VIII. KLEOPATRA JA CAESAR ROOMASSA

Caesarin toiminta Egyptistä lähdön jälkeisenä vuotena ei kaipaa tämän kertomuksen tarkoitukseen katsoen yksityiskohtaista selostusta. Lähtien Aleksandriasta luultavasti heinäkuun ensimmäisellä viikolla hän purjehti nopeakulkuisella kaleerilla avomeren poikki Antiokiaan, jonne tuli siten matkaa noin 80 penikulmaa, ja saapui perille joitakin päiviä ennen saman kuun puoliväliä. [Hän on voinut suorittaa matkan suotuisalla tuulella viidessä päivässä tahi lyhyemmässäkin ajassa.] Siellä hän viipyi päivän tahi pari maan asioita järjestellen ja purjehti sitten Efesokseen, jonne oli Antiokiasta meritse noin 96 penikulmaa, päästen perille todennäköisesti heinäkuun kolmannen viikon lopulla. Antiokiassa hän oli kuullut, että Pharnakes, Mithridates Suuren poika, oli lyönyt erään hänen kenraalinsa, Domitius Calvinuksen, ja karkoittanut hänet Pontoksesta, minkä tähden hän näyttää lähettäneen heti kolme legioonaa lyötyjen joukkojen avuksi käskien näiden odottaa häntä koillisessa Galatiassa tahi Kappadokiassa. Oltuaan sitten päivän tahi pari Efesoksessa hän kiiruhti mahdollisimman nopeasti määräämälleen kohtauspaikalle, mukanaan vain noin tuhat ratsumiestä, ja saavuttuaan Zelaan elokuun toisena tahi ehkä hiukan aikaisemmin hän tukahdutti heti kapinan. Galliassa hän oli tehnyt yksinään yli kymmenen penikulman päivämatkoja ja oli saanut raskaasti kuormitetun armeijankin kulkemaan harvinaisen pitkiä päivämatkoja, kuten esimerkiksi silloin, kun hän marssi Roomasta Espanjaan, minkä matkan hän suoritti kahdessakymmenessäseitsemässä päivässä, niin että hän on voinut yhtyä pääarmeijaansa ja ruveta valmistautumaan Zelan taisteluun jo heinäkuun viime päivinä. Musertava tappio, jonka hän tuotti viholliselle heti sen jälkeen, kun hän oli ottanut päällikkyyden, oli teko, josta hänellä oli todellakin syytä ylpeillä. Se kutkuttikin siinä määrin hänen turhamaisuuttaan, että kirjoittaessaan Roomaan eräälle Amantius-nimiselle ystävälleen hän kuvasi sotaretken noilla kolmella kuuluisalla sanalla, Veni, vidi, vici, »Tulin, näin, voitin», mikä osoittaa selvästi, että hän alkoi pitää itseään nopealiikkeisenä, vastustamattomana puolijumalana.

Sieltä hän purjehti sitten vihdoinkin Italiaan ja saapui Roomaan syyskuun lopulla, siis melkein ummelleen vuoden kuluttua Egyptiin tulonsa jälkeen, mutta hän ei viipynyt Roomassa kuin kaksi ja puoli kuukautta. Joulukuun puolivälissä hän lähti Pohjois-Afrikkaan, jossa Cato, Scipio ja toiset Pompeiuksen pakoilevat ystävät olivat perustaneet Numidian kuninkaan Juban avulla tilapäisen hallituksen ja kokoilivat joukkojaan. Saavuttuaan Hadrumetumiin joulukuun 28 p. hän aloitti siekailematta sodan, joka päättyi pian vihollisen täydelliseen tappioon ja tuhoutumiseen Thapsuksen luona huhtikuun 6 p. Pompeiuksen puolueen kuuluisat johtajat Faustus Sulla, Lucius Africanus ja Lucius Julius Caesar teloitettiin; Lucius Manlius Torquatus, Marcus Petrius, Scipio ja Cato tekivät itsemurhan, ja Plutarkhos kertoo, että taistelua seuranneessa verilöylyssä surmattiin noin viisikymmentätuhatta miestä. Palattuaan Roomaan heinäkuun 25 p. 46 e.Kr. Caesar alkoi heti valmistella triumfiaan, joka piti vietettämän seuraavassa kuussa, ja näyttää jo lähettäneen sanan Kleopatralle, joka oli viettänyt hiljaisen vuoden äitinä Aleksandriassa, tulla pienokaisineen Roomaan.

Dion sanoo kuningattaren saapuneen Roomaan vasta triumfin jälkeen, mutta monet nykyiset kirjailijat [varsinkin tohtori Mahaffy] ovat sitä mieltä, että hän tuli pääkaupunkiin ennen sitä. Itse olen taipuvainen otaksumaan, että hän tuli yhtä matkaa prinsessa Arsinoen, eunukki Ganymedeen ja toisten triumfissa kuljetettavien egyptiläisten vankien kanssa, joiden tuomisesta Roomaan Caesar oli todennäköisesti antanut määräyksen jo keväällä Thapsuksen taistelun jälkeen. Triumfin näkeminen ei voinut olla Kleopatralle vastenmielistäkään, sillä hänen oli täytynyt pitää Aleksandriassa sattunutta viime sotaa enemmän roomalais-egyptiläisenä kapinan tukahduttamisena kuin roomalaisten sotana egyptiläisiä vastaan. Caesarin voitiin selittää sotineen ensin hänen ja hänen veljensä Ptolemaios XIV:n puolesta kapinoivaa Achillasta ja Ganymedestä vastaan ja sitten samaa Ptolemaiosta vastaan, joka oli mennyt vihollisen puolelle, niin että Kleopatra ja hänen sankarinsa saattoivat kumpikin juhlia voittoa. Kleopatran sopi siis hyvin olla Arsinoen ja Ganymedeen nöyryytyksen näkijänä, ja läsnäolo tässä tilaisuudessa oli hänestä senkin tähden toivottavaa, koska se tavallaan osoitti, etteivät hän ja hänen maansa olleet kärsineet minkäänlaista tappiota. Caesar taas tahtoi varmaankin hänen olevan saapuvilla sentähden, että Kleopatra saisi nähdä vaikuttavan todistuksen hänen mahdistaan ja nauttimansa suosion suuruudesta. Caesar oli juuri nimitetty kolmannen kerran diktaattoriksi, ja tämä vaali oli epäilemättä saanut hänet tuntemaan asemansa varmaksi ja että nousu yksinvaltiuteen, jossa Kleopatra ja hänen poikansa tulivat näyttelemään oleellista osaa, oli lähellä. Hän alkoi katsoa olevansa arvostelun yläpuolella, ja Pontoksen ja Numidian voitot, jotka hän oli saanut elettyään yhdeksän kuukautta Egyptin hovin kuninkaallisessa ilmapiirissä, olivat vaikuttaneet häneen niin rohkaisevasti, ettei hän epäröinyt esitellä tulevaa puolisoansa jo nyt Rooman kansalle. Hänellä oli vielä paljon tekemistä, ennen kuin he kykenivät nousemaan maailman valtaistuimelle, mutta siitä ei ole epäilystäkään, etteikö hän nyt tahtonut Kleopatran alkavan tehdä itseään tunnetuksi pääkaupungissa, ja niin ollen minusta näyttää hyvin todennäköiseltä, että hän toivoi Kleopatran läsnäolon hänen triumfinsa katselijana kumoavan kaikki sellaiset viittaukset, jotka sisällyttivät Kleopatran siihen Egyptiin, jonka hän oli voittanut, valloitukseen, josta hän aina kerskaili. [Kun Caesar palasi Roomaan, lyötiin hänen kunniakseen raha, jossa oli sanat Aegypto capta.]

Egyptin kuningattaren saapuminen Roomaan oli tapahtuma, joka varmasti herätti yleistä huomiota. Matkatavaroiden paljous, niitä oli tietysti kuormittain, ja lukuisat hälisevät eunukit ja orjat, jotka huolehtivat hänen varusteistaan, kuuluttivat epäilemättä hyvin huomiota herättävästi hänen lähestymisensä. Hänen pikku veljensä, Ptolemaios XV, nyt yhden- tahi kahdentoistavuotias, joka oli pakotettu seuraamaan mukana pelosta, että hän saattaisi noudattaa suvun traditiota ja julistautua maansa ainoaksi hallitsijaksi, lisäsi huomattavasti kuningattaren saapumisen aiheuttamaa hälinää. Mutta se, johon kaikkien katseet uteliaimmin kohdistuivat, oli varmasti Caesarien ja Ptolemaioksien vuoden vanha perillinen, jota hoitajat ja tärkeydestään tietoiset, puuhakkaat hoitajattaret ympäröivät, sillä roomalaiset, jotka tunsivat diktaattorinsa, arvasivat kaikki isyyden. Kleopatra ja hänen seurueensa sijoitettiin Caesarin Tiberin takaisiin puutarhoihin, erääseen Tiberin oikealla rannalla nykyisen Villa Panfilin läheisyydessä olevaan viehättävään huvilaan; ja on otaksuttavissa, että Caesarin laillinen puoliso Calpurnia jäi kaupunkiin jonkun toisen talon valtiattareksi.

Caesarin suhdetta Kleopatraan tähän aikaan ei ole helppo määritellä. Ei ole juuri ajateltavissa, että hän olisi ollut enää häneen syvästi rakastunut, sillä jatkuva kiintymys on hänen kaltaisilleen luonteille sula mahdottomuus. Ollessaan talvella tahi varhain keväällä Pohjois-Afrikassa hän oli suuresti mielistynyt Eunoeen, Mauretanian kuninkaan Bogudin vaimoon ja oli lohduttautunut, Kleopatran joksikin ajaksi menetettyään, tekemällä hänet rakastajattarekseen. Mutta Egyptin kuningattarella oli häneen vieläkin paljon vaikutusvaltaa, ja kun Kleopatra saapui Roomaan, voidaan otaksua, että heidän Aleksandrian palatsissa viettämänsä läheinen yhdyselämä uusiintui Caesarin Tiberin takaisessa huvilassa. Ensimmäinen hurma oli kuitenkin jo ohitse, ja heidän on kummankin täytynyt käsittää, että heidän suhteensa perusta oli nyt verrattavissa kummankin hyötyä tarkoittavaan liikesopimukseen. He eivät olleet vielä julkisesti avioliitossa, mutta molemmilla oli se varma käsitys, että heidän avioliittonsa tunnustettaisiin pian Roomassakin, kuten oli jo käynyt Egyptissä. Otaksun, että Caesar toivotti tuon älykkään, vilkkaan ja kuninkaallisen tytön mitä suurimmalla mielihyvällä tervetulleeksi ja oli onnellinen voidessaan sijoittaa hänet huvilaansa, jonne hän saattoi mennä milloin hyvänsä päivällä ja illalla nauttimaan vieraansa rattoisasta ja virkistävästä seurasta. Heidän pieni poikansakin oli hänelle viehätys ja ilon aihe. Pienokainen oli nyt neljäntoista kuukauden ikäinen, ja hänen Caesarin näköisyytensä, myöhemmin niin silmäänpistävä, oli varmasti jo ilmeinen. Suetonius sanoo pojan olleen suuresti isänsä näköinen, niin että katse, käytöstapa ja varsinkin käynti ilmaisivat selvästi hänen syntyperänpä. Tämä jo nyt huomattavissa oleva yhdennäköisyys ilahdutti varmaankin sangen suuresti Caesaria, joka oli ulkonäöstään ja henkilöllisyydestään niin arka ja ylpeä, ja sen täytyi muodostua hänen ja Kleopatran välille niin pysyväiseksi siteeksi kuin hänen eteenpäin pyrkivälle ja levottomalle luonteelleen oli ylimalkaan mahdollista. Kuningatar taas oli todennäköisesti äärimmäisen onnellinen seurustellessaan suuren diktaattorin kanssa, joka edusti sekä miehuuden että hienostuneisuuden ihannetta. Hänen on täytynyt rakastaa Caesarin nerokkuutta, hänen tahtonsa suurta voimaa ja hänen tarmokkuuttaan, ja vaikka ennenaikainen vanhuus ja sairaalloisuus vaikuttivatkin, ettei hänestä ollut enää hehkuvan rakastajan osaan, piti Kleopatra häntä rakastettavana ystävänä ja aviopuolisona, henkilönä, jonka seurassa vietetyt läheisen tuttavallisuuden hetket lämmittivät häntä ja tekivät hänet onnelliseksi. He sopivat yhteen niin hyvin kuin kaksi kunnianhimoista luonnetta konsanaan voi sopia, ja heidät sitoi sitäpaitsi peruuttamattomasti toisiinsa menneen lemmenpalon muisto, palon, joka ei ollut vieläkään kokonaan sammunut, keskinäisen yhteisymmärryksen synnyttämä myötätunto, maallisten pyyteiden samankaltaisuus ja yhteinen vastuunalaisuus heille syntyneestä lapsesta.

Kleopatran saapuminen Roomaan herätti tietysti pahennusta, johon Caesar tapansa mukaan suhtautui kylmän välinpitämättömästi. Roomalaiset surkuttelivat Calpurniaa, diktaattorin laillista vaimoa, joka oli, mentyään vuonna 59 e.Kr. naimisiin, saanut olla niin paljon yksin, ja heitä hämmästytti ja loukkasi se, että Caesarin puoluelaiset osoittivat kuningattarelle aivan avoimesti kunnioitustaan. Nykyisen käsityksen mukaan oli muka roomalaista ylhäisöä närkästyttänyt se seikka, että sen keskuuteen tuotiin itämaalainen nainen, mutta minä en löydä mitään todisteita, jotka antaisivat tukea tälle käsitykselle. Jokaisen oli päinvastoin täytynyt tietää, ettei Kleopatran suonissa virrannut pisaraakaan egyptiläistä verta, vaan että hän oli rotupuhdas Makedonian kreikkalainen ja hallitsi kaupunkia, joka oli kreikkalaisen sivistyksen keskus. Mutta siitä on kyllä todisteita, etteivät roomalaiset pitäneet hänestä. Cicero kirjoitti halveksivansa häntä, ja Dion kertoo kansan säälineen prinsessa Arsinoea, hänen sisartaan, jonka surkea kohtalo oli Kleopatran ja Caesarin yhteistoiminnan seurauksia. Hänen tulonsa ei nostattanut kuitenkaan niin suurta hälinää, kuin mitä olisi voitu odottaa, sillä hän näyttää käyttäytyneen pääkaupungissa tahdikkaan vaatimattomasti ja välttäneen kaikkea komeilua.

Triumfi, jonka Caesar vietti elokuussa Rooman huvittamiseksi ja omaksi nautinnokseen, kesti neljä päivää. Ensimmäisenä päivänä hän esiintyi kulkueessa Gallian valloittajana ja nousi pimeän tultua soihtujen valossa Kapitoliumille. Vaunujen kahdenpuolen asteli neljäkymmentä elefanttia, soihdunkantajat selässä. Onneton Vercingetorix, jota oli pidetty vankina kuusi pitkää vuotta, teloitettiin tämän vaikuttavan paraadin päätyttyä — julma ja häpeällinen teko kunnioitettavaa vastustajaa kohtaan, joka oli vapaaehtoisesti antautunut Caesarille pelastaakseen heimolaisensa enemmästä rangaistuksesta. Teloitus sinänsä saattoi kyllä johtua siitä, että oli tapana surmata kulkueessa kuljetetut vangit triumfin päättäjäisiksi. Toisena päivänä juhlittiin diktaattorin voittoa Egyptissä, ja prinsessa Arsinoea kuljetettiin kahleissa katujen halki, arvatenkin yhdessä Ganymedeen kanssa. Jälkimmäinen sai luultavasti surmansa näytöksen päätyttyä, mutta edellinen säästettiin ehkäpä kohteliaisuudesta Kleopatran sukua kohtaan. Kulkueessa kannettiin Achillaksen ja Potheinoksen kuvia, joita väkijoukot tervehtivät ivahuudoilla, kun taas eräs vanhaa ja kuuluisaa Niilin jokijumalaa Nilusta esittävä veistos ja Pharoksesta, maailman ihmeestä, tehty luonnos muistuttivat katselijoita sen maan merkityksestä, joka oli nyt Rooman suojeluksen alainen. Sellaisia Afrikan eläimiä, joita ei oltu Roomassa ennen nähty, kuten giraffeja, talutettiin saattueessa, jossa oli paljon muitakin Egyptin ja Etiopian ihmeitä näytteillä kansan kummana. Kolmas päivä oli omistettu Pontoksen valloitukselle ja voittajan edessä kannettiin suurta taulua, johon oli maalattu hänen ylpeä ilmoituksensa Veni, Vidi, Vici. Neljäntenä juhlittiin Pohjois-Afrikassa saatuja voittoja, mutta panemalla näytteille saaliiksi saatuja roomalaisia aseita Caesar teki tämän viimeisen juhlasaattonsa tavallaan loukkaavaksi roomalaisille. Hän oli kyllä ensin koettanut selittää, että vaikka sota olikin käyty Pompeiuksen puolueeseen kuuluneita roomalaisia vastaan, tarkoitti triumfi vain Numidian kuningasta Jubaa, joka oli liittynyt viholliseen, mutta kun kulkueessa nähtiin karkeita pilakuvia Catosta ja muista Caesarin henkilökohtaisista vihollisista, oli loukkaus vielä vakavampi. Katselijoiden on täytynyt aprikoida, oliko tällainen kunnioitettavien roomalaisten pilkkaaminen, joiden ruumiit olivat vielä tuskin kylmenneet haudoissaan, lainkaan soveliasta. Näyttää todellakin siltä, että Caesarin arvostelukyky oli näissä asioissa hieman hämmentynyt tämän sotilaallisesti ja hallinnollisesti menestyksellisen vuoden kuluessa, ja että hän oli alkanut halveksia vastustajiaan, ikäänkuin he eivät olisi voineet olla muuta kuin harhaanjohdettuja narreja. Tässä ilmenee ehkä sama luonteenominaisuus, joka sai hänet Egyptissä empimättä vastaanottamaan jumalallisen aseman ikäänkuin hänelle kuuluvana oikeutena ja pani hänet aina tähtäämään yksinvaltiuteen; eihän sellainen mies, joka pitää itseään olentona, jota kaikkien tulee palvoa, ja vastustajiaan vain pilkanteon esineinä, voi olla täysin normaali.

Eräs seikka osoittaakin jotakuinkin varmasti, ettei Caesar ollutkaan tähän aikaan henkisesti oikein tasapainossa. Hänellä oli ollut jo joitakin vuosia kaatuvatautikohtauksia, ja tämä vaikea tauti alkoi nyt käydä ilmeisemmäksi ja kohtaukset tiheämmiksi. Thapsuksen taistelussa hänen sanotaan saaneen sellaisen kohtauksen ja samoin eräässä toisessakin tilaisuudessa, kun hän parhaillaan suoritti virallisia tehtäviään. Tämmöinen sairaalloisuus on voinut olla suurena syynä hänen kasvavaan suuruudenhulluuteensa, niin että hänen yhä lujittuva uskonsa omaan jumalallisuuteensa on ehkä juuri siten selitettävissä. Lombroso sanoo kaatuvataudin olevan oleellisen tekijän melkein kaikissa tapauksissa, milloin joku uskoo olevansa Jumalan poika tahi jumalallinen sanansaattaja. Akhnaton, muinaisen Egyptin suuri uskonpuhdistaja, poti kaatuvatautia, profeetta Muhammedilla oli samanlaisia kohtauksia ja monella muulla uskonpuhdistajalla samoin. Mitä harhanäkyjä ja ilmestyksiä Caesar näki tämän tautinsa vaikutuksesta, ei osata sanoa, mutta siitä voidaan olla varmoja, että Kleopatra piti niitä selvinä ilmoituksina hänen läheisestä suhteestaan jumaliin ja muistutti häntä aina niitä tulkittaessa sekä hänen jumalallisesta syntyperästään että omasta peritystä jumalallisuudestaan, josta Caesar oli hänen puolisonaan tullut osalliseksi.

Syyskuun lopulla Caesar hämmästytti suuresti roomalaisia eräällä toimenpiteellä, joka ilmaisee jotakuinkin selvästi hänen kantansa tässä asiassa. Hän pyhitti upean temppelin Venus Genetrixille, jumalalliselle esiäidilleen, ja asetti sen marmoriseen pyhättöön Kleopatran patsaan, jonka oli veistänyt viime viikkojen kuluessa kuuluisa roomalainen kuvanveistäjä Archesilaus. [Tämän seikan voi mielestäni katsoa tukevan mielipidettä, että Kleopatra oli ollut Roomassa jo useita viikkoja.] Tämän teon merkitys on jäänyt nykyisiltä historioitsijoilta huomioonottamatta. Asettamalla tähän Venuksen pyhättöön, silloin kun se vihittiin tarkoitukseensa, kuvan Egyptin kuningattaresta, joka oli omassa maassaan Isis-Afroditen edustaja maan päällä, Caesar kuulutti Kleopatran jumalallisuuden ja ilmoitti kansalle, että hänen huvilaansa vierailullaan kunnioittava kuninkaallinen tyttö oli Venus itse lihaksi tulleena. Saamme pian nähdä, kuinka Kleopatra joitakin vuosia myöhemmin meni Antoniusta vastaan Venukseksi pukeutuneena ja kuinka kansa tervehti häntä silloin ja muulloinkin maan päälle tulleena Venuksena. Samoin käy ilmi, että hänen mausoleuminsa oli osa Venus jumalattaren temppeliä. Hänet todettiin sekä tähän aikaan että myöhemminkin eroituksetta Isikseksi, Venus-Hathoriksi ja Venus-Afroditeksi, ja tämä traditio säilyi vielä hänen kuoltuaankin siinä määrin, että toinen hänen kuuluisista helmikorvarenkaistaan pantiin kahtia ja puolikkaat koristivat lopuksi Rooman Pantheonissa ollutta Venuksen patsasta. Tältä ajalta on löydetty rahoja, joissa Kleopatra on kuvattu Afroditeksi, sylissään Caesarion, arvatenkin Eroksena. Caesar kerskaili aina sukunsa suhteesta tähän jumalattareen, ja Kleopatran patsaan asettaminen hänen rakentamaansa uuteen temppeliin on mielestäni tulkittava siten, että hän tahtoi roomalaisten pitävän kuningatarta »nuorena jumalattarena», nimi, jonka kreikkalaiset ja egyptiläiset olivat antaneet Kleopatralle Egyptissä.

Ei ole aivan varmaa, aikoiko Caesar itsekin nähdä Kleopatraa tässä valossa, mutta yhä tihenevät kaatuvatautikohtaukset ja jatkuvat harhanäyt ovat hyvinkin voineet johtaa siihen, niin suuri epäilijä kuin diktaattori oli aikaisemmin ollutkin. Näyttää kuitenkin oikeutetummalta otaksua, että hän koetti vain vaikuttaa suotuisasti kansan mielikuvitukseen valmistellessaan suuren suunnitelmansa toteuttamista, ja että hän antautui asiaansa innostuneena siinä mielessä itsekin jonkinlaiseen itsepetokseen. Hän ei tarkistanut eikä määritellyt näitä mielipiteitään, vaan näyttää ajattelemattoman turhamaisuuden johtamana päätyneen siihen epämääräiseen vakaumukseen, mikä oli kylläkin hänen suuren päämääränsä mukainen, että hän itse oli enemmän kuin ihminen, ja ettei Kleopatrakaan ollut joka suhteessa tavallista kuolevaista lihaa ja verta. Pettihän Aleksanteri Suurikin jossakin määrin itseään, koska hän siitä huolimatta, että hän sanoi itseään Jupiter-Ammonin pojaksi, oli kerran haavoittuessaan valmis huomauttamaan, että hänen suonistaan vuosi tavallista kuolevaista verta. Napoleon Bonapartekin julistautui Egyptissä sotiessaan Jumalan profeetaksi ja kuvaili vielä jälkeenkinpäin, puoleksi leikillään tosin, eräälle ystävälleen, kuinka hän oli nähnyt itsensä näyssä uuden uskonnon perustajana.

Caesarin rakennuttaman uuden temppelin vihkiäisiä, temppelin, joka oli asiallisesti sanoen vain Kleopatralle omistettu pyhättö, vietettiin loistavilla juhlallisuuksilla, jotka näyttävät saaneen pääkaupungin herkkämielisen väestön hullaantumaan innostuksesta. Suuria gladiaattorinäytäntöjä järjestettiin, ja eräällä keinotekoisella järvellä taisteltiin pienoismeritaistelu yleisön huvittamiseksi. Rahvaan enemmistö oli valmis ilman muuta hyväksymään Kleopatran patsaan asettamisen temppeliin, sillä Roomassa oltiin siihen aikaan hyvin mielistyneitä uusiin ja muukalaisiin jumaluuksiin, sekä taivaallisiin että maallisiin. Varsinkin egyptiläisen jumalattaren Isiksen palvonta, johon Kleopatra oli Venuksena niin läheisessä suhteessa, oli saanut lujan jalansijan kansan mielikuvituksessa. Tämän jumalattaren palvonta oli viime vuosina päässyt mitä suurimpaan suosioon Rooman alempien luokkien keskuudessa, ja kun vuonna 58 e.Kr. säädetty laki, joka kielsi muukalaisten temppelien rakentamisen erääseen määrättyyn kaupunginosaan, velvoitti repimään erään Isikselle pyhitetyn temppelin, ei saatu ketään, joka olisi suostunut kajoamaan pyhään rakennukseen. Lucius Paulluksella, konsulilla, ei ollut lopulta muuta neuvoa, kuin kääriä ylös togansa ja ryhtyä repimistyöhön omin käsin. Koko vihkiäistoimitus, jonka Caesar oli varoja säästämättä järjestänyt, onnistui erinomaisesti, ja Kleopatran patsas sai jäädä Ciceron närkästyksestä huolimatta kansan hyväksymänä pysyväisesti Venuksen pyhättöön. Mitään varoja ei säästetty tässä eikä muissakaan tilaisuuksissa kansan suosion voittamiseksi — kerrankin oli kaksikymmentäkaksituhatta henkeä loistoaterialla Caesarin kustannuksella. Tämmöinen kansan liehittely oli siihen aikaan varsin tarpeellinen, sillä vaikka diktaattori olikin nyt todellisuudessa kaikkivaltias ja vaikka hänen valtuuksiensa jatkamisesta kymmeneksi vuodeksi eteenpäin olikin puhetta, ei hänen puolueensa ollut vielä kyllin luja ja yksimielinen. Antonius, Caesarilaisten oikea käsi, oli tähän aikaan herransa kanssa jostakin riideltyään epäsuosiossa, ja hänen sanottiin hautovan kostoa ja olevan valmiin murhaamaan Caesarin. Alkoi ilmetä, ettei Pompeiuksen puolue ollutkaan Pharsaloksesta ja Thapsuksesta huolimatta vielä saanut kuoliniskuaan. Eräät diktaattorin toimenpiteet olivat herättäneet melkoista pahennusta, ja Roomassa oli henkilöitä, jotka käyttivät hyväkseen joka tilaisuutta moittiakseen häntä ja ylistääkseen hänen vihollistaan Catoa, jonka järkyttävä kuolema Thapsuksen taistelun jälkeen ja muiston häpäiseminen äskeisessä triumfissa olivat tehneet niin kiusallisen vaikutuksen. Cicero kirjoitti tästä onnettomasta miehestä ylistävän muistokirjoituksen, johon Caesar vastasi julkaisemalla Anti-Catonsa, joka oli sävyltään katkera ja myrkyllisen vihamielinenkin. Ylhäisön piireissä tehtiin Kleopatrasta kaikenlaisia ilkeämielisiä huomautuksia, ja kun diktaattori vahvisti julkisesti lapsen syntyperän ja oikeutti hänet käyttämään Caesarin nimeä, alettiin kuiskailla, että hänen ja kuningattaren laillinen avioliitto oli milloin hyvänsä odotettavissa.

Valtiolliset riidat olivat Rooman sekavalle väestölle hyvin mielenkiintoisia, ja vaikka Caesarin asema näyttikin täysin lujalta ja järkkymättömältä, oli paljon henkilöitä, jotka olivat aina valmiit nousemaan häntä vastaan. Forumilla kahakoitiin tähän aikaan melkein herkeämättä, ja kaduilla ja julkisilla paikoilla oli alituista levottomuutta huomattavissa. Päivän kysymyksiin kohdistuvat vihjaukset saivat teattereissa osakseen myrskyistä suosiota [kuten esimerkiksi silloin, kun näyttelijä Diphilus viittasi Pompeiukseen sanoilla »Nostra miseria tu es — Magnus» (Cicero)] ja senaatissakin sattui usein yhteentörmäyksiä. Oli oltava kansan mieliksi, ja Caesarin täytyi aina huolehtia, että parvekeyleisö oli tyytyväinen. Onnekseen hän osasi perinpohjin taidon saada huomion kohdistumaan itseensä [käytän Omanin sanoja], ja hänen miellyttävä käytöksensä ja kaunis ja silmäänpistävä olemuksensa tekivät toivotun vaikutuksen kansan mielikuvitukseen. Hänen suhteensa Kleopatraan oli hänelle yleensä vain eduksi Rooman alempien luokkien keskuudessa, jotka olivat tervehtineet häntä karkean leikillisesti Gallian naisten kauhuna; Rooman kirjava väestö ei välittänyt rahtuakaan siitä, että Kleopatra oli muukalainen. Rooman rahvas oli suureksi osaksi kaikkien maailman kansallisuuksien sekoitusta eikä pitänyt lainkaan merkillisenä, sitä, että Caesarin rakastajatar ja todennäköisesti tuleva vaimo oli kreikkalainen. Rooman kaikissa teattereissa saattoi silloin joutua istumaan muukalaisen kuulijakunnan keskelle ja kuulemaan näytelmiä, joita esitettiin (Caesarin kustannuksella) eri kielillä, kuten kreikan, foinikian, hebrean, Syyrian ja espanjan kielillä. Näiden kansankerroksien mielestä Kleopatran on täytynyt olla ihmeellinen nainen, jumalien läheinen sukulainen, joka oli tullut kuuluisasta kaupungista meren takaa heidän oman puolijumalallisen diktaattorinsa seurasta nauttimaan, ja he olivat valmiit kannattamaan häntä valtiollisen tilanteen miellyttävänä ja romanttisena lisätekijänä.

Niistä monista uudistuksista, joita Caesar nyt pani toimeen, oli yksi hänen Egyptissä vierailunsa suoranainen seuraus. Ajanlaskun säännöttömyyksistä oli ollut paljon haittaa, ja diktaattori päätti nyt, todennäköisesti Egyptin kuningattaren ehdotuksesta, kutsua Roomaan Kleopatran tähtientutkijoita laatimaan uutta ajanlaskujärjestelmää, jonka piti perustua Eudoksoksen egyptiläiseen kalenteriin. Sosigenes oli siihen aikaan Aleksandrian kuuluisin tähtientutkija, ja Caesar kääntyi nyt, ehkä Kleopatran neuvosta, hänen puoleensa. Hyvin huolellisten laskelmien perusteella päätettiin pidentää vuosi 46 e.Kr. viisitoista kuukautta eli 445 päivää käsittäväksi, niin että nimellinen päivä tuli vastaamaan todellisuutta. Niin sanottu Juliaaninen kalenteri, johon meidän nykyinen ajanlaskumme perustuu, syntyi siten, ja on mielenkiintoista ajatella, että tästä aivan uudesta kuukausijaosta, jota nyt käytetään koko maailmassa, saamme kiittää Kleopatraa.

Caesarin mielestä olivat tähän aikaan hänen suunnitelmansa idän valloittamiseksi etualalla. Vuonna 65 e.Kr. oli Pompeius tuonut Roomaan paljon yksityiskohtaisia tietoja itään vievästä maatiestä. Tämä tie lähti Mustanmeren rannalta Phasiksesta, nousi samannimistä jokea ylös lähteille saakka Iberiaan, oikaisi poikkimaisin Cyruksen (Kur) laaksoon ja päätyi Kaspian mereen, jatkuen sen toiselta puolelta Oxus jokea ylös, joka virtasi siihen aikaan Kaspian mereen, sen latvoille ja sitten Kashmirin kautta Indiaan. Roomassa on täytynyt olla jonkin verran puhetta sotajoukon viemisestä tätä tietä myöten itään, ja kuten olemme nähneet näyttää Caesar Egyptissä ollessaan pohtineen kysymystä viedä Rooman sotajoukot sinne Egyptin suurta kauppatietä. Mutta vaikka jälkimmäisen tien on täytynytkin näyttää hänestä huomioonottaen kaikki asianhaarat sangen sopivalta lisävoimien kuljettamiseen, tuntuu hän pitäneen Aasian poikki vievää maatietä ensi valloitusretkelleen edullisempana. Tämän tien sulkivat partialaiset, ja Caesar ilmoitti nyt aikovansa ryhtyä sotimaan tätä kansaa vastaan. Ei ole mitään todistamassa hänen halunneen seurata Aleksanteri Suuren jälkiä Partian toiselle puolelle Indiaan, mutta minä olen sitä mieltä, että niin oli asia. Hän oli tutkinut Aleksanteri Suuren saavutuksia ja sanonut julkisesti, että hänen mielensä paloi samanlaisiin. Hänen oli täytynyt kuulla Pompeiukselta Indiaan johtavasta maatiestä, johon roomalaiset olivat tutustuneet Mithridateen sodan aikana. Hän rakasti harvinaisella kiihkolla etäisiä valloitus- ja tutkimusretkiä. Hän oli ollut joitakin kuukausia tutkimassa olosuhteita Egyptissä — maassa, jossa siihen aikaan yleisesti puhuttiin Indiasta ja Idän uudesta kauppatiestä. Ja hän oli heti Egyptistä palattuaan alkanut valmistella sotaretkeä sitä ainoata kansaa vastaan, joka sulki maatien itään. Tunnetusta maailmasta oli vain köyhä Germaania saattamatta Rooman valtikan alaiseksi. Indiassa olivat ennenkuulumattomien rikkauksien mahdollisuudet tarjona. Ja Kleopatra yritti lopulta itsekin päästä noihin kaukaisiin maihin. Näiden seikkojen nojalla minusta näyttää se johtopäätös selvältä, että Caesarin aikeet Partian suhteen olivat vain jo päätetyn Idän valloituksen valmisteluja. Noiden etäisten maiden rikkaudet olivat jo yleisenä puheenaiheena, ja Roomaan alkoi jo tähän aikaan virrata Indian kauppatavaroita, kuten timantteja, jalokiviä, silkkiä, mausteita ja hajuaineita, siinä määrin, että niitä myötiin siellä vuosittain Pliniuksen jonkin verran liioitellun laskelman mukaan noin 760 miljoonan markan arvosta. [Plinius kertoo, että Indiaan vietiin vuosittain noin 76 miljoonaa markkaa maksuksi tavaroista, joista jälleenmyytäessä saatiin noin sadankertainen hinta.] Olisiko Caesar, maailman suurin tuhlari ja ahnain ryöstäjä, voinut vastustaa kiusausta yrittää saada haltuunsa Partian takaista saalista? Hän ei puhunut näistä suunnitelmista mitään, mutta saattaa silti olettaa, että tämmöiset ajatukset täyttivät nyt kokonaan hänen mielensä ja olivat pääasiallisena aiheena hänen keskusteluissaan seikkailunhaluisen Kleopatran, Idän porttia kaitsevan kuningattaren kanssa, joka lähetti sittemmin Caesarin pojankin Intiaan, kuten saamme nähdä. Napoleonkin puhui sangen vähän suunnittelemastaan hyökkäyksestä Indiaan, kun hän valloitti Egyptin vuonna 1798, mutta asia oli siitä huolimatta ylinnä hänen mielessään. Egypti ja Partia olivat yhdessä perustus, johon kaikkien Idän valloittamista tarkoittavien yritysten täytyi pohjautua; Egypti meritien ja Partia maatien herrana. Onko meidän todellakin otaksuttava, että Caesar tuhlasi aikaansa Egyptissä, vai tutkiko hän sittenkin tätä samaa kysymystä, joka nyt sai hänet kohdistamaan huomionsa Partiaan? Kleopatran osamiehenä hän oli saanut haltuunsa toisen Indian teistä, ja ellei hän oivaltanut omalla suurella mielikuvituksellaan saaliinsa täyttä arvoa, on Aleksandrian kauppiaiden täytynyt saada hänet käsittämään se, sillä tämän itään vievän meritien merkityksestä on oltu tietoisia aina sen löytämisestä saakka. Venetsialainen Sanuto todisteli aikoinaan hengenheimolaisilleen, mikä merkitys Niilin laakson valloittamisella oli Indiaan nähden. Kreivi Daru sanoi, että Egyptin omistaminen merkitsi Indian avaamista. Leibnitz esitti Ranskan Ludvig XIV:lle, että Egyptin valtaaminen johtaisi Indiaan vievän valtatien herruuteen, ja Choiseulin herttua sanoi samat sanat Ludvig XV:lle. Napoleon selittää Muistelmissaan, että hänen tarkoituksensa oli Egyptiin hyökätessään viedä 60,000 miestä käsittävä armeija Indiaan, ja nyt pitää Englanti Niilin laaksoa hallussaan kaukaisten alusmaidensa porttina. Näiden poimintojen lisäksi voimme vielä mainita, ettei siitä ole kauan, kun näimme Venäjän koettavan laajentaa valtaansa Pohjois-Persiaan ja Afganistaniin, jossa muinaiset partialaiset kerran isännöivät, ollakseen valmis toimimaan, kun Englannin valta Indiassa heikkenisi. Suunnitteliko Caesar nyt kaikki hermonsa äärimmilleen pinnistäen siis vain näiden kahden itään johtavan portin valloittamista, vai tunkeutuiko hänen katseensa niiden takana oleviin rikkaisiin valtakuntiin? Voin nähdä hänen kävelevän Kleopatran keralla Tiberin takaisen huvilansa puutarhoissa, aivan samoin kuin Napoleon asteli Passerianon puistoissa, »ilmaisten tiheillä huudahduksilla rajattoman kunnianhimonsa synnyttämiä jättiläismietteitä», kuten Lacroix kertoo ranskalaisesta valloittajasta.

Nämä unelmat keskeytyivät kuitenkin hyvin äkkiä, kun Espanjasta saapui hälyyttävä uutinen, että Pompeiuksen puoluelaiset olivat keränneet sinne joukkonsa. Caesarin täytyi nyt kohdistaa huomionsa sille maailman kulmalle. Hän lähti talvella 46 e.Kr. samoamaan lounaaseen, harmissaan viivytyksestä, jonka tämä uusi sotaretki aiheutti hänen suurille suunnitelmilleen. Hänellä ei ollut nyt halua ryhtyä minkäänlaiseen valtiolliseen taisteluun Roomassa vastapuolueen musertamiseksi, minkä tähden hän järjesti ennen lähtöään siten, että hänet piti valittaman yksin konsuliksi seuraavaksi vuodeksi ja samalla myös diktaattoriksi, toimenpide, joka takasi hänelle ehdottoman itsevaltiuden. Matkaltaan Espanjaan hän lähetti lähetystön Roomaan, kahdeksan valittua praefecti urbi, joilla oli täydet valtuudet toimia hänen nimessään, ja perusti siten jonkunlaisen ministeriöhallituksen, joka oli kaikessa senaatin ja kansan yläpuolella, varmistaen valtiollisen tilanteen tällä tavalla itselleen edulliseksi. Tästä häikäilemättömästä kaappauksesta nousi tietysti suuri huuto, mutta Caesar oli liiaksi syventynyt suuriin suunnitelmiinsa ja liiaksi kiukustunut Espanjan sotaretken aiheuttamasta keskeytyksestä kunnianhimonsa suuren päämaalin saavuttamisessa välittääkseen paljoakaan valtiollisten vastustajiensa loukatuista tunteista.

Espanjassa liikehtivää vihollista johtivat Pompeius Suuren molemmat pojat, mutta heidät lyötiin perinpohjin maaliskuun 17 p. 45 e.Kr. Mundan taistelussa, jossa he menettivät noin kolmekymmentätuhatta miestä. Vanhempi, Gnaeus Pompeius, jonka sanottiin olleen kerran Kleopatran kosijoita, sai surmansa taistelun jälkeen, mutta nuorempi, Sextus, pääsi pakoon. Caesar palasi Roomaan. Antonius, jonka kanssa hän oli sopinut, oli kaupungin ulkopuolella häntä vastassa, ja triumfi pidettiin alkukesällä. Sillä Caesar taas loukkasi lukuisia henkilöitä, koska hän oli saanut voittonsa omista maanmiehistään, joiden tappioon olisi pitänyt suhtautua vain hiljaisella mielihyvällä. Pharsalosta Caesar ei ollut juhlinut triumfilla, koska roomalaiset olivat taistelleet siellä roomalaisia vastaan, vaan oli näyttänyt olevan, kuten Plutarkhos sanoo, »pikemmin häpeissään koko jutusta kuin odottavan siitä kunniaa». Mutta nyt hän oli tullut siihen käsitykseen, että hän itse oli Rooma, ja että hänen vihollisensa olivat aseissa valtiota vastaan eivätkä vain hänen puolueensa vastustajia.

Tietoisena siitä, että Pompeiuksen kannattajat oli vihdoinkin lannistettu, Caesar päätti nyt koettaa lepyttää vihamielisyyttä, joka kohdistui häneen sortuneen puolueen ystävien taholta, ja asetutti siinä mielessä Pompeius Suuren patsaat, jotka oli poistettu, takaisin jalustoilleen, ja mikä vielä enemmän, armahti useita Pompeiuksen puolueen johtajia, kuten Brutuksen ja Cassiuksen, jotka olivat sitten mukana häntä murhaamassa, ja antoi heille virkojakin. Sen tehtyään hän ryhtyi valmistelemaan sotaretkeään itään ja siinä ohella toimeenpanemaan monia hallinnollisia uudistuksia, joita kypsyi hänen aina työskentelevissä aivoissaan. Hän näyttää tällöin asuneen enimmäkseen siinä talossa, jossa hänen vaimonsa emännöi, mutta voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö hän ollut alituinen vieras sillantakaisessa huvilassaan ja viettänyt kaikkia niukkoja joutohetkiään siellä Kleopatran luona, joka viipyi Roomassa hänen kuolemaansa saakka.