vapauteen ja vahvuuden valosaariin. Mut muuten se virvoina vilkuttaa vain aarnihautojen päällä, monen etsijän mielen näin eksyttäin, min valmis jo hauta on täällä. Ja kuitenkin sieluni kuilut nuo ovat arkkuja aarteen ja kullan, vaikk'eivät ne kelvata taitaisi maan laaksoihin, lapsille mullan. Eik' olle ne alhoihin aiottukaan, ne kuuluvat kukkuloille, yön tuskan ja hallan tunteille, suvun suuremman hallitsijoille. Ne kuuluvat heidän heimolleen, jotk' elämän rastivat rataa, vaikk' ympäri paukkuu pakkas-yö ja noidannuolia sataa. Ja hänen on henkeä hengessäin, ken käy Manan mahteja vasten, pyhän pyyteen on lempeä, leimuntaa ja laulua aurinkolasten. Minä tahtoisin nurmena nousta, kuin povi paisuvi sankarin urheen, minä tahtoisin täyttyä tähkäpäin kuin miettehet mielenmurheen. Elon tahtoisin teitä ma temmeltää kuin rakkaus, kuin rajumyrsky, vihan virtana, koskena kohista pois, miss' ankarin aallon on hyrsky. Mut ah, minun aaltoni kattaa hyy, mun itseytein ikirouta, jota sulata ei suven suloisuus, ei päivänpaiste, ei pouta. Vain jos joku vois mua armastaa mun suuren tuskani tautta, kivi kimmahtaa vois harteiltain, kiro kaipuultain sen kautta. Valovuosia vuottanut, onneton, olen vaivani vapauttajaa. Mut turhaan! Siksi ei tuskallain, ei raivollain ole rajaa. Ja siksi kun hehkuna haaveiden en saanut mä päästä päivään, minä nousen hallana, usmana yön maat kattaen Manalan häivään. Tulen milloin ma iltana toukokuun tai heljällä heinäkuulla, kun tuuli on tyyni ja taivas sees, viri vieri ei salmen suulla. Minä saavun kuin syksyn henkäys yli täysien tähkäpäiden tai Surman sulho, mi noutamaan tuli morsianta häiden. Hänet huolin ma hunnuin hopeisin, helokruunuin, helmin ja härmin; kas, kuinka ne aamulla kimmeltää sädekirkkahin kristallisärmin!" Soi virsi. Kauan on impi vait; käden parmahilleen painaa. Mut kun kodin portaita nousee hän, hän valkea on kuin vainaa.