XX. KLEOPATRAN KUOLEMA JA OCTAVIANUKSEN TRIUMFI

Kleopatran tilanne oli tällä hetkellä äärimmäisyyteen saakka kaamea. Hänen miehensä verinen ruumis lepäsi vuoteella, peitteenä vaatteet, jotka hän oli repinyt yltään. Palvelijattaret Charmion ja Iras olivat todennäköisesti kyyristyneet johonkin soppeen rintoihinsa lyöden ja äänekkäästi valittaen, kuten kreikkalainen tapa vaati jonkun kuollessa. Auringon paahtamalle pihalle näyttää kokoontuneen avoimen ikkunan alle joitakin roomalaisia ja egyptiläisiä, ja otaksun, että niiden pystyttämät tikapuut, jotka olivat auttaneet kuningatarta Antoniuksen nostamisessa, olivat vielä paikoillaan seinää vasten. Tämä elokuun päivä oli varmaankin jo kulunut ohi puolenpäivän, niin että aurinko paistoi sisään huoneeseen, valaisten epäjärjestykseen joutunutta sisustusta ja läjäytyneiden mattojen vielä tuoreita veriläikkiä, jotka osoittivat, mistä kuolevan raskasta ruumista oli raahattu. Toisella puolella kohisi meri, mutta toiselta kuului Octavianuksen sotureiden huutoja ja heidän aseidensa helähtelyä, ilmoittaen Kleopatralle, että vihollinen oli saapunut palatsiin. Hän saattoi odottaa millä hetkellä hyvänsä antautumisvaatimusta, ja todennäköisesti yritettäisiin pyrkiä sisään ikkunoista. Hän oli kuitenkin päättänyt, ettei häntä saataisi konsanaan elävänä vangiksi, ja oli epäilemättä antanut selvästi ymmärtää, että hän sytyttäisi heti viereiseen huoneeseen tehdyn hautarovion ja polttaisi itsensä poroksi, jos väkivaltaan ryhdyttäisiin. Vangiksi joutuminen merkitsi hänelle todennäköisesti häväistystä Octavianuksen triumfissa ja valtaistuimen menettämistä, kun taas antautuminen keskinäisen sopimuksen perusteella saattoi luonnistua niin hyvin, ettei häneen koskettaisi eikä valtaistuinta riistettäisi hänen suvultaan. Näyttää uskottavalta, että hän antoi nyt kummallekin seuralaiselleen aseita mahdollisten hyökkäysten varalle ja käski heidän varoittaa kaikkia, jotka yrittäisivät kiivetä tikapuille, että liekit tulisivat nielemään hänet ja kaikki hänen satumaisen arvokkaat aarteensa, jalokivensä ja muut kalleutensa, ennenkuin he ehtisivät ikkunan tasallekaan.

Antoniuksen viimeisestä henkäyksestä oli kulunut vain joitakin minuutteja, kun Proculeius, josta hän oli puhunut Kleopatralle juuri ennen kuolemaansa, ilmestyi näyttämölle, vaatien Octavianuksen nimessä puheillepääsyä. Hän kolkutti ovelle ja kehoitti Kleopatraa avaamaan, ja hänen äänensä on varmaankin kajahdellut alhaalta pylväskäytävästä Kleopatran kuuluviin, joka istui todennäköisesti portaiden yläpäässä, kuin maan alta — kolkkona kuin pimeiden voimien kutsu. Mutta peläten tulevansa vangituksi hän ei tohtinut avata, vaikka hän olisi kyennytkin irroittamaan raskaat salvat, vaan asteli edestakaisin miehensä ruumiin vaiheilla tuskallisessa epätietoisuudessa. Lopulta hän kuitenkin kiiruhti marmoriportaita alas hämyiseen pylväskäytävään ja seisahtui oven eteen kasatun röykkiön eteen, huutaen Proculeiusta nimeltä. Tämä vastasi ja nyt he pitivät lyhyen neuvottelun. Kleopatra ilmoitti antautuvansa, jos Octavianus vannoisi, että Egyptin valtaistuin annettaisiin hänen pojalleen Caesarionille, mihin Proculeius vastasi vain toistamalla, että Octavianus tulisi varmasti olemaan hyvin armollinen häntä kohtaan. Kleopatra ei tyytynyt siihen, ja roomalainen upseeri palasi hetkisen kuluttua herransa luo, minkä jälkeen Kleopatraa ei häiritty, ennenkuin myöhään illalla. Proculeius kuvasi Octavianukselle kuningattaren tilanteen ja osoitti, ettei ollut todennäköisesti lainkaan vaikea päästä mausoleumiin tikapuiden avulla ja saada nopeasti ja taitavasti toimimalla Kleopatra vangituksi, ennenkuin hän ennättäisi sytyttää rovion. Octavianus lähetti silloin hänet ja Cornelius Galluksen, joka oli nyt saapunut Aleksandriaan, koettamaan ja jälkimmäinen meni suoraan mausoleumin ovelle kolkuttamaan ja pyytämään kuningatarta puheilleen. Kleopatra meni heti portaita alas ja alkoi keskustella Cornelius Galluksen kanssa suljetun oven läpi, ja näyttää siltä kuin hänen palvelijattarensa olisivat, kiihkeinä kuulemaan, mitä sanottiin, poistuneet vartiopaikaltaan yläkerran ikkunoiden luota ja seisoneet portaiden alimmaisilla askelmilla hänen takanaan. Heti kuin kuningattaren kuultiin puhuvan ja alkavan selitellä antautumisensa ehtoja, juoksi Proculeius rakennuksen toiselle puolelle, korjasi tikapuiden asentoa ja kiipesi nopeasti ikkunaan kahden roomalaisen upseerin keralla. Hypättyään sekasortoiseen huoneeseen hän juoksi Antoniuksen ruumiin ohi ja syöksyi portaita alas, kohdaten niiden alapäässä Charmionin ja Iraksen ja nähden hämärästi Kleopatran seisovan suljetun oven luona häneen selin. Toinen naisista kirkaisi Proculeiuksen nähdessään ja huusi valtiattarelleen: »Onneton Kleopatra, sinut on vangittu!» Kuningatar pyörähti ympäri ja kiskaisi upseerin nähdessään vyöltään tikarin ja kohotti sen iskuun, jonka piti vapauttaa hänet kaikista kauhuista. Mutta Proculeius oli häntä vikkelämpi. Hän kävi häneen käsiksi niin nopeasti ja rajusti, että kuningatar horjahti varmaankin takaisin ovea vasten, iski kouransa hänen ranteeseensa ja pusersi tikaria puristavan pienen käden auki. Pidellen sitten hänen molempia käsiään hän käski seuralaistensa ravistaa hänen vaatteitaan ja tunnustella, olisiko niihin kätketty aseita tahi myrkkyä. Samalla hän nuhteli kuningatarta siitä, että tämä tahtoi surmata itsensä. »On häpeä, Kleopatra», hän lausui, »että koetat riistää Octavianukselta näin hyvän tilaisuuden osoittaa armeliaisuuttaan. Teet siten itsellesi ja hänelle suurta vääryyttä ja saatat maailman uskomaan, että kenraaleista inhimillisin oli petollinen ja leppymätön vihollinen». Sitten hän näyttää käskeneen raivata pois oven eteen pinotun röykkiön ja avata oven, niin että Cornelius Gallus pääsi auttamaan häntä kuningattaren ja hänen kahden seuralaisensa vartioimisessa. Pian sen jälkeen toi Octavianuksen vapautettu Epaphroditus käskyn, että Kleopatraa oli kohdeltava mahdollisimman lempeästi ja kohteliaasti. Hänen suhteensa oli kuitenkin ryhdyttävä mitä ankarimpiin varovaisuustoimenpiteisiin, ettei hän saisi tehdä itselleen mitään pahaa, ja näitä ohjeita noudattaen upseerit näyttävät sulkeneen hänet tarkasti vartioituna erääseen yläkerran huoneeseen, toimitettuaan ensin huolellisen aseiden ja myrkkyjen etsinnän.

Octavianus saapui virallisesti Aleksandriaan vähää ennen auringon laskua. Hän tahtoi tehdä kaupungin väestöön sen vaikutuksen, että hän oli hyväntahtoinen ja rauhaarakastava, ja oli sentähden ottanut erään aleksandrialaisen filosofin, nimeltä Areios, josta hän muutenkin piti, mukaansa vaunuihinsa. Kun juhlasaattue eteni upeaa Canopusta pitkin, näkivät jännittyneet katselijat Octavianuksen pitävän filosofia kädestä ja puhelevan hänelle mitä ystävällisimmin. Pian alkoi kierrellä huhuja, että voittaja oli itkenyt surusta saadessaan kuulla Antoniuksen kuolemasta ja lukenut esikunnalleen vastustajansa hänelle kirjoittamia raivoisia kirjeitä ja omia maltillisia vastauksiaan, osoittaen siten olleensa pakotettu riitaan. Hän näyttää nyt kieltäneen ankarasti kaikenlaisen väkivallan ja ryöstön, ja säikähtyneet aleksandrialaiset alkoivat pian ilmestyä piilopaikoistaan kaupungin mahtimiesten saadessa määräyksen kokoontua Gymnasiumiin. Octavianus nousi puhumaan heille illan alkaessa hämärtyä, ja kun hänen piti alkaa, heittäytyivät he kaikki pitkälleen hänen eteensä nöyrtymisensä merkiksi. Hän käski heidän nousta ja sanoi antavansa heille kaikki anteeksi, ensiksikin Aleksanteri Suuren takia, joka oli perustanut heidän kaupunkinsa, toiseksi kaupungin itsensä takia, joka oli niin suuri ja kaunis, kolmanneksi heidän jumalansa Serapiksen kunniaksi [Plutarkhos ei mainitse Serapista selostaessaan niitä syitä, joihin Octavianus sanoi armeliaisuutensa perustuvan, mutta Dion mainitsee] ja lopuksi osoittaakseen kiitollisuuttaan ystävälleen Areiokselle, jonka pyynnöstä hän säästäisi monta henkeä.

Saatuaan siten kaupunkilaiset rauhoittumaan, jotka varmaankin tervehtivät häntä jonkinlaisena vapauttajana ja pelastajana, hän poistui asuntoonsa, jossa hän näyttää kylmään tapaansa määränneen, että ne Kleopatran ja Antoniuksen hoviin kuuluneet henkilöt, joista Areios ei erikoisesti välittänyt, oli heti surmattava. Antyllus poloinen, Antoniuksen poika, jonka hänen opettajansa Theodorus oli ilmiantanut Octavianukselle, murhattiin heti Kleopatran Julius Caesarille rakennuttamassa temppelissä, jonne hän oli paennut. Kun pyöveli katkaisi hänen päänsä, koetti Theodorus varastaa hänen kaulaansa koristaneen kallisarvoisen jalokiven, mutta yritys huomattiin ja Theodorus vietiin Octavianuksen luo, joka tuomitsi hänet heti ristiinnaulittavaksi. Kleopatran lapset Ptolemaios ja Kleopatra Selene, jotka olivat vielä Aleksandriassa, joutuivat ankaran silmälläpidon alaisiksi, ja Octavianus näyttää ilmoittaneen Kleopatralle, että lapset surmattaisiin, jos hän koettaisi tehdä itselleen pahaa. Siten hän saattoi olla jotakuinkin varma, että kuningatar luopuisi itsemurhahankkeistaan, sillä, kuten Plutarkhos sanoo »sellainen uhkaus sai hänen päätöksensä (surmata itsensä) horjumaan ja raukeamaan».

Otaksun, että Antoniuksen ruumista ryhdyttiin nyt valmistelemaan haudattavaksi. Vaikka palsamoiminen olikin vielä verraten tavallista Aleksandrian kreikkalaisten ja egyptiläisten keskuudessa, en kuitenkaan luule, että häntä olisi koetettukaan perusteellisesti palsamoida, vaan että ruumis oli joidenkin päivien kuluttua valmis hautaan pantavaksi. Monet Octavianuksen armeijan roomalaiset upseerit ja hänen mukanaan Egyptiin tulleet muukalaiset ruhtinaat pyysivät kunnioituksesta kuollutta kenraalia kohtaan saada toimeenpanna hautajaiset omalla kustannuksellaan, mutta ruumis jätettiin Kleopatran toivomuksesta hänen huostaansa ja samalla annettiin määräys, että hänen käskyjään hautajaismenoihin nähden oli toteltava. Antonius vietiin siten kaikella kuninkaallisella loistolla ja kunnialla hautaan, joka oli todennäköisesti rakennettu jo kauan sitten häntä varten kuningattaren mausoleumin lähelle. Kleopatra saatteli häntä — murheenmurtama ja säälittävä, pieni olento, ympärillään ryhmä itkeviä ja valittavia naisia, ja kun papit polttivat suitsuaan ja lauloivat yksitoikkoisia hymnejään, löi hän hennoilla käsillään epätoivoisesti rintoihinsa huudellen vainajaa nimeltä. Antoniuksen surkea kuolema ja hänen viimeiset hellät sanansa, kun hän lepäsi vaikeroiden hänen vuoteellaan, olivat karkoittaneet hänen mielestään kaikki muistot heidän välillään vallinneesta eripuraisuudesta, ja näinä viimeisinä raskaina hetkinä hän muisteli vain sitä, mikä heidän suhteessaan oli ollut onnellista. Hänen on nyt äärimmäisessä orpoudessaan täytynyt kiihkeästi kaivata entisen Antoniuksen vilkasta ja rattoisaa seuraa, ja hänen on ollut varmaankin hyvin vaikeata päästä kiusauksesta lopettaa elämänsä kurjuus siinä hänen haudallaan. Mutta Octavianuksen uhkaus lapsien kohtalosta pidätti hänen kättään, eikä hän ollut sitäpaitsi suuressa surussaankaan menettänyt kaikkea toivoa Egyptin pelastamisesta Rooman kynsistä. Hänen oma valtansa oli mennyttä, sen hän tiesi, ja paras kohtalo, mitä hän saattoi toivoa, oli tulla karkoitetuksi jonnekin, jossa hän saisi elää rauhassa, mutta Octavianuksen suhtautuminen häneen osoitti kaikinpuolin, että hän oli taipuvainen antamaan hänen valtaistuimensa hänen jälkeläisilleen. Hän ei tiennyt, kuinka vilpillisesti Octavianus menetteli häntä kohtaan, kuinka hän koetti kaikin tavoin rohkaista häntä saadakseen hänet hengissä Roomaan ja voidakseen näytellä häntä kahleisiin kytkettynä pilkkasanoja huutelevalle yleisölle. Hän ei ymmärtänyt, että hänelle lähetetyt ystävällisesti rohkaisevat ja hellempiinkin tunteisiin viittaavat tervehdykset oli kirjoitettu harkitun viekkaasti, ja että kauniit lupaukset hänen lastensa tulevaisuudesta oli annettu silloin, kun Octavianus todennäköisesti parhaillaan lähetteli kiireellisiä tiedoituksia Bereniceen, houkutellen Caesarionia kääntymään takaisin, saadakseen hänet surmatuksi. Hän ei ymmärtänyt Octavianuksen luonnetta, ei ollut häntä ehkä konsanaan nähnytkään, ja toivoi voivansa lopulta jotenkin vaikuttaa häneen. Hän oli pelannut ihmeteltävää peliään Egyptin ja Rooman yhdistämiseksi yhdeksi suureksi valtakunnaksi, jota hänen ja suuren Julius Caesarin jälkeläiset hallitsisivat, ja oli hävinnyt. Mutta oli vielä toivoa, että hän voisi pelastaa yleisestä haaksirikosta sen, millä hän oli pelinsä alkanut — Egyptin itsenäisen valtaistuimen, ja voidakseen tehdä sen hänen täytyi elää vielä jonkun aikaa ja suhtautua urhoollisesti olemassaoloonsa, joka tuntui nyt ahdistavalta painajaiselta.

Palattuaan hautajaisista mausoleumiin, johon hän oli päättänyt jäädä asumaan, hän sairastui kovaan kuumeeseen ja houraili monta päivää. Surussaan ja epätoivossaan hän oli sitäpaitsi pahoinpidellyt hentoa ruumistaan niin säälimättömästi, että iskujen aiheuttamat tulehtumat ja ajettumat tuottivat verraten ankaria tuskiakin. Houriossaan hänen kuultiin aina tämän tästä huudahtavan avuttomasti: »En tahdo, että minua näytellään triumfissa!» ja rukoilevan, että hänen annettaisiin kuolla. Kerran hän kieltäytyi nauttimasta mitään ravintoa ja pyysi lääkäriään, erästä Olympusta auttamaan häntä pääsemään hiljaa pois tästä maailmasta. [Plutarkhos kertoo tämän lääkärin kirjoittaneen näistä viime päivistä tarkan selostuksen, jota hän on ilmeisesti käyttänyt lähteenä.] Mutta kuullessaan hänen käyvän päivä päivältä heikommaksi Octavianus varoitti häntä jälleen. Ellei hän koettaisi elää, ei hän liioin armahtaisi hänen lapsiaan. Ja tämä hänen äidinvaistoihinsa kohdistunut uhka ikäänkuin kahlehti hänet kiinni elämään, niin että hän teki sen, mikä oli parantumiselle välttämätöntä, ja nieli kiltisti annetut lääkkeet ja virvokkeet.

Elokuun helteiset päivät menivät menojaan, ja lopulta kuningatar kykeni, tosin heikkona ja kuihtuneena, jälleen olemaan jalkeilla. Hän oli tällöin kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen ja oli varmaankin menettänyt sen nuoruuden raikkauden, joka oli ollut hänelle aina tunnusmerkillistä, mutta kasvojen kalpeus ehkä teki hänen loistavat silmänsä entistä ihmeellisemmiksi, ja kun ajatellaan hänen tummaa tukkaansa, on sen täytynyt, huolimattomasti kiinnitettynä, vielä tehostaa hänen surumielistä kauneuttaan. Äänen viehättävä sointu ei ole voinut hävitä ja käytöksessä ilmennyt omituinen valppaus on voinut vain lisääntyä sairauden ja kestetyn hermojännityksen vaikutuksesta. Hänen henkilökohtainen viehätysvoimansa oli vielä niin suuri, että eräästä Cornelius Dolabellasta, roomalaisesta upseerista, jolle hänen vartiointinsa oli uskottu, tuli pian hänen harras palvelijansa. Hän lupasi ilmoittaa kuningattarelle kaikki, mitä Octavianus päättäisi hänen suhteensa.

Elokuun 28 p., kun kuningatar lepäsi huoneessaan pienellä lavitsalla ikkunan edessä, katsellen, kuten kuvittelen, ikävissään Välimeren sinistä ulappaa, kiiruhtivat hänen palvelijattarensa sisään ilmoittamaan, että Octavianus oli tullut tervehtimään häntä. Octavianus ei ollut vielä käynyt hänen luonaan, vaan oli, kuten hyvä tapa vaati, välttänyt häntä ennen Antoniuksen hautajaisia ja niiden aikana, ja Kleopatra oli taas ollut niiden jälkeen liian sairas voidakseen ottaa hänet vastaan. Nyt hän oli kuitenkin toipumisasteella, ja voittaja oli saapunut aivan odottamatta onnittelemaan häntä parantumisen johdosta, kuten oli tapana. Hän astui huoneeseen, ennenkuin kuningatar ehti valmistautua, ja Plutarkhos kuvaa, kuinka »hän nousi Octavianuksen ilmestyessä lavitsalta, yllään vain ohut vaatekappale, ja heittäytyi hänen jalkoihinsa, tukka irrallaan, syvälle vajonneiden silmien ympärillä tummat renkaat, ääni vavisten ja kuihtuneilla kasvoilla hurja ilme. Mustelmat iskujen jäljiltä, joita hän oli antanut itselleen, näkyivät vielä rinnassa, ja hänen koko olemuksensa näytti kauttaaltaan yhtä murtuneelta kuin hänen mielensäkin. Mutta hän ei ollut kaikesta tästä huolimatta vielä kokonaan menettänyt entistä tenhoaan ja nuorekasta kauneuttaan, vaan ne säteilivät vieläkin, siitä tilasta huolimatta, jossa hän nyt oli, kuin jostakin syvemmältä ja tulivat näkyviin kaikissa hänen kasvojensa ilmeissä».

Tämä kuva epätoivoisesta pikku kuningattaresta, joka on polvistunut tumma tukka kasvoille valuen ja väljä mekko olkapäiltä soluen tuon kylmän ja kivulloisen näköisen miehen jalkoihin, joka seisoo hänen edessään hieman kömpelösti, on sellainen, että sen täytyy surettaa historioitsijaa, joka on seurannut hänen sotaansa tätä Rooman edustajaa vastaan. Tässä kohtauksessa saamme kuitenkin nähdä hänet kaikista muodollisuuksista ja kuninkuuteen liittyneistä seikoista vapaana, jotka olivat saaneet hänet usein esiintymään mahtipontisempana ja peloittavampana kuin mitä hänen luonteensa oikeastaan edellytti. Hän oli oleellisesti nainen ja käyttäytyi nyt ruumiillisen heikkoutensa tilassa aivan samoin kuin kuka hyvänsä suunniltaan hermostunut nainen olisi käyttäytynyt hänen asemassaan. Hänen ihmeteltävä rohkeutensa oli melkein kokonaan poissa, ja hänen sitkeytensä päämäärään pyrkimisessä oli hävinnyt kaikkien hänen toiveidensa haaksirikossa. Olemme usein kuulleet kuvattavan häntä naiseksi, joka toimi aina laskelmien mukaan, joka eli elämänsä harkitussa ja julkeassa irstaisuudessa, ja joka kuoli ylpeydessään järkähtämättömänä, mutta hänen luonteensa oli, kuten olen koettanut tässä teoksessa osoittaa, oleellisesti naisellinen — jännittynyt ja herkkä ailahtamaan ilosta epätoivoon. Vaikka hän olikin älykäs, itsenäinen ja peloton, ei hän ollut milloinkaan täydellisesti omintakeinen, ja tämmöisissä tilanteissa, kuin tässä selostamamme, hänen luonteessaan ilmenee piirre, joka osoittaa hänen voineen kaivata aivan epätoivoisesti apua ja myötätuntoa.

Octavianus nosti hänet seisoalleen ja autettuaan hänet takaisin vuoteelle istuutui hänen viereensä. Kleopatra puhui hänelle ensin hajanaisesti ja sekavasti, selitteli tekojaan sanoen ehkä muutamien niistä, kuten mausoleumiin sulkeutumisen, johtuneen Antoniuksen pelosta, mutta kun Octavianus huomautti selitysten ristiriitaisuuksista, ei hän enää koettanutkaan puolustella käytöstään, vaan pyysi ainoastaan, ettei valtaistuinta riistettäisi hänen pojaltaan, ja sanoi tahtovansa elää, jos vain Octavianus turvaisi hänen maansa ja sukunsa vapauden ja itsenäisyyden ja olisi armelias hänen lapsilleen. Nousten sitten vuoteelta hän haki Octavianukselle Julius Caesarin hänelle kirjoittamat kirjeet ja yhden tahi kaksi muotokuvaa, jotka oli maalattu häntä varten Caesarin eläessä. »Tiedätte», hän lausui [Dion Cassius], »kuinka paljon seurustelin isänne kanssa [Octavianus sanoi nyt diktaattoria aina isäkseen ja itseään »Caesariksi»], samoin kuin senkin, että hän se painoi Egyptin kruunun päähäni, mutta että tietäisitte jotakin myös keskinäisistä asioistamme, pyydän teitä lukemaan nämä kirjeet. Ne ovat kaikki minulle omakätisesti kirjoitettuja».

Octavianus on varmasti selaillut kirjenippua jonkin verran uteliaasti, mutta ei näytä välittäneen ryhtyä lukemaan niitä, minkä nähdessään Kleopatra huudahti: »Mitä hyötyä minulla sitten on kaikista näistä kirjeistä? Kuitenkin on kuin näkisin hänet niissä jälleen elävänä». Entisen lemmityn ja ystävän ajatteleminen ja kirjeiden ja muotokuvien herättämät muistot näyttävät järkyttäneen hänen mieltänsä niin, että hän murtui nyt kokonaan, heikko ja ylenmäärin hermostunut kun oli. Hänen kuultiin huudahtavan nyyhkytystensä lomassa: »Oi Jumalani, jospa vielä eläisit!» ikäänkuin tarkoittaen Julius Caesaria.

Octavianus näyttää lohduttaneen häntä parhaansa mukaan, ja koska Kleopatran oli puolestaan myös tehtävä jotakin voittajan jalomielisyyden vastapainoksi, näyttää hän lopulta luvanneen jättäytyä kokonaan Octavianuksen huostaan ja luovuttaa hänelle kaiken omaisuutensa ilman ehtoja. Hänen Seleukos-niminen hovimestarinsa sattui olemaan juuri mausoleumissa odottamassa määräyksiä, ja käskettyään hänet puheilleen Kleopatra kehoitti häntä antamaan Octavianukselle luettelon, jonka he olivat hiljattain yhdessä laatineet hänen kalleuksistaan, ja joka oli huoneessa toisten papereiden joukossa. Seleukos näyttää lukeneen asiakirjan Octavianukselle, mutta tahtoen päästä uuden herransa suosioon ja ajatellen, ettei uskollisuus Kleopatraa kohtaan hyödyttänyt enää mitään, hän suvaitsi ilmoittaa, että luettelosta oli jätetty paljon esineitä pois, ja että kuningatar salasi ne tahallaan omaa etuaan ajatellen. Tämän kuullessaan Kleopatra kimposi ylös vuoteeltaan, syöksyi ällistyneen hovimestarin kimppuun, karkasi hänen tukkaansa, ravisti häntä puoleen ja toiseen ja löi häntä kaikin voimin kasvoihin. Hän oli niin vimmoissaan, että miehen olisi voinut käydä huonosti, ellei Octavianus, joka ei voinut olla nauramatta, olisi mennyt väliin ja taluttanut Kleopatraa takaisin vuoteelle.

»On todellakin kovaa», kuningatar huudahti vieraalleen, »että oma palvelija kehtaa syyttää minua joidenkin naisten lelujen salaamisesta juuri silloin, kun olette tullut kunnioittamaan minua käynnillänne minun ollessani tässä tilassa. Noita esineitä en ole salannut omaa onnetonta itseäni koristaakseni, siitä voitte olla varma, vaan että minulla olisi edes jotakin, mitä lahjoittaa sisarellenne Octavialle ja vaimollenne Livialle voidakseni toivoa saavani teidät heidän välityksellään jossakin määrin armeliaisuuteen taipuvaiseksi».

Octavianus oli hyvillään kuullessaan hänen puhuvan näin, sillä sehän näytti osoittavan, että hän tahtoi elää, ja Octavianus toivoi hartaasti Kleopatran tervehtyvän osaksi sentähden, kuten olen jo sanonut, että hän saisi näytellä Kleopatraa kahleissa Rooman kaduilla, ja ehkä osaksi siitäkin syystä, että hän saisi osoittaa kunnioitustaan diktaattorivainajan muistoa kohtaan ja armeliaisuuttaan säästämällä Kleopatran hengen triumfin päätyttyä. Hän sanoi sentähden, että Kleopatra sai pitää nuo koristeet ja tehdä niillä mitä tahtoi, ja luvaten kohdella häntä jalomielisemmin, kuin mitä osattiin odottaakaan, hän lausui jäähyväiset ja lähti, hyvin tyytyväisenä, että oli voittanut Kleopatran luottamuksen ja onnistunut pettämään hänet täydellisesti. Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä Kleopatra se petti hänet.

Kuningatar oli huomannut Octavianuksen käytöksestä ja sanoista, että tämän tarkoituksena oli näytellä häntä Roomassa, ja ettei hän hyväksynyt Caesarionia hänen seuraajakseen, vaan aikoi Rooman edustajana ottaa Egyptin haltuunsa. Vierailu ei ollut suinkaan haihduttanut hänen epäilyksiään, vaan oli päinvastoin saattanut hänet varmuuteen, että hänen sukunsa kohtalo oli päätetty, ja hän näki jo aivan selvästi, ettei hänellä ollut enää mitään jäljellä, minkä hyväksi elää. Hetkisen kuluttua toi Cornelius Dolabellan lähetti hänelle salaisen ilmoituksen, että Octavianus oli, nähtyään hänen toipuneen sairaudestaan, päättänyt lähettää hänet noin kolmen päivän päästä kahden lapsensa keralla Roomaan. Dolabella tiesi mahdollisesti kertoa hänelle senkin, ettei hänen pojallaan Caesarionilla ollut mitään toivoa, sillä Octavianus oli päättänyt surmata hänet heti, kun saisi hänet käsiinsä, käsittäen, kuten hänen aleksandrialainen ystävänsä Areios oli viitannut, olevan epäviisasta jättää oman onnensa nojaan henkilöä, joka piti itseään suuren diktaattorin laillisena seuraajana.

Kuullessaan tämän kuningatar päätti surmata itsensä heti, sillä hänet valtasi nyt niin syvä epätoivo, että elämä kävi sietämättömäksi. Hänen on täytynyt kuvitella mielessään Octavianuksen triumfia, jossa hän näyttelisi lapsineen pääosaa. Hänet kuljetettiin kahleissa Kapitoliumille aivan samoin kuin hän oli nähnyt sisarensa Arsinoen kulkevan Julius Caesarin triumfissa, ja mielikuvituksessaan hän saattoi jo kuulla katselijoiden pilkkahuudot ja nähdä kaduille kerääntyneet sankat joukot, jotka eivät voisi olla muistuttamatta häntä kerskailusta, että hän istuisi jonakin päivänä kuninkaallisena tuomarina paikalla, jossa nyt tulisi seisomaan pohjiaan myöten nöyryytettynä. Tämä ajatus oli jo sinänsä hirveämpi, kuin mitä hän jaksoi sietää, mutta siihen liittyi vielä se varmuus, että jos hän eläisi, hänen täytyisi vielä kestää sekin kaamea hetki, jolloin hänelle ilmoitettaisiin hänen rakkaan poikansa tulleen julmasti murhatuksi, sillä Caesarionin kuolema ei näyttänyt enää olevan vältettävissä.

Tehtyään päätöksensä hän lähetti kirjeen Octavianukselle ja pyysi lupaa saada käydä Antoniuksen haudalla toimittamassa tavalliset palvontamenot. Lupa annettiin ja seuraavana aamuna, elokuun 29 p., hänet kannettiin kantotuolissaan haudalle, naistensa seuraamana. Saavuttuaan perille hän heittäytyi hautakivelle ja syleili sitä kiihkeästi.

»Oi kallehin Antonius», hän huudahti kyynelten virratessa poskille, »siitä ei ole kauan kun nämä kädet hautasivat sinut. Silloin ne olivat vapaat, mutta nyt olen vanki ja teen sinulle nämä viimeiset palvelukset vartia vierelläni, ettei luonnollinen suruni turmelisi orjanruumistani ja tekisi sitä sopimattomaksi triumfissa näyteltäväksi, jonka he toimeenpanevat sinut voitettuaan. Älä odota enää mitään minulta, Antonius — nämä ovat Kleopatran viimeiset kunnianosoitukset muistollesi, sillä hänet viedään luotasi kauas pois. Mikään ei voinut meitä eläessämme eroittaa, mutta nyt uhkaa kuolema tehdä sen. Sinä, Roomassa syntynyt, olet löytänyt haudan Egyptistä, minä, egyptiläinen, saan nyt lähteä etsimään sitä, enkä mitään muuta, sinun maastasi. Mutta jos tuonelan jumalat, joiden seurassa nyt olet, voivat tahi tahtovat tehdä jotakin puolestani, koska ne, jotka ovat ylhäällä, ovat pettäneet meidät, niin älä salli vaimosi joutua elävänä ihmisten pilkattavaksi, älä salli, että häntä talutetaan triumfissa sinun häpeäksesi, vaan piiloita minut, piiloita minut, hautaa minut tähän viereesi. Sillä kaikista katkerista murheistani ja vastoinkäymisistäni ei ole mikään ollut niin hirveä kuin tämä lyhyt aika, jonka olen ollut sinusta erilläni». [Plutarkhos. On hyvin todennäköistä, että Kleopatran lääkäri Olympos oli saapuvilla ja kirjoitti sitten nämä sanat päiväkirjaansa, jota tiedämme Plutarkhoksen käyttäneen lähteenään.]

Hän lepäsi jonkin aikaa hautakivellä intohimoisesti suudellen sitä, sekasortoisessa mielessään vain heidän entisen onnensa muisto. Kaikki muu oli unohtunut orpouden ja avuttomuuden synnyttämässä ikävässä. Noustuaan ja laskettuaan haudalle muutamia kukkaseppeleitä hän astui sitten kantotuoliinsa ja palasi mausoleumiin.

Heti sinne saavuttuaan hän käski valmistaa kylvyn, ja kun hänet oli pesty ja voideltu hyvätuoksuisella öljyllä ja tukka palmikoitu huolellisesti pään ympärille, hän antoi kattaa eteensä ylellisen aterian. Syötyään hän kirjoitti sitten lyhyen kirjeen Octavianukselle, pyytäen että hänet haudattaisiin Antoniuksen viereen, ja lähetettyään sen hän käski kaikkien, Irasta ja Charmionia lukuunottamatta, poistua mausoleumista, ikäänkuin tahtoen olla ehdottomasti rauhassa iltapäiväleponsa aikana. Ovet suljettiin ja vartiat asettuivat ulkopuolelle tavallisille paikoilleen.

Kun Octavianus luki kirjeen, jonka Kleopatran lähetti oli tuonut, käsitti hän heti, mitä oli tapahtunut, ja kiiruhti mausoleumille. Matkalla hän muutti kuitenkin mieltään eikä mennyt perille saakka, vaan lähetti sinne joitakin upseereitaan, jotka tapasivat vartiat paikoiltaan, mistään tietämättöminä. Paiskaten ovet auki he syöksyivät portaita ylös, nähden heti aavistustensa toteutuneen. Kleopatra lepäsi kuolleena kultaisella vuoteellaan kreikkalaisissa juhlavaatteissaan, kaikki koristeet yllään ja Ptolemaioksien kuninkaallinen diadeemi otsallaan. Permannolla jalkopäässä veti Iras viimeisiä henkäyksiään, ja Charmion, kyeten tuskin seisomaan, horjui vuoteen vieressä, koettaen korjata kuningattaren kruunun asentoa.

Upseereista huudahti eräs vihaisesti: »Charmion, oliko tämä kauniisti tehty?» Vuoteen varassa seisova Charmion kääntyi kasvot harmaina puhujaan. »Kauniisti, hyvin kauniisti», hän kuiskasi, »kuten niin monen kuninkaan jälkeläisen sopikin», ja kaatui kuolleena kuningattaren viereen.

Lähetettyään Octavianukselle ilmoituksen murhenäytelmästä upseerit näyttävät heti toimittaneen kuulustelun. [Seuraava selitys kuningattaren kuolemasta on Plutarkhoksen antama, ja on selvää, että se oli tulos, johon kuulustelussa päästiin.] Vartiat eivät osanneet ensin sanoa mitään, mutta lopulta kävi selville, että mausoleumiin oli päästetty eräs talonpoika, jolla oli ollut viikunoita korissa, kuten luultiin, kuningattaren ateriaa varten. Sotilaat kertoivat kohottaneensa peitteenä olleita lehtiä ja kiittäneensä hedelmien kauneutta, jolloin talonpoika oli naurahtanut ja kehoittanut heitä ottamaan joitakin, mistä he olivat kuitenkin kieltäytyneet. Oli ehkä tunnettua, että Kleopatra oli sanonut pitävänsä käärmeenpuremasta johtunutta kuolemaa helpoimpana, ja sentähden otaksuttiin, että ehkäpä hänelle oli tuotu myrkkykäärme viikunoiden alle kätkettynä. Käärmettä etsittiin kaikkialta, ja eräs sotilas luuli nähneensä ulkona hiekalla käärmeen jättämän jäljen, joka johti mausoleumista rantaan päin. Palvelija, joka päästi talonpojan sisään, näyttää nyt ilmoittaneen Kleopatran huudahtaneen viikunat nähdessään: »Siinähän se onkin!» — sanat, jotka hiukan tukevat tätä teoriaa. Toiset olivat sitä mieltä, että käärmettä oli säilytetty jo muutamia päiviä eräässä maljakossa, ja että kuningatar oli lopulta ärsyttänyt sitä, kunnes sai sen puremaan häntä. Ruumiintarkastuksessa ei huomattu muuta kuin kaksi hyvin pientä pilkkua käsivarressa, jotka olivat voineet johtua käärmeenpuremasta. Oli joitakin, jotka sanoivat kuningattaren mahdollisesti säilyttäneen jotakin myrkkyä esimerkiksi ontossa kammassa tahi jossakin muussa yhtäläisessä esineessä, ja tätä otaksumaa on se seikka, että kuolemantapauksia oli kolme, varmasti jonkin verran tukenut.

Octavianus näyttää saapuneen hetkisen kuluttua, ja hän lähetti heti noutamaan käärmeenpureman parantajia, Psylli, imemään myrkyn haavasta, mutta he tulivat liian myöhään. Vaikka hänestä näki, että kuningattaren kuolema oli hänelle suuri pettymys, ei hän voinut olla ihailematta Kleopatran rohkeutta ja neuvokkuutta. Hän näyttää puolestaan olleen sillä kannalla, että kuolemansyynä oli käärmeenpurema, ja hänen triumfissaan kuljetettiin Kleopatran kuvaa, jossa oli käärme käsivarren ympärillä. Vaikka onkin näin ollen aivan mahdotonta varmasti todeta, kuinka Kleopatra kuoli, ei ole silti mitään syytä väittää perättömäksi sitä yleisesti hyväksyttyä käsitystä, että hänelle tuotiin käärme viikunakorissa. En epäilekään, etteikö hänellä ollut hallussaan muitakin myrkkyjä, joita hänen uskolliset palvelijattarensa ehkä käyttivät, ja jos tuossa tarinassa viikunakorista on todellakin perää, on tähän keinoon turvauduttu vain siinä tarkoituksessa, että kuningatar voisi itse kuolla tavalla, johon kokemus oli saattanut hänet mielistymään.

Octavianus määräsi nyt, että kuningatar oli haudattava loisteliain juhlamenoin Antoniuksen viereen, jossa hän oli sanonut tahtovansa levätä. Näyttää siltä kuin hän olisi jo lähettänyt sanansaattajia Bereniceen estämään Caesarionia lähtemästä Indiaan, koska hän oli epäilemättä kuullut, että nuorukainen oli päättänyt viipyä Berenicessä viime hetkeen saakka. Caesarionin opettaja Rhodon kehoitti häntä luottamaan täydellisesti Octavianukseen, ja noudattaen tätä neuvoa hän palasi Aleksandriaan, johon he näyttävät saapuneen sangen pian Kleopatran kuoleman jälkeen. Octavianus antoi heti käskyn, että Caesarion oli surmattava, koska, kuten hän selitti, maailmaan ei mahtunut kahta Caesaria, ja siten kuoli Ptolemaioksien suvun viimeinen faarao, suuren Julius Caesarin poika ja ainoa todellinen perillinen. Kaksi muuta palatsissa olevaa lasta, Ptolemaios ja Kleopatra Selene, vietiin mahdollisimman pian Roomaan, ja sanansaattajia näyttää lähetetyn Meediaan ottamaan huostaansa Aleksanteri Helioksen, joka oli todennäköisesti toimitettu sinne, kuten olemme jo maininneet.

Olen sitä mieltä, että Octavianus päätti nyt ottaa Egyptin itselleen jonkinlaiseksi henkilökohtaiseksi omaisuudeksi. Hän ei tahtonut aiheuttaa vallankumousta ja kapinaa julistamalla maan roomalaiseksi maakunnaksi, ja näyttää kunnioittaneen Kleopatran ja hänen alamaistensa väsymättömiä ponnistuksia säilyttää valtakuntansa itsenäisenä. Kaikkea tätä ajatellen hän päätti noudattaa aivan uutta menettelytapaa. Hän ei antanut kruunata itseään Egyptin kuninkaaksi, vaan omaksui tämän aseman sopimalla asiasta kaikessa hiljaisuudessa Egyptin papiston kanssa ja näyttää tosiasiallisesti esiintyneen Ptolemaioksien valtaistuimen perillisenä. Julius Caesar oli tunnustettu Egyptissä Kleopatran puolisoksi, ja hän, Octavianus, oli Caesarin ottopoika ja perillinen. Ja kun Kleopatran kolme elossa olevaa lasta oli nyt toimitettu tieltä pois, kuului valtaistuin laillisesti hänelle. Egyptiläiset hyväksyivät hänet heti hallitsijakseen, ja heidän temppeliensä seinistä löydämme alituisesti hänen hieroglyfeillä kirjoitetun nimensä »Ylä- ja Ala-Egyptin kuningas, Auringonpoika, Ptahin ja Isiksen rakastama, kuolematon Caesar». Hänestä käytetään myös arvonimeä autocrator, jonka hän otti Antoniukselta, ja joka tunnustettiin egyptiläisissä kirjoituksissa jonkinlaiseksi perinnölliseksi kuninkaannimeksi ja koristettiin faaraoiden kiehkuralla. Hänen jälkeläisensä Rooman keisarit olivat siten perinnöllisesti Egyptin kuninkaita, sen hallitsijasuvun päämiehiä, ja jokaista keisaria tervehdittiin hänen noustessaan Rooman valtaistuimelle Egyptin kuninkaana ja sanottiin kaikissa egyptiläisissä kirjoituksissa »faaraoksi» ja »auringon pojaksi». Octavianuksen ansiosta egyptiläiset eivät siis katsoneet olevansa Rooman vasalleja, vaan oman kuninkaansa alamaisia, kuninkaan, joka sattui olemaan samalla Rooman keisari. Suuresta egyptiläis-roomalaisesta valtakunnasta, jonka puolesta Kleopatra oli taistellut, tuli siten tosi. Egyptissä ei tunnustettu ainoatakaan Rooman keisaria muukalaiseksi hallitsijaksi, jonka alueisiin Egypti olisi kuulunut osana, vaan Egyptin faaraoksi, jonka valtakunta käsitti Roomankin.

Muinaiset dynastiat olivat poistuneet, Amenhotepin ja Totmesin perheet, Ramseksen huone, Psammetikoksen suku ja monet muut. Ja nyt oli Ptolemaioksien suku samoin kukistunut, ja Egyptin valtaistuimelle nousi Caesarien dynastia. Tämä suku antoi sitten Roomalle sen keisarit, ja se, että egyptiläiset julistivat Octavianuksen Egyptin kuninkaaksi paljoa ennen kuin roomalaiset tunnustivat hänet Rooman keisariksi, antoi turhamaisten egyptiläisten silmissä Rooman valtaistuimelle jonkinlaisen faaraoihin pohjautuvan alkuperän. Tavallisesti on otaksuttu, että Egyptistä tuli roomalainen maakunta, mutta sitä ei julistettu milloinkaan sellaiseksi. Octavianus asetti hallituksesta huolehtimaan prefektin, jonka tuli toimia varakuninkaana [Strabo. Tacitus], ja hän pidätti enemmän kuin puolet Ptolemaioksien tuloista itselleen yksityisomaisuudeksi. Kun hän myöhemmin uskotteli Roomassa, että Kleopatran valtakunta oli liitetty sen alueisiin, käsitettiin tilanne Egyptissä selvästi siten, että maa oli vielä yksinvalta.

Hän kunnioitti kuningattaren muistoa, koska hänestä oli tullut hänen seuraajansa, eikä sallinut hänen patsaitaan kaadettavan [Sanotaan, että syynä oli eräältä Kleopatran ystävältä saatu ja siinä tarkoituksessa annettu lahja. On kuitenkin todennäköisempää, että tämä oli vain politiikkaa.], mutta Kleopatran kaikki kullat ja hopeat ja koristeet sulatettiin ja lyötiin rahaksi, jolla soturien palkat maksettiin. Kuninkaalliset maat anastettiin ja palatseista riistettiin melkein kaikki, mikä oli arvokasta, ja kun Octavianus palasi lopulta Roomaan keväällä 29 e.Kr., oli hänestä tullut satumaisen rikas.

Samana vuonna toimeenpantiin kolme suurta triumfia elokuun 13, 14 ja 15 p., ensimmäinen Euroopassa tehtyjen valloitusten, toinen Actiumin taistelun ja kolmas Egyptissä saadun voiton kunniaksi. Kleopatran kuvapatsasta, jossa oli käärme käsivarren ympärillä, kuljetettiin pitkin pääkaupungin katuja ja kuningattaren kaksosia, Aleksanteri Heliosta ja Kleopatra Seleneä, talutettiin vankeina kulkueessa. Nilusta ja Egyptiä esittäviä kuvia nähtiin siellä täällä saattueessa, ja mielenkiintoista sotasaalista oli kuormattu tavaton paljous juhlavaunuihin. Runoilija Propertius kertoo, kuinka hän oli näkevinään »kuninkaita kultaisissa kahleissa ja Actiumin laivaston purjehtivan Via Sacraa ylös». Kaikki joutuivat tavattoman innostuksen valtaan ja Kleopatrasta levitettiin halventavia juttuja joka taholla. Horatius tulkitsi kansan tunteet ihmeteltävässä oodissa ja julisti kuningattaren Rooman viholliseksi. Octavianukselle annettiin kunnianosoituksia aivan tuhlaamalla ja hiukan myöhemmin nimi Augustus, ja hänestä tuli Divus Juliuksen perillisenä Divus filius. Suuri diktaattori oli nyt tunnustettu yhdeksi roomalaisen maailman jumalista, ja Octavianus esiintyi suurella mielihyvällä hänen muistonsa ylistäjänä. Siihen viittaa erittäinkin se seikka, että hän herätti henkiin Lupercus-seuran, ikäänkuin tahtoen silläkin tavoin kunnioittaa Caesaria.

Kleopatran ja Antoniuksen kolme lasta sijoitettiin Antoniuksen entisen vaimon, jalomielisen ja lempeän Octavian rauhalliseen kotiin. Octavianus näyttää vaatineen ihailtavan tarmokkaasti, että vaikea kysymys heidän kohtalostaan ratkaistiin näin. Heidän surmaamisensa olisi loukannut syvästi egyptiläisiä, ja koska Octavianus oli nyt Egyptin valtaistuimen laillinen perillinen, Kleopatran seuraaja, eikä muukalainen vallananastaja, niin sopi hyvin, että hänen sisarensa otti nämä kuninkaallisen perheen jäsenet hoitoonsa. Aina lempeä ja kuuliainen Octavia suostui alttiisti tähän toimenpiteeseen ja oli todennäköisesti aina ystävällinen ja hellä näitä uskottoman miehensä lapsia kohtaan, jotka hän kasvatti yhdessä kahden tyttärensä Antonia Majorin ja Antonia Minorin ja Antoniuksen ja Fulvian toisen pojan, murhatun Antylluksen veljen, Julius Antoniuksen keralla. Kun pieni Kleopatra Selene oli tullut täysikasvuiseksi, naitettiin hänet Juballe, Numidian kuninkaalle, joka oli oppinut ja sivistynyt ruhtinas, ja josta tuli myöhemmin Mauretanian kuningas. Heidän poikansa oli nimeltään Ptolemaios ja nousi isänsä jälkeen valtaistuimelle noin vuonna 19 j.Kr. Hänet murhattiin sitten Caligulan toimesta, joka oli hänkin sallimuksen omituisesta johdatuksesta Antoniuksen jälkeläinen. Miten Aleksanteri Helioksen ja hänen veljensä Ptolemaioksen kävi, emme tiedä. Tacitus sanoo, että keisari Neron aikana Judean maaherrana toimineen Antonius Felixin toinen vaimo Drusilla oli Kleopatran ja Antoniuksen tyttärentytär, siis todennäköisesti Mauretanian kuningasperheestä. Octavia kuoli vuonna 11 e.Kr. ja Antoniuksen poika Julius Antonius tuomittiin kuolemaan vuonna 2 j.Kr., koska hän oli ollut luvattomassa suhteessa Octavianuksen omaan tyttäreen Juliaan, joka karkoitettiin sitten Pandaterian alastomalle saarelle. Itse Octavianus kuoli kunniansa kukkuloilla vanhana miehenä vuonna 14 j.Kr. jättäen Egyptin ja Rooman valtaistuimet pojalleen Tiberiukselle.

Aleksandrian vaikutus Rooman elämään alkoi tulla hämmästyttävän selvästi näkyviin Octavianuksen eli, kuten on sanottava, Augustuksen hallituksen myöhemmällä ajalla. Egyptiläinen ajattelu vaikutti niin mullistavasti pääkaupungin oloihin, että oli kuin manalle menneen Kleopatran henki olisi nyt istunut valtaistuimella, jota hän oli eläessään niin kiihkeästi tavoitellut. Ferrero menee niin pitkälle otaksumissaan, että hän sanoo niiden peruskäsitteiden loistavasta yksinvallasta ja ylellisestä itämaisesta hienostumisesta, joita nyt Roomassa kehitettiin, saaneen alkunsa suoraan Aleksandriasta ja ehkä siitä seikasta, että uudet keisarit olivat alkuperäisesti Egyptin kuninkaita. Egyptiläisiä taiteilijoita ja käsityöläisiä tulvi meren poikki Italiaan, ja ne sadat roomalaiset, jotka olivat valvoneet etujaan Egyptissä, matkustivat sinne usein liikeasioille ja tutustuivat ja eläytyivät huomaamattaan sen taiteeseen, teollisuuteen ja kauppaan. Aleksandrialaisia veistoksia ja maalauksia nähtiin kaikissa huviloissa ja kaikki sivistyneet henkilöt lukivat Aleksandrian koulun runoutta ja kirjallisuutta. Kaikki tahtoivat aleksandrialaisia taideteoksia, kun oli kysymys kotien kaunistamisesta, ja kaikki tarkkailivat kreikkalais-egyptiläisten tapoja ja hienostuneisuutta. Entinen jäykkyys hävisi olemattomiin Kleopatran alamaisten eloisuuden tieltä, aivan samoin kuin Lontoon elämä on viime vuosina muuttunut mannermaan vaikutuksesta.

Kaiken tämän perusteella voitaneen sanoa, että Kleopatran unelmat egyptiläis-roomalaisesta valtakunnasta olivat näin ollen tosiasiallisesti toteutuneet. Erona oli vain se, että sen hallitsijat polveutuivat Octavianuksesta, Caesarin sisarenpojasta, eivätkä Caesarionista, Caesarin omasta pojasta. Mutta siitä tärkeästä osasta huolimatta, joka Egyptillä ja Aleksandrialla täten oli Rooman keisarikunnan synnyssä, tahrittiin Kleopatran muisto, jonka aloitteesta ja toimesta tämä uusi elämä oli saanut alkunsa, vuosi vuodelta yhä mustemmaksi. Hänestä tehtiin tämän itämaalaistuneen, mutta yhäti itseään länsimaalaisena pitävän Rooman vihollinen, ja hänen taisteluaan Octavianusta vastaan muisteltiin Caesarien puoluetta kohdanneena vaikeana koettelemuksena. Häntä paneteltiin säälimättömästi ja hänen irstaisuudestaan keksittiin kaikenlaisia juttuja. Tämä on se pohja, johon maailman arvostelu Kleopatran luonteesta perustuu, ja jokaisen näiden aikojen tutkijan on välttämättä karkoitettava työhönsä ryhtyessään kaikki ne vaikutteet, joita hän on saanut näistä liatuista lähteistä. Unohdettuaan Propertiuksen loukkaavat sanat ja Horatiuksen kiihkoisat säkeet, jotka runoilija kirjoitti ilonsa yltäkylläisyydessä omaa pientä maatilaansa uhanneen sodan päättyessä, lukija on pätevä arvostelemaan, onko tässä hänelle esittämäni tulkinta Kleopatran luonteesta ja teoista katsottava kohtuuttoman suopeaksi, ja olenko käyttänyt väärin historioitsijan etuoikeutta olla armelias koettaessani puolustaa naista, joka taisteli koko elinaikansa, usein orpona ja katkerien vastoinkäymisten musertamana, isänmaallisen ja loistavan päämäärän saavuttamiseksi, ja joka kuoli »kuten niin monen kuninkaan jälkeläisen sopi».