XIX. EGYPTIN VALTAUS JA ANTONIUKSEN KUOLEMA

Historioitsijasta täytyy tuntua jonkin verran vastenmieliseltä ryhtyä turmelemaan sitä romanttista tarinaa, joka kertoo Antoniuksen ja Kleopatran välillä tähän aikaan vallinneesta hellästä suhteesta, mutta muu ei auta, sillä ei voida kieltää, etteivätkö he olleet nyt päättäneet elää erossa toisistaan. Samoin ei näytä olevan mitään epäilystä siitä, etteivätkö he suhtautuneet toisiinsa kylmästi ja epäluuloisesti. Antonius oli elänyt niin kauan yksin Timoniumissaan, ettei hänellä ollut mitään tekemistä vaimonsa suunnitelmien kanssa, ja minä puolestani en löydä merkkiäkään siitä romanttisesta käsikädessä kuolemaan menosta, jota on totuttu pitämään heidän traagillisen tarinansa loistavana loppuna. Sen sijalle tahtoisin asettaa tuon pikku kuningattaren yksinäisen ja sankarillisen taistelun kohtaloaan vastaan, taistelun, jonka täytyy herättää kaikkien ihailua. Kun hänen miehensä oli pettänyt niin täydellisesti kaikki hänen toiveensa, näyttää maan hallitsemisen ja puolustuksen järjestämisen koko taakka joutuneen hänen hartioilleen. Hänen on täytynyt olla yötä päivää hirveässä levottomuudessa, alituisena painajaisena ajatus kohtalosta, jota hän jo odotti, mutta siitä huolimatta hän osoitti lannistumatonta rohkeutta, ei ollut konsanaan epäröivällä kannalla taisteluun nähden eikä poikennut kertaakaan omaan ja sukunsa suuruuteen tähtäävän kunnianhimonsa viitoittamalta tieltä, jota minun mielestäni tuskin voitaneen eroittaa hänen todellisista velvollisuuksistaan maataan kohtaan.

Kun Octavianus valmistautui kesäkuussa 30 e.Kr. samoamaan Syyriasta Egyptiin, koettivat sekä Kleopatra että Antonius ryhtyä neuvotteluihin hänen kanssaan. He lähettivät erään Euphronius-nimisen kreikkalaisen, nuorempien prinssien entisen opettajan, esittämään hänelle asiaansa. Kleopatra ilmoitti antautuvansa sillä ehdolla, että Caesarion saisi pitää valtaistuimensa, mutta Antonius ei pyytänyt muuta kuin saada elää yksityishenkilönä joko Aleksandriassa tahi Ateenassa. Kleopatra lähetti tämän lähetystön mukana kruununsa, valtikkansa ja juhlavaununsa siinä toivossa, että Octavianus antaisi ne takaisin, ellei hänelle itselleen, niin ainakin hänen pojalleen. Asia ei kuitenkaan onnistunut aivan niin, kuin oli ajateltu. Octavianus ei tahtonut kuulla mistään myönnytyksistä Antoniuksen suhteen, mutta Kleopatralle hän ilmoitti salaisesti erään Thyrsus-nimisen vapautettunsa välityksellä, että hän suhtautui kuningattareen suosiollisesti ja oli taipuvainen jättämään Egyptin rauhaan, jos kuningatar järjestäisi niin, että Antonius kuolisi. Todellisuudessa Octavianus ei aikonut säästää Kleopatraa sen paremmin kuin muitakaan, vaan teki tämän ehdotuksen vain saadakseen hänet petetyksi. Hän näyttää ajatelleen kaikki valmiiksi. Antonius murhattaisiin tahi pakotettaisiin päättämään itse päivänsä, koska oli kiusallista tuomita hänet kuolemaan ja teloittaa hänet julkisesti. Caesarion, hänen kilpailijansa, tulisi myös saamaan väkivaltaisen lopun. Kleopatra koetettaisiin saada elävänä vangiksi, niin että Octavianus voisi näytellä häntä triumfissaan, minkä jälkeen hänet lähetettäisiin maanpakoon, ja hän, Octavianus, anastaisi hänen alueensa ja maksaisi joukkonsa saadulla saaliilla. Hänen myöhempi käytöksensä kuningatarta kohtaan perustuu, kuten saamme nähdä, joka suhteessa tähän kiihkeään haluun saada hänet elävänä käsiinsä, mutta Antoniusta kohtaan hän oli loppuun asti leppymättömän vihamielinen.

Vapautettu Thyrsus oli neuvokas ja ymmärtäväinen mies, joka osasi laatia Kleopatralle niin sulavat puheet, että tilanne tuli kaikinpuolin pohdituksi. Kuningatar pyrki hinnalla millä hyvänsä säilyttämään valtaistuimensa ja kykeni maksamaan Octavianukselle samalla rahalla. Hän tahtoi johtaa Octavianuksen harhaan ja uskotella luottavansa hänen sanoihinsa. Hän osoitti suurta huomaavaisuutta Thyrsusta kohtaan, kohteli häntä kunnioittavasti ja neuvotteli usein hänen kanssaan. Antonius, jonka ei sallittu olla näissä salaisissa neuvotteluissa saapuvilla, kävi päivä päivältä kiukkuisemmaksi ja epäluuloisemmaksi. Ei ole todennäköistä, että Kleopatra olisi suostunut hänen murhaamisestaan tehtyyn ehdotukseen, mutta tilanne oli sellainen, ettei ajatus hänen mahdollisesta itsemurhastaan ole voinut olla hänelle kovinkaan vastenmielinen. Uskallan sanoa hänen neuvotelleen täysin avomielisesti Thyrsuksen kanssa, millä tavalla Antoniusta olisi paras muistuttaa kunnian vaatimuksista. Dion Cassius sanoo Octavianuksen lähettäneen Kleopatralle hellempiäkin terveisiä, mutta se on todennäköisesti perätöntä, vaikka Thyrsus on kyllä voinut vihjaista, että kuningattaren sankarillinen suhtautuminen vastoinkäymisiinsä oli liikuttanut hänen herraansa, joka halusi sentähden voittaa hänen myötätuntonsa. Antonius sai mahdollisesti kuulla jotakin sellaista heidän neuvotteluistaan, ja vapautetun luottamuksellinen suhtautuminen kuningattareen teki hänet ehkä mustasukkaiseksi, koska hän kävi entistä epäluuloisemmaksi ja näyttää käyttäytyneen, ikäänkuin olisi ollut raivosta räjähtämäisillään. Hän usutti äkkiä väkensä Thyrsuksen kimppuun, ruoskitti häntä, lähetti hänet takaisin Octavianuksen luo ja selosti mukaan panemassaan kirjeessä tekonsa. »Miehen utelias ja tunkeileva käytös suututti minua», hän kirjoitti, »eikä minun asemassani olla juuri kärsivällisiä. Mutta jos menettelyni loukkaa sinua, niin onhan sinulla vapautettuni Hipparkos luonasi. Hirtä hänet ja ruoski häntä, niin olemme selvät». Hipparkos oli todennäköisesti karannut Octavianuksen puolelle, niin että Thyrsuksen ruoskittamisessa ja ehdotetussa hyvityksessä oli hitunen jylhää huumoria, joka näyttää miellyttäneen Kleopatraa. Antoniuksen osoittama rohkeus se ilahdutti häntä kaikista enimmän, ja hän alkoi heti kohdella miestään kunnioittavammin, koska tämä kykeni vielä, kuten hän nyt näki, esiintymään miehekkäästi ja kuninkaallisesti. Plutarkhos kertoo Kleopatran suhtautuneen häneen nyt hyvin huomaavaisesti ja rohkaisseen häntä kaikin tavoin karkoittaakseen hänen aivan aiheettomat epäluulonsa, ja tämä muutos näyttää antaneen Antoniukselle uutta rohkeutta, innostaneen häntä käyttäytymään uljaasti ja ryhdikkäästi ja poistaneen velttouden, joka oli ollut viime aikoina niin silmäänpistävä. Kleopatra näyttää tahtoneen osoittaa hänelle, ettei hänellä ollut minkäänlaista petosta mielessä, ja saada hänet ymmärtämään, kuinka hän todellisuudessa suhtautui Octavianukseen. Kleopatran omaa syntymäpäivää oli vietetty talvella hyvin vaatimattomasti, mutta kun Antoniuksen syntymäpäivä tuli — hän oli syntynyt kesällä — toimeenpani hän loistavan juhlan ja antoi runsaita lahjoja kaikille, jotka olivat nauttineet hänen vieraanvaraisuudestaan. Oli kuin hän olisi tahtonut kaikkien tietävän, että hän seisoisi Antoniuksen vierellä loppuun saakka, jos Antonius käyttäytyisi miehen lailla ja menisi tähän viimeiseen taisteluun siinä seikkailunhengessä, joka oli ollut hänelle itselleen aina ominaista, samoin kuin senkin, että Antoniuksen oli poistuttava hänen tieltään, ellei hän rohkenisi tarttua miekkaansa ja koettaa onneaan. Thyrsuksen ruoskimisesta oli siis seurauksena väliaikainen sovinto aviopuolisoiden kesken [Plutarkhos näyttää olleen selvästi siinä käsityksessä], ja Antonius toimi jonkin aikaa voimansa päivistä muistuttavalla tarmolla ja rohkeudella.

Kuullessaan Cornelius Galluksen armeijan olevan matkalla Cyrenaican, nykyisen Tripoliksen läpi Egyptin länsirajaa kohti hän otti joitakin laivoja mukaansa ja kiiruhti Paraetoniumiin järjestämään puolustusta tehokkaaksi. Mutta kun hän maihin noustuaan lähestyi varustuksen muureja ja vaati päällikköä puheilleen, alettiin sisäpuolella puhaltaa torviin niin kovasti, että hänen äänensä hukkui kokonaan. Joidenkin minuuttien kuluttua varusväki teki hyökkäyksen, ajoi hänet ja hänen miehensä takaisin satamaan, sytytti joitakin hänen laivojaan tuleen ja karkoitti hänet merelle. Aleksandriaan palattuaan hän sai kuulla, että Octavianus lähestyi Pelusiumia, Egyptin itärajalla olevaa linnoitusta, jonka päällikkönä oli Seleukos-niminen upseeri, ja pian sen jälkeen saapui uutinen, että linnoitus oli antautunut.

Antonius, jonka hermot olivat jännityksestä varmaankin aivan pilalla, syytti silloin raivoisasti Kleopatraa, että Kleopatra oli pettänyt hänet antamalla Seleukokselle salaisen määräyksen luovuttaa linnoituksen Octavianukselle lähestyvän vihollisen lepyttämiseksi. Kleopatra kielsi sen jyrkästi ja todistaakseen sanansa hän vangitutti Seleukoksen vaimon ja lapset ja luovutti heidät miehelleen, joka sai surmauttaa heidät siinä tapauksessa, että hänen todistettiin olleen salaisessa yhteydessä petturin kanssa [Dion Cassius sanoo Kleopatran koettaneen vehkeillä Octavianuksen hyväksi, mutta syytös on aivan aiheeton ja ilmeisesti sellainen, jolla koetetaan halventaa vihattua vastustajaa], teko, joka näyttää todistavan täydellisesti hänen viattomuutensa.

Epäluulot masensivat kuitenkin jälleen Antoniuksen mielen ja karkoittivat vaisusti lepattavan rohkeuden hänen sydämestään. Epätoivoisena ja hätääntyneenä hän lähetti Euphroniuksen toistamiseen Octavianuksen puheille, nyt yhdessä poikansa Antylluksen kanssa, ja pani heidän mukaansa suuren rahasumman, toivoen saavansa vihamiehensä sillä lepytetyksi. Octavianus otti rahat, mutta ei ollut kuulevinaankaan Antylluksen anomuksia isänsä puolesta. Kaiken tämän on täytynyt olla Kleopatrasta mitä vastenmielisintä, sillä tuskin hän on voinut ymmärtää, kuinka mies saattoi alentua sellaiseen halpamaisuuteen ja raukkamaisuuteen, että koetti päästä vihollisestaan kullalla — kullalla, joka kuului, se muistettakoon, hänen vaimolleen. Hänen hämmästyksensä ja mielipahansa eivät supistuneet kuitenkaan vain siihen, vaan hän sai vielä tietää, että Antonius oli kaiken lisäksi lähettänyt erään Turullius-nimisen entisen senaattorin kahleissa Octavianukselle. Turullius oli Julius Caesarin murhaajia ja ainoa, joka oli heistä vielä elossa, sillä kaikki muut olivat kuolleet kuin kostavan sallimuksen vainoamina. Hän oli nyt joutunut Antoniuksen käsiin, ja koska Kleopatran poika oli Julius Caesarin perillinen, olisi mies pitänyt luovuttaa kuningattarelle rangaistavaksi. Mutta Antonius oli lähettänyt hänet sen sijaan Octavianukselle tavalla, jota ei voitu muuten tulkita, kuin että hän tunnusti Octavianuksen diktaattorin edustajaksi. Octavianus surmautti heti Turulliuksen ja suoritti siten sen, mitä kosto murhatun Caesarin puolesta oli ollut vielä vailla, mutta Antoniuksesta hän ei välittänyt sen vertaa, että olisi edes ilmoittanut saaneensa vangin huostaansa. Kun armahduksesta ei kuulunut mitään, näyttää Antonius ajatelleen jonkin aikaa pakoa Espanjaan tahi johonkin toiseen maahan, jossa hän voisi piilotella tahi käydä sissisotaa, kunnes muutos Rooman asioissa antaisi hänelle tilaisuuden ilmestyä jälleen näyttämölle, mutta Kleopatra, joka oli nyt päättänyt puolustaa pääkaupunkiaan, vaikutti sankarillisella esimerkillään niin paljon, että hänen jalommat luonteenominaisuutensa pääsivät lopulta voitolle, ja hän rohkaisi mielensä vielä kerran seisoakseen kuningattaren vierellä loppuun saakka. Heidän tilanteensa oli kyllä vaikea, mutta ei epätoivoinen. Aleksandria oli lujasti linnoitettu kaupunki. Ne neljä roomalaista legioonaa, jotka oli jätetty Egyptiin sotanäyttämön ollessa Kreikassa, olivat vielä siellä samoin kuin makedonialaiset henkivartiajoukotkin. Egyptiläisiä joukkoja oli epäilemättä myös verraten paljon muurien sisäpuolella ja satamassa oli Actiumista paennut laivasto ja paljon muitakin sotalaivoja. Kaupungissa oli siis peloittava sotavoima valmiina puolustukseen, ja rajattomasti rikas Egypti maksoi näille miehille niin hyvin, että he olivat paljoa onnellisemmassa asemassa kuin Octavianuksen soturit, jotka eivät olleet saaneet moneen kuukauteen palkkaansa.

Kleopatra ei kuitenkaan odottanut suoriutuvansa hengissä voimain koetuksesta, ja vaikka Octavianus lähetteli hänelle edelleen vakuutteluja suopeudestaan, oli hänen turvallisuutensa hintana aina Antoniuksen pää, ja sitä hän ei tahtonut maksaa. Tähän kohtaan ei ole mielestäni kiinnitetty tarpeeksi huomiota arvosteltaessa kuningattaren käytöstä. Dion Cassius sanoo kiihkoisasti Octavianuksen luvanneen, että hän saisi pitää kaikki, sekä vapautensa että rajattoman valtansakin, jos hän surmaisi Antoniuksen, ja Plutarkhos todistaa yhtä selvästi Octavianuksen ilmoittaneen hänelle, ettei hän voisi esittää ainoatakaan kohtuullista pyyntöä, johon hän ei olisi valmis suostumaan, jos Kleopatra vain toimittaisi Antoniuksen hengiltä tahi edes karkoittaisi hänet turvapaikastaan Egyptistä. Antonius oli osoittanut joutuneensa kokonaan rappiolle. Hän oli käyttäytynyt mitä raukkamaisimmalla tavalla. Hän oli melkein aina juovuksissa ja epäluotettava. Eikä Kleopatralle ja hänen asialleen näyttänyt olevan hänestä enää mitään hyötyä. Kleopatra oli kuitenkin, vaikka Antoniuksen kuolema olisi merkinnyt vaikeuksista vapautumista, liian uskollinen ja liian ylpeä suostuakseen hänen murhaamiseensa. Hän uhmasi Octavianusta ja tiedoitti, että jos tämä himoitsi hänen juopon miehensä kelvotonta päätä, oli hänen revittävä maahan kaupungin muurit ja etsittävä se käsiinsä.

Kuningatar oli ajan tavan mukaan rakennuttanut viime vuosina itselleen haudan ja hautatemppelin, jossa hän lepäisi kuoltuaan ja jossa hänen henkeään palvottaisiin tavanomaisilla uhritoimituksilla ja papillisilla menoilla. Tämän mausoleumin ympärillä oli Plutarkhoksen mukaan toisia, ilmeisesti kuninkaalliselle perheelle ja hovin jäsenille varattuja rakennuksia, mutta se ei ollut Canopuksen varrella Seman eli kuninkaallisen nekropoliin alueella, vaan meren rannalla Isis-Afroditen temppelin vieressä Lochias-niemen länsirinteellä. Päättelen Plutarkhoksen huomautuksista, että kuningattaren hauta oli temppelirakennusten välittömässä yhteydessä, ja jos olen oikeassa, on tämä seikka varmasti johtunut siitä, että Kleopatra tahtoi tulla haudatuksi sen jumalattaren pyhätön alueelle, joksi hänet oli tunnustettu. Isiksen temppelissä rukoiltaisiin siten hänen kuoltuaan tavallaan hänen henkeään, ja hänen maalliset jäännöksensä olisivat sitten tämän suojelusjumalattaren pyhiä reliikkejä. [Tämä tosiasia, jonka merkitystä ei ole huomattu, on mielenkiintoinen todistus siitä, että Kleopatra katsoi olevansa lihaksi tullut Venus-Afrodite-Isis.] Mausoleumi oli kuuluisa korkeudestaan ja kauneudestaan. Se oli todennäköisesti tehty hienosta marmorista ja näyttää sisältäneen monta huonetta. Kuvittelisin, että alhaalla oli pylväskäytävän perällä, johon tultiin kaksipuolisesta, kauniisti koristetusta seetriovesta, sisempi pyhättö, jossa kuningattaren ruumisarkku oli jo valmiina odottamassa, ja että pylväskäytävästä päästiin kiviportaita myöten yläkerran huoneisiin, joiden permanto eli alakerran katto oli tehty suurista graniittilaatoista. Näiden huoneiden isoista, avoimista ikkunoista on täytynyt nähdä toisista merelle ja toisista Isiksen temppelin pihalle, mutta alakerran pylväskäytävässä ja pyhätössä ei ollut egyptiläisten rakennusten tavalliseen tyyliin minkäänlaisia ikkunoita, vaan valo pääsi ovesta ja pienistä katonrajaan jätetyistä aukoista. Heinäkuun helle kykeni tuskin tunkeutumaan tämän kivisen mausoleumin kammioihin ja vilpoisen merituulen on täytynyt leyhähdellä alituisesti yläkerran huoneiden läpi ulkopuolelta paahtavan, häikäisevän auringonpaisteen menettäessä tehonsa marmoriseiniin kilpistyessään. Idänpuoleisista ikkunoista kuului kivilaituriin murtuvien aaltojen kumeata pauhua ja lokkien kirkunaa, kun taas pappien laulu viereisessä temppelissä ja kaupungin etäinen humu olivat näiden ilmavien huoneiden viileyteen kantautuessaan kuin ääniä unohdetusta maailmasta.

Sinne Kleopatra päätti muuttaa asumaan, heti kuin Octavianus ryhtyisi piirittämään kaupunkia, ja jos kaupunki valloitettaisiin, surmaisi hän itsensä. Siinä mielessä hän antoi viedä kaikki kullat, hopeat, helmet, jalokivet ja muut kalleutensa mausoleumiin, jossa ne asetettaisiin erääseen yläkerran huoneeseen vitsakimpuista ja rohtimista kyhätylle roviolle. Jos kävisi niin, että hänen täytyisi päättää päivänsä kurjuudestaan päästäkseen, antaisi hän käärmeen iskeä myrkkyhampaansa hipiäänsä, sytyttäisi viimeisillä voimillaan rovion palamaan ja hävittäisi siten yhdellä kertaa sekä ruumiinsa että rikkautensa. Hän jäi kuitenkin vielä toistaiseksi palatsiin ja valvoi toimenpiteitä, joihin oli ryhdytty kaupungin puolustamiseksi.

Octavianuksen joukot saapuivat heinäkuun viime päivinä muurien edustalle ja leiriytyivät Hippodromiin ja sen ympärille. Hippodromi oli kallioisella paikalla kaupungin itäpuolella. Ratkaisun lähestyessä Antonius osoitti jälleen, että entisestä rohkeudesta oli sentään vielä jotakin jäljellä. Keräten joukkonsa hän teki rohkean uloshyökkäyksen, karkasi Octavianuksen ratsuväen kimppuun, löi sen perinpohjin ja karkoitti jäännökset takaisin leiriin. Ja kun hän palatsiin palatessaan kohtasi Kleopatran yllään vielä ryvettynyt ja verentahrima haarniskansa, kietaisi hän kätensä kuningattaren hennon vartalon ympärille ja suuteli häntä kaikkien nähden. Sitten hän esitteli kuningattarelle erään upseerinsa, joka oli suuresti kunnostautunut taistelussa, ja Kleopatra lahjoitti miehelle heti loistavan kypärin ja kultaisen rintahaarniskan. Tämä upseeri puki vielä samana iltana haarniskan ylleen ja karkasi Octavianuksen leiriin.

Seuraavana aamuna Antonius lähetti jonkinlaisen ylimielisyyden puuskassa sanansaattajan haastamaan Octavianusta kaksintaisteluun, kuten hän oli tehnyt ennen Actiumin taistelua, mutta hänen vihollisensa vastasi siihen myrkyllisesti, »että Antonius keksisi kyllä toisiakin keinoja, millä päättää päivänsä». Hän päätti silloin, että oli parempi saattaa asiat kertakaikkiaan ratkaisuun käymällä vastustajan kimppuun kaikin voimin sekä maalla että merellä kuin ruveta odottamaan pitkällisen piirityksen tulosta, ja kun Kleopatra oli hyväksynyt tämän suunnitelman, lähetettiin kaikille joukko-osastoille käsky valmistautua yleiseen taisteluun, joka määrättiin elokuun 1 päiväksi. Antonius, jonka rohkeus ei nyt pettänyt, pyysi tämän päivän aattoiltana palvelijoita auttelemaan häntä auliisti illallispöydässä ja kaatamaan runsaasti viiniä, koska heillä saattoi olla huomispäivänä uusi isäntä, hänen itsensä, Bacchuksen lihaksituleman, viinin ja ilon jumalan, maatessa kuolleena tappotantereella. Hänen läsnäolevat ystävänsä alkoivat sen kuullessaan itkeä, mutta Antonius selitti heille nopeasti, ettei hän suinkaan aikonut kuolla, vaan toivoi vievänsä heidät loistavaan voittoon.

Myöhään samana iltana, kun merituuli oli tyyntynyt ja tähtien valossa uinailevassa kaupungissa vallitsi pimeän ja helteisen kesäyön syvä hiljaisuus, alkoi äkkiä kuulua etäistä huilujen ja kymbaalien soittoa ja jotakin iloista säveltä laulavia ääniä. Soitto läheni ja pian voitiin eroittaa tanssivien jalkojen töminää ja kuin jotakin hurjaa juomalaulua loilottavan saattueen huutoa ja mekastusta. Tämä meluisa kulkue näyttää Plutarkhoksen kuvauksen mukaan suunnanneen kulkunsa suoraan kaupungin halki Canopuksen porttia kohti, jonka luona meteli yltyi ylimmilleen. Sitten äänet äkkiä hiljenivät ja häipyivät kuulumattomiin. Mutta kaikki, jotka olivat havahtuneet yön pimeydessä tähän hurjaan soittoon ja lauluun, uskoivat varmasti kuulleensa Bacchuksen saattohumun, kun hän jätti väkineen sortuneen lihaksitulemansa ja meni voittoisan Octavianuksen luo. [Melun saattoivat aiheuttaa Octavianuksen etujoukot, jotka oli sijoitettu aivan Canopuksen portin edustalle.]

Heti kuin päivä vaikeni Antonius vei joukkonsa ulos itäisistä porteista ja järjesti ne taisteluun korkealle paikalle muurien ja Hippodromin väliin jonkun matkan päähän merenrannasta. Sieltä hän näki laivastonsa purjehtivan ulos Isosta satamasta ja suuntaavan kulkunsa Octavianuksen laivoja kohti, jotka olivat järjestyneet noin neljän kilometrin päähän kaupungista itään lähelle rannikkoa, mutta hänen suureksi mielipahakseen egyptiläiset alukset eivät yrittäneetkään hyökätä vastustajan kimppuun, kuten hän oli käskenyt. Sen sijaan ne tervehtivät Octavianuksen laivastoa airoillaan ja saatuaan samanlaisen vastauksen liittyivät viholliseen, minkä jälkeen kaikki lähtivät purjehtimaan yhdessä Isoa satamaa kohti. Silmäillessään sitten toisaalle Antonius näki äkkiä ratsuväkensä laukottavan Octavianuksen puolelle, niin ettei hänellä ollut enää jäljellä muuta kuin jalkaväkensä, jonka vihollinen tietysti hajoittaisi käden käänteessä. Oli turhaa yrittääkään taistella ja menettäen kaiken toivon hän pakeni takaisin kaupunkiin huutaen kaikille, että Kleopatra oli pettänyt hänet. Kun hän syöksyi palatsiin hämmentyneiden upseereidensa seuraamana, takoen otsaansa ja kiroten naista, joka oli, kuten hän sanoi, luovuttanut hänet vihollistensa käsiin, niin Kleopatra pakeni huoneistaan, ikäänkuin peläten, että Antonius voisi raivossaan ja epätoivon vimmassaan vaikka tappaa hänet miekallaan. Ehtien saada mukaansa vain palvelijattarensa Iraksen ja Charmionin hän juoksi minkä jaksoi palatsin tyhjien salien ja käytävien läpi, aution pihan poikki ja pääsi lopulta Isiksen temppelin viereen rakennettuun mausoleumiinsa. Virkamiehet, palvelijat ja vartiat näyttävät kaikki paenneen hetkellä, jolloin kuului huuto, että laivasto ja ratsuväki olivat menneet vihollisen puolelle, ja temppelin läheisyydessä oli todennäköisesti vain joitakin säikähtyneitä pappeja, jotka tuskin saattoivat tuntea kuningatarta hänen juostessaan ilman tavallista seuruettaan huohottaen hautarakennuksen avoimelle ovelle. He syöksähtivät sisään hämyiseen pylväskäytävään, nämä kolme naista, salpasivat oven kiireesti ja epäilemättä pönkittivät sen kaikella, mitä irti saivat, penkeillä, uhripöydillä ja muilla sisustukseen kuuluneilla esineillä, riensivät sitten yläkertaan ja heittäytyivät varmaankin kauhusta suunniltaan upeille lepolavitsoille Kleopatran valmistautuessa heti surmaamaan itsensä. Ikkunoista heidän on täytynyt nähdä joidenkin Antoniuksen upseerien kiiruhtavan paikalle, koska he saattoivat hetkisen kuluttua lähettää tälle sanan, että kuningatar aikoi juuri surmata itsensä. Jonkin ajan kuluttua, hiukan rauhoituttuaan, Kleopatra päätti kuitenkin odottaa, ennenkuin ottaisi tämän ratkaisevan askeleen, päästäkseen varmuuteen Octavianuksen todellisista aikeista hänen suhteensa, ja tehtyään tämän päätöksen hän näyttää koettaneen parhaansa mukaan tyyntyä. Ja tuijottaessaan siinä idänpuoleisista ikkunoista päivänpaisteiselle merelle hän näki egyptiläisten laivojen ja vihollisen alusten soutavan vieri vieressä Isoon satamaan.

Ei ole mitään syytä otaksua, että Kleopatra olisi pettänyt miehensä, tahi että hänellä olisi ollut mitään tekemistä juuri tapahtuneiden karkaamisten kanssa. Heidän vastarintansa äkillinen herpaantuminen, kun aamu ei ollut vielä kulunut puoliväliinkään, on varmasti ollut hänelle hirveä isku, ja mitä Antoniuksen syytöksiin tulee, on hän epäilemättä katsonut niiden johtuneen vain hermostuneesta ja oikullisesta mielentilasta, joka oli ollut hänen miehelleen viime vuosina tunnusmerkillistä. Antonius oli edellisenä iltana luvannut suuren rahasumman kaikille Octavianuksen sotureille, jotka karkaisivat hänen puolelleen, ja on enemmän kuin todennäköistä, että Octavianus oli puolestaan tehnyt samanlaisen tarjouksen egyptiläisille merimiehille ja sotureille. Nämä merimiehet olivat vain vuosi sitten veljeilleet Antoniuksen mukana olleiden roomalaisten kanssa Ambracian lahdessa, ja kun viimemainitut olivat menneet Octavianuksen puolelle Actiumin taistelun jälkeen, oli heitä nyt lukuisasti vihollisen laivoilla. Egyptiläisiä vaadittiin siten taistelemaan ystäviänsä vastaan, joiden vieraanvaraisuutta he olivat usein nauttineet, ja joiden taistelukuntoisuutta, kun he olivat nyt liittyneet Octavianuksen voittoisiin joukkoihin, heillä ei ollut mitään syytä epäillä. Heidän karkaamiseensa ei siis tarvittu minkäänlaista aloitetta Kleopatran puolelta; tilanne oli sellainen, ettei toisin olisi voinut juuri käydäkään.

Antonius oli kuitenkin liian kiihtynyt hillitäkseen kieltään, ja hän näyttää astelleen huoneissaan jonkinlaisessa hulluutta lähentelevässä raivotilassa, kiroten Kleopatraa, hänen maataan ja kaikkia, jotka olivat pettäneet hänet. Hetkisen kuluttua tulivat upseerit, jotka olivat kiiruhtaneet Kleopatran jäljessä mausoleumille, ilmoittamaan hänelle, että kuningatar oli surmannut itsensä, sillä niin he olivat tulkinneet hänen terveisensä. Antoniuksen riehunta näyttää loppuneen heti, järkytys lamautti hänet kokonaan. Ensin hän oli todennäköisesti aivan tyrmistynyt, mutta kun sanojen koko merkitys pääsi tunkeutumaan hänen sekaviin aivoihinsa, ei vihasta ja epäluulosta ollut merkkiäkään jäljellä. »Antonius!» hän huudahti, »miksi viivytellä enää? Sallimus on riistänyt sinulta sen ainoan, jonka puolesta olisit voinut sanoa tahtovasi vielä elää». Näin sanoen hän syöksyi makuuhuoneeseensa riuhtoen yltään haarniskaansa ja huutaen orjaansa Erosta avuksi. Hänen kuultiin sitten ruumiinsa yläosaa paljastaessaan puhuvan ääneen Kleopatralle, jonka hän uskoi kuolleen. »Kleopatra», hän sanoi, »en sure, että minun täytyy nyt erota sinusta, sillä olen pian luonasi jälleen, mutta mieltäni pahoittaa se, että nainen voitti minunlaiseni suuren kenraalin rohkeudessa». Hän oli jonkin aikaa sitten ottanut Erokselta juhlallisen lupauksen, että Eros surmaisi hänet, milloin hän käskisi, ja kääntyen nyt hänen puoleensa hän antoi tämän käskyn, muistuttaen Erosta valastaan. Eros vetäisi miekkansa, ikäänkuin aikoen täyttää hänen pyyntönsä, mutta pyörähti samassa poispäin, painoi terän omaan rintaansa ja kaatui henkitoreissaan permannolle. Antonius kumartui hänen ylitseen ja lausui: »Hyvin tehty, Eros! Hyvin tehty!» Ottaen sitten miekan hän lisäsi: »Olet osoittanut isännällesi, miten on tehtävä se, mihin sinulla ei ollut sydäntä», ja sen sanottuaan hän iski miekan ruumiiseensa kylkiluiden alapuolelle ja horjahti vuoteelleen.

Haava ei ollut kuitenkaan heti kuolettava, ja kun verenvuoto oli hetkisen kuluttua tauonnut, tuli Antonius tuntoihinsa. Joitakin egyptiläisiä palvelijoita oli kerääntynyt hänen ympärilleen, ja hän rukoili heitä nyt lopettamaan hänen tuskansa. Mutta kun he näkivät hänen vielä elävän, riensivät he pois huoneesta ja jättivät hänet siihen, missä hän lepäsi, tuskissaan kiemurtelemaan. Heistä on joidenkin täytynyt viedä tapahtumasta sana kuningattarelle, joka istui mausoleumin ikkunassa, sillä pian tuli hänen sihteerinsä, Diomedes, ilmoittamaan Antoniukselle, ettei Kleopatra ollut vielä surmannut itseään, ja että hän tahtoi saada Antoniuksen ruumiin mausoleumiin. Antonius pyysi silloin kiihkeästi, että hänet vietäisiin kuningattaren luo, ja palvelijat nostivat hänet vuoteelta tilapäisille paareille ja lähtivät kiireesti kantamaan häntä sinne. Mausoleumin ovelle näyttää vähitellen kerääntyneen väkeä, ja kun kuningatar näki Antoniusta kantavan miesjoukon lähestyvän, on hän varmaankin alkanut pelätä, että joku heistä voisi palkinnon toivossa vangita hänet heti kuin hän avaisi oven ja viedä hänet elävänä Octavianukselle. Ehkäpä hän oli suuressa hädässään vetäissyt oven salvatkin niin lujasti ja syvälle koloihinsa, ettei niitä saatu enää auki. Oli miten oli, ovea ei avattu Antoniukselle, ja siinä hän lepäsi ikkunan alla tuskissaan vaikeroiden ja rukoillen saada kuolla Kleopatran sylissä. Plutarkhos kertoo, että »Kleopatra heitti silloin ikkunasta köysiä, joihin hänet sidottiin, ja hän ja hänen kaksi palvelijatartaan, ainoat, joiden hän oli sallinut tulla mukaansa mausoleumiin, kiskoivat hänet ylös. Saapuvilla olleet sanovat, etteivät he olleet milloinkaan nähneet surullisempaa näkyä, kun kuolevaa ja yltäpäältä verissään olevaa Antoniusta kiskottiin ylös hänen yhä ojennellessaan käsiään Kleopatraa kohti ja koettaessaan viimeisillä voimillaan jännittää ruumistaan. Hänen nostamisensa ei ollut naisille todellakaan helppo tehtävä, mutta takertuen köysiin kaikin voimin ja vetäen minkä jaksoi pää ikkunasta ulkona Kleopatra sai hänet lopulta suurella vaivalla ylös alhaalla olevien rohkaistessa häntä huudoillaan ja ottaessa kaikin tavoin osaa hänen tuskaansa».

Ikkunan on täytynyt olla verraten korkealla maasta, ja kun Antonius oli kookas ja painava mies, eivät nuo kolme naista olisi minun käsittääkseni konsanaan jaksaneet saada häntä niin korkealle, elleivät alhaalla olijat olisi tuoneet tikapuita ja auttaneet heitä, jääden sitten epäilemättä tikapuille tätä järkyttävää kohtausta katsomaan.

Raahattuaan hänet ikkunasta sisään naiset kantoivat hänet vuoteelle, johon hän todennäköisesti pyörtyi nostamisen aiheuttamista tuskista. Näky oli niin säälittävä, että Kleopatra joutui aivan suunniltaan ja purskahti itkuun. Hän löi rintoihinsa ja repi vaatteensa ja koetti aina välillä saada haavasta vuotavaa verivirtaa pysähtymään, niin että hänenkin kasvonsa, kaulansa ja kätensä olivat pian tahriintuneet vereen. Heittäytyen Antoniuksen viereen hän sanoi häntä herrakseen, miehekseen ja hallitsijakseen. Kuolevan hirveät tuskat herättivät hänessä sanomatonta sääliä ja paljon entistä rakkautta, ja hän otti niin kiihkeästi osaa hänen kärsimyksiinsä, että unohti kokonaan oman epätoivoisen tilanteensa. Antonius tuli lopulta jälleen tuntoihinsa ja pyysi viiniä. Siitä hiukan virkistyttyään hän koetti lohduttaa kuningatarta ja kehoitti häntä sopimaan Octavianuksen kanssa, mikäli se oli kunniallisilla ehdoilla mahdollista, ja sanoi, ettei voittajan ystävien joukossa ollut muita kuin eräs Proculeius, johon Kleopatra saattoi luottaa. Plutarkhos kertoo hänen lopuksi pyytäneen viime henkäyksiä vetäessään, »ettei Kleopatra surkuttelisi häntä tässä hänen kohtalonsa viimeisessä käänteessä, vaan pikemminkin riemuitsisi hänen puolestaan muistellessaan hänen entistä onneaan, joka oli ollut ihanampaa ja täydellisempää, kuin mitä oli konsanaan nähty, eikä ollut päättynyt kunniattomasti. Roomalainen oli lyönyt roomalaisen».

Tämän sanottuaan hän painautui pitkälleen ja heitti pian henkensä sen naisen sylissä, jonka etuja hän oli niin huonosti valvonut, ja jonka hän nyt jätti yksin taistelemaan viimeistä suurta taistelua valtaistuimensa ja poikansa tulevaisuuden puolesta.