XVI. ANTONIUKSEN VALLAN HEIKENTYMINEN

Efesos oli lähellä Caystrus-joen suuta jonkin matkaa Smyrnasta etelään Messogis-vuorten juurella Samoksen kohdalla. Ateena oli suoraan vastapäätä meren toisella puolella, koska Efesos oli lähellä Lyydian ja Carian rajaa Vähän-Aasian rannikolla, ja Italian uhkaavat rannikot jäivät kauas Kreikan niemimaan taakse. Lienee tarpeetonta muistuttaa lukijalle, että Efesos oli kuuluisa temppelistään, joka oli pyhitetty efesolaisten Dianalle. Se oli tehty valkoisesta marmorista ja sypressi- ja seetripuusta ja oli koristettu runsaasti kullalla.

Monet kuvapatsaat koristivat sen pylväitä, ja sen seinillä oli monia kuuluisia maalauksia joukossa Aleksanteri Suuren muotokuvakin. Dianaa palvottiin Artemiin nimellä ja usein Venuksenakin, jonka kanssa Kleopatra sanoi olevansa yhtä.

Sinne Antonius ja Kleopatra alkoivat kerätä joukkojaan, ja tästä vanhasta kaupungista tuli pian maailman suurin sotilaallinen keskus. Kleopatra oli tuonut Egyptistä kaksisataa laivaa käsittävän voimakkaan laivaston, maajoukkoja, merimiehiä, työmiehiä ja orjia. Hän oli ottanut rahastostaan 20,000 talenttia (noin 1,200 milj. markkaa) ja oli sitäpaitsi tuonut suuret määrät viljaa, ravintoaineita, vaatteita, aseita ja sotatarpeita. Syyriasta, Armeeniasta ja Pontoksesta saapui päivittäin aluksia, jotka toivat uusia varastoja entisten lisäksi, ja Antoniuksen oma laivasto, joka käsitti monta sataa sota- ja kuljetuslaivaa, järjestäytyi nopeasti valmiiksi joen suulle. Kaupungin kadut kumahtelivat yötä päivää aseistettujen miesten askeleista, kun idän kuninkaat ja ruhtinaat saapuivat armeijoineen kokoontumispaikalle. Bocchus, Mauretanian kuningas; Tarcondimotus, Ylä-Kilikian hallitsija; Arhelaus, Kappadokian kuningas; Philadelphus, Paphlagonian kuningas; Mithridates, Commagenen kuningas; Sadalas ja Rhoemetalces, Trakian kuninkaat; Amyntas, Galatian kuningas, ja monet muut mahtavat ruhtinaat noudattivat aseisiin kutsua ja kiiruhtivat tarjoamaan palvelustaan Antoniukselle ja hänen kuningattarelleen.

Ei voi olla kysymättä, mahtoivatko nämä mahtavat miehet olla oikein selvillä, minkä puolesta he olivat lähdössä sotimaan. He kokoontuivat nyt sen miehen lipun alle, jonka vallassa heidän maansa olivat olleet täydellisesti monta vuotta, ja joka oli hallinnut heitä lempeällä ja kevyellä kädellä. He saivat kiittää häntä paljosta — joissakin tapauksissa valtaistuimistaankin, ja jos hänet nyt voitettaisiin, sortuisivat he todennäköisesti hänen kerallaan. Voitto näytti kuitenkin varmalta, koska Antoniuksella oli niin suuri ja hyvin varustettu armeija tukenaan, minkätähden kukin ajatteli, että heidän antamansa apu kantaisi runsaan hedelmän, ja että palkinto tulisi olemaan suuri. Antonius selitti tietysti, vaikka ehkä hiukan väkinäisesti, taistelevansa jossakin määrin Rooman tasavallan puolesta vapauttaakseen valtakunnan yksinvaltiaan hallitsijan sorrosta ja palauttaakseen olot ennalleen. Hän ei ollut niin hullu, että hän olisi myöntänyt havittelevansa valtaistuinta — Julius Caesar oli murhattu juuri sentähden, ja se olisi vienyt häneltäkin paljon kannattajia Roomassa. Hänellä oli vielä paljon ystäviä pääkaupungissa, miehiä, jotka vihasivat vastenmielistä Octavianusta ja ihailivat Antoniuksen rehtiä ja miehekästä luonnetta. Ja eräs sangen vaikutusvaltainen ryhmä kannatti häntä sitäpaitsi suuren diktaattorin muiston takia, sillä häntä pidettiin Caesarionin holhoojana, Caesarin pojan, jonka oikeudet olivat tälle ryhmälle sydämenasia. Julius Caesarin testamentista oli kierrellyt eräs huhu, josta olemme jo kuulleet. Sanottiin nimittäin, ettei asiakirja, jossa Octavianus määrättiin perilliseksi, ollutkaan diktaattorin viimeinen testamentti, vaan että hän oli tehnyt myöhemmin Kleopatran pojan Caesarionin hyväksi toisen, jonka omaiset, luultavasti Calpurnia, olivat hävittäneet. Antonius taisteli siten monen roomalaisen ystävänsä mielestä siinä tarkoituksessa, että hän tahtoi toteuttaa diktaattorin toivomukset ja kukistaa vallananastaja Octavianuksen. Näinkö Antonius esitti asian alaisilleen ruhtinaille? Antonius oli joka tapauksessa tunnustanut Caesarionin oikeuden tähän suureen perintöön, ja Dion Cassius sanoo lopullisena mielipiteenään, että juuri se oli sodan todellinen syy.

Minusta näyttää, etteivät historioitsijat ole täysin tunnustaneet tätä, mutta onhan ilmeistä, että tilanne olisi käynyt Antoniukselle Efesoksessa melkein mahdottomaksi ilman sellaista syytä kuin Caesarionin oikeuksien puoltaminen. Idässä oli kaikille selvää, että hän toimi nyt yhdessä Egyptin ja Kleopatran kanssa, ja kaikki tiesivät, että kuningatar oli nyt hänen laillinen vaimonsa. Samoin oltiin varmoja, että hän veisi Kleopatran mukanaan Roomaan, jos hän voittaisi sodan. Samalla hän kuitenkin kielsi aikovansa perustaa Roomaan sellaista yksinvaltaa, kuin mitä diktaattori oli suunnitellut, ja puhui sangen paljon kaikenlaista turhanpäiväistä tasavallan uudistamisesta. Asiain näin ollen ei ollut varmastikaan muuta kuin yksi keino saada näiden ristiriitaisten pyyteiden peitteeksi päämäärä, johon kaikki hänen kannattajansa olisivat tyytyväiset sekä Roomassa että idässä, ja joka kelpaisi sodan syyksi, nimittäin että hän julistaisi päättäneensä asettaa diktaattorin pojan Caesarionin isänsä istuimelle ja karkoittaa väärän perillisen, Octavianuksen. Hän itse olisi pojan holhooja ja toimisi ainakin Italiassa tasavaltaiseen suuntaan. Hänen vaimonaan Kleopatra riisuisi kruununsa Italiassa ollessaan, mutta ottaisi sen jälleen esille omille alueilleen palattuaan, aivan niin kuin Julius Caesar oli ehdottanut vähää ennen kuolemaansa. Tietysti pääteltiin, että Rooman valtaistuinta tultaisiin lopulta tarjoamaan hänelle, ja että hän luovuttaisi sen vuorostaan Caesarionille, perustaen siten dynastian, joka oli jumalallisen Juliuksen verta, mutta siitä vaiettiin visusti. Ellei Caesarionista ja hänen asiastaan olisi tehty casus belli, sodan syytä, ei Antoniusta olisi todennäköisesti paljoakaan kannatettu Roomassa; ja olisiko kukaan kärsinyt Kleopatran ja hänen egyptiläistensä aseellista läsnäoloa minkään muun takia, kuin että hän oli Caesarionin äiti ja holhoojan puoliso? Mitä Antonius olisi esittänyt sodan syyksi, ellei Caesarionia olisi ollut? Kysymykseen on hyvin vaikea vastata. Hän olisi taistellut kukistaakseen Octavianuksen, joka olisi ollut siinä tapauksessa Caesarin laillinen ja ainoa perillinen. Hän olisi tuonut Kleopatran Rooman valtiolliseen elämään, ilmeisenä päämaalina Rooman valtaistuin, ottanut juuri saman askeleen, joka koitui Caesarin turmioksi; ja hän olisi tarjonnut Kleopatran kuningasmielistä maailmankatsomusta Octavianuksen tasavaltalaisen mielen vastineeksi, ei minään sellaisena, joka olisi ollut olosuhteisiin nähden soveliain, vaan katsantokantana, joka oli sinänsä hänelle mieluinen. Hänen ilmeinen nöyryytensä Kleopatraa kohtaan ja se tapa, jolla tämä sekaantui hänen hallitsijantehtäviinsä, herättivät varmaankin paljon pahennusta Roomassa ja Efesoksessa, eikä niitä olisi konsanaan kärsittykään, ellei olisi aina painostettu, että kuningatar oli Julius Caesarin leski ja Caesarionin äiti.

Kaupunkiin virtaavissa armeijoissa oli sotureita melkeinpä kaikista kansallisuuksista. Yhdeksäntoista roomalaista legioonaa, rykmenttejä Galliasta ja Germaniasta, maurilaisia, egyptiläisiä, sudanilaisia ja arabialaisia joukkoja, beduinisotureita, villejä paimentolaisia Meediasta, sitkeitä armeenialaisia, kreikkalaisia, juutalaisia ja syyrialaisia, ja raakoja raivotapppelijoita Mustan meren rannoilta. Kaduilla tunkeili kaikenpukuisia miehiä, joilla oli mitä erilaisimpia aseita, ja jotka puhuivat satoja eri kieliä. Maailman historiassa ei oltu todennäköisesti konsanaan nähty niin monta eri kansallisuutta yhteen paikkaan koottuina, ja Kleopatran sydän on varmaankin ollut halkeamaisillaan ylpeydestä sen tietoisuuden johdosta, että tämä suuri liikekannallepano oli todellisuudessa toimeenpantu hänen tähtensä. Oli totta, että he olivat saapuneet Antoniuksen käskyä noudattaen, mutta hänen puolestaan taistelemaan. He olivat tulleet hänen kunniaansa puolustamaan ja asettamaan hänet maailman valtaistuimelle. Heidän miekka- ja keihäsmetsänsä oli nyt toteuttava niinä iltoina lähes kuusitoista vuotta sitten syntyneet haaveet, jolloin hän, Egyptin pieni ja vallaton kuningatar, lepäsi Rooman vanhan mahtajan sylissä. Noina kauan sitten menneinä päivinä hän taisteli pienen maansa ja sukunsa itsenäisyyden puolesta; nyt hän oli kuningatar, jonka alueet olivat paljoa laajemmat, kuin mitä mahtavinkaan faarao konsanaan hallinnut, ja joka oli pian näkevä sukunsa nousevan ennen saavuttamattomiin korkeuksiin. Hänellä oli tähän aikaan tapana käyttää puheensa vahvistuksena seuraavia sanoja: »Niin totta kuin minä kerran istun tuomarina Kapitoliumissa», ja näytellessään korskeasti osaansa Efesoksessa hänen on täytynyt tuntea, että tuo suuri päivä oli sangen lähellä.

Keväällä 32 e.Kr. saapui noin neljäsataa roomalaista senaattoria Antoniuksen päämajaan. He kertoivat, että Octavianus oli, syytettyään Antoniusta senaatissa, kehoittanut kaikkia, jotka olivat hänen kilpailijansa puolella, poistumaan kaupungista, minkä johdosta he olivat heti lähteneet Efesokseen. Roomaan oli jäänyt noin seitsemän- tahi kahdeksansataa senaattoria, jotka joko kannattivat Octavianusta tahi olivat puolueettomia. Sotaa ei oltu vielä julistettu, mutta sehän ei näyttänyt olevan enää tarpeellistakaan.

Senaattorien saapumisesta oli seurauksena, että leirissä vallinnut sopu häiriintyi. Kleopatran valta ja mahtavuus närkästytti vastatulleita, joille tilanne oli tavallaan paljastus. He eivät olleet ajatelleet, että Kleopatra otti henkilökohtaisesti osaa sodan valmisteluihin, ja monet heistä tulivat pian siihen vakaumukseen, ettei Antonius ollut idän yksinvaltiaana ja Kleopatran puolisona oikea mies palauttamaan tasavaltalaista hallitusmuotoa Roomaan. Ei kestänyt kauan, ennenkuin toiset alkoivat osoittaa vastenmielisyyttään kuningatarta kohtaan ja viittailla, että hänen oli parasta siirtyä ainakin toistaiseksi taustalle. Heidän joukossaan oli eräs vanha soturi, Gnaeus Domitius Ahenobarbus, erään vanhan tasavaltalaisen perheen päämies, joka ei tunnustanut milloinkaan Kleopatran oikeutta siihen ylemmyyteen, jonka hän oli omaksunut, eikä puhutellut häntä milloinkaan muuksi kuin Kleopatraksi. Tämä mies sanoi lopulta Antoniukselle aivan kursailematta, että Kleopatra oli lähetettävä Egyptiin sodan päättymistä odottamaan. Hän näyttää korostaneen, että kuningattaren läsnäolo päämajassa antoi kaikesta erheellisen käsityksen ja oli omiaan riistämään Antoniukselta monen roomalaisen ystävän kannatuksen, ja ehkä mainitsi, että kuningattaren oli poistuttava poikansakin edun takia, jonka oikeudet vain harvat kielsivät. Oivaltaen neuvon järkevyyden Antonius käski Kleopatran palata Aleksandriaan, mutta Kleopatran kerrotaan suuresti hätääntyneenä lahjoneen Publius Canidiuksen, erään Antoniuksen uskotuimman neuvonantajan, puhumaan hänen puolestaan, minkä tämä tekikin sillä seurauksella, että Domitius Ahenobarbuksen ehdotus hylättiin ja Kleopatra jäi päämajaan. Publius Canidius oli osoittanut Antoniukselle, että Egyptin laivasto taistelisi paljoa paremmin kuningattarensa läsnäollessa, ja että Egyptistä saataisiin rahaa paljoa helpommin, jos siellä uskottiin hänen tarvitsevan sitä. »Enkä sitäpaitsi näe», jatkoi hän, »kuka näistä tänne tulleista kuninkaista on häntä viisaampi, sillä hän on hallinnut kauan aikaa yksin laajaa valtakuntaa ja on oppinut seurassasi käsittelemään suuria asioita».

Kuningattaren jääminen Efesokseen ja hänen sekaantumisensa sodan valmisteluihin aiheutti niin suuria erimielisyyksiä, että senaattorit alkoivat jakautua kahteen vastakkaiseen puolueeseen. Toiset kannattivat Antoniuksen suunnitelmia, mutta toiset tahtoivat sovintoa Octavianuksen kanssa, jotta Rooman politiikka säästyisi Kleopatran häiritsevältä vaikutukselta. Hänen on täytynyt olla äärimmäisen kiukustunut saadessaan kuulla näiden rauhantekijöiden ponnistuksista. Pitikö kaikkien hänen toiveidensa pirstoutua vain sentähden, että muukalaisen hallitsijan sekaantuminen tasavaltalaiseen politiikkaan oli joillekin itsepäisille senaattoreille vastenmielistä? Hän ei luottanut enää Antoniukseenkaan, sillä hänestä näytti ilmeiseltä, että Antonius ajoi todellisuudessa vain omia pyyteitään ja oli valmis työntämään hänet taustalle, heti kuin omat edut joutuivat vaaraan. Hän se oli asettanut Antoniukselle päämaalin, mihin pyrkiä, osoittanut, mitä hänen oli tehtävä, yllyttänyt hänet sotaan ja rahoittanut suurimmaksi osaksi koko tämän tekeillä olevan suuryrityksen, ja kuitenkin oli Antonius vielä yhdennellätoista hetkelläkin taipuvainen kallistamaan korvansa niille, jotka kehoittivat häntä ryhtymään rauhanneuvotteluihin. Siitä ei ollut kauan, kun hän oli ilmoittanut Octavianukselle olevansa valmis laskemaan aseensa, jos Octavianus teki samoin. Kleopatra oli todennäköisesti pitänyt sitä vain diplomaattisena toimenpiteenä kansan suosion saamiseksi, mutta nyt hän näyttää epäilleen vakavasti Antoniuksen halua ryhtyä tähän sotaan ja kysyneen itseltään, eikö Antonius sentään mahtanut pitää rauhaa ja huoletonta toimettomuutta paljoa parempana saadakseen juoda ja huvitella mukavuutta rakastavan sydämensä kyllältä. Sota oli kuitenkin välttämätön, jos hän tahtoi nähdä suunnitelmiensa toteutuvan ja saattaa poikansa oikeuksiinsa. Ellei Octavianusta kukistettaisi, ei hän voisi tuntea itseään hetkeäkään turvalliseksi, ja hän kaipasi koko sydämestään päästä turvalliseen satamaan näiden myrskyisten ja raskaiden vuosien jälkeen.

Rauhan syntymisen estäminen näyttää nyt olleen hänelle kaikki kaikessa, ja ajaakseen tahtonsa perille hän päätti koettaa vielä kerran. Ottaen avukseen kaiken viehätysvoimansa hän alkoi suostutella Antoniusta hylkäämään Octavian julkisesti, mikä olisi ollut sellainen loukkaus Octavianukselle, ettei sovinto olisi voinut tulla enää kysymykseenkään. Mutta kun rauhanpuolue sai kuulla tästä hankkeesta, vaati se heti Antoniusta sopimaan Octavian kanssa, ja kumpikin puolue näyttää nyt käyneen hänen, miesparan, kimppuun niin kiihkeästi ja kiusanneen häntä siinä määrin, että hänen on täytynyt olla lopulta sydämen pohjasta kyllästynyt koko asiaan. Kleopatran puheet vaikuttivat kuitenkin sen verran, että hän päätti edetä Kreikkaan, siis askeleen lähemmäksi vastustajaansa. Huhtikuun lopulla hän purjehti Efesoksesta Samokseen, jättäen osan armeijaa jälkeensä. Siellä hän viipyi pari kolme viikkoa, joiden kuluessa juhlittiin ja huviteltiin jälleen perusteellisesti kaikkien vaivojen ja ikävyyksien jälkeen. Hän oli kehoittanut vasallejaan ottamaan mukaansa Efesokseen etevimmät näyttelijänsä ja ilveilijänsä, ettei heiliä olisi yhdessä ollessaan huvituksista puutetta, ja nyt nämä näyttelijät vietiin Samokseen esiintyäkseen siellä kuninkaiden ja ruhtinaiden edessä. Hallitsijat kilpailivat juhlien toimeenpanossa, mutta emme kuule nyt mitään sellaista Kleopatran taholta, joka oli todennäköisesti liian huolestunut kiinnittääkseen suurempaa huomiota velvollisuuksiinsa Antoniuksen puolisona. Saaren temppeleissä uhrattiin loistavia uhreja jumalille kunkin kaupungin luovuttaessa härän tähän tarkoitukseen, ja nuo pyhitetyt rakennukset ovat varmaankin kaikuneet rukouksista melkein kaikille idän ja lännen suosituille jumalille. Tämä loisto ja kevytmielisyys, jossa Aamoksessa elettiin, erosi räikeästi siitä tuskasta ja epätoivosta, joka oli vallannut muun maailman kaupungit. Niiltä oli riistetty soturit ja rahat, ja edessä oli hävittävä sota kaikkine kauhuineen.

»Kun melkein koko maailma oli täynnä surua ja valitusta», sanoo Plutarkhos, »ei tällä saarella kuultu näinä päivinä muuta kuin huilujen ja harppujen soittoa, näytelmien esityksiä ja kuorojen laulua, niin että alettiin ihmetellä, miten voittoa juhlittaisiin, kun sodan alkua vietettiin tämmöisellä loistolla».

Toukokuun lopulla siirryttiin Ateenaan, jossa Antonius ja Kleopatra pitivät hoviaan. Kuningatar oli nyt, todennäköisesti, sangen hermostuneessa mielentilassa, syynä ne merkilliset erimielisyydet, joihin hänen läsnäolonsa antoi aihetta, ja hänessä herännyt epäilys miehensä vilpittömyydestä. Pidän hyvin todennäköisenä, etteivät he olleet keskenään parhaimmassa sovussa tähän aikaan, ja vaikka Antonius olikin kiintynyt häneen nyt läheisemmin kuin ennen, ovat he voineet kinastella ja silloin tällöin riidelläkin. Kleopatra tahtoi, että Antoniuksen oli erottava Octaviasta ja ryhdyttävä heti hyökkäämään, mutta Antonius näytti puolestaan olevan ilmeisesti haluton ottamaan mitään ratkaisevaa askelta. Hän oli todennäköisesti luvannut kuningattarelle ryhtyä heti tavoittelemaan Caesarin suunnittelemaa yksinvaltaa, jos hän voittaisi, ja järjestää niin, että valtaistuin joutuisi lopulta Caesarionille, mutta nyt olivat useimmat hänen luonaan olevista senaattoreista korostaneet, että kansa toivoi hartaasti hänen palauttavan tasavallan ja rupeavan voittonsa kunniaksi jälleen tavalliseksi kansalaiseksi. Aikaisemmin hän olisi suhtautunut näihin vaikeuksiin kevyesti ja tavalla tai toisella osannut kääntää tilanteen itselleen edulliseksi, mutta nyt oli liiallinen juominen herpaissut hänen tahdonvoimansa, minkä lisäksi hän oli tullut kaikissa asioissa Kleopatrasta äärimmäisen riippuvaiseksi. Nyt hän rakasti kuningatarta ja kävi kiintymyksessään päivä päivältä yhä hellämielisemmäksi. Hän oli jo lähes viidenkymmenen ikäinen, ja tarmon aleneminen vaikutti, ettei hän ollut enää niin huikentelevainen lemmenasioissa, vaan keskitti mielenkiintonsa ehyemmin kuningattareen, vaikka tämä ei ollutkaan enää kovinkaan nuorekas, noin kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen kun oli. Heidän välillään sattuneet riidat näyttävät surettaneen häntä suuresti, ja lisääntyvä kunnioituksen puute kuningattaren taholta aiheutti, että hänestä tuli veltostuessaan yhä enemmän hänen orjansa. Hän näyttää seuranneen ihaillen kuningattaren taitoa ja tarmokkuutta asioiden käsittelyssä ja koetti parhaansa mukaan ylläpitää Kleopatran häntä kohtaan tuntemaa kiintymystä, joka oli, kuten hän näki, häviämässä. Mutta Kleopatran kaltaisen naisen pelottomaan sydämeen ei vaikuteta muulla kuin miehekkäällä voimalla ja lujalla päättäväisyydellä, ja on kuin kuningatar olisi yhä kasvavalla kauhulla alkanut seurata sen miehen nopeata rappeutumista, jota hän oli rakastanut, ja johon hän oli luottanut.

Tilanne kävi vielä vaikeammaksi, kun Antoniuksen neljäntoistavuotias poika Antyllus, jonka olemme jo tavanneet Aleksandriassa, saapui Ateenaan. Hän oli ollut hiljattain Roomassa, jossa uskollinen Octavia oli kohdellut häntä ystävällisesti ja hyvin — Octavia oli miehensä lapsia kohtaan aina hellä ja jalomielinen. Antonius näyttää olleen suuresti kiintynyt tähän poikaansa ja oli nimityttänyt hänet perinnölliseksi prinssiksi. Pojasta tuli tavallaan Caesarionin, Kleopatran lemmikin, kilpailija, ja hänen läsnäolonsa Ateenassa voidaan ehkä katsoa lisänneen epäsopua.

Kesäkuun alussa kuningatar sai Antoniuksen vihdoinkin ottamaan ratkaisevan askeleen ja hylkäämään Octavian julkisesti. Esitettyään asian senaattoreilleen, joiden kesken siitä sukeutui kiivas väittely, hän lähetti sanansaattajat Roomaan ilmoittamaan Octavialle, että tämän oli muutettava pois hänen talostaan, ja antoi samalla käskyn Efesokseen jätetyille joukoille tulla Kreikkaan. Tämä oli yhtä kuin sodanjulistus, minkä johdosta Kleopatran on täytynyt olla äärimmäisen hyvillään. Mutta Antoniuksen luo näyttää saapuneen, heti kuin asia tuli tietoon, monta hänen roomalaista ystäväänsä suuresti hätääntyneinä sanomaan, että hänen tylyytensä Octaviaa kohtaan, joka oli voittanut kaikkien myötätunnon alistuvaisuudellaan ja uskollisuudellaan, riistäisi häneltä paljon kannattajia Italiassa ja osoittaisi selvästi hänen noudattavan Kleopatran tahtoa. He pyysivät häntä järjestämään niin, että asiat eivät esiintyisi siinä valossa, minkä johdosta Antonius, kiusaantuneena ja hämmentyneenä, piti puheen roomalaisille legioonilleen luvaten palauttaa tasavallan kahden kuukauden kuluttua siitä lukien, kun lopullinen voitto oli saatu.

Tästä julistuksesta, joka on arvatenkin ollut täydellinen yllätys, Kleopatran on täytynyt ymmärtää, että Antonius pelasi kaksinaista peliä. Hän epäilemättä käsitti, ettei tämä lupaus pakottanut heitä luopumaan yksinvaltasuunnitelmistaan, sillä palautettuaan vanhan järjestelmän Antoniuksella olisi runsaasti aikaa niiden toteuttamiseen, mutta se hermostutti häntä ja sai hänet näkemään entistä selvemmin, kuinka suuresti hänen yksinvaltaiset käsitteensä erosivat sen maan kansanvaltaisista periaatteista, jota hän nyt koetti saada valtikkansa alle. Hän näki, että pohja, johon tämän sodan piti alkuaan perustua, muuttui vähitellen toiseksi. Perussyynä oli ollut Octavianuksen karkoittaminen sen omaisuuden hallinnasta, joka kuului laillisesti hänen pojalleen Caesarionille. Ja nyt puhuttiin vain vapaudesta, kansanvallasta ja tasavaltalaisten laitosten palauttamisesta.

Kaikesta mielipahasta huolimatta hänellä oli kuitenkin jonkin verran lohtua Antoniuksesta, jonka käytös oli kaikkea muuta kuin kansanvaltaista. Hän salli ateenalaisten tunnustaa hänet jumalalliseksi henkilöksi ja vaati, että Kleopatralle, josta hän nyt oli tavattoman ylpeä, piti osoittaa kuninkaallisinta ja jumalallisinta kunnioitusta. Kuningatar olikin niinä päivinä kaikkivaltias, ja vanhat kirjailijat sanovat yksimielisesti, että Antonius oli melkein kokonaan hänen käskettävänään. Ja koska hän oli kreikkalainen, olivat ateenalaiset valmiit tunnustamaan hänen kaikkivaltaisuutensa. He pystyttivät hänelle patsaan Akropoliille vähää ennen pystytetyn Antoniuksen patsaan lähelle, tervehtivät häntä Aphroditenä, antoivat hänelle kaikenlaisia kunnallisia kunnianosoituksia, ja tehdäkseen sen juhlallisesti, lähettivät hänen luokseen lähetystön, jota Antonius johti esiintyen kaupungin vapaana kansalaisena. Octaviasta, joka oli, kuten muistettaneen, asunut Ateenassa joitakin vuosia sitten, oli paljon pidetty, mutta Egyptin loistava pikku kuningatar, joka istui Antoniuksen vierellä kuningasten ja ruhtinaiden neuvotteluissa, sai hänen hiljaisen ja vakavan olemuksensa muiston pian unhottumaan. Oli kuin hän olisi jo ollut maailman kuningatar, sillä toimien kaikkien näiden hallitsijoiden valtiattarena, puhutellen jokaista omalla kielellään ja viihdyttäen heitä loistavalla älyllään hän näytti johtavan sekä heidän juhliaan että heidän neuvottelujaan.

Saatuaan kannattajansa rauhoittumaan ja erimielisyydet toistaiseksi poistetuiksi Antonius ryhtyi tapansa mukaan huvittelemaan ja antoi pian ateenalaisten tunnustaa hänet muodollisestikin maan päälle tulleeksi Dionysokseksi eli Bacchukseksi. Odottaessaan päivää, jolloin Bacchusta piti juhlittaman, hän pani kaikki kaupungin kirvesmiehet tekemään suureen teatteriin ristikkokattoa, joka peitettiin vihreillä oksilla ja viiniköynnöksillä, kuten tälle jumalalle pyhitetyissä luolissa oli tapana, ja antoi näihin oksiin ripustaa sadoittain rumpuja, fauninnahkoja ja muita Bacchukselle tunnusmerkillisiä esineitä. Juhlapäivänä hän sitten istui ystävineen teatterin keskustassa viheriän katoksen läpi sädehtivän ilta-auringon paisteessa ja johti Bacchukseksi pukeutuneena hurjaa juominkia satojen hämmästyneiden ateenalaisten katsellessa häntä istuinriveiltä. Kaupunki valaistiin pimeän tultua ja tuhansien soihtujen ja lyhtyjen valossa Antonius mennä rymisti sitten Akropoliskukkulalle, jossa hänet julistettiin Dionysosjumalaksi.

Antonius ja Kleopatra toimeenpanivat kumpikin monta juhlaa, ja edellisen käytös oli usein rajua ja hänen arvolleen alentavaa. Eräässä julkisessa tilaisuudessa hän herätti suurta pahennusta menemällä kesken aterian Kleopatran luo ja pesemällä hänen jalkansa, toimitus, jonka orjat aina suorittivat. Hänen sanottiin tehneen sen voittaakseen erään vedon. Hän ei ollut milloinkaan välittänyt julkisesta mielipiteestä, ja tämä välinpitämättömyys ympäristöä kohtaan oli varsinkin nyt käynyt aivan hämmästyttäväksi. Neuvotellessaan alaistensa ruhtinaiden kanssa hän saattoi lopettaa keskustelun ilman muuta syventymällä johonkin Kleopatralta saapuneeseen kirjeeseen, joka oli kirjoitettu onyxi- tahi kristallilaatalle, ja kun Furnius, eräs kuuluisa puhuja, esitti hänelle kerran jotakin tärkeää asiaa, katkaisi hän kaunopuheisen esityksen kiiruhtamalla ulos kuningattaren luo, näyttäen kokonaan unohtaneen, että Furniuksen puhe oli kohdistettu juuri hänelle.

Sitten sattui eräs tapaus, joka herätti mitä suurinta levottomuutta Antoniuksen koko puolueessa. Miehistä, jotka olivat tähän aikaan Ateenan johtavia henkilöitä, meni kaksi Octavianuksen puolelle. Toinen oli Titius, josta olemme jo puhuneet Sextus Pompeiuksen vangitsemisen ja kuoleman yhteydessä, ja toinen Plancus, narri, joka oli maalannut itsensä siniseksi ja tanssinut alasti eräässä juhlassa Aleksandriassa, kuten olemme kertoneet. Velleius sanoo häntä »kuningattaren katalimmaksi imartelijaksi, mieheksi, joka oli orjaakin matelevaisempi». Sitä ajatellen ei siis lainkaan hämmästytä, että kuningatar oli töykeä häntä kohtaan, minkä hän selittää olleen syynä luopumiseensa. Nämä miehet olivat kumpikin todistajina Antoniuksen testamentissa, jonka jäljennös oli talletettu Vestan neitsyeiden huostaan, ja tultuaan Roomaan he ilmoittivat sen sisällön Octavianukselle, joka meni heti Vestan temppeliin, anasti asiakirjan ja luki sen joitakin päiviä myöhemmin senaatille. Monet senaattorit pitivät toimenpidettä aivan sopimattomana, mutta olivat siitä huolimatta uteliaita kuulemaan, mitä testamentissa sanottiin, eivätkä siis vastustaneet sen lukemista. Ainoa kohta, josta Octavianus saattoi nostaa hälinän, oli kuitenkin vain se, jossa Antonius määräsi, että hänen ruumiinsa oli, jos hän kuolisi Roomassa, toimitettava, sitten kuin se oli viety juhlasaatossa Forumin poikki, Aleksandriaan ja haudattava Kleopatran viereen.

Nämä kaksi petturia alkoivat nyt levitellä Italiassa kaikenlaisia halventavia juttuja Antoniuksesta ja panetella kuningatarta, jonka he kertoivat saaneen Antoniuksen täydellisesti valtaansa juottamalla tälle varkain — he olivat siitä varmat — jotakin lemmenjuomaa. Kun ajattelemme, että nämä Plancuksen kaltaisten juorukellojen esittämät syytökset kohdistuivat kaikki Antoniuksen kiintymykseen Kleopatraan, niin huomaamme, kuinka vähään todellisuudessa supistui se, mistä Kleopatraa voitiin moittia. Antonius, he sanoivat, oli hänen taikavoimansa lumoissa; Antonius oli sallinut efesolaisten tervehtiä häntä kuningattarena; Kleopatra oli pakottanut hänet lahjoittamaan hänelle Pergamonin (eräs kaupunki Efesoksen lähellä) 200,000 teosta käsittävän kirjaston; Antonius juopui viinistä Kleopatran pysyessä tietysti taikuuden avulla selvänä; Antoniuksesta oli tullut hänen orjansa, joka pesi hänen jalkansakin, ja niin edespäin. Tämmöiset juorut olivat Kleopatran hirveästä pahuudesta sepitettyjen tarinoiden pohjana, eikä kestä kauan, ennenkuin kuulemme häntä sanottavan »irstaan Canopuksen porttokuningattareksi, joka tahtoi asettaa haukkuvan Anubiin Jupiterin tilalle ja hukuttaa roomalaisen torven äänen sistrumin helinään». [Propertius. Canopus oli egyptiläinen satama, maineeltaan jotakuinkin nykyisen Port Saidin vertainen. Anubis oli egyptiläinen sakaalijumala, jonka palvelus liittyi kuoleman yhteydessä suoritettuihin menoihin.]

Antoniuksen Roomassa olevat ystävät lähettivät nyt, väestön enemmistön vihamielisyydestä levottomina, erään Geminiuksen Ateenaan varoittamaan johtajaansa ja ilmoittamaan hänelle, että hänet julistettaisiin pian valtion viholliseksi. Päämajassa hänen epäiltiin kuitenkin liikkuvan Octavian asioilla, ja sekä Kleopatra että Antonius kohtelivat häntä sangen kylmästi. Hänelle annettiin huonoin paikka pöydässä ja kumpikin teki hänelle alituisesti mitä purevimpia huomautuksia. Hän ei ollut siitä ensin milläänkään, mutta kun Antonius kysyi lopulta eräänä iltana kummankin ollessa jonkun verran juovuksissa aivan suoraan, mitä tekemistä hänellä oli Ateenassa, hypähti Geminius paikaltaan ja vastasi sanovansa sen sitten, kuin he olivat selviä, mutta yhden asian hän sanoisi heti, olipa hän juovuksissa tahi selvä, että kaikki olisi hyvin, jos vain kuningatar palaisi Egyptiin. Antonius raivostui, mutta Kleopatra hillitsi mielensä ja vastasi ivallisesti: »Teitte hyvin, Geminius, ilmaistessanne salaisuutenne, meidän tarvitsematta luovuttaa teitä kiduttajalle». Päivää tahi paria myöhemmin hän purjehti tiehensä Ateenasta ja kiiruhti takaisin Roomaan.

Samoin lähti Marcus Silanus, joka oli ollut upseerina Julius Caesarin armeijassa Galliassa, ja hänkin kertoi Roomassa kaikenlaista Kleopatran suuresta vallasta ja Antoniuksen pehmeydestä. Octavianuksen virallinen sodanjulistus tuli pian sen jälkeen, mutta hän ei julistanut sotaa Antoniusta, vaan Kleopatraa vastaan. Antoniukselta riistettiin siinä kaikki toimi- ja käskyvalta, koska hän oli, selitettiin, sallinut naisen käyttää sitä hänen sijastaan. Octavianus lisäsi, että Antonius oli ilmeisesti juonut juomia, jotka olivat vieneet häneltä järjen, ja että kenraaleina, joita vastaan roomalaiset tulisivat taistelemaan, olisivat arvatenkin Egyptin hovieunukit Mardonios ja Potheinos [samanniminen eunukki näytteli, kuten muistettaneen, tärkeätä osaa Kleopatran nuoruudessa] ja Kleopatran kamaripalvelijattaret Iras ja Charmion, sillä hehän olivat nyt Antoniuksen pääneuvonantajat. Kuningattaren täytyi siten pakostakin käsittää, että hänen läsnäolonsa päämajassa vahingoitti vakavasti Antoniuksen asiaa, mutta samalla hän tiesi Antoniuksen voivan menetellä petollisesti häntä kohtaan, jos hän lähtisi nyt Egyptiin, ja olihan hänellä sitäpaitsi pätevä syy pysytellä sotatapahtumien välittömässä läheisyydessä, koska sota oli julistettu häntä eikä Antoniusta vastaan. Saadakseen tilanteesta Italiassa vallalle päässeen käsityksen muuttumaan Antonius lähetti sinne suuren joukon asiamiehiä, joiden piti koettaa vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen hänen edukseen, ryhtyen itse valmistautumaan lopulliseen voimainkoetukseen. Hän oli päättänyt odottaa, kunnes Octavianus kävisi hänen kimppuunsa, osaksi sentähden, että uskoi suuren laivastonsa kykenevän tuhoamaan vihollisen, ennenkuin se pääsisi maihin Kreikan rannikoille, ja koska Octavianuksen joukot menettäisivät taistelukuntoisuutensa todennäköisesti jo paljoa aikaisemmin. Sotatilan seuraukset tulisivat hyvin pian tuntumaan Italiassa, mutta Kreikassa ja Vähässä-Aaasiassa se tuskin aiheuttaisi mitään muutosta hintatasossa. Egypti kykenisi yksinään luovuttamaan viljaa koko armeijan tarpeeksi, mutta Italia joutuisi pian nälänhädän partaalle; Egyptistä saataisiin rahaa joukkojen palkkojen säännölliseen maksamiseen, mutta Octavianus ei tiennyt, mistä hankkia varoja. Tilanne oli Italiassa todellakin niin vaikea ja kapinan mahdollisuus vihollisarmeijassa niin, suuri, ettei Antonius odottanutkaan joutuvansa suurempaan maataisteluun. Hän oli sentähden tuntenut asemansa niin turvalliseksi, että hän oli katsonut voivansa jättää neljä legioonaa Kyreneen, neljä Egyptiin ja neljä Syyriaan ja uskoa itäisen Välimeren koko rannikon puolustuksen sinne tänne siroitelluille pienemmille joukko-osastoille. Hänen armeijansa Kreikassa käsitti noin 100,000 jalkasoturia ja 12,000 ratsumiestä ja on varmasti näyttänyt riittävän suurelta, koska vihollisen armeija oli pienempi. Octavianuksella oli ainakin 250 sotalaivaa, 80,000 jalkasoturia ja 12,000 ratsumiestä.

Talven lähestyessä Kleopatra ja Antonius etenivät koko armeijan keralla Ateenasta Patraehen, johon leiriydyttiin talveksi. Patrae oli lähellä Korintin lahden suuta Akhaian puolella ja suunnilleen noin kolmenkymmenenkahden penikulman päässä Italian rannikosta. Laivasto lähetettiin kauemmaksi pohjoiseen Ambracian lahteen, jossa sillä oli väljä ja kapeasuinen satama, ja etuvartiolaivueita sijoitettiin Korkyraan, nykyiseen Korfuun, noin yhdentoista penikulman päähän Italiasta. Nyt seuranneen odotuksen aikana, kun talven myrskyt tekivät sotimisen mahdottomaksi, Antonius ja Octavianus lähettivät toisilleen monta kiivasta tiedoitusta. Joukkojen tyytymättömyydestä ja muonituskysymyksessä esiintyneistä vaikeuksista kiusaantuneena Octavianuksen kerrotaan kirjoittaneen Antoniukselle ja pyytäneen, ettei Antonius pitkittäisi sotaa, vaan tulisi heti Italiaan hänen kanssaan ottelemaan. Hän lupasi, ettei Antoniuksen maihinnousua häirittäisi, ja sanoi ryhtyvänsä taisteluun vasta sitten, kun Antonius oli täysin valmis kohtaamaan hänet kaikkine joukkoineen. Antonius vastasi haastamalla Octavianuksen kanssaan kaksintaisteluun, vaikka hän olikin jo, kuten hän huomautti, vanhanpuoleinen mies. Octavianus kieltäytyi, minkä johdosta Antonius kehoitti häntä tuomaan armeijansa Pharsaloksen aukeille, jossa Julius Caesar ja Pompeius olivat taistelleet lähes seitsemäntoista vuotta sitten. Tämä tarjous evättiin samoin, ja molemmat suuret armeijat jäivät niin ollen siihen, missä olivat, tuijottamaan toisiinsa Joonian meren poikki.

Octavianus lähetti nyt sanan Kreikkaan ja pyysi niitä roomalaisia senaattoreita, jotka olivat vielä Antoniuksen luona, palaamaan Roomaan, jossa heidät otettaisiin hyvin vastaan, ja tämä kehoitus oli varmasti monelle mieluinen, vaikka kukaan ei tohtinut sitä vielä noudattaa. Useat näistä senaattoreista paheksuivat syvästi johtajansa hillittömiä tapoja ja kadehtivat Kleopatran suurta vaikutusvaltaa, joka ei näyttänyt suinkaan ennustavan hyvää tasavallan asialle. Sodan julistaminen Kleopatraa eikä heitä vastaan oli koskenut heihin kovasti ja tuntui vielä katkerammalta, kun saatiin kuulla, että Octavianus oli uhratessaan tavanomaisen uhrin jumalille vihollisuuksien alkaessa noudattanut niitä menoja, jotka tulivat kysymykseen vain silloin, kun lähdettiin sotaan muukalaista vihollista vastaan. Hän oli seisonut, kuten Rooman vanhat tavat määräsivät, Bellonan temppelin edessä Campus Martiuksella ylimmäisen papin puku yllään ja heittänyt keihään kädestään merkiksi siitä, että sota oli julistettu muukalaista vihollista vastaan.

Ambracian lahdesta alkoi samaan aikaan kuulua hälyyttäviä huhuja, joita ei voitu salata. Varastot olivat huvenneet loppuun talven kuluessa, ja soutajaorjien ja merimiesten keskuudessa oli alkanut raivota kaikenlaisia tauteja, niin että heistä oli melkein kolmasosa tuhoutunut. Saadakseen uutta väkeä tilalle Antonius oli antanut upseereilleen käskyn pakottaa palvelukseen jokaisen, jonka he vain saivat käsiinsä. Talonpoikia, orjia, kylväjiä, kyntäjiä, aasinajajia ja tavallisia matkamiehiäkin raahattiin laivoihin, mutta miehistöä ei saatu sittenkään täysilukuiseksi, niin että monet jäivät taisteluun kelpaamattomiksi. Nämä uutiset herättivät leirissä mitä suurinta levottomuutta, ja kun sotatoimien alkaminen tuli maaliskuussa 31 e.Kr. talvimyrskyjen asettuessa yhä lähemmäksi, oli Patraessa monta miestä, jotka toivoivat kaikesta sydämestään olevansa turvassa omassa maassaan.

Ensimmäisen iskun iski Octavianus lähettämällä ratsuväenosaston Kreikan etelärannikolle hyvän ystävänsä Marcus Vipsanius Agrippan johdolla. Tämä joukko valtasi Methonen ja oli etsivinään maihinnousupaikkaa pääarmeijalle, minkä johdosta Antonius valmistautui heti marssimaan etelään torjumaan odotettua hyökkäystä. Mutta sillä aikaa kuin Antoniuksen huomio oli kohdistunut tälle taholle Octavianus pujahtikin armeijoineen Brundisiumista ja Tarentumista Korkyraan ja sieltä mantereelle, lähtien samoamaan Epeiroksen halki Ambracian lahtea kohti, jossa Antoniuksen huonoon kuntoon joutunut laivasto majaili. Antonius kääntyi heti pohjoiseen mahdollisimman nopeasti ja saapui Actiumin niemelle lahden etelärannalle melkein samaan aikaan kuin Octavianus ilmestyi vastakkaiselle eli pohjoiselle niemelle. Oivaltaen, että laivaston kimppuun aiottiin hyökätä, Antonius järjesti sen taisteluun ja täytti tyhjät paikat, missä tarvittiin, legioonasotureilla, minkä nähdessään Octavianus ei ryhtynytkään heti taisteluun. Antonius majoittui sitten niemelleen suureen leiriin, jonne Kleopatrakin saapui joitakin päiviä myöhemmin.