ARMAS AAMU.

Hän heräsi ruskohon huomenen, mi huljui metsän takaa, hän hymyi: "Ah, voi sitä neitoa, joka poian povella makaa!" Ma naljailin: "Nousee aurinko aina samalta sijaltansa, vaan se on harvoin, kuin poiat nousee omalta vuoteeltansa." Hän vastasi: "En minä vielä itke, mut itken ma sitten vasta, kun toisella jalalla rukkia poljen ja toisella liekutan lasta." Minä tuohon: "Paistoipa Annin aittaan aurinko ynnä kuukin, Anni se huokaili, istui ja itki ja itkeä tais joku muukin." Näin jaloa jatkui laulantaa; hän oli kuin paimentytti, kuin tukkimiehen morsian, mi kaikki sydämet sytti. Hän oli kuin luonto laulava, kuin notkon tuores tuoksu; minä olin kuin nousu auringon tai vierivän virran juoksu. Mut häntä kun koetin suudella, kuin talven tähti jäinen hän minuun katsoi, ja jällehen olin yhtä yksinäinen... Suo suurtui sielunsilmissäin kuin matka maailmanrannan, elo touoton, olo toiveeton, tie kulkurin karskin kannan. Ei ketään lempiä, leimuta vain, polun piirrellä pilkkoja kelle? Pään päällä vain taivahan päivä ja kuu, työn heelmänä hiki ja helle. Tarttua taasen matkasauvaan, kulkea kylmiin kyliin, yöpyä pirtteihin pimeneviin tai salon ja pakkasen syliin. Oudon liesillä lämmitellä synkkää sydän parkaa, sielun tuskalla tuuditella onnen aatosta arkaa... Ma värisin. Välkähti aurinko, ei väistynyt harso hallan; sen puhki päivä vain puunteli, kuin turha työ valon vallan. Niin lie myös singonnut silmistäin nyt lempeni liekki liika, kun neitonen purskahti nauramaan kuin naavapuun sinipiika. "Jos tietäisit, kuinka näkös typerä on, nenäs nykerö, kaulas koukku", hän nauroi, "siinä et seisoisi nyt silmäini eessä kuin loukku! Vaan kävisit verkolla käestämään; sill' aikaa kylyn ma laitan, ja sinulle tuorehet vastakset ma saunan takaa taitan." Tuoss' olihan järkeä. Tutkin ma siis talon verkkovarat, löysin sen, johon kilvan kiitäis hauvit ja ahvenet arat. Katsoimme tarkkaan kaapin: löytyi leipää, suolaa sieltä, myös pussi kahvia, sokerinpala, mi kummankin miellytti mieltä. Otin verkon ja astuin venheelle; sain monta kaunista kalaa. Utu-uutimet haihtui. Aurinko niin lämmitti sydänalaa. Mut ain yhä aamu se armastui, kun saavuin ma saunan eteen: suki neitonen paadella suortuviaan näköpäätänsä peilaten veteen. Soi hopean-hienoina korvissain kuin immikön hiusten kielet, minä kuulin itkevän koivupuun ja mietin purren mielet. Ja oli kuin kaikkeus ollut ois vain kannelsoittoa, unta, kuin kuunnellut koko luonto ois ja valkeuden valtakunta. Mut itse hän, valon valtiatar, oli Luojansa ihanin laulu, hän, Marjatta, morsian taivaan ja maan, tai taiturin ylimmän taulu. Hänen katsantons' oli kaunis niin kuin rannan raitis kukka, käsivartensa vaahden-valkeat ja kultainen oli tukka. Hän huusi jo kaukaa: "Kiirehdä! Sua vartoo löyly lämmin. Ja jos joutua tahdot kahville, melo vieläkin vikkelämmin!" Suka silloin sulkahti impyen ja vaipui rannan vesiin, toki sukelletuksi sen sieltä sain, sen aalloista ojensin esiin. Hän seisoi ja hymyili rannalla: "Liet Sindbad kalastaja, mut kaikkia päärlyjä kalasta et, ma vannon, siin' olet vaja!" Ruiskukkina silmänsä siintelivät, helohelminä hampaansa paistoi. Miten sauna tuoksui tuoreelta ja kahvi, ah, miten se maistoi! Lien ollut sen aamun ma autuas, niin uskon ja uneksin yhä; se muisto mulle on ikuinen, sen muiston murhe pyhä.