IX. EGYPTILÄIS-ROOMALAISEN MONARKIAN PERUSTAMINEN

Rooman kansa alkoi nyt tuhlata kunnianosoituksia Caesarille, ja hallitus, jonka hän oli perustanut, laillistutti asemansa äänestämällä hänet peruuttamattoman vallan kukkuloille. Hänestä tehtiin konsuli kymmeneksi vuodeksi ja oli puhetta hänen julistamisestaan diktaattoriksi elinkaudeksi. Senaatista tuli vain välikappale, joka toimeenpani hänen käskynsä, ja sen jäsenet olivat niin haluttomia tutustumaan säädettyihin uusiin lakeihin ja ulkopoliittisen hallinnon yksityiskohtiin, että Cicero valitti kerran saavansa julkisena henkilönä itämaisilta hallitsijoilta, joiden nimiä hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, kiitoskirjeitä siitä, että heidät oli koroitettu valtaistuimille, joista hän ei ollut milloinkaan kuullutkaan. Caesarin huolenpito käsitti koko tunnetun maailman, ja Rooman hallitus noudatti hänen tahtoaan aivan samoin kuin ulkomaisia etuja valvovan yhtiön toimitsijat seuraavat matkustavan johtajansa ohjeita. Hän oli oleskellut pitkiä aikoja vieraissa maissa ja tullut sotaretkillään näkemään maailmaa niin laajalti, ettei Rooma ollut hänestä muuta kuin hallinnollinen keskus eikä asemansa takia siihenkään täysin sovelias. Hänen tuttavuutensa Kleopatran kanssa oli sitäpaitsi laajentanut hänen näköpiiriään ja myötävaikuttanut aineellisessa suhteessa sangen tehokkaasti siihen, että hänestä tuli maailman ylivaltias. Kaukaiset kaupungit, kuten Aleksandria, eivät olleet hänelle enää vieraiden maiden pääkaupunkeja, vaan hänen omilla alueillaan olevia paikallisten hallitusten tyyssijoja, ja valtaistuin, jolle hän pyrki, oli asetettu niin korkealle, että maailman kaikki kansat olivat näkyvissä.

Ottamalla omaan hoitoonsa niin monen maan asiat hän sälytti harteilleen vastuunalaisuuden, jonka painoa ei kukaan ihminen voinut kestää, mutta hänen vastenmielisyytensä ottaa neuvoja toisilta ja hänen yletön turhamaisuutensa saivat hänet vihaamaan kaikkea sekaantumista siinä määrin, ettei hän edes myöntänyt taakan käyvän liian suureksi hänen heikontuneelle terveydelleen. Diktaattorin läheiset ystävät, kuten Balbus ja Oppius, huomasivat hänen käyvän päivä päivältä ärtyisemmäksi ja itsepäisemmäksi, mutta pieninkin viittaus sinnepäin, että vallanpito jaettaisiin useammalle, herätti hänessä yhä suurempaa närkästystä. Hän tahtoi pitää maailman ohjakset koko ajan omissa käsissään. Milloin hän neuvotteli Pohjois-Afrikan Karthagon ja Kreikan Korintin tulevaisuudesta, joihin paikkoihin hän aikoi lähettää roomalaisia siirtolaisia; milloin järjesteli Syyrian ja Vähän-Aasian asioita, milloin taas pohti Italian maanomistuskysymyksiä. Oli aikoja, jolloin maailman asioiden taakka kävi niin raskaaksi, että hän saattoi huudahtaa eläneensä kyllin kauan; sellaisessa mielentilassa ollessaan hän saattoi vastata, kun ystävät varoittivat häntä salamurhan mahdollisuudesta, ettei kuolema ollut niinkään kamala asia. Kaatuvatautikohtausten tiheys oli hänelle ainaisten kärsimysten aihe, ja hänen laihan ja melkein kuihtuneen olemuksensa on täytynyt osoittaa hänen ystävilleen, että jännitys alkoi käydä sietämättömäksi. Mutta kunnianhimo ei sallinut hänen luopua itseottamastaan tehtävästä, ja hänen läpitunkevat silmänsä olivat aina kohdistuneet hänen kaikkien suunnitelmiensa päämaaliin — koko maailman käsittävään yksinvaltaan.

Nyt alettiin pohtia julkisesti kysymystä hänen nousemisestaan valtaistuimelle, ja kaikille näytti olevan ilman muuta selvää, että hän aikoi tehdä itsestään kuninkaan ja Kleopatrasta kuningattaren ja siirtää kaiken lisäksi hallituksen Aleksandriaan tahi johonkin toiseen idän kaupunkiin. Rooman asema ei ollut edullinen. Se oli liian kaukana merestä ollakseen edes ensiluokan kauppakeskuskaan, eikä läheisyydessä ollut mitään luonnollisia rikkauden lähteitä. Kadut olivat kapeat ja mutkikkaat ja saattoivat toisina vuodenaikoina joutua nopeasti tulvivan Tiberin lioitettaviksi. Rutto ja kulkutaudit raivosivat sen ahtaissa ja tiheäänasutuissa kortteleissa, ja keskiajalla »suli germaanilainen armeija toisensa jälkeen olemattomiin sen muurien edustalla, voimatta mitään tälle salaperäisellä tavalla voittoisalle kaupungille», kuten Mommsen sanoo. Actiumin taistelun jälkeen Augustus tahtoi muuttaa pääkaupungin muualle, kuten esimerkiksi Bysantiumiin, ja on hyvin todennäköistä, että ajatus oli alkuperäisesti Caesarista lähtöisin. Rooma ei ollut aikana, jota nyt käsittelemme, läheskään niin loistava kuin joitakin vuosia myöhemmin, eikä pystynyt siinä suhteessa kilpailemaan Aleksandrian paremmin kuin muutamien muidenkaan kaupunkien kanssa. Kadut nousivat ja laskivat, koukistelivat kummallisesti sinne tänne ja olivat niin ahtaat, että Caesarin täytyi säätää laki, joka kielsi ajoneuvoilla liikkumisen päiväsaikaan; kaikki taakat oli kannettava, joko oman tahi kuormaeläinten selkään sälytettyinä. Suuret julkiset rakennukset ja rikkaiden palatsit nousivat hökkelirykelmien keskeltä kuin villiintyneiden rikkaruohojen saartamat vierasmaalaiset kasvit; ja Caesarin on täytynyt usein muistella kateudella Aleksandriaa, sen laveaa Canopusta ja upeaa kuninkaallista aluetta.

Ne, jotka tutkivat Kleopatran ja Caesarin elämää samassa yhteydessä, eivät voi olla kysymättä, missä määrin kuningatar vaikutti diktaattorin ajatteluun tähän aikaan. Näiden hänen viimeisten elinvuosiensa kuluessa — vuosien, jotka merkitsevät hänen suuruutensa aikaa ja antavat hänelle historiassa hänen ainutlaatuisen paikkansa — Kleopatra oli häneen mitä läheisimmässä suhteessa, eikä maailmassa ollut, mikäli tiedämme, ketään toista miestä tahi naista, jolla olisi ollut niin erinomainen tilaisuus näytellä vaikuttavaa osaa hänen elämässään. Jos Kleopatra ajatteli maansa ja sukunsa menestystä, tahi omiansa ja Caesarin pyyteitä, tahi heidän poikansa tulevaisuutta, kuten tiedämme hänen ajatelleen, on aivan perusteetonta otaksua, ettei hän olisi keskustellut valtiollisista asioista miehen kanssa, joka oli kaikissa muissa suhteissa, paitsi ei nimellisesti, hänen miehensä. Hän oli myöhemmin kyllin voimakas näyttelemään yhtä historian suurista valtiollisista osista ja käsittelemään valtakuntia ja armeijoja kuin tavallinen nainen käsittelee taloutta ja palvelijoita, ja kun katselemme häntä sen valossa, mitä tiedämme hänen luonteestaan, sellaisena kuin se esiintyy diktaattorin kuoleman jälkeisinä vuosina, huomaamme olevan aiheetonta otaksua, että hän pysytteli Roomassa ollessaan erillään Caesarin aikeista ja suunnitelmista ja katsoi kykenevänsä säilyttämään maailmanvaltiaan kiintymyksen seurustelukammion tenholla ja makuuhuoneen viettelyksillä. Siihen, että hän oli Rooman tasavallan viime vuosien keskeisimpiä henkilöitä, ei ollut syynä vain hänen suhteensa Antoniukseen ja heidän kuolemansa traagillisuus — hänen henkilöllisyytensä oli niin vastustamaton, ettei se voinut olla vaikuttamatta sangen huomattavasti asioiden kulkuun. Olen sitä mieltä, että Kleopatran nimi olisi painanut leimansa tämän ajan historiaan, vaikka asioita, jotka kärjistyivät huippuunsa Actiumin luona, ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan. Hänen Antoniuksen kanssa solmimansa liitto päättyi järkyttävään murhenäytelmään, jolla on voimakas romanttinen puolensa, ja juuri se on vanginnut mielikuvituksen ja kääntänyt historioitsijainkin huomion pois sitä edellisistä vuosista. Ollaan taipuvaisia kokonaan syrjäyttämään hänen vaikutuksensa Rooman politiikkaan Caesarin viimeisinä elinvuosina. [Ferrero kirjoittaa: »Egyptin kuningatar näyttelee omituista ja tärkeätä osaa Rooman tasavallan murhenäytelmässä… Hän tahtoi tulla Caesarin vaimoksi ja toivoi voivansa herättää Caesarissa kuninkuuden himon». Mutta tämä on vain ohimennen tehty huomautus.]

Historioitsijain katseet ovat kohdistuneet Aleksandrian murhenäytelmään, ja tarina Kleopatran olosta diktaattorin huvilassa jätetään huomioonottamatta. Mutta onko kenelläkään rohkeutta väittää, ettei kuningatar, jonka tulevaisuuden Caesar oli liittänyt omaansa valtansa huipulla ollessaan, jättänyt mitään merkkiä ajan tapahtumiin? Kun Kleopatra tuli Roomaan, oli hänen maailmankatsomuksensa varmasti aivan toisenlainen kuin roomalaisten. Tasavalta oli vielä tunnustettu hallitusmuoto, eikä mitään määrättyä yksinvaltaan tähtäävää suuntaa ollut olemassakaan. Tulevista perinnöllisistä keisareista tuskin uneksittiinkaan ja muinaiset kuninkaat olivat melkein kokonaan unohtuneet. Voitaneen kyllä otaksua, että Kleopatra oli, jouduttuaan kosketukseen roomalaisen maailman kanssa, omaksunut kohtuullisemman käsityksen omasta asemastaan, mutta siitä huolimatta on varmaa, ettei hän ollut silti vähemmän tietoinen kuninkaallisuudestaan ja jumalallisuudestaan. Tämä hänen tietoisuutensa kuninkaallisuudestaan oli, kuten olen jo sanonut, kotipiirin ja kasvatuksen vaikutuksesta, jota Caesarin imartelut osaltaan tehostivat, aina hänen luonteensa melkeinpä tunnusmerkillisin piirre, ja olisipa todellakin merkillistä, ellei tämä hovi-ilmapiiri, jossa Caesar niin paljon oleskeli, pystynyt vaikuttamaan diktaattorinkin ajatuksiin. Oliko sitten Rooma itse se kiihotin, joka sai Caesarin hautomaan suuria suunnitelmiaan? Myönnämme Rooman olleen kypsän yksinvallalle ja olosuhteiden pakottaneen jossakin määrin Caesaria tavoittelemaan tätä hallitusmuotoa, mutta voimmeko silti sanoa, että diktaattori oli omasta aloitteestaan eläytynyt yksinvaltiuteen ja jumalallisuuteen niin nopeasti, ellei hänen puolisonsa olisi ollut kuningatar ja jumalatar?

Elämänsä viime kuukausien aikana — senjälkeen kuin hän oli palannut alkukesällä Roomaan Espanjan sotaretken päätyttyä — Caesar kehitti kuolemaansa saakka tarmokkaasti yksinvaltasuunnitelmiaan. Hän ei näytä ensin aikoneen ryhtyä mihinkään yrityksiin valtaistuimen luomiseksi, ennenkuin itään kohdistuvat valloitussuunnitelmat oli toteutettu, mutta Partian sotaretken valmisteluissa sattunut pitkällinen viivytys oli tehnyt hänet niin kärsimättömäksi, että hän menetti malttinsa. Hän oli sitäpaitsi tullut kiinnittäneeksi huomiota erääseen vanhaan ennustukseen, ettei partialaisia voitettaisi, ennenkuin joku Rooman kuningas ryhtyisi sotimaan heitä vastaan, ja Caesar oli nyt siinä mielentilassa, joskaan ei kyllin taikauskoinen, että tällainen vaikutti häneen. Hän otti sentähden vähä vähältä kuninkuuden oikeudet käsiinsä, tehosti päivä päivältä olemuksensa kuninkaallisuutta ja esiintyi päivä päivältä yhä enemmän yksinvaltiaana.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän järjesti niin, että arvonimi imperator annettiin hänelle perinnölliseksi. Sana imperator merkitsi siihen aikaan »ylin käskijä», mutta ei kuninkuutta, vaikkakin seikka, että se tehtiin perinnölliseksi, antoi sille uuden merkityksen. Poika, jolle tämä arvonimi tuli perintönä siirtymään, tuli todennäköisesti olemaan pikku Caesar, Tiberin takaisen huvilan lastensuojien silloinen hallitsija, ja on huomattava, että perinnöllisyysjulistuksen laatijoiden on täytynyt älytä se, sillä voitaneen tuskin epäilläkään, etteivätkö diktaattorin kannattajat odottaneet hänen ennen pitkää menevän lailliseen avioliittoon Kleopatran kanssa. Ja niinpä saamme nyt nähdä jotakin aivan uutta — kuinka innostuksen valtaamat roomalaiset valtiomiehet tarjoavat perinnölliseksi julistettua imperaattorin korkeata asemaa Egyptin tulevalle kuninkaalle. Siitä, ettei Rooman kansa välittänyt vähääkään Kleopatran muukalaisesta verestä eikä pitänyt häntä missään suhteessa itämaalaisena, ei voi olla tämän selvempää todistusta. [Ketään englantilaista ei vaivaa se seikka, että heidän kuninkaansa äiti on tanskalainen, eikä kukaan espanjalainen sure sitä, että heidän hallitsijansa on naimisissa englantilaisen kanssa. Roomalaisten ja kreikkalaisten sukulaisuus oli yhtä läheistä.]

Nykyisten historioitsijain enemmistö suhtautuu tähän asiaan tavalla, joka osoittaa heidän kuvittelevan diktaattorin eläneen tähän aikaan yhdessä jonkun afrikattaren kanssa, jonka hän oli tuonut mukanaan Egyptistä, mutta minun täytyy vieläkin huomauttaa, että roomalaiset pitivät tosiasiallisesti Kleopatraa kuninkaallisena kreikkalaisena, jonka pääkaupunki Aleksandria kilpaili ikuisen kaupungin kanssa rikkaudessa, loistossa ja sivistyksessä, ollen Roomaan jossakin määrin samassa suhteessa kuin New York Lontooseen. Samaan aikaan kierteli sellainen huhu, että eräs kansantribuuni valmisteli lakia, joka oikeutti Caesarin, jos niikseen tuli, pitämään kaksi vaimoa — Calpurnian ja Kleopatran — ja ettei uuden vaimon tarvinnut olla roomalainen. Ajatus, että Kleopatran pojasta tulisi Caesarin perillinen, ei voinut herättää kansassa pahoja aavistuksia, sillä sehän tiesi jo vallan hyvin, että Caesarista tulisi Rooman kuningas, ja käsitti, että menemällä lailliseen avioliittoon Kleopatran kanssa Caesar liittäisi Rooman alueisiin ilman asevoimaa sen ainoan valtakunnan, joka oli sivistyneessä maailmassa vielä itsenäinen, ja varaisi Rooman valtaistuimelle nouseville perillisilleen yksinoikeuden maailman vanhimpaan kruunuun ja sitä seuraaviin suunnattomiin rikkauksiin. Myöhemmin, kun Kleopatrasta oli tullut Antoniuksen puolisona Rooman julkinen vihollinen, puhuttiin paljon itäisen Välimeren vaarasta, ja kuningattaresta tuli itämaisen loiston edustaja länsimaisen yksinkertaisuuden vastakohtana, mutta sinä aikana, jota nyt käsittelemme, ei tätä kantaa ollut vielä olemassa, vaan Kleopatraa pidettiin mitä sopivimpana äitinä Caesarin pojalle, joka oli kerran perivä hänen asemansa ja arvonimensä.

Pienokaisesta tulikin tähän aikaan tosiasiallisesti Egyptin kruunaamaton kuningas, sillä Kleopatran nuori veli, Ptolemaios XV, katoaa salaperäisesti historiasta, meidän kuulematta hänestä enää mitään. Saiko hän surmansa Caesarin ja Kleopatran toimesta sentähden, että hän oli heidän pyyteidensä tiellä, vai kuoliko hän luonnollisen kuoleman, on kysymys, johon ei saada milloinkaan vastausta. Hän ilmestyy näiden tapahtumarikkaiden päivien historiaan kuin varjo ja häviää kuin varjo, ja kaikki, mitä tiedämme hänen lopustaan, on lähtöisin Josephukselta, joka sanoo sisaren myrkyttäneen hänet.

[Porphyrius, joka eli useita sukupolvia myöhemmin, sanoo Kleopatran saattaneen hänet petoksella hengiltä; mutta nämä Porphyriuksen sanat ovat ilmeisesti vain Josephuksen toistamista. Porphyrius laskee hänen kuolleen Kleopatran kahdeksantena hallitusvuotena ja oman kuninkuutensa neljäntenä. Eräs kirjoitus, jonka löysin professori Petrie'n kokoelmista, vahvistaa tämän. Siinä puhutaan eräästä tapahtumasta, joka sattui »Kleopatran hallituskauden yhdeksäntenä vuotena», — sitten seuraa lohkeama, jonka jälkeen tulee — »Cassarionin». Lohkeaman kohdalla on ollut todennäköisesti näin tulkittavat sanat: »ja Caesarionin ensimmäisenä (tahi toisena) hallitusvuotena». Tämä kirjoitus osoittaa, että Caesarion oli jo Kleopatran yhdeksäntenä hallitusvuotena hänen hallitsijakumppaninsa, mikä todistaa Porphyriuksen laskelman oikeaksi.]

Tämä syytös ei kummastuta, sillä se olisi tehty joka tapauksessa, vaikka poika olisi kuollut äkillisen sairaudenkin uhrina. Sentähden on väärin Kleopatraa kohtaan, että hänen muistoaan mustataan tälläkin rikoksella, sillä todellisuudessa ei ole mitään syytä otaksua, että hän olisi tuottanut nuoren kuninkaan kuoleman, niin paljon kuin häntä siitä syytettäneenkin. Siinä kaikki, mitä tästä asiasta voidaan meidän päivinämme sanoa.

Caesar antoi nyt pystyttää kuvapatsaansa Kapitoliumille kahdeksanneksi Rooman seitsemän muinaisen kuninkaan rinnalle, ja alkoi pian esiintyä julkisesti Alban entisten hallitsijoiden koruompeleisessa puvussa ja lyötätti kuvansa aito yksinvaltaiseen tapaan Rooman rahoihin. Hänelle hankittiin kultainen istuin senaattiin ja oikeuteen, ja hän piti nyt norsunluista valtikkaa ja päässään kultaista laakeriseppelettä. Hän ajeli julkisia menoja toimittaessaan tarkoitukseen pyhitetyissä vaunuissa kuten Egyptin kuninkaat, ja hänelle tarjottiin jonkinlaista kuninkaallista henkivartiostoa, johon kuului senaattoreja ja ylimyksiä. Hänelle myönnettiin sitäpaitsi oikeus tulla haudatuksi kaupunginmuurien sisäpuolelle, aivan samoin kuin Aleksanteri Suuri oli saanut viimeisen leposijansa Aleksandrian kuninkaalliselta alueelta. Nämä kuninkuuden merkit osoittavat, kun otetaan huomioon, että imperaattorin arvonimi oli annettu hänelle perinnölliseksi, ja että hänestä aiottiin tehdä diktaattori elinkaudeksi, päämaalin olleen nyt hyvin lähellä, ja sekä Caesarin että Kleopatran on täytynyt elää tähän aikaan alituisessa jännityksessä ja odotuksessa. Jokainen tiesi, mitä oli tekeillä, ja Cicero meni niin pitkälle, että kirjoitti pitkän kirjeen Caesarille, kehoittaen häntä julistautumaan kuninkaaksi, kirjeen, jota hän ei kuitenkaan toisten neuvosta lähettänyt. Entinen konsuli Lucius Aurelius Cotta ehdotti, että Caesar julistettaisiin Italian ulkopuolella olevien Rooman alueiden kuninkaaksi, mutta ehdotukseen suhtauduttiin laimeasti. Caesar näyttää olleen itse kahdenvaiheilla, siirtääkö tuo suuri ratkaisu Partian sodan jälkeen tapahtuvaksi, vai ei; kysymys, jonka on täytynyt aiheuttaa mitä kiihkeintä väittelyä.

Diktaattorin ei tarvinnut enää salata aikeitaan niiden ilmituloa peläten, ja kun oli ryhdyttävä alkutoimenpiteisiin, ei hän epäröinyt saattaa julki uskoaan omaan jumalallisuuteensa. Hän nimittäin määräsi, että hänen kuvaansa oli kannettava pompa circensis kulkueessa kuolemattomia jumalia esittävien kuvien joukossa. [Sirkusnäytännöt aloitettiin näytäntöjen järjestäjän toimeenpanemalla juhlakulkueella (pompa circensis), joka läksi Kapitoliumista ja kulki kaupungin halki sirkukseen. Tässä kulkueessa kannettiin m.m. jumalten kuvia.] Jupiter-Juliukselle omistettu temppeli piti rakennettaman ja Quirinuksen temppeliin pystytettiin kuvapatsas, jolla oli hänen piirteensä ja johon oli kaiverrettu kirjoitus: »Kuolemattomalle jumalalle». Hänen kunniakseen perustettiin erikoinen papillinen seurakin, nimeltä Luperci, josta saamme pian kuulla enemmän, ja hänen jumalankuvansa sai oman papiston, flamines, mikä tuo mieleen Egyptin faaraoita palvoneet papit. Hänelle varattiin ruumisvuode Rooman päätemppeleihin, ja virkavaloja vannottaessa vedottiin Jupiterin ja roomalaisten kotijumalien sijasta Caesarin Geniukseen, suojelushenkeen, aivan samoin kuin Egyptissä rukoiltiin Ka'ta, eli hallitsijan suojelushenkeä. »Vanhasta kansallisesta uskosta», sanoo Mommsen, »tehtiin Caesarin palvonnan välikappale», ja niin asia todella olikin. Kaikki tarkoitti Caesarin täydellistä jumalallistuttamista.

Vuoden 45 e.Kr. lopulla ja seuraavan alussa ei Roomassa enää epäiltykään, etteikö Caesar aikonut nousta lähitulevaisuudessa valtaistuimelle; kysymys oli vain siitä, tapahtuisiko se itään tehtävän sotaretken edellä, vai jälkeen. Jolloinkin ennen helmikuun 15:ttä päivää hänet valittiin diktaattoriksi elinkaudeksi, mikä teki, hänelle osoitetun kunnioituksen ja hänen imperaattori-nimensä perinnöllisyyden yhteydessä, hänen nykyisen asemansa ja kuninkuuden välisen rajan häviävän kapeaksi. Vanhan »kuningas» -nimen käytäntöön ottamista Caesar ei ollut todennäköisesti ajatellut, vaikka hän olikin mieltynyt niiden pukuun ja vallanmerkkeihin, jotka olivat olleet Rooman »kuninkaita», vaan on uskottavampaa, että hän etsi jotakin uutta yksinvaltiaan nimeä. Hän oli eräässä tilaisuudessa sanonut: »Olen Caesar sekä 'kuningas'», mikä viittaa siihen, että hän oli jo ehkä päättänyt kohottaa oman nimensä siihen korkeaan arvoasemaan, jota se lopulta tuli merkitsemään ja merkitsee vieläkin.

Hänen kopeutensa kävi päivä päivältä ilmeisemmäksi, ja hänen kunnianhimonsa oli nyt »paisunut niin suureksi, että se uhkasi murtaa maailman ääret» [Cymbeline]. Hän nuhteli ankarasti Pontius Aquilaa, yhtä tribuuneista, kun tämä ei noussut hänen mennessään tribuunien istuimen ohi, ja höysti jonkin aikaa sen jälkeen tilapäisissä keskusteluissa kaikki vastauksensa sanomalla ivallisesti: »Pontius Aquilan suosiollisella luvalla». Kun eräs senaattorien lähetystö tuli kerran tuomaan hänelle uusia kunnianosoituksia, otti hän heidät vastaan istualtaan; ja hänelle alkoi nyt tulla tavaksi antaa läheisimpien ystäviensäkin odottaa etuhuoneessa puheillepääsyä, mitä Cicero katkerasti paheksuu. Jos hänen käskyihinsä suhtauduttiin epäilevästi, menetti hän aina malttinsa ja saattoi kiroilla hirmuisesti. »Kaikki, mitä sanon, on pidettävä lakina», kertoo Titus Ampius hänen huudahtaneen, ja sellaisia henkilöitä, Jotka olisivat tohtineet menetellä toisin, oli todellakin sangen vähän. Kerran huomattiin, että joku intoilija oli koristanut erään Caesarin patsaan kuninkaallisella diadeemilla. Molemmat tribuunit määräsivät silloin diadeemin poistettavaksi sillä seurauksella, että Caesar raivostui. Hän selitti, että tämä virallinen toimenpide oli ollut harkittu loukkaus ja päätti rangaista tribuuneja ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tammikuun 26 p. tämä tilaisuus sitten ilmaantuikin. Kun Caesar käveli kadulla, tervehtivät jotkut väkijoukosta häntä kuninkaana, ja kun velvollisuudentuntoiset tribuunit määräsivät, että huutajat oli vangittava ja heitettävä vankilaan, nosti Caesar heti sellaisen myrskyn, että tribuunit karkoitettiin senaatista.

Diktaattorin ylpeys on tuskin voinut olla vaikuttamatta — Kleopatran asenteeseen, ja luultavaa onkin, että hän herätti jonkin verran pahennusta tilapäisellä kopeudellaan. Hänen Egyptiläisten hovimestariensa ja hovivirkailijoidensa on myös täytynyt närkästyttää roomalaisia peittelemättömällä aleksandrialaisella turhamaisuudellaan, ja voitaneen tuskin epäilläkään, etteivätkö monet Caesarin ystävät alkaneet katsella sillantakaisen huvilan elämää yhä vastenmielisemmin Eräs Ciceron kirje ystävälleen Attiukselle kuvaa mielenkiintoisella tavalla tilannetta. Kleopatra näyttää luvanneen suurelle kirjoittajalle hänenlaiselleen miehelle soveliaan lahjan, todennäköisesti jonkin Ciceron hänelle tekemän palveluksen palkinnoksi.

»Vihaan kuningatarta», hän kirjoittaa »ja Hammonios, hänen lupauksiensa todistaja, tietää, että minulla on syytä sanoa niin. Hänen lupaamansa lahjat olivat kylläkin minulle hyvin sopivia, sellaisia, joista olisin voinut puhua missä julkisessa kokouksessa hyvänsä. Entä Sara(pion)? [Sekä Hammonios että Sarapion ovat yleisiä egyptiläisiä nimiä.] Hän ei ole vain periaatteeton lurjus, vaan sen lisäksi henkilö, joka on taipuvainen suhtautumaan minuun yliolkaisesti. Näin hänet vain kerran luonani, ja kun kysyin häneltä kohteliaasti, saatoinko tehdä jotakin hänen hyväkseen, sanoi hän tulleensa toivossa saada nähdä Atticuksen. Kuningattaren julkeus meni, hänen asuessaan Caesarin Tiberin takaisessa huvilassa [tämä voi tarkoittaa, että Kleopatra oli muuttanut Roomassa johonkin muualle, joko tilapäisesti tahi pysyväisesti], myös niin ylettömiin, etten voi sitä harmistumatta ajatella. Niin että sen joukon kanssa en tahdo olla missään tekemisissä».

Caesariin kohdistuva vastenmielisyys, jonka kasvamisesta ei ollut epäilystäkään, selittää, miksi Kleopatrakin joutui epäsuosioon, mutta tähän vastenmielisyyteen on voinut olla jonkin verran syynä kateuskin, jota diktaattorin mieltymyksen kaikkeen egyptiläiseen täytyi roomalaisissa herättää. Caesarin ystävät eivät todenneet vain sitä, että hän muovaili tulevaa valtaistuintaan Ptolemaiosten valtaistuimen mukaiseksi, suhtautui jumalallisuuteensa Ptolemaiosten tavalla ja tahtoi tehdä Aleksandriasta valtakunnan pääkaupungin, vaan myös sen, että hänellä oli suunnitelmiensa toteuttamisessa paljon egyptiläisiä apunaan. Egyptiläiset tähtientutkijat olivat uudistaneet roomalaisen kalenterin, Rooman rahapajassa työskenteli aleksandrialaisia rahanlyöjiä, raha-asiain koko hoito näytti uskotun aleksandrialaisille [Suetonius: Caesar], ja useissa hänen järjestämissään yleisissä huveissa olivat ohjelmansuorittajat egyptiläisiä, kuten esimerkiksi Venuksen temppelin vihkiäisissä toimeenpannussa meritaistelussa. Sen, että Caesar otti palvelukseensa näin suuren joukon Kleopatran alamaisia, on täytynyt johtua jossakin määrin hänen pyrkimyksestään tutustuttaa maanmiehiänsä toimeliaisiin aleksandrialaisiin, joilla tuli olemaan niin tärkeä osa uuden Rooman valtakunnan luomisessa.

Caesarin suurien suunnitelmien ja ehdotusten on täytynyt herättää senaatissa melkoista hämmästystä. Melkein joka päivä laadittiin jokin uusi ehdotus tahi vahvistettiin jokin uusi laki. Milloin hän pohti Tiberin johtamista pois uomastaan, milloin valmisteli kanavan puhkaisemista Korintin kannaksen poikki. Hän suunnitteli tien rakentamista Apenniinien yli ja ajatteli vakavasti suuren sataman perustamista Ostiaan; Aleksandriaan tahi Roomaan rakennettavien suurten julkisten rakennusten piirustuksia tuotiin hänelle tarkastettaviksi, ja pääkaupungin eri osiin piti perustettaman julkisia kirjastoja. Mutta hänen aikansa on täytynyt kulua kaikista näistä puuhista huolimatta pääasiallisesti Partian sotaretken valmisteluihin, sillä tämä retki tuli olemaan sangen suurisuuntainen. Hän uskoi niin varmasti sen kestävän kolme vuotta, että hän sääsi lain, jonka nojalla kaikkien seuraaviksi kolmeksi vuodeksi valittavien julkisten toimihenkilöiden vaali oli toimitettava ennen hänen lähtöään. Siten hän varmisti rauhan säilymisen Roomassa pitkällisen poissaolonsa ajaksi ollakseen vapaa viemään aseensa kaukaisiin maihin, joista oli melkein mahdotonta ylläpitää yhteyttä pääkaupungin kanssa. Kun ajattelemme, että Caesarin viime retket olivat kestäneet vain joitakin viikkoja tahi kuukausia, ja että sanat veni, vidi, vici edustivat hänen vakaumukseksi lujittunutta uskoaan omaan pystyväisyyteensä, näyttävät nämä suunnitelmat, jotka merkitsivät kolmen vuoden poissaoloa Roomasta, osoittavan selvästi, ettei hän aikonut tyytyä vain Partian valloitukseen, vaan tahtoi seurata Aleksanterin jälkiä Indiaan ja palata sieltä Roomaan tuosta suuresta maasta otetut arvaamattomat saaliit mukanaan. Hänen on täytynyt kuvitella, kuinka hän saapuu sodan loputtua Roomaan idän valloittajana ja hänen mielessään on voinut väikkyä ajatus, kuinka riemastunut väestö tervehtii silloin innostuksella hänen nousuaan maailman valtaistuimelle.

Caesarin yksinvaltaan tähtäävät suunnitelmat kävivät yhä selvemmiksi ja määrätietoisemmiksi sitä mukaa kuin viikot kuluivat. Hän ei näytä pitäneen vallankaappauksen suorittamista ennen Partian sotaa oikein viisaana, koska sitä heti seuraava pitkällinen poissaolo saatettiin käsittää luonteeltaan esimerkilliseksi ja asiaankuuluvaksi. Hänen ajateltu valtaistuimellenousunsa oli sitäpaitsi herättänyt voimakasta vastustusta, ja Caesarin on täytynyt älytä, ettei hän voinut toteuttaa suunnitelmiaan kohtaamatta melkoista vastarintaa. Plutarkhos sanoo, että »hänen himonsa olla kuningas oli synnyttänyt mitä katkerinta vihaa häntä kohtaan — seikka, josta henkilöt, jotka olivat aina olleet hänen salaisia vihamiehiään, saivat mitä sopivimman tekosyyn». Siitä, ettei hän noussut istuimeltaan, kun senaatin lähetystö tuli hänen puheilleen, oli kuultu paljon moitteita, ja hän katsoi itsekin viisaimmaksi pyytää anteeksi käytöstään, josta hän syytti vanhaa sairauttaan. Kohtauksesta oli muuten monenlaisia selostuksia. Kerrottiin, että Caesar olisi kyllä itse aikonut nousta, mutta että Balbus sanoi hänelle: »Etkö muista olevasi Caesar ja vaadi kunnioitusta, johon ansiosi oikeuttavat?» Toiset taas sanoivat, että diktaattori oli, käsitettyään käytöksensä loukkaavan merkityksen, paljastanut rintansa ja lausunut ystävilleen olevansa valmis antamaan henkensä, jos hän oli suututtanut kansan. Tämä osoitti, ettei aika ollut vielä täysin kypsä hänen kaappaukselleen, ja Caesarin täytyi, niin vastenmielistä kuin se olikin, ruveta toden teolla ajattelemaan sen siirtämistä tuonnemmaksi. Seikkoja, jotka puhuivat välittömän esiintymisen puolesta, oli kyllä niitäkin, ja hänen on täytynyt olla enemmän tahi vähemmän valmis vastaanottamaan kuninkuus, jos sitä hänelle tyrkytettiin ennen itään lähtöä. Kleopatran aseman on kuitenkin täytynyt huolestuttaa häntä jonkin verran. Perinnöllisen yksinvallan luominen oli Caesarin mielestä turha yritys ilman Kleopatraa ja heidän pikku poikaansa. Hänen oma vaimonsa, Calpurnia, ei näyttänyt kykenevän lahjoittamaan hänelle perillistä, eikä Roomassa ollut ketään toista naista, jonka olisi voinut odottaa pystyvän näyttelemään kuningattaren osaa, synnyttipä hän kuinka monta poikaa hyvänsä. Kuinka hänen oli sitten meneteltävä vapautuakseen Calpurniasta ja voidakseen naida Kleopatran yleistä mielipidettä loukkaamatta? Jos hän julistautui heti kuninkaaksi ja otti Kleopatran vaimokseen, niin pystyikö kolmeksi vuodeksi yksin jääpä Kleopatra suoriutumaan onnellisesti Rooman kuningattaren osasta hänen ollessaan kaukana sotaretkellä? Eikö ollut paljoa viisaampaa lähettää Kleopatra siksi ajaksi takaisin Egyptiin odottamaan hänen paluutaan, naida hänet sitten ja nousta samassa valtaistuimellekin? Sillä aikaa kuin hän viipyi idässä, saattoi Calpurnia joutua helposti äkillisen ja kohtalokkaan sairauden uhriksi, kenenkään tohtimatta syyttää Caesarin tahi apteekkarin kekseliäisyyttä hänen kuolemastaan.

Testamentti, jonka hän nyt lähtöään ajatellen teki tahi vahvisti, osoittaa selvästi, ettei kuninkuussuunnitelmien toteuttaminen ollut ajateltavissa, niin kauan kuin hänen avioliittokysymyksensä oli tällä kannalla. Valtaistuimen pystyttäminen oli ilman kuningatarta ja perillistä jotakuinkin tarkoituksetonta, koska hänestä oli jo tehty ehdoton yksinvaltias elinajakseen; ellei tätä asemaa siirretty ilman muuta hänen pojalleen Caesarionille, ei välittömästä kuninkaaksi nousemisesta ollut mitään etua. Niinpä hän jakoikin tällä testamentilla, joka oli tehty siltä varalta, että hän sattuisi kuolemaan ennen tulevalle valtaistuimelle nousuaan, vain omaisuutensa, osan kansalle ja osan sukulaisilleen. Sisarenpoika Octavianus, joka oli hänen suosikkinsa, tuli saamaan melkoisen lohkon. Testamenttiin liitettiin täydennykseksi lisämääräys, jossa nimitettiin suuri joukko holhoojia lapselle, jonka Calpurnia mahdollisesti saattoi saada hänen lähdettyään, mutta Caesar piti sellaista niin vähän uskottavana, ettei hän näytä ottaneen sitä omaisuutensa jaossa lainkaan huomioon. Kleopatra ja hänen lapsensa eivät tarvinneet rahaa, koska Kleopatra oli itse satumaisen rikas. Tämä testamentti oli epäilemättä tarkoitettu hävitettäväksi, jos hänet asetettiin valtaistuimelle ennen lähtöään, ja myöhemmin uskottiinkin, että hän oli todellakin kirjoittanut toisen testamentin Caesarionin hyväksi, testamentin, jota oli noudatettava, jos hänelle tarjottiin kruunua. Mutta siinä tapauksessa, että tämä nousu siirrettiin tapahtuvaksi vasta hänen paluunsa hetkellä, kuten nyt näytti todennäköiseltä, hän järjesti asiansa parhaiten jakamalla omaisuutensa, koska hän saattoi kuolla idässä ollessaan. Hänellä ei ollut, niin kauan kuin hän oli kruunaamaton, mitään aihetta viitata testamentissaan Kleopatraan tahi Caesarioniin, sillä jos hän kuoli vielä diktaattorina ollessaan Partiassa tahi Indiassa, olivat hänen suunnitelmansa hallitsijasuvun perustamisesta, avioliitosta Egyptin kuningattaren kanssa, Caesarionin kasvattamisesta seuraajakseen, sanalla sanoen, kaikki hänen maalliset toiveensa tuomitut joutumaan unohduksiin. Caesar oli mies, joka ei välittänyt paljoakaan lähimmäistensä eduista, ja mitä Kleopatraan tulee, hän oli, siinä tapauksessa, että hänet ylennettäisiin taivaalliseen piiriin, jossa hänellä ei ollut Kleopatrasta enää mitään hyötyä, valmis jättämään hänet Egyptiin oman onnensa nojaan. Hänen tunteensa Kleopatraa kohtaan näyttävät nyt jäähtyneen, ja vaikka hän vielä varmasti nauttikin Kleopatran seurasta ja oli melkoisesti altis hänen vaikutuksilleen, perustui Kleopatran vetovoima häneen nyt pääasiallisesti vain siihen, että hän tunnusti Kleopatran sopivaksi nousemaan valtaistuimelle hänen kerallaan. Kleopatralla taas oli entisestä kiintymyksestään epäilemättä vielä paljon jäljellä, ja hän näyttää käyttäytyneen Caesaria kohtaan, tämän kaikesta ärtyisyydestä ja oikullisuudesta huolimatta, vilpittömän ihailevasti ja kunnioittavasti, kuten lämminsydäminen nuori nainen suurta ja sankarillista vanhusta kohtaan.

Caesar oli todellakin vanhentunut ennen aikojaan. Häntä esittävä kuuluisa kuva, jota nyt säilytetään Louvressa, osoittaa hänen olleen laihan ja rasittuneen. Hän ei ollut vielä kuuttakymmentä, mutta nuorekkaista piirteistä ei ollut enää mitään jäljellä; vuosien taakka ja sairaus painoivat raskaasti hänen kuihtunutta ruumistaan. Hänen lannistumaton henkensä ja luontainen eloisuutensa antoivat hänelle voimia huolehtia asemansa velvollisuuksista, mutta on hyvin epäiltävää, olisiko hän enää kestänyt tekeillä olevan sotaretken rasituksia. Hänen raihnaisuutensa on täytynyt huolestuttaa Kleopatraa mitä vakavimmin, sillä kaikki hänen toiveensa keskittyivät Caesariin ja päivään, jolloin Caesar tekisi hänestä maailman kuningattaren. Se, että Caesar suunnitteli nyt itsevaltiaaksi julistautumisensa siirtämistä, kunnes Partian sota oli ratkaistu, on varmasti ollut Kleopatralle raskas isku, koska hänellä oli täysi syy pelätä, että Caesarin voimat pettäisivät, ennenkuin hän oli saanut työnsä valmiiksi. Kleopatra oli työskennellyt kolme vuotta ja enemmänkin yhdessä Caesarin kanssa heidän valtaistuimensa perustusten laskemiseksi, ja nyt, kun tämä kaappaus, joka ei näyttänyt merkitsevän hänelle vain kaikkien hänen kunnianhimoisten pyrkimystensä toteutumista sekä omasta että sukunsa puolesta, vaan oli samalla tosiasiallisesti hänen ainoa keinonsa pelastaa Egypti sulautumasta Rooman alueisiin tahi säilyttää jonkinlainen valtaistuin pojalleen, oli toteutumaisillaan, alkoi Caesar ajatella sen siirtämistä kolme vuotta tuonnemmaksi, syistä, jotka johtuivat osaksi hänen vastenmielisyydestään poistua Roomasta niin pitkäksi ajaksi heti kruunun saatuaan, osaksi tilanteen vaikeudesta Calpurnian suhteen, ja osaksi lukuisten vaikutusvaltaisten henkilöiden vihamielisyydestä yksinvalta-ajatusta kohtaan. Cicero sanoo toisessa filippikassaan Caesarista, että »valmisteltuaan monta vuotta suurella työllä ja monia vaaroja uhmaten tietään, joka oli viepä kuninkaalliseen valtaan, hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Julkisilla näyttelyillä, muhkeilla rakennuksilla, lahjoilla ja juhlilla hän oli päässyt harkitsemattoman rahvaan suosioon. Ystävänsä hän oli voittanut puolelleen suosionosoituksilla, vastustajansa lempeydellä»; mutta hän epäröi sittenkin, vaikka päämaali oli jo näkyvissä, ja uskoi olevan viisaampaa odottaa, kunnes hänet nostaisi valtaistuimelle se kansallinen innostuksen myrsky, joka oli varmasti riehahtava valloilleen Roomassa, kun hän palaisi idästä saaliilla kuormitettujen legiooniensa etunenässä ja näyttelisi pääkaupungin kaduilla kultaisiin kahleisiin kytkemiään satumaisen idän vangiksi otettuja kuninkaita. Tämän viivytyksen on täytynyt käydä Kleopatralle melkein sietämättömäksi ja se on voinut antaa hänelle aihetta ryhtyä Caesarin ja Antoniuksen keralla, joka oli nyt varmasti alituinen vieras Caesarin huvilassa, sellaisiin toimenpiteisiin, että sattui kohtaus, joka saattoi kysymyksen yksinvallan julistamisen ajankohdasta aivan ratkaisun partaalle.

Helmikuun 15 p:nä vietettiin Roomassa joka vuosi Lupercuksen juhlaa, ja sinä päivänä olivat kaikki, niin patriisit kuin plebeijitkin, jalkeilla. Caesarin aikaiset roomalaiset eivät näytä olleen selvillä tämän juhlan alkuperästä eivätkä suoritettujen menojen todellisesta merkityksestä. He uskoivat kunnioittavansa sinä päivänä Lupercus-jumalaa, erästä hämärää jumaluutta, jonka he rinnastivat vaistomaisesti Faunuksen eli Panin, kaiken luonnossa esiintyvän hedelmällisyyden jumalan kanssa. Luperci-seuran jäsenistä valittiin kaksi nuorta miestä, jotka avasivat juhlan uhraamalla koiran ja vuohen. Sitten heidät pirskoitettiin uhrieläinten verellä, ja menot määräsivät, että heidän oli heti sen tapahduttua naurettava. Uhrieläinten nahat viillettiin sitten pitkiksi suikaleiksi, nimeltä februa, ja käyttäen niitä piiskoina nuorukaiset lähtivät juoksemaan ympäri kaupunkia, iskien hihnoillaan jokaista kohtaamaansa naista. Februan sivalluksen uskottiin tekevän hedelmälliseksi, ja kaikki naiset, jotka toivoivat tulevansa äidiksi, asettuivat hihnojen tielle, joita molemmat nuorukaiset tarmokkaasti heiluttivat. Päivä oli tämän vanhan tavan perusteella nimeltään dies februatus ja kuukausi, jolloin tätä juhlaa vietettiin, sai siitä nimen februarius. [Tekosana februare merkitsee »puhdistaa». Tässä sitä käytettiin todennäköisesti merkitsemään sivalletun henkilön puhdistamista hihnan taikavoimalla ja sellaisten tekijöiden karkoittamista, jotka estivät hedelmällisyyttä.]

Minusta näyttää varmalta, että tämä seremonia pohjautui alkuaan niihin menoihin, joilla Egyptissä kunnioitettiin Min-Ammonia, hedelmällisyyden jumalaa, Niilin laakson Pania. Tämä jumala esitetään kuvissa tavallisesti ruoska kädessä, ruoska, jonka todellinen vastine saattoi olla palmikoitu sakaalin nahasta viilletyistä hihnoista [Vertaa myös ruoskaan, jota eräs kuudennen dynastian ylimys, nimeltä Ipe, pitää kädessään, ja joka ei näytä olevan vain tavallinen kärpäsläppä. Kairon museo, esine N:o 61.], ja hiljattain onkin saatu selville, että suvun jatkamista merkitsevää egyptiläistä sanaa [mes] vastaavan hieroglyfin muodostaa kolme yhteensidottua sakaalin nahkaa, toisin sanoen februa. Egyptiläisistä februa-menoista emme tiedä mitään, mutta ei ole mitään syytä epäillä, etteivät menot olleet pohjaltaan samanlaiset kuin Rooman Lupercus-juhlassa. Koira, joka uhrattiin Roomassa, vastasi todennäköisesti Egyptin sakaalia, ja vuohen voitaneen ymmärtää viittaavan Ammonille tahi Min-Ammonille pyhitettyyn oinaaseen.

Nyt on hyvin mahdollista, että Kleopatra ja Caesarkin olivat Aleksandriassa tutustuneet Rooman Lupercus-juhlan egyptiläiseen vastineeseen, ja koska Caesaria pidettiin Egyptissä Ammon-jumalana, joka oli hedelmöittänyt kuningattaren, voitaneen ajatella, että hänen jumalallisuutensa tunnustaminen oli ehkä tapahtunut samankaltaisilla menoilla. Voi selvästi kuvitella Kleopatran osoittavan Caesarille menojen yhtäläisyyttä ja sanovan, että Caesar oli Lupercus itse tahi oli tavallaan jo esiintynyt Lupercuksena. Koska Caesar oli jo julkisesti vahvistanut, että Kleopatra oli Venus Genetrix, hedelmällisyyden jumalatar, saattoi hän vallan hyvin omaksua itselleen vastaavan miesjumalan avut, jumalan, joka ylläpiti Roomassa hänen egyptiläisen päämiehensä Min-Ammonin traditiota. Vietettävä juhla oli diktaattorille varmasti hyvin mielenkiintoinen, koska hän määräsi itse sen ohjelman ja perusti samassa yhteydessä uuden seurankin eli ritarikunnan, nimeltä Luperci Julii, minkä voitiin katsoa osoittavan, että hän oli lopullisesti todennut olevansa yhtä Lupercuksen kanssa. Ja jos hänet oli todellakin tunnustettu Min-Ammoniksi Egyptissä, ja jos Lupercuksen juhlat juontivat alkunsa Min-Ammonin palvonnasta, kuten olen viitannut, voidaan sanoa, että hän oli oikeutettu esiintymään tämän seuran jumalallisena päämiehenä. Ja kun tietää, kuinka taitavasti diktaattori osasi hyötyä tarjoutuneista tilaisuuksista, niin melkeinpä tekee mieli sanoa, että hän sai tästä jumalosastaan hyvän syyn, millä selittää ja puolustaa käytöstään niitä monia naisia kohtaan, jotka olivat hurmanneet hänen sydämensä; tahi on ehkä parempi sanoa, että hänen häikäilemättömyytensä toista sukupuolta kohtaan ja hänen menestyksensä naisten lumoojana, kuten esimerkiksi Kleopatran tapauksessa, todistivat hänet jo luonnostaan täksi jumaluudeksi.

Nimittikö Caesar viime vuosinaan sietämättömäksi käyneen kopeutensa kannustamana itseään todellakin Lupercukseksi Roomassa, kuten hän edusti hedelmöittäjä Ammonia Egyptissä, ei tiedetä, mutta oli miten oli, vuonna 44 e.Kr. hän oli tässä juhlassa isäntänä. Hänen aseenkantajansa Antonius oli valittu toisen februan haltijaksi, ja kun Caesar oli asettunut kalpeana ja kuihtuneena paikalleen forumille tuodulle kultaiselle istuimelle juhlamenoja seuraamaan, yllään loistava viitta, porhalsi raju Antonius äkkiä näkyviin kuin hullaantunut hevonen ja hosui februallaan puoleen ja toiseen juoksemisesta palavissaan. Innostunut ja meluava joukko seurasi häntä, ja on todennäköistä, että hän ja hänen kumppaninsa pysähtyivät diktaattorin majesteetillisen hahmon eteen ja tervehtivät häntä Lupercuksena ja juhlan kuninkaana. Käyttäen hyväkseen hetken innostusta ja todennäköisesti noudattaen Kleopatran tahi Caesarin itsensä kanssa tehtyä suunnitelmaa Antonius astui nyt esiin ja tarjosi diktaattorille laakereilla koristeltua kuninkaallista diadeemia ja Rooman kuninkuutta. Kuten olemme nähneet, oli Caesaria jo julkisesti tervehditty ihmiseksi tulleena jumalana, ja Antonius näyttää nyt puhutelleen häntä Lupercukseksi ja pyytäneen häntä ottamaan vastaan maallisen valtaistuimensa niinkuin hän oli jo ottanut taivaallisen. Heti kuin hän oli lopettanut, alkoi eri tahoilta forumia kuulua hyvähuutoja sinne valmiiksi sijoitettujen caesarilaisten aloitteesta, mutta Caesarin mielipahaksi ei väkijoukko yhtynytkään huutoihin, ei ainakaan kyllin voimakkaasti, niin että hänen oli pakko kieltäytyä tarjotusta kruunusta, minkä hän tekikin teeskennellyn närkästyneellä eleellä. Se herätti yleistä hyväksymystä, joka ilmaisi selvästi kansan mielialan. Antonius tarjosi hänelle diadeemia toistamiseen, ja äskeiset hajanaiset ja sangen keinotekoiset hyvähuudot kajahtivat jälleen ilmoille. Koettaen suhtautua tilanteeseen mahdollisimman luontevasti Caesar kieltäytyi lopullisesti vastaanottamasta seppelettä, väkijoukon osoittaessa taas äänekkäästi suosiotaan, ja määräsi diadeemin talletettavaksi Kapitoliumiin. Viralliseen kalenteriin oli sitten pantava huomautus, että kansa oli sinä päivänä tarjonnut hänelle kruunua, ja että hän oli kieltäytynyt siitä. On todennäköistä, että Antonius, käsitettyään hankkeen rauenneen tyhjiin, löi kaiken leikiksi ja alkoi jälleen huitoa ympärilleen taikapiiskallaan, vieden väkijoukkoa pois forumilta samalla menolla ja pauhulla kuin millä hän oli sen sinne tuonutkin.

Heti tapahtuvan kuninkuuteen pääsemisen mahdollisuudet siirtyivät nyt tulevaisuuteen. Caesar aikoi lähteä Partiaan noin kuukauden kuluttua, ja hänelle on täytynyt olla selvää, että hänen oli syrjäytettävä valtaistuimeen tähtäävät toiveensa, kunnes edessä oleva sota oli käyty loppuun. Mitä taas Kleopatraan tuli, ei Caesar voinut näin ollen muuta kuin kehoittaa häntä valmistautumaan palaamaan Egyptiin ja odottamaan siellä, kunnes itä oli valloitettu, ja näyttää siltä kuin pettynyt ja huolestunut kuningatar ryhtyi lähiviikkojen kuluessa matkavalmistuksiin. Suetonius kertoo Caesarin antaneen hänelle hyvin runsaasti lahjoja ja kunnianosoituksia näinä heidän ystävyytensä viime päivinä, ja epäilemättä Caesar rohkaisi häntä parhaansa mukaan suurten ja korkealle tähtäävien tulevaisuudentoiveidensa selostuksilla. Oli vielä yksi mahdollisuus yksinvallan perustamiseksi ennen sotaa. Huhu tiesi kertoa Antoniuksen ja hänen ystäviensä aikovan tarjota maaliskuun 1 p:nä [Plutarkhos: Brutus] vielä kerran kruunua Caesarille, mutta siihen ei Kleopatra ole voinut suhtautua kovinkaan toivehikkaasti Lupercus-juhlassa sattuneen vastoinkäymisen takia. Caesarin vakuuttelut ovat tuskin kyenneet lohduttamaan kuningatarta, joka oli odottanut tulevansa tähän aikaan asetetuksi Rooman valtaistuimelle; hänen mielensä on varmaankin täyttynyt synkillä aavistuksilla, kun hän käski koota tavaransa ja valmistautui pienokaisineen pitkälle matkalle Välimeren poikki hänelle nyt ikäväksi käyneeseen Egyptiin.