IV. POMPEIUKSEN KUOLEMA JA CAESARIN TULO EGYPTIIN

Pelusiumin pieni linnoitus, jonka läheisyyteen Ptolemaioksen ja Kleopatran armeijat olivat järjestyneet vastatusten, oli alavalla hiekkatasangolla meren rannikolla, nykyistä Port Saidia hiukan idempänä. Se oli suistomaan itäisin satama ja varustus, ja rakennettuna sille paljon käytetylle valtatielle, joka seuraa Egyptin ja Syyrian välistä rannikkoa, Ptolemaiosten valtakunnan Aasian puoleinen portti. Nuori Ptolemaios XIV oli sulkeutunut neuvonantajineen ja sotureineen tähän linnoitukseen katkaistakseen siinä tien sisareltaan Kleopatralta, joka oli vahvan armeijan tukemana paluumatkalla Syyriasta, jonne hän oli paennut. Kun Kleopatran armeija, joka oli Pelusiumin lähettyville saavuttuaan leiriytynyt merenrannalle joitakin penikulmia linnoituksesta itään, valmistautui syyskuun 28 p. 48 e.Kr. rynnäkköön, tapahtui jotakin, joka tuli koitumaan käänteentekeväksi Egyptin koko historialle. Pienen sataman länsipuolella olevan alastoman niemen takaa ilmestyi näkyviin seleukoslainen kaleeri, joka ankkuroi lähelle rantaa. Tämän aluksen kannella seisoi lyöty Pompeius Suuri vaimonsa Cornelian keralla, jotka olivat Pharsaloksen tappotantereelta paettuaan päättäneet vedota Egyptin kuninkaan vieraanvaraisuuteen. Nuori hallitsija näyttää tietäneen hänen tulostaan, sillä Pompeius oli saapunut ensin Aleksandriaan, josta hän oli, kuultuaan, että Ptolemaios oli lähtenyt Pelusiumiin, todennäköisesti lähettänyt sanansaattajan maitse kuninkaan luokse ja tullut itse meritse. Uutinen sen miehen saapumisesta, joka oli ollut niin kauan Ptolemaiosten hovin mahtava suojelija, oli aiheuttanut sellaisen hämmingin ja hälinän kuninkaallisessa leirissä, että Kleopatran lähestyminen ja tulossa oleva taistelukin unohdettiin hetkeksi kokonaan.

Egypti oli samoin kuin koko muukin maailma seurannut Pompeiuksen ja Caesarin, noiden Rooman kahden jättiläisen, voimainkoetusta hartaalla mielenkiinnolla ja varmana edellisen voitosta. Mutta kaikki kävikin toisin kuin mitä oli odotettu, ja lyödyn kenraalin Pelusiumiin lähettämä sanansaattaja oli varmaankin ensimmäinen, joka tiesi kertoa totuuden jännityksellä odotetun taistelun tuloksesta. Aleksandrialaisten myötätunto oli kokonaan Pompeiuksen puolella, sillä tämä pakolainen, joka nyt etsi turvaa ennen antamansa avun vastapalvelukseksi, oli aina ollut heille Rooman suojeluksen jättiläismäinen edustaja. Caesarista, joka oli viettänyt niin monta vuotta kaukana luoteessa, he eivät tienneet juuri mitään, mutta Pompeius, joka oli ollut aina tilaisuuden tarjoutuessa valmis valvomaan heidän etujaan, oli heille Rooma itse. Hän oli tosiasiallisesti ollut monta vuotta Rooman mahtavin ja vaikutusvaltaisin henkilö, niin mahtava, että sivistynyt maailma oli ryöminyt hänen jaloissaan. Sitten tuli välttämätön riita Julius Caesarin kanssa, miehen, joka ei voinut sietää kilpailijoita. Kansalaissota puhkesi, ja armeijat kohtasivat toisensa Pharsaloksen aukeilla. Tässä on tarpeetonta kuvata, kuinka Caesarin karaistuneet legioonat tuhosivat Pompeiuksen patriisiratsuväen, johon hän täydellisesti luotti; kuinka muukalaisliittolaiset tyrmistyivät toimettomiksi katsellessaan roomalaisten suurenmoista kamppailua; kuinka arvokas Pompeius poistui häviönsä oivaltaen hämmentyneenä telttaansa ja istui siellä eteensä tuijottaen, kunnes havahtui mietteistään, ja huudahti: »Mitä! Leiriinkö saakkakin?», ja laukotti pois taistelukentältä; ja kuinka Caesarin soturit tapasivat vihollisen teltat valmiina juhlimaan odotettua voittoa. Oviaukot oli koristeltu myrttiköynnöksillä, permannot peitetty kallisarvoisilla matoilla ja pöydät katettu viinihaarikoilla ja ruoka-astioilla. Pompeius oli paennut Larissaan ja sieltä merelle, jossa hän nousi kauppalaivaan ja purjehti Mytileneen. Otettuaan sieltä vaimonsa Cornelian mukaansa hän suuntasi matkansa Kyprokseen ja siirtyi siellä kaleeriin, jolla hän saapui Egyptiin. Hän oli luonnollisesti odottanut, että Ptolemaios, jota pidettiin hänen valtiollisena suojattinaan, ottaisi hänet mitä kohteliaimmin vastaan, ja hän hautoi mielessään toistaiseksi epämääräisiä, mutta kiihkeitä suunnitelmia kerätä joukkonsa uudelleen ja haastaa vastustaja uuteen otteluun. Pharsaloksessa hän oli uskonut joutuneensa auttamattomasti häviölle, mutta kuuli sitten matkallaan Egyptiin, että Cato oli koonnut hänen joukoistaan melkoisen armeijan, ja että hänen laivastonsa, joka ei ollut vielä ollut taistelussa mukana, oli uskollinen. Näitä seikkoja ajatellen ja Ptolemaioksen apuun luottaen hän toivoi pääsevänsä vielä voitolle ja saavansa takaisin menettämänsä mahtiaseman roomalaisen maailman herrana.

Kun hänen saapumisestaan ilmoitettiin kuninkaalle, käski tämä heti neuvonantajansa koolle päättämään, miten tuo kukistunut kenraali oli vastaanotettava. Tässä neuvottelussa olivat läsnä ne nuoren hallitsijan kolme roistomaista neuvonantajaa, joihin olemme jo tutustuneet, nimittäin eunukki Potheinos, joka toimi jonkinlaisena pääministerinä, kuninkaan sotapäällikkö egyptiläinen Achillas, ja Theodotos Kioslainen, kuninkaan opettaja, varsinaisena ammattinaan puhetaidon opetus. Nämä kolme näyttävät suunnitelleen ja toimeenpanneen Kleopatran karkoituksen Egyptistä ja toimineen sitten nuoren Ptolemaioksen nimessä, jonka he saivat silloin kokonaan valtaansa, vain oman onnensa vakauttamiseksi.

»Oli todellakin surkeata», sanoo Plutarkhos, »että suuren Pompeiuksen kohtalo joutui näiden kolmen ratkaistavaksi, ja että hän sai tyytyä odottamaan aluksessaan, joka oli ankkuroinut lähelle rantaa, tämän tuomioistuimen päätöstä».

Jotkut ehdottivat, että häntä pyydettäisiin kohteliaasti etsimään turvaa jostakin toisesta maasta, koska oli ilmeistä, että Caesar pitelisi heitä kovakouraisesti, jos he esiintyisivät hänen ystävinään. Toiset ehdottivat, että hänet otettaisiin vastaan ja että he liittyisivät häneen, koska täytyi otaksua, niinkuin asia todellisuudessa olikin, että hänellä oli vielä sangen suuret mahdollisuudet toipua Pharsaloksessa saamastaan iskusta; elleivät he menetelleet näin, saattoi käydä, että hän pyysi apua Kleopatralta. Theodotos osoitti silloin huolellisesti harkituin sanoin, että kumpikin ehdotus oli heille vaarallinen, ja ehdotti puolestaan, että heidän oli pyrittävä Caesarin suosioon murhaamalla entinen suojelijansa, koska taistelu siten päättyisi. Samalla he pääsisivät valitsemasta, kumman puolelle heidän oli kallistuttava, ja välttyisivät kaikista erehdyksistä siinä suhteessa, »sillä», lisäsi hän hymyillen, »eihän kuollut voi purra». Tämä oli toistenkin mielestä paras keino, millä suoriutua vaikeasta tilanteesta, ja sen toimeenpano uskottiin Achillakselle; tämä otti kumppaneikseen erään Septimius-nimisen roomalaisen upseerin, joka oli kerran toiminut Pompeiuksen alipäällikkönä, ja erään Salvius-nimisen roomalaisen sadanpäämiehen. Nämä kolme astuivat sitten sotilaiden keralla pieneen veneeseen ja soutivat kaleerille.

Kun he olivat saapuneet laivan kylkeen, nousi Septimius seisomaan ja tervehti Pompeiusta tämän sotilaallisella arvonimellä, minkä jälkeen Achillas kehoitti häntä tulemaan rannalle heidän veneessään, koska satama oli isolle kaleerille liian matala. Merellä näkyi egyptiläisiä sotalaivoja ja hiekkaranta oli täynnä sotilaita, niin että Pompeius, jonka epäluulot olivat heränneet, käsitti olevan mahdotonta kääntyä takaisin. Hänen oli pakko antautua noiden luihun näköisten miesten käsiin, jotka olivat tulleet häntä noutamaan. Hänen vaimonsa Cornelia oli hänen puolestaan suunniltaan pelosta, mutta Pompeius kehoitti häntä olemaan turvallisella mielellä ja laskeutui veneeseen, ottaen mukaansa kaksi sadanpäämiestä, erään Philippus-nimisen vapautetun ja erään Scythes-nimisen orjan. Sanoessaan jäähyväisiä Cornelialle hän lausui lopuksi seuraavat Sofokleen säkeet: »Hänestä, joka kerran astuu tyrannin ovesta, tulee orja, vaikka hän olisi ollut siihen saakka vapaa», — ja käski soutaa maihin. Syvä hiljaisuus valtasi pienen seurueen, kun pursi liukui satamaan, jonka vesi oli jo alkanut käydä sameaksi siihen aikaan vuotta [syyskuun loppupuoli vastasi kalenterin virheellisyydestä johtuen, mistä saamme pian kuulla enemmän, heinäkuun puoliväliä] tulvivan Niilin mudasta; ja kun ajattelee tuota yksitoikkoista ja alastonta rannikkoa ja taustalla näkyvää pientä, ikävän näköistä kaupunkia, tuntee, että niiden on täytynyt vaikuttaa Egyptin kesän hioittavassa helteessä sangen vastenmielisiltä. Katkaistakseen painostavan hiljaisuuden Pompeius kääntyi Septimiukseen ja virkkoi kiinteästi katsoen häneen: »En varmaankaan erehdy luullessani, että olette ennen ollut asetoverini?» Septimius ei vastannut, vaan nyökäytti myöntävästi päätään, minkä jälkeen Pompeius otti esille pienen kirjan, jota luki, kunnes päästiin rannalle. Kun hän oli nousemaisillaan veneestä ja oli jo tarttunut vapautettunsa Philippuksen käsivarteen tukea saadakseen, vetäisi Septimius miekkansa ja iski häntä selkään, Salviuksen ja Achillaksen käydessä myös hänen kimppuunsa. Pompeius ei virkkanut sanaakaan, vaan peitti hiljaa vaikeroiden kasvonsa viitallaan ja kaatui veneen pohjalle, jossa hänestä tehtiin pian loppu.

Kaleerin kannella seisova Cornelia näki kaikki ja huusi epätoivossaan ja tuskassaan niin kovasti, että se kuului rannalle saakka. Nähtyään sitten murhaajien kumartuvan ruumiin ylitse ja nousevan taas, pitäen korkealla poikkihakattua päätä, hän käski kapteenia nostamaan ankkurin. Hänen laivansa oli jo hetkisen kuluttua menossa avomerelle ja etääntyi nopeasti saavuttamattomiin. Pompeiuksen päätön ruumis, jonka yltä oli raastettu kaikki vaatteetkin, survaistiin nyt veteen, mutta mainingit heittivät sen pian takaisin rantahietikolle, jossa sen ympärille kerääntyi joukko uteliaita tyhjäntoimittajia. Achillas ja hänen kumppaninsa kantoivat pään kuninkaalliseen leiriin.

Vapautettu Philippukselle ei tehty mitään pahaa. Hän hiipi jonkin ajan kuluttua takaisin ja käveli edestakaisin autiolla rannalla, kunnes kaikki olivat palanneet kaupunkiin. Silloin hän meni ruumiin luo, polvistui, pesi sen merivedellä ja kääri sen paitaansa käärinliinan puutteessa. Etsiessään sitten polttopuita hautarovion rakentaakseen hän tapasi vanhan roomalaisen sotilaan, joka oli aikoinaan palvellut murhatun kenraalin alaisena, ja nämä kaksi keräsivät yhdessä vedenrajaan kaiken, mikä kelpasi poltettavaksi, meren tuomia laivanjäännöksiä, pirstoutuneita laudankappaleita, lahopuita, mitä vain löysivät, nostivat ruumiin kasan päälle ja sytyttivät rovion.

Seuraavana aamuna saapui Pompeiuksen kenraali Lucius Lentulus, niiden kahdentuhannen sotilaan päällikkö, jotka Pompeius oli varannut henkivartiajoukokseen, toisella kaleerilla Pelusiumin edustalle; ja kun häntä soudettiin maihin, huomasi hän rannalla rovion vielä savuavat jäännökset. »Ken on tämä, joka on löytänyt hautansa tuosta?» hän kysyi, murhenäytelmästä vielä tietämättömänä, ja lisäsi huoaten: »Ehkäpä sinäkin, Pompeius Magnus!» Kun hän sitten nousi maihin, murhattiin hänetkin heti.

Joitakin päiviä myöhemmin, lokakuun 2 p., saapui Julius Caesar Pompeiuksen jälessä Aleksandriaan ja sai siellä kuulla suuren vastustajansa surkeasta kuolemasta, josta hän oli vilpittömästi pahoillaan. Hiukan myöhemmin esittäytyi Theodotos voittajalle, mukanaan Pompeiuksen pää ja sinettisormus, mutta Caesar kääntyi tuskanilmein poispäin nähdessään kaamean pään, ja otti sormuksen, jota katsellessaan hän heltyi kyyneliin. [Plutarkhoksen ja toisten mukaan. Caesarin omissa muistelmissa ei tästä kohtauksesta puhuta mitään.] Hän näyttää sittemmin karkoittaneen ällistyneen Theodotoksen kokonaan läheisyydestään kuin alhaisen orjan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin tämä kunnianhimossaan pettynyt mies sai paeta henkensä kaupalla Egyptistä. Voimme mainita hänen sitten vaeltaneen joitakin vuosia kulkurina Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa, kunnes Marcus Brutus sai hänet Caesarin kuoltua lopulta käsiinsä ja ristiinnaulitutti hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli suunnitellut Pompeius Suuren murhan. Caesar näyttää huolehtineen, että hänen kilpailijansa tuhka lähetettiin hänen vaimolleen, Cornelialle, joka hautasi sen sitten Pompeiuksen maakartanoon lähellä Albaa; Caesar määräsi myös, että Pompeiuksen pää oli haudattava Aleksandrian itäisten muurien ulkopuolelle, meren rannalle, Nemesiksen lehtoon, johon hänelle pystytettiin muistomerkki puiden varjoon raivatulle paikalle. Caesar tarjosi sitten suojelustaan ja ystävyyttään kaikille egyptiläisten vangiksi joutuneille Pompeiuksen puoluelaisille ja lausui suuren tyydytyksensä sen johdosta, että hän kykeni siten pelastamaan maanmiehensä kuolemasta.

Ei ole vaikeata kuvitella Caesarin käytöksen aiheuttamaa ällistystä. Potheinos ja Achillas käsittivät heti, että Theodotosta kohdannut epäsuosio odotti heitäkin, elleivät he käyttäytyneet mitä varovaisimmin, kunnes Caesar poistuisi Egyptistä, minkä odotettiin pian tapahtuvan, tahi kunnes he voisivat kohdella tätä uutta rauhansa häiritsijää samalla tavalla kuin toisiakin. Mutta Caesar ei kiirehtinyt lähtöään lainkaan eikä liioin antanut heille tuota kiihkeästi odotettua tilaisuutta ehättää maaliskuun Iduksen edelle, vaan päätti rauhallisesti sillä ylenkatseellisen välinpitämättömyyden ilmeellä, joka pani sivustakatsojat niin usein ymmälle, asettua Lochias-niemen palatsiin, jossa oli silloin vain kaksi kuninkaallisen perheen jäsentä, nuorempi Ptolemaios ja hänen sisarensa Arsinoe, ja nousi laivastaan mahtavan rantalaiturin rappusille, heti kuin joukkoja oli riittävästi saapunut hänen turvakseen. Kaksi yhdistettyä legioonaa, joiden yhteinen miesluku oli 3,200 ja 800 kelttiläistä ja germaanilaista ratsumiestä nousi maihin hänen kerallaan. Tämä oli pieni armeija, mutta Caesar oli laskenut, ettei hän tarvinnut suurempaa Pompeiuksen pakolaisten tuhoamiseen eikä muihinkaan tarkoituksiinsa, joiden takia hän oli tullut Egyptiin. [Mihin Pompeiuksen 2,000 miehen suuruinen henkivartiajoukko joutui, en ole saanut mistään selville. Sotilaat pakenivat todennäköisesti takaisin Eurooppaan päällikkönsä kuoltua.]

Caesarin päämääränä oli ollut hänen kiiruhtaessaan Välimeren poikki ennenkaikkea Pompeiuksen ja tämän liittolaisten vangitseminen ja Egyptin kuninkaan suojeluksen alaisena toimitettavan joukkojen keräämisen estäminen. Hän näyttää ajatelleen, että nopea takaa-ajo oli asevoimaa tehokkaampi, ja että hänen pikainen ilmestymisensä Aleksandriaan oli enemmän omiaan viemään epäröiviltä egyptiläisiltä halun auttaa entistä ystäväänsä kuin suuren armeijan saapuminen myöhemmin. Pharsaloksen hämmästyttävästä voitosta vielä innostuneena hän uskoi voivansa taivuttaa Ptolemaiosten hovin verraten helposti tahtoonsa ja näyttää, että hän edusti Rooman maailmanmahtia, eikä lyöty Pompeius. On kuin hän olisi odottanut pääsevänsä esiintymällä korskeasti Rooman kansan nimessä hyvin pian niin pitkälle, ettei aseisiin vetoaminen voinut enää tulla kysymykseenkään, ja saavansa egyptiläiset samalla oivaltamaan, että hänen tahtonsa oli Roomassa määräävä. Hän ottaisi Pompeiuksen asenteen Egyptiin nähden ja esiintyisi Aleksandrian hovin lempeänä suojelijana, hovin, jota hänen sortunut kilpailijansa oli niin ihailtavasti monta vuotta tukenut. Egyptissä oli useita laiminlyötyjä asioita, jotka hän saattoi hallituksensa puolesta järjestää ja panna kuntoon, ja tuskin voitaneen epäilläkään, etteikö hän toivonut niin menettelemällä saavuttavansa sellaista mainetta tuossa tärkeässä maassa, että se tuli pysyttämään hänet, Rooman ilmeisen yksinvaltiaan, asioidensa henkilökohtaisena valvojana vuosikausia. Olen kuitenkin itse kaikesta huolimatta, mitä on sanottu, sitä mieltä, ettei hänellä ollut silloin mitään kiirettä palata Roomaan; lähdön siirtyminen joksikin ajaksi oli hänelle vain eduksi. Pompeius oli ollut italialaisten suuri suosikki, niin että oli parempi antaa hänen häviöstään ja kuolemastaan aiheutuneen mielenkuohun hiukan asettua ja henkilökohtaisesta kilpailusta syntyneen verisen sodan jonkin verran unohtua, ennenkuin voittaja saapui Roomaan. Caesar ei ollut siihen aikaan pääkaupungissa lainkaan suosittu; häntähän oli kuusi kuukautta aikaisemmin yleisesti pidetty tasavallan vihollisena ja seikkailijana, kun taas Pompeius oli ollut kansan lemmikki, niin että tuli kestämään jonkin aikaa, ennenkuin yleinen mielipide muuttui.

Kun siis Caesar kuuli, että kuninkaan neuvonantajien petturuus oli tehnyt hänen varsinaisen tehtävänsä tarpeettomaksi, hän päätti järjestää maihinnousunsa Aleksandriassa komeaksi ja juhlalliseksi, jäädä sinne joksikin ajaksi, ja sekaantua sen sisäisiin asioihin omaksi edukseen ja valtansa lujittamiseksi.

Tätä ajatellen hän laski maihin neljätuhatta soturiaan ja lähti sitten itse kulkueessa palatsia kohti, liktorit vitsakimppuineen ja kirveineen edellä, kuten konsulin kulkueissa Roomassa. [Konsulina hän olisi ollut oikeutettu pitämään kaksitoista liktoria ja diktaattorina kaksikymmentäneljä, mutta montako hänellä oli tässä tilaisuudessa, ei tiedetä.] Mutta kun nämä pahaenteiset vallanmerkit tulivat rahvaan näkyviin, syöksyi se heti niitä kohti uhkaavasti ja vihamielisesti. Nuori kuningas oli hovinsa keralla vielä Pelusiumissa, jossa hänen armeijansa puolusti rajaa Kleopatran joukoilta, mutta kaupunkiin oli jätetty jonkin verran joukkoja varusväeksi, jonka samoin kuin kirjavan kaupunkilaisväestön keskuudessa oli varmasti monta, jotka tiesivät vitsakimppujen merkityksen. Kaupunki oli täynnä roomalaisia lainsuojattomia ja luopioita, joissa tämä muistutus Rooman käsivarren pituudesta ei voinut olla herättämättä pelkoa ja kauhua. Caesarin juhlamenollinen saapuminen merkitsi heille sen lain voimaansaattamista, jota he olivat paenneet, ja moni huoleton tyhjäntoimittaja oli näkevinään Rooman synkän varjon, joka oli niin kauan taivaanrannassa uhannut, leviävän tuon komean kulkueen mukana Egyptin ylle. Joka taholla sanottiin, että tuommoinen tulo Egyptin pääkaupunkiin oli majesteettirikos, niin kuin se olikin, mutta Caesaria se ei huolettanut lainkaan, koska hän tiesi asemansa Roomassa nyt järkkymättömäksi.

Kaupunki oli kuohuksissa, ja kun Caesar oli ollut joitakin päiviä palatsissa, kävi tilanne niin arveluttavaksi, että hänen sotilaitaan surmattiin eri osissa kaupunkia, minkätähden hän lähetti kiireellisen käskyn Vähään-Aasiaan toimittaa lisäväkeä ja ryhtyi toimenpiteisiin hyökkäyksen varalta. Hän ei todennäköisesti oikein uskonut aleksandrialaisten rohkenevan käydä ilmisotaan häntä vastaan, tahi yrittävän karkoittaa häntä kaupungista, mutta päätti olla joka tapauksessa varuillaan oman rauhansa takia, sillä hän näyttää olleen sillä hetkellä sydänjuuria myöten kyllästynyt sotaan ja teurastukseen. Palatsia ja kuninkaallisia kasarmeja, joihin hän oli majoittanut joukkonsa, oli helppo puolustaa maan puolelta tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, sillä niin levottomassa kaupungissa oli kuninkaan asunto tietysti ympäröity lujilla muureilla. Ja Lochias-niemelle rakennettuna se hallitsi samalla Ison sataman itäpuolta ja Pharoksen majakan vieritse menevän salmen toista sivua, ja kun laivat olivat aivan palatsin edessä laitureissa kiinni, oli pakotie siten aina avoinna, jos niikseen tuli. Luullakseni ei kaupunkilaisten vihamielisyys häntä paljoakaan huolettanut, vaan hän pani suunnittelemansa työn kaikessa rauhassa alulle. Kansalaissota oli ollut suuresti hermoillekäypää, minkä tähden hän varmaankin aikoi samalla levätä joitakin viikkoja kuninkaallisen palatsin loistavissa suojissa, joihin hän oli tullut niin sattumalta asettuneeksi. Kesä on Aleksandriassa monessa suhteessa ihana vuodenaika; voi kuvitella Caesarin, joka piti aina ylellisyydestä ja hyvinvoinnista, nauttineen sydämensä pohjasta näistä lämpöisistä, leppoisan tuulenhengen sulostuttamista päivistä kauniilla Lochias-niemellä. Hän oli läpäissyt elämänsä vaikeimman käännekohdan; hän oli nyt roomalaisen maailman ehdoton herra; ja hänen joidenkin viikkojen kuluttua tapahtuva juhlallinen tulonsa pääkaupunkiin, kunhan kansan kiihko oli ehtinyt hiukan jäähtyä, antoi ajatuksille siksi miellyttävää askartelua, että se kykeni tuudittamaan hänen rauhattoman mielensä lepoon. Ajankohta oli hyvin sovelias hänen käydä käsiksi pieneen, miellyttävään tehtäväänsä, Egyptin asiain järjestämiseen. Hän oli lähettänyt sanansaattajan Roomaan ilmoittamaan Pompeiuksen kuolemasta, mutta tämä lähetti ei näytä saaneen nimenomaista käskyä kiiruhtaa viipymättä perille, koska hän saapui Roomaan vasta marraskuun puolivälissä. [Tulkitessani tilanteen tällaiseksi olen tietoinen, että poikkean siitä hyväksytystä kannasta, että Caesar tahtoi palata mitä pikimmin Roomaan.]

Hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli lähettää sana Pelusiumiin ja kehoittaa mitä vakavimmin sekä Ptolemaiosta että Kleopatraa lopettamaan sotansa ja tulemaan Aleksandriaan esittämään hänelle asiansa. Hän katsoi sisarusten sovintoon saattamisen velvollisuudekseen, koska heidän isänsä Auletes vainaja oli hänen konsulina ollessaan uskonut lapsensa Rooman kansalle ja määrännyt tasavallan testamenttinsa toimeenpanijaksi. Tämä testamentti oli sitäpaitsi annettu Pompeiuksen haltuun, jonka paikalle Egyptin hovin suojelijana Caesar tahtoi nyt astua. Kutsun saatuaan Ptolemaios jätti armeijansa Achillaksen huostaan Pelusiumiin ja lähti heti Potheinoksen keralla katsomaan, mitä ihmettä Caesarilla oli Aleksandrian palatsissa tekemistä, saapuen sinne, otaksun, lokakuun 5 päivän tienoilla. Caesar näyttää pyytäneen heitä asettumaan palatsiin, johon hän oli ilman muuta tunkeutunut, ja jota hänen roomalaiset sotilaansa nyt vartioivat, ja kumpikin koetti tekeytyä, ilmeisesti viekkaan Potheinoksen neuvosta, uudelle suojelijalleen mahdollisimman miellyttäväksi. Caesar vaati heti Ptolemaiosta hajoittamaan armeijansa, mutta siihen ei kuningas tahtonut myöntyä, vaan lähetti viipymättä sanan Achillakselle tuoda joukot Aleksandriaan. Sen kuultuaan Caesar pakotti nuoren kuninkaan lähettämään kaksi upseeria, Dioscorideen ja Serapionin, määräämään, että Achillaksen oli pysyttävä siellä, missä oli. Nämä miehet eivät päässeet kuitenkaan perille, vaan joutuivat matkalla Potheinoksen kätyrien käsiin sillä seurauksella, että toinen sai surmansa ja toinen haavoittui, ja pari kolme päivää myöhemmin saapui Achillas pääkaupunkiin noin parinkymmenentuhannen jalkasoturin ja kahdentuhannen ratsumiehen [ei ole varmaa, onko miesluku laskettava kokonaisuudessaan kahdeksikymmeneksituhanneksi, nämä 2,000 ratsumiestä mukaanluettuina, vai ei] etunenässä ja majoittui siihen osaan kaupunkia, jota roomalaiset eivät olleet vielä miehittäneet. Caesar vahvisti silloin asemansa ja päätti pitää kaupungista niin paljon hallussaan kuin mitä hänen pieni armeijansa kykeni puolustamaan, nimittäin palatsin ja sen takana olevan kuninkaallisen alueen, teatteri, forum ja todennäköisesti myös osa Canopuksen katua siihen luettuina. Egyptin armeija oli taistelunhaluinen, mutta ei kovinkaan peloittava vastustaja. [De Bello Alexandrino'n vastakkaisista selityksistä huolimatta.] Siinä oli Gabiniuksen joukkoja, jotka olivat nyt kokonaan vieraantuneet entisestä isänmaastaan ja jossakin määrin omaksuneet uuden kotimaansa tavat, Italiasta ajautuneita pahantekijöitä ja lainsuojattomia, joista oli tehty palkkasotureita, syyrialaisia ja sisilialaisia merirosvoja ja lopuksi egyptiläistä nostoväkeä. Mutta kun Caesarilla oli nyt kerallaan palatsissa kuningas Ptolemaios, pikku prinssi Ptolemaios, prinsessa Arsinoe ja pääministeri Potheinos, ikäänkuin hänen turvallisuutensa panttina, ja neljätuhatta karaistua veteraania sijoitettuina linnoitettuihin asemiin, tukenaan pieni, mutta tehokas laivasto, en huomaa hänellä olleen sillä hetkellä mitään pelon syytä. Eräs vakavaluontoinen pulma oli kuitenkin olemassa. Hän oli Egyptiin saavuttuaan lähettänyt heti sanan Kleopatralle palata Aleksandriaan, eikä hänen tehtäväänsä sovintotuomarina voitu suorittaa, ennenkuin hän oli saapunut. Isäntävallan todistaminen ja mieliinteroittaminen ei ollut liioin ajateltavissa, ennenkuin kaikki ne henkilöt, jotka saivat nyt tyytyä hänen omavaltaiseen suojelukseensa, olivat saapuvilla. Tilanne oli Caesarille hyvin pulmallinen, sillä hän ei tohtinut uskoa Kleopatraa Achillaksen käsiin, eikä turvallisesta pääsystä rintaman läpi ollut myöskään mitään takeita.

Mutta nuori kuningatar ratkaisi pulman itse neuvokkuudellaan ja rohkeudellaan. Käsittäen, ettei hänellä ollut valtakuntansa takaisin saamisesta enää mitään toivoa, ellei hänen onnistunut päästä selostamaan asiaansa henkilökohtaisesti Caesarille, hän päätti tunkeutua palatsiin keinolla millä hyvänsä. Saavuttuaan laivalla Pelusiumista Aleksandriaan, todennäköisesti lokakuun ensimmäisen viikon lopulla, hän astui jonkin matkan päässä kaupungista pieneen veneeseen ja pujahti sitten illan tullen Isoon satamaan, mukanaan vain yksi ystävä, sisilialainen Apollodorus. Hän näyttää olleen tietoinen, että veli ja Potheinos majailivat palatsissa seuralaisineen ja palvelijoineen, mutta oliko Caesar ja missä määrin tilanteen herra, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tottumattomana sellaisen tekijän läsnäoloon, joka oli hänen omaa kuninkaallista huonettaan mahtavampi, hän ei näytä käsittäneen, että Lochias oli täydellisesti Caesarin käsissä, ja että Ptolemaios oli palatsin vartioitu vieras, eikä päinvastoin. Lähestyessään siis palatsin laituria hän tunsi olevansa mitä suurimmassa vaarassa joutua veljensä kannattajien käsiin, ja tulla murhatuksi, ennenkuin ehti päästä Caesarin luo. Tämä pelko saattoi olla hyvin oikeutettukin, sillä Ptolemaioksella ja Potheinoksella oli epäilemättä sangen suuri liikkumis- ja toimintavapaus palatsin alueella, ja jos huhu olisi tiennyt kertoa Kleopatran saapuneen, ei heistä olisi kumpikaan empinyt survaista tikaria hänen kylkiluidensa väliin ensimmäisessä pimeässä käytävässä, jonka läpi hänen oli mentävä. Odottaessaan siis palatsin seinien juurella pimeän tuloa hän selitti Apollodorukselle, että tämän oli kiedottava hänet peitteisiin ja vuodevaatteisiin, jotka Apollodorus oli ottanut hänelle veneeseen yökylmän varalta, ja köytettävä käärö nuoralla, jonka he luultavasti löysivät veneestä. Kleopatra oli hento ja pieni nainen, niin että Apollodorus nosti käärön arvatenkin verraten kevyesti olkapäälleen maihin astuessaan. Tällaiset taakat olivat silloin, samoin kuin nytkin, kansanmiehen ja -naisen tavallisin matkavaruste, johon ei kukaan kiinnittänyt huomiota. Aleksandrialainen alkuasukas kuljettaa tänäkin päivänä maallista omaisuuttaan vuodevaatteisiin käärittynä, päällimmäisenä matto tahi peitteentapainen, joka on köytetty nuoralla, ja muinoin on tapa ollut epäilemättä aivan sama. Apollodorus, jonka on täytynyt olla voimakas mies, asteli palatsin portista sisään Egyptin kuningatar olkapäällään yhtä huolettomasti, kuin jos kannettava ei olisi ollut sen painavampi kuin ruukut, kattilat ja vaatteet, jotka tavallisesti köytettiin tällaiseksi kääröksi; ja kun vartiat huusivat häntä pysähtymään, hän luultavasti selitti vievänsä tavaroita jollekin Caesarin henkivartijalle ja tiedusteli, mistä Caesarin luo mentiin.

Caesarin hämmästys oli varmaankin rajaton, kun käärö avattiin ja pikku kuningatar ilmestyi näkyviin, pörröisenä ja hengästyneenä; ja Plutarkhos kertoo, että »tämä näyte Kleopatran rohkeudesta ja nokkeluudesta viehätti häntä suuresti». Voi kuvitella Kleopatran aivan vavahdelleen pidätetystä naurusta seikkailunsa johdosta, ja että Caesarin hämmästys muuttui pian ihailuksi, sillä tämä herkkämielinen roomalainen ihannoi melkein yhtä paljon rohkeita tekoja kuin naisellista kauneutta. He istuivat koko yön yhdessä, Kleopatra kertoen kaikki seikkailunsa sitten kuin hänet oli karkoitettu valtakunnastaan, ja Caesar kuunnellen kasvavalla mielenkiinnolla ja kenties jo heräävän rakkauden tuntein. Jätämme heidät nyt keskustelemaan ja neuvottelemaan, ja sovitamme tähän lyhyen kuvauksen tuon miehen olemuksesta ja luonteesta, joka odotti nyt lähipäiviä todennäköisesti sellaisella kiihkolla, että sitä oli vaikea salata.

V. Gaius JULIUS CAESAR

Caesar oli Egyptin nuoreen ja uskaliaaseen kuningattareen näin tutustuessaan jo vanhanpuoleinen mies. Heinäkuun 12 p. 102 e.Kr. syntyneenä hän oli jo viettänyt 54:nnen syntymäpäivänsä, ja vuodet alkoivat vähitellen näkyä. Nuoruudenajan hämmästyttävät irstailut saattoivat myös jossakin määrin lisätä iän taakkaa, ja vaikka hän oli vielä harvinaisen toimelias ja nerokas, olivat kasvot ryppyiset ja syvien juovien uurtamat, ja lihaksissa oli jo sitä pingottuneisuutta, joka seuraa parhaan miehuudeniän täyteläisyyttä. Siitä huolimatta hän oli säilyttänyt joustavuutensa ja nuorekkuutensa täydellisesti ja vaikutti aina henkilöltä, joka on tietoinen ylemmyydestään ruumiillisenkin toiminnan aloilla. Hän oli hintelä mies ja vastasi olemukseltaan sitä nykyajan Euroopassa kaikkialla yleistä ylimystyyppiä, joka tavallisesti esiintyy juoksijatallien ja polokenttien yhteydessä. Hän näyttää olleen, ja olikin, mainio ratsastaja. Galliassa hänen kerrotaan ratsastaneen hevosella, jonka selkään toiset eivät tohtineet nousta, ja osoittaakseen, kuinka varmasti hän istui, hänellä oli tapana panna kätensä ristiin selän taakse ja hoputtaa hevonen täyteen laukkaan. Olematta suinkaan mikään pieni mies hän ei todennäköisesti painanut enempää kuin noin 60 kiloa; toisissa olosuhteissa häntä olisi voitu erehdyksessä luulla gentlemannijokkeyksi. Hän oli äärimmäisen toimelias soturi, taitava ja notkea miekkailija, kestävä uimari ja mainio voimailija. Taistelussa hän oli osoittautunut urhoolliseksi, ritarilliseksi ja kylmäveriseksi, ja ollessaan nuori upseeri häntä oli pidetty suurena huimapäänä, joka oli aina valmis mihin rohkeutta kysyviin tekoihin hyvänsä. Yhdenkolmattavuotiaana hän oli jo saanut kansalaisseppeleen, sen ajan Victoria-ristin, pelastettuaan erään soturin Mytilenen valtauksessa. Taistelussa hän liikkui avopäin miestensä keskellä, yllyttäen ja rohkaisten heitä esimerkillään; kerrotaan, että hän kerran sieppasi karkuun juoksevaa lipunkantajaa käsipuolesta, pyöräytti miehen ympäri ja huomautti hänen erehtyneen suunnasta, koska vihollinen oli toisaalla.

Kapeat, parrattomat kasvot, terävät, tummat silmät, selvät ja säännölliset piirteet, tarmokas, ilmeeltään hiukan pilkallinen suu, ja kellertävän kalpeahko ihonväri saivat hänet ensi näkemältä vaikuttamaan henkilöltä, joka, ollen luonnostaan urheilija ja maailmanmies, peloton ratsastaja ja taitava soturi, oli nauttinut seikkailurikkaan elämänsä joka hetkestä. Hän oli erittäin hyvin pukeutunut ja huolellisen puhdas, ja harva tukka oli kammattu huolellisesti kauniin ja leveän otsan ympärille. Toga oli koristettu poikkeuksellisen leveällä purppuraraidalla ja reunustettu pitkillä ripsuilla. Hän piti jalokivistä ja maksoi kerran yhdestä ainoasta helmestä, jonka hän lahjoitti myöhemmin eräälle naistuttavalleen, noin 11 milj. markkaa. Sanovathan jotkut hänen valloittaneen Britanniankin vain siksi, että hän oli kuullut sieltä saatavan hienoja helmiä. Hänessä oli näin ollen jotakin keikarimaista, ja käytöksen hieman itserakas ja turhamainen sävy teki sen vaikutuksen, että hän oli tietoinen hyvännäköisyydestään eikä välittänyt salata vähemmän kunniakkaita voittojaan kauniimman sukupuolen ihailijana. Mutta hän ei ollut suinkaan mikään elähtänyt raunio tähän aikaan. Hänen kookas päänsä, läpitunkevat silmänsä ja ilmeen ajoittainen tuimuus saivat sangen pian ymmärtämään, että tuon miellyttävän sävyisyyden takana piili paljon; kaikkien, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, on täytynyt tuntea hänen tahtonsa voima ja luonteensa lujuus siitä huolimatta, etteivät he nähneet häntä katsellessaan muuta kuin siropiirteisen, vanhemmanpuoleisen ylimyksen. Vakoutuneiden kasvojen ilme kuvasti, nähtynä määrätyssä valossa ja määrätyissä tilaisuuksissa, hänen taiteellista sivistyneisyyttään, runollisuuttaan ja mielikuvitusrikkauttaan, mutta ne ominaisuudet, jotka vieras tavallisesti pani merkille hänen kanssaan asiallisesti keskustellessaan, olivat nerokkuus, päättäväisyys ja varsinkin hienot tavat, yhtyneinä sivistyneen henkilön miellyttävään varmuuteen. Hän käyttäytyi aina rauhallisesti ja sirosti, mutta liikkeissä oli tulisuutta ja hillittyä vilkkautta, joka osoitti, että tämä ihanneylimys oli samalla toimelias soturi ja järjestäjä. Ääni oli korkea ja välistä kimeäkin, mutta toisinaan sangen miellyttävä, ja vaikka hän oli mainio puhuja, valitsi hän sanansa aina mitä huolellisimmin, välistä melkeinpä turhantarkasti. Hänen puhetapansa oli sattuvaa ja suorasukaista, ja hänen tarkoitustensa rehellisyyttä ja periaatteiden jaloutta epäilivät vain ne, jotka sattuivat tietämään, miten hänen siveellisen eheytensä laita todellisuudessa oli.

Caesar oli tosiasiallisesti äärimmäisen häikäilemätön mies. En katso voivani yhtyä useimpien historioitsijain mielipiteeseen hänen luonteestaan enkä edes otaksuakaan, että hän oli sankarityyppi, joka eli ja kuoli jalojen ja isänmaallisten periaatteidensa puolesta. Hänessä oli paljon hyvää ja hänellä on kiistämättä se ansio, että hän oli kunnianhimoinen suurmies, joka tahtoi maailman kansoja järjestelmällisesti hallittavan, mutta ryhtyessään sellaisella kiihkolla valloittamaan Egyptin nuoren ja lapsellisen kuningattaren sydäntä hän vaikuttaa minusta mieheltä, joka oli valmis pettämäänkin hänet ja leikittelemään hänen tunteillaan pahan maailman kaikella tunnetulla taidolla ja oveluudella. Hänen maineensa naisten viettelijänä oli niin tunnettu, että hänen soturinsa lauloivat hänen palatessaan Galliasta Roomaan marssilaulua, jossa kansalaisia kehoitettiin piilottamaan vaimonsa häneltä, koska hän tuli muuten kohtelemaan heitä samoin, kuin hän oli kohdellut Gallian kaikkia naisia. »Urbani, servate uxores», kajahteli laulu; »Calvum moechum adducimus».

Hänellä oli vähän kunniantuntoa, vähän korkeita periaatteita, eikä mitään määrättyä uskontoa. Hänen edukseen ei voida siinä suhteessa sanoa muuta kuin että hän oli täysin vapaa teeskentelystä, ei pyrkinyt esiintymään hyveellisenä, eikä koettanut salata syntiensä paljoutta aikalaisiltaan. Nuorena hänen elämänsä oli pahennusta herättävän paheellista ja saastaista, ja hänen elostelijanmaineensa oli niin tunnettu, että hänen ystävänsä Roomassa ällistyivät aivan sanattomiksi, kun hän osoittautui kaikesta huolimatta urhoolliseksi ja kestäväksi soturiksi. Hänen suhteensa Brutuksen äitiin — Brutusta pidettiin hänen poikanaan — osoittaa hänellä olleen lemmenseikkailuja jo poikaiällä. Yhteen aikaan hän eli äärimmäisen naisellisesti, kaikkine asiaankuuluvine joutavuuksineen ja hullutuksineen. Hän tutki joka päivä tuntimääriä pukeutumisen taidon salaisuuksia, ja häntä parfymeerattiin, käherrettiin ja maalattiin kaikkien niiden ohjeiden mukaan, joita ylhäisön turmeltuneimmat nuorukaiset olivat sanelleet. Hänen naismaisuutensa meni jopa niin pitkälle, että ollessaan ystävänsä Nicomedeen, Bithynian kuninkaan, luona vieraisilla, häntä sanottiin pilkaten Bithynian kuningattareksi; eräs Octavius-niminen irvihammas tervehti kerran Roomassa Pompeiusta Rooman kuninkaana ja Caesaria Rooman kuningattarena. Hänen seikkailunsa ystäviensä vaimojen kanssa olivat yhtä lukuisat kuin tunnetutkin. Häneltä ei ollut kukaan hyvännäköinen nainen turvassa, kaikista vähimmän ne, joita hän joutui usein näkemään, asianomaisen miehen tahi miespuolisten sukulaisten ystävänä. Tämän lemmenpalon riehuntaa ei voinut mikään hillitä, eivät edes tärkeät valtiolliset suhteetkaan, kuten voitaneen päätellä siitä, ettei kiihkeä pyrkiminen Pompeiuksen ystävyyteen estänyt häntä ottamasta uhrikseen Pompeiuksen vaimoa Muciaa.

»Hän oli kaikissa ylhäisön avioerojutuissa toinen rikostoveri», kirjoittaa Oman, »ja kun katselemme niiden aviovaimojen luetteloa, joiden nimet liittyvät häneen, voimme vain ihmetellä tilannetta Roomassa, joka salli hänen elää vahingoittumattomana yli keski-iän. On ihme, ettei hän kuollut johonkin pimeään soppeen, tikari kylkiluiden välissä, jo kauan ennen kuin hän täytti kolmekymmentä».

Miehenä, joka huomasi kaikki tilaisuudet ja osasi käyttää niitä hyväkseen, hän edisti naisten hurmaamistaidollaankin omia pyyteitään. Hänen sanotaan olleen yhteen aikaan rakkaussuhteissa Pompeiuksen, Crassuksen ja Gabiniuksen vaimojen kanssa, joiden miehet olivat kaikki hänen puolueensa johtajia. Ja olipa hänellä myöhemmin hyötyä siitäkin kokemuksesta, jonka hän oli saanut käytännössä Rooman nuorista keikareista. Pharsaloksen taistelussa, joka tapahtui vain joitakin viikkoja ennen hänen saapumistaan Egyptiin, hän oli sanonut niille joukoilleen, joiden tuli torjua vastustajan patriisiratsuväen hyökkäys, että sotilaiden piti koettaa suunnata iskunsa ratsastajien kasvoihin, eikä hevosten jalkoihin, kuten tavallisesti.

»Hän otaksui», sanoo Plutarkhos, »että nämä nuoret ylimykset, jotka eivät tienneet paljoakaan taisteluista ja haavoista, vaan tulivat rintamalle nuoruutensa ja kauneutensa kukoistuksessa, tukka pitkänä, pelkäsivät enemmän näitä iskuja eivätkä tahtoneet antautua sekä taistelun vaaroihin että vielä kasvojensakin rumentamiseen. Ja niin kävikin, sillä he kääntyivät ympäri ja peittivät kasvonsa varjellakseen niitä».

Raha-asioissa Caesar oli aivan periaatteeton. Varhaisemmalla iällään hän lainasi suuria summia joka taholta, eikä maksanut juuri milloinkaan velkojaan muuten kuin uusilla lainoilla. Nuorena miehenä hänellä oli jo noin 50 milj. markan suuruiset velat, ja vaikka hän sitten maksoikin ne melkein kaikki Galliasta saamallaan sotasaaliilla, oli hänen elämässään ollut aikoja, jolloin romahdus näytti auttamattomalta. Veloista käytettiin suurin osa korkean aseman ostamiseen Rooman valtiollisessa elämässä ja vaalikustannusten peittämiseen, kun johonkin virkaan oli saatava ehdokas, josta hänellä saattoi olla hyötyä. Hän pääsi kansan suosioon toimeenpanemalla suuria julkisia juhlia; eräässä tilaisuudessa oli kaksikymmentäkaksituhatta henkeä yhtäaikaa aterialla hänen kustannuksellaan. Aedilinä ollessaan hän maksoi kolmesataakaksikymmentä gladiaattorinäytäntöä ja toimeenpani muulloinkin koko elämänsä ajan lukemattomia juhlia ja näytäntöjä, jotka kaikki maksettiin voitettujen vihollisten kärsimyksillä ja kyynelillä.

Hän oli kunnianhimoisimpia miehiä, mitä on konsanaan elämän näyttämöllä esiintynyt. Hänen vallanhimonsa oli kiihkeydessään alusta alkaen luonnoton, eikä hän välittänyt rahtuakaan, millä tavalla rahaa hankittiin ja käytettiin, kunhan se vain edisti hänen suunnitelmiaan. Hän ei voinut sietää ajatusta olla toisena maailman asioissa ja katsoi rajoitetunkin yksinvallan riittämättömäksi. Sivuuttaessaan Alppien yli mennessään erään pienen vuoristokylän hän vastasi sen kurjuudesta tehtyyn huomautukseen, että hänestä olisi mieluisempaa olla siellä ensimmäisenä kuin Roomassa toisena. Toisen kerran hänen nähtiin itkevän Aleksanteri Suuren elämäkertaa lukiessaan, sillä hänestä oli sietämätöntä ajatella, että toinen mies oli valloittanut maailman iällä, jolloin hän itse ei ollut tehnyt vielä mitään sellaista. Tämä väsymätön kunnianhimo ei ilmennyt hänen käytöksestään, eivätkä siitä tienneet muut kuin ne, jotka tunsivat hänet hyvin. Hän oli liian hienostunut, liian hyvin pukeutunut, liian huoliteltu vaikuttaakseen henkilöltä, joka ajatteli alituisesti vain omaa etuaan, ja jonka sydäntä sammuttamattoman kunnianhimon raivottaret aina kalvoivat. »Kun näen hänen tukkansa niin huolellisesti suittuna», sanoi Cicero, »ja huomaan hänen korjailevan sitä yhdellä sormella, en voi kuvitella, että sellaisen miehen päähän pälkähtäisi kääntää Rooman valtio ylösalaisin». Mutta tämä hieno soturi, jonka käytös oli niin hillityn ylimyksellistä ja miellyttävää, saattoi vajota siveellisen turmeltuneisuuden kaikkiin syvyyksiin, niin raha- kuin muissakin asioissa, painaakseen maailman astinlaudakseen. Kun hän ja Catullus olivat Pontifex Maximuksen vaalissa vastaehdokkaina, tarjosi jälkimmäinen hänelle suurta rahasummaa, jos hän kieltäytyisi ehdokkuudesta, mutta Caesar epäsi tarjouksen närkästyneesti ja vastasi, että hän oli päättänyt lainata vielä suuremman summan ostaakseen äänet. Hänellä oli loistavan elämänuransa aikana paljonkin vastustajia, muiden muassa Cicero, joka oli suuresti hänen tiellään. Kärsittyään häntä aikansa Caesar päätti lopulta kukistaa hänet keinolla millä hyvänsä, ja tilanne sattui olemaan sellainen, että se kävi parhaiten päinsä valitsemalla eräs Clodius-niminen nuori lurjus tribuuniksi. Tämä Clodius oli silloin Caesarin vaimon Pompeian rakastaja, jonka diktaattori oli haastanut kanssavastaajaksi vaimoaan vastaan nostamassaan avioerojutussa, mutta koska tämän huonomaineisen nuorukaisen valitseminen oli hänen kunnianhimoisille pyyteilleen eduksi, ryhtyi hän empimättä kannattamaan sitä saavuttaakseen siten omat halpamaiset tarkoituksensa. Tässä on oikeastaan tarpeetonta selostaa, kuinka Clodius oli onnistunut pääsemään naiseksi pukeutuneena erääseen salaiseen ja suljettuun naisten uskonnolliseen juhlaan, jossa Pompeia toimi menojen suorittajana; kuinka hänet tunnettiin ja paljastettiin, ja kuinka hän pelastui kuolemanrangaistuksesta vain siten, etteivät tuomarit tohtineet tuomita häntä, koska hän oli kansan suosikki, eivätkä liioin vapauttaa häntä ylimystön loukkaantumisen pelosta, vaan kirjoittivat päätöksensä niin epäselvästi, ettei kukaan voinut lukea sitä; ja kuinka Pompeian täytyi erota miehestään, joka silloin lausui kuuluisan huomautuksensa, että »Caesarin vaimon täytyi olla kaikkien epäluulojen yläpuolella». Plutarkhos on kaikesta päättäen ilmeisesti aivan oikeassa lausuessaan, että Clodiuksen valitseminen tribuuniksi oli diktaattorin ala-arvoisimpia toimenpiteitä.

Caesarin ensimmäinen vaimo oli nimeltään Cossutia, rikas perijätär, jonka hän oli nainut rahojen takia. Mutta kun hän oli jo aikaisemmin ihastunut Corneliaan, Cinnan tyttäreen, erosi hän Cossutiasta ja solmi avioliiton sydämensä valitun kanssa, josta hän kieltäytyi eroamasta, vaikka itse hirveä Sulla velvoitti hänet tekemään sen valtiollisista syistä. Cornelia kuoli vuonna 68 e.Kr., ja seuraavana vuonna Caesar otti puolisokseen Pompeian, josta olemme juuri kuulleet, lujittaakseen liittoaan Pompeiuksen kanssa, joka oli Pompeian sukulainen.

Caesarin avioliitto Calpurnian kanssa, sen jälkeen kuin hän oli eronnut Pompeiasta, oli jälleen näyte hänen välinpitämättömyydestään valtiollisen elämän siveellistä puolta kohtaan. Calpurnian isä oli Calpurnius Piso, Philodemus epikurolaisen oppilas ja holhokki, mies, jonka runot ja elämäntavat olivat yhtä myrkylliset ja paheelliset kuin hänen koko aikansakin. Caesar teki huonomaineisen appensa heti konsuliksi, mikä sai Caton närkästymään ja panemaan vastalauseen sellaisen menettelyn johdosta. On sietämätöntä, sanoi Cato, että valtakunnan hallitus halvennetaan sellaisilla avioliitoilla, ja että miehet kapuavat korkeimpiin paikkoihin naisten avulla. Caesar meni hiukan sen jälkeen niin pitkälle, että hän ehdotti eroavansa Calpurniasta ja naivansa Pompeiuksen tyttären, jonka oli sitä varten erottava miehestään, Faustus Sallasta, ja että Pompeius ottaisi vaimokseen Octavian, Caesarin sisarentyttären, jonka oli myös erottava miehestään C. Marcelluksesta.

Caesarin käytös oli aina hämmästyttävän välinpitämätöntä ja harkitun kylmää, mikä oli yhtä ilmeistä hänen aikalaisilleen kuin meillekin. Hänen ihmeteltävä taitonsa tuhlata toisten rahoja, hänen täydellinen periaatteiden halveksimisensa ja hänen peittelemätön mieltymyksensä valtiollisiin ja kotoisiin vehkeilyihin viittaavat häikäilemättömyyteen, joka ei voi olla milloinkaan herättämättä rikollisten ainesten ihailua, ja joka vetoaa eräissä tapauksissa sangen voimakkaasti kaikkien rohkeamielisten henkilöiden mielikuvitukseen. Voiko kukaan olla viehättymättä tarinaan hänen käyttäytymisestään Pharmacusan merirosvoja kohtaan? Eräs kilikialainen rosvojoukko, joka oli kuuluisa julmuudestaan ja verenhimostaan, piti häntä siellä vankina kolmekymmentäkahdeksan päivää, jolloin hän kohteli isäntiään koko ajan niin ylimielisesti ja julkeasti, ettei sillä ole historiassa vertaa. Kun he määräsivät lunnaiksi kaksikymmentä talenttia (noin i milj. mk.), nauroi hän heille päin silmiä ja sanoi olevansa vähintään viidenkymmenen arvoinen, minkä summan hän lopulta heille maksoikin. Hän vaati saada olla mukana heidän ajanvietepuuhissaan, pilkkasi heidän raakalaistapojaan ja komensi heitä kuin orjia. Kun hän tahtoi nukkua, käski hän kaikkien olla ehdottomasti hiljaa nuotioidensa ääressä, ja kun hänelle pälkähti päähän, lauloi hän heidän kerallaan, luki heille kurjia latinankielisiä runojaan (hän oli aina huono runoilija) ja haukkui heitä perinpohjin, elleivät he osoittaneet kyllin suurta suosiota. Ja hän sanoi heille ainakin sata kertaa päivässä, että hän hirttäisi heidät kaikki heti vapaaksi päästyään, mille rosvot nauroivat sydämellisesti, kuten onnistuneelle leikkipuheelle ainakin. Mutta kun hän pääsi heidän käsistään maksettuaan lunnaat, kokosi hän viipymättä pienen joukon, hyökkäsi entisten vanginvartioidensa kimppuun, otti heidät melkein kaikki vangiksi ja ristiinnaulitutti jokaisen. Ristiinnaulitseminen on kidutuskuolema, jonka pitkällistä ja hirveätä tuskallisuutta ei meidän päivinämme täysin käsitetä eikä ajatellakaan, kun sen mainintaan on niin totuttu siitä kertovan tunnetuimman tapauksen yhteydessä. Caesar, joka oli kaikesta kylmyydestään huolimatta pohjaltaan hyväluontoinen mies, päätti viime hetkessä armahtaa uhrejaan ja lopettaa heidän tuskansa leikkaamalla jokaiselta rauhallisesti kurkun poikki.

Hän ei ollut suinkaan julma mies. Hänen lempeytensä ja mielensuuruutensa tulivat usein näkyviin. Hän itki, kuten muistettaneen, murhatun vastustajansa Pompeiuksen sinettisormusta katsellessaan, ja Roomaan tultuaan hän käski asettaa kaikki jalustoiltaan kaadetut Pompeiuksen patsaat paikoilleen. Mutta sodassa hän oli usein väkivaltainen ja säälimätön, ja toimeenpani summittaisia verilöylyjä, joita tuskin voitaneen pitää tarpeellisina toimenpiteinä. Uxellodunumissa ja muuallakin silvottiin hänen käskystään tuhansittain vankeja hakkaamalla oikea käsi poikki, ja kun hän surmautti venetien senaatin jäsenet, näyttää hän menetelleen aivan tarpeettoman julmasti. Hänen käytöksensä usipetesläisiä ja tencteriläisiä kohtaan on aina pysyvä hänen sotilaallisen maineensa suurimpana tahrana. Solmittuaan rauhan näiden onnettomien ihmisten kanssa hän hyökkäsi uudelleen heidän kimppuunsa, kun he olivat aseettomat, ja murhasi 430,000 henkeä — miehiä, naisia ja lapsia. Cato ehdotti sen johdosta, että hänet pantaisiin kahleisiin ja luovutettaisiin raakalaisuutensa rangaistukseksi noiden tuhottujen heimojen jäännöksille kokemaan heidän kostoansa.

Kymmenen vuotta kestäneen Gallian sotaretken aikana hän valtasi rynnäköllä 800 kaupunkia, kukisti 300 valtiota, tappoi miljoonan ihmistä ja toimitti toisen miljoonan orjuuteen [niin vanhat kirjailijat kertovat]. Hänen säälimättömyytensä urhoollista Vercingetorixia kohtaan, jonka hän teloitti kuuden vuoden vankeuden jälkeen, näyttää meistä ehkä julmemmalta kuin hänen aikalaisistaan, ja sanottakoon hänen puolustuksekseen, että hän kohteli voitettujen kansojen tyrmistyneitä jäännöksiä oikeamielisesti ja lauhkeasti. Vaikka hänen käytöksensä oli ystävällistä ja kohteliasta, olivat hänen sanansa usein katkeran purevia. Kun eräs Metellus-niminen nuori mies, joka oli siihen aikaan tribuunina, tutkaili itsepintaisesti, oliko Caesar oikeutettu käyttämään valtionvaroja sotiinsa, uhkasi Caesar ottaa hänet hengiltä, jos hän saisi vielä kerran kuulla sellaisia hävyttömyyksiä. »Ja ottakaa huomioon, nuori mies», lopetti hän, »että nämä sanat ovat minulle paljoa vastenmielisemmät sanoa kuin toteuttaa». Hän seurusteli vapaasti kaikenlaisten henkilöiden kanssa ja oli ylhäisyydestään huolimatta tunnettu siitä, että hän kohteli alempisäätyisiä aina ystävällisesti ja hienotunteisesti. Sotaretkillään hän jakoi kaikki rasitukset sotilaidensa kanssa, jotka rakastivat häntä sentähden vilpittömästi siitä huolimatta, että hän oli mitä vaativaisin päällikkö. Hän pani raskaalla työllä ja rasittavilla marsseilla heidän kärsivällisyytensä välistä niin kovalle koetukselle, että he kieltäytyivät tottelemasta. Hän oli tottunut taivaltamaan sotaliikkeitä suorittaessaan ylen pitkiä matkoja päivässä, ja jos joki tuli vastaan, hän heittäytyi empimättä veteen ja ui toiselle rannalle. Marsseilla ollessaan hän nukkui tavallisesti kantotuolissaan tahi vaunujensa pohjalla, ja hänen ruokansa oli mitä yksinkertaisinta. Hän ei ollut totta puhuen milloinkaan herkkusuu; kerrotaan, että hän kerran söi sanaa virkkamatta parsaa, jota oli erehdyksessä lioitettu jonkinlaisessa hajuvedessä oikean kastikkeen asemasta. Myöhempinä vuosinaan hän ei juonut viiniä lainkaan, mihin pidättyväisyyteen sairaalloisuus todennäköisesti pakotti hänet, ja tämä mies, joka oli ollut aikaisemmin tunnettu hurjisteluistaan ja ylellisestä elämästään, oli aikana, jota nyt käsittelemme, kuuluisa kohtuudestaan.

Kun Caesar saapui Aleksandriaan, oli hän juuri saanut suuren voittonsa Pompeiuksesta Pharsaloksessa, ja oli nyt koko roomalaisen maailman ehdoton valtias. Gallian loistavat sotaretket olivat kohottaneet hänet korkeimpaan asemaan tasavallassa, eikä hänellä ollut nyt, kun Pompeius oli kuollut, ketään pystyvää kilpailijaa. Hän liikkui harkitun arvokkaasti ja otaksui — aivan oikein — että kaikkien katseet kohdistuivat häneen. »Hän oli», kuten Mommsen sanoo, »miellyttävällä tavalla tietoinen miehekkäästä kauneudestaan», ja monien loistavien voittojensa ja kaikkien murrettujen esteiden muisteleminen tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hänen hintelä olemuksensa ei vavahdellut enää itkusta, kun hän ajatteli Aleksanteri Suuren saavutuksia, mutta koska hänen sammumaton kunnianhimonsa kannusti häntä yhä käyttämään tilaisuuksia hyväkseen, hän ryhtyi jälleen valloituspuuhiin, tällä kerralla päämääränä viehättävän, kaikkivaltiaan ja satumaisen rikkaan Egyptin kuningattaren mieltymyksen voittaminen.