II. ALEKSANDRIAN KAUPUNKI

Kleopatran elämän tutkimus ei voi olla täysiarvoinen, ellei hänen pääkaupunkinsa, Aleksandrian, asemaa ole täysin ymmärretty, ja otettu huomioon sen suhdetta toiselta puolen Egyptiin, ja toiselta Kreikkaan ja Roomaan. Lukijan on muistettava ja vastakin mielessään pidettävä, että Aleksandria oli silloin ja on vieläkin monessa suhteessa enemmän tekemisissä Välimeren kuningaskuntien kuin varsinaisen Egyptin kanssa. Se ei ollut maantieteellisesti sen lähemmässä suhteessa Niilin laaksoon kuin Karthago Pohjois-Afrikan sisämaahan. Aleksandriasta voidaan varsin hyvin sanoa, että se oli Afrikkaan jotakuinkin samassa suhteessa kuin Philadelphia Amerikan sisämaahan seitsemännellätoista ja Bombay Indiaan kahdeksannellatoista vuosisadalla; nämä ovat esimerkkejä laajenevaa sivistystä edustavasta muukalaisesta asutuksesta, jonka menestyminen perustui suuressa määrässä merentakaiseen kauppaan, ja joka oli sijoittunut kehittymättömän maan rannikolle. On melkein yhtä väärin määritellä Aleksandrian kuningatar Kleopatra synnynnäiseksi egyptiläiseksi kuin kuvitella William Penn punaihoiseksi indiaaniksi tahi Warren Hastings hinduksi. Aleksandriassa Kleopatra oli erillään Egyptistä. Ei ole mitään todisteita siitä, näkikö hän milloinkaan Sfinksiäkään, ja se ainoa retki ylös Niiliä, josta silloiset historioitsijat mainitsevat, näyttää tehdyn vain Caesarin toivomuksesta. Ottaen huomioon tämän tosiasian en pidä tarpeellisena kuvata varsinaisen Egyptin oloja ja tapoja, ja välttäessäni esittämästä tapahtumia luonteeltaan egyptiläisinä, mitä ne eivät sanottavasti olleet, olen, kuten lukija on huomaava, samalla pidättynyt kajoamasta kansaan, joka asui Aleksandrian takana olevassa Kleopatran hallitsemassa suuressa maassa.

Paikka, johon kaupunki sijoitettiin, ja jonka sen kuuluisa perustaja itse määräsi, näyttää tulleen valituksi sen perusteella, että se oli eristetty varsinaisesta Egyptistä. Kaupunki rakennettiin Välimeren ja Mareotis-järven väliselle kannakselle ja oli siten sisämaasta paljoa tehokkaammin eristetty kuin Karthago kannaksellansa puoliympyrässä olevien kukkulainsa turvissa. Aleksanteri oli suunnitellut kaupungin puhtaasti kreikkalaiseksi asutukseksi, satamaksi, johon kreikkalaiset saattoivat tuoda tavaransa jakelua varten kaikkialle Egyptiin, ja josta hedelmällisen Niilin tuotteet voitiin laivata pohjoiseen ja itään. Kun hän valitsi suistomaasta tämän etäisen kolkan kaupungin paikaksi, teki hän sen ilmeisesti siinä mielessä, että hän tahtoi säilyttää kaupunkinsa Egyptistä erillään, mutta pitää sen samalla maan valtiaana, ja valinta oli niin onnistunut, ettei Aleksandria ole vielä tänä päivänäkään juuri enempää kuin nimeksi egyptiläisten kaupunki. Aleksandriassa on vielä nytkin, kun oivallinen rautatie yhdistää sen Kairoon ja Ylä-Egyptiin, monta varakasta asukasta, jotka eivät ole nähneet egyptiläistä maaseutua kymmentä penikulmaa laajemmalti; suuri enemmistö ei ole käynyt milloinkaan pyramiideilla saakka. Aleksandriaan asettuneet rikkaat muukalaiset eivät tiedä Egyptistä mitään, ja Kairokin jää monelta näkemättä. Kreikkalaiset, levanttilaiset ja juutalaiset, jotka muodostavat nyt, samoin kuin muinoinkin, sangen suuren osan Aleksandrian väestöstä, vuodattaisivat katkeria kyyneleitä synkkien aavistusten ahdistamina, jos heidän pitäisi tunkeutua Egyptiin, jonka matkailijat ja viranomaiset tuntevat ja jota he rakastavat. Aleksandrian keskiluokan egyptiläisiä ei juuri saada lähtemään varsinaiseen Egyptiin, ja nekin, jotka ovat perineet maata sisämaassa, ovat usein haluttomia tutustumaan omaisuuteensa.

Egypti, jonka me tunnemme, on aleksandrialaiselle terra incognita. Erämaan jyrkät kalliot, leveä Niili, vedettömät pilvet, tähtien hämmästyttävä kirkkaus, muinaisten temppelien rauniot, suuret pyramiidit, kaunistetut haudat, kylien kiinteisiin ryhmiin ahdetut savihökkelit kuningaspalmujen ja sykomoorien juurella, natisevat sakkiehit eli vesipyörät, sirotekoiset shadufit eli vesiruuvit — kaikki tämä on Aleksandrian asukkaille tuntematonta. He eivät ole milloinkaan nähneet kuumia erämaita ja kunnaiden yli johtavia valkoisia kameelinpolkuja, eivät Niilin kuohuja putouksien louhikkoisissa sokkeloissa eivätkä sen tulvien mahtavaa laajuutta. Se omituinen ja määrittelemätön käsitys ja tunne, joka liittyy Egyptiin matkailijoiden ja siellä muuten oleskelevien ajatuksissa, ei väritä aleksandrialaisten maastaan saamaa vaikutelmaa. He eivät ole tunteneet faaraoiden maan salamyhkäistä vaikutusta; he ovat Välimeren poikia, eivät Niilin lapsia.

Aleksandrian ilmanala eroaa sangen suuresti sisemmän suistomaan ilmanalasta ja on aivan erilainen kuin Ylä-Egyptissä. Talvipäivät ovat Thebessä lämpöisiä ja kirkkaan aurinkoisia, yöt usein hyvin kylmiä. Kesä on paahtavan helteinen, ja on aikoja, jolloin melkein luulee olevansa helvetin esikartanoissa. Kairossa ja sen ympäristössä on ilmanala lievempi ja kesä siedettävä, vaikkakaan ei millään tavalla miellyttävä. Aleksandriassa taas kesä on viileä ja tasainen. Niin täydellisen suloista ilmanalaa ei ole ehkä missään muualla koko maailmassa kuin alkukesällä Aleksandriassa. Päivät ovat pilvettömiä, vilpoisia ja kirkkaita; yöt viileitä, kylmiäkin. Elokuussa ja syyskuussa ilma käy jonkin verran kosteaksi ja siten vähemmän miellyttäväksi, mutta siellä ei ole milloinkaan painostavaa hellettä, ja olosuhteet ovat melkein tarkalleen samat kuin Etelä-Euroopassa.

Merenrannikolla ovat talvipäivät usein koleita ja sateisia, ollen ilmanala jotakuinkin samanlainen kuin Italiassa samaan vuodenaikaan. Asukkaiden täytyy pukeutua paksuihin vaatteisiin ja tarkastella ilmapuntaria ennen kävelylle lähtöä. Kun Thebe ja pyramiiditkin kylpevät melkein ainaisessa päivänpaisteessa, raivoaa Aleksandriassa sademyrsky toisensa jälkeen, ja suolainen merituuli pieksää jalankulkijoita pyyhältäessään kivettyjä katuja pitkin. Egyptin todellisen ilmanalan omituista luonnetta ei tule tuntemaan Aleksandriassa; tilanne on siellä sama kuin Marseillessa, Napolissa, Pireuksessa.

Kesällä pyrkii etelän hikoileva virkamies meren läheisyyteen samassa mielentilassa kuin henkilö, joka siirtyy tropiikeista pohjoisille rannikoille. Hän nousee pohjoiseen pikajunaan tukahduttavana kesäkuun iltana kummastuttavan kuumuuden vielä säteillessä erämaan tylyistä kallioista ja heijastuessa hänen kirveleviin silmiinsä auringon polttamasta maankamarasta aseman ympärillä. Hän lepää hytissään heittelehtien ja huohottaen sähköviuhkan lietsoessa kuumaa ilmaa hänen päällensä, kunnes keskiyön suhteellinen viileys vaivuttaa hänet levottomaan uneen. Aamulla hän saapuu Kairoon, jossa hiki virtaa vielä vuolaammin hänen kasvoiltaan suuremman kosteuden vaikutuksesta, vaikka kuumuus ei olekaan enää niin läkähdyttävää. Jälleen hän jatkaa matkaansa suistomaan halki pohjoiseen, yhä vielä otsaansa kuivaten, kun aamuaurinko alkaa paahtaa vaunuun. Mutta joidenkin penikulmien päässä rannikolta tapahtuu äkkiä muutos. Hänestä tuntuu ehkä ensi kerran moneen viikkoon viileältä; hän toivoo, etteivät hänen vaatteensa olisi niin ohuet. Hän panee pois aurinkokypäränsä ja painaa olkihatun päähänsä. Aleksandriaan saapuessaan häntä huvittaa se, että ilma tuntuu todellakin kylmältä. Hän ei pelkää enää liikkua ulkona auringonpaisteessa keskipäivällä, vaan torjuen luotaan palvelusintoiset kantajat ja ajurit hän kävelee reippaasti hotelliinsa, jossa hänen ei tarvitse istua hämärässä huoneessa, ikkunat visusti suljettuina kuumuuden takia. Hän siirtää tuolinsa kuistille hengittääkseen raitista ilmaa, eikä lepää öisin alastomana vuoteellaan ulkona puutarhassa, kiroillen tähtien ja kuun kuviteltua kuumuutta ja rukoillen unen armeliasta lahjaa, vaan kääriytyy peitteeseen viileässä makuuhuoneessa kuin valkoinen mies omassa maassaan ja herää reippaana ja virkistyneenä.

Aleksandriassa koko vuoden asunut eurooppalainen sanoo tavallisesti kesää vuodenajoista miellyttävimmäksi. Englantilaisten virkamiesten vaimo ja lapset jäävät sinne usein kesäkuukausiksikin, eivät mistään pakosta, vaan vapaaehtoisesti, ja siellä on monta pohjoismaalaista, jotka ovat onnellisia voidessaan sanoa sitä kodikseen. Kairossa sellaiset perheet oleskelevat vain harvoin kesällä, ellei ole pakko, ja Ylä-Egyptissä on tuskin ainoatakaan valkoista naista toukokuusta lokakuuhun. He pitävät Egyptiä vain talviasuinpaikkana, ja virkamies on sitä mieltä, että hän maksaa kesäkuukausien vaaroilla ja kärsimyksillä talvikauden sulot. Kairon synnynnäisetkin keski- ja yläluokan egyptiläiset, jotka yleensä toimivat virkamiehinä, kärsivät hirveästi etelän kuumuudesta — usein enemmän kuin englantilaiset; itsekin olen saanut monta kertaa jättää ratsastusretken kesäpäivänä sikseen jonkun alkuasukasseuralaiseni uupumuksen takia.

Aleksandrian ja pohjoisten seutujen egyptiläinen ylenkatsoo ylämaan asukkaita, eikä etelän egyptiläinen taas tiedä toista purevampaa ja suurempaa halveksimista ilmaisevaa pilkkanimeä kuin »aleksandrialainen». Pohjoisegyptiläinen sanoo, muistamatta padan ja kattilan sukulaisuutta, eteläläistä ylenkatseellisesti »mustaksi». Eräs syntyperältään puhdas Aleksandrian egyptiläinen, joka toimi virkamiehenä muutamassa etelän piirikunnassa, kertoi elämän olevan sangen ikävää pääkaupungissaan »kaikkien noiden inhoittavien neekerien keskellä». Jos siis Aleksandrian egyptiläiset ovat näin etäällä niistä, jotka muodostavat egyptiläisen kansallisuuden ytimen, niin ymmärrettäneen, kuinka suuri juopa eroittaa tuon kaupungin kreikkalaiset ja muut muukalaissyntyiset asukkaat Niilin kansan kantajoukosta.

Olen aivan varma, että Kleopatrakin sanoi sisämaan asukkaita »inhoittaviksi neekereiksi». Hänen samoin kuin hänen kaupunkinsakin mielenkiinto ja myötätunto kohdistui Välimeren toiselle puolelle. Hän ei ollut Egyptiin sen lähemmässä suhteessa kuin lontoolainen miljoonainomistaja Afrikassa omistamiinsa kultakaivoksiin. Aleksandria on säilyttänyt tähän päivään saakka eurooppalaisen luonteensa, jonka Aleksanteri ja Ptolemaiokset sille antoivat; tahi ehkä olisi oikeampaa sanoa, että se on omaksunut sen uudelleen. Kaupungissa on tietysti laajoja sekä tyyliltään että ulkonäöltään egyptiläisiä kortteleita, mutta kokonaisuudessaan se vaikuttaa pikemmin italialaiselta kuin egyptiläiseltä satamalta. Sellaista, joka muistuttaisi Egyptin pääkaupungeista ja muista Niilin laakson kaupungeista, on äärimmäisen vähän; oivallamme, ettei samankaltaisuus ollut muinoinkaan suurempi. Kukat ja puutkin ovat erilaiset. Puutarhojen kauneus on Ylä-Egyptissä jonkin verran keinotekoista, sillä maan luonnollinen kauneus perustuu enemmän vuorten, joen ja tasankojen keskinäiseen asemaan. Siellä on harvoja villejä kukkia ja vähän luonnollista ruohoa. Puutarhojen kukat ovat ilmeisesti muualta tuotuja, ja nurmikot on kylvettävä joka syksy, koska ne eivät elä kesän yli. Mutta Aleksandria on aina tulvillaan kukkien väriloistoa; hämmästyy nähdessään kissankellojen ja muidenkin Englannissa tuttujen kukkien kukkivan eteläeurooppalaisten kasvien rinnalla. Mareoottisilla kedoilla Aleksandriaa vastapäätä näkee keväisin samoja villejä kukkia kuin Kreikan kukkuloilla. Vilpoinen merituuli puhaltelee, unikot ja satakaunot vaatehtivat maan kultaan ja purppuraan, keltamot ja kurjenmiekat kukkivat alangoissa, ja leiniköt kasvavat tulppaanien kokoisiksi. Näiden ketojen ja puutarhojen viehkeys on kokonaan epäegyptiläistä ja aivan erilaista kuin etelän pysyväisempi kauneus. Tuntee, ettei faarao käyskennellyt satakaunokedoilla, ja ettei Ammonilla ollut sijaa unikkojen keskellä meren äärellä. Mielikuvituksessa siirtyy Kreikkaan ja Italiaan, ja käsitys, että Kleopatra ja hänen kaupunkinsa kuuluivat eroittamattomasti eurooppalaiseen elämään, varmistuu; hän ja hänen ympäristönsä tunsivat itämaista vain sormenpäiden kosketuksen.

Egyptin rannikko kohoaa niin vähän Välimeren pintaa ylemmäksi, että maan näkee mereltä käsin vasta joidenkin penikulmien päässä rantatyrskyistä, jotka murtuvat pauhaten alastoman rannikon särkkiin ja kiviin. Toisten itäisen Välimeren maiden — Kreikan, Italian, Sisilian, Kreetan, Kyproksen ja Syyrian — sinisestä merestä nousevat vuoret olivat muinaisten merenkulkijoiden merimerkkejä, jotka näkyivät taivaanrannasta jo kauan ennen, kuin tuuli tahi airot kiidättivät aluksen niiden suojaan. Mutta Egyptin rannikko ei antanut sellaista apua kaleerien laivureille, joiden oli sentähden pakko laskea lähelle tuota petollista rantaa, ennenkuin voitiin varmuudella sanoa, missä oltiin. Aleksandrian kaupunki peittyi melkein kokonaan pitkän ja matalan Pharos-saaren taakse, joka ulkonäöltään tuskin ollenkaan erosi mantereesta. [Saari on nyt kiinni mantereessa.] Saaren kumpaakin kärkeä kohti ojentautui vastakkaiselta rannalta kaksi nientä, ja kun niitä pidennettiin aallonmurtajilla, saatiin Pharoksen ja mantereen välisestä salmesta oivallinen satama, ollen se ja kaupungin pääosa mereltä suojassa. Yksi mahtava merimerkki, joka auttoi kaikkia aluksia löytämään tien määräpaikkaansa, oli kuitenkin olemassa, nimittäin maailmankuulu Pharos-majakka saaren itäisessä kärjessä, satamaan johtavan pääväylän äärellä. Sen oli rakentanut knidoslainen Sostratus Ptolemaios Philadelphuksen aikana, siis kolmattasataa vuotta ennen Kleopatraa, ja sitä pidettiin yhtenä maailman ihmeistä. Se oli tehty valkoisesta marmorista ja kohosi noin 150 metrin korkeuteen. Päivällä se välkehti taivaan tummaa sineä vasten kuin jättiläismäinen alabasteripylväs, yöllä sen huipulla roihusi pimeän tulosta aamun koittoon saakka suuri merkkituli, jonka sanotaan [Josephus] näkyneen noin 50 penikulman päähän merelle.

Leveä ja korkea patopenger, nimeltä Heptastadium, joka yhdisti kaupungin ja saaren, jakoi sataman kahteen melkein yhtä suureen osaan. Kummassakin päässä oli aukko pääsyä varten satamasta toiseen, mutta kun väylien yli oli rakennettu sillat, ei mikään estänyt saaren ja mantereen välistä liikennettä siten saatua tietä myöten, jonka pituus oli noin 1300 metriä. Padon länsipuolella oli Eunostoksen eli »Onnellisen paluun» satama, johon päästiin Pharos-saaren läntisen kärjen takaa, ja itäpuolella Iso satama, johon tultiin suuren majakan ja Diabathran, Lochias-nimisen niemen kärkeen rakennetun aallonmurtajan, välisestä salmesta. Salmi oli hyvin vaarallinen väylän kapeuden ja lähellä vaanivien kallioiden takia, joita Välimeren vyöryvät laineet pieksivät ehtymättömällä raivolla, melkein aina puhaltavan pohjatuulen ajamina.

Tältä puolelta Aleksandriaan pyrkivä alus ohjattiin suurta majakkaa kohti, jonka juurella laineet hyppelivät ja murtuivat valkoiseksi vaahdoksi. Kaartaen sitä ympäröivät mustat paadet alus kiisi sataman tyyneen suuhun, jättäen aallonmurtajan vasemmalle. Vesi oli siinä niin kirkasta, että aurinkoisina ja tyyninä päivinä pohja näkyi aivan selvästi. Värikkäät meriruohot kattoivat kallioita, joiden yli alukset lipuivat, ja näkymättömässä pohjavirrassa häilyi anemoneja kuin suuria kukkia. Päästyään kauemmaksi satamaan, jonka syvässä vedessä delfiinit karkeloivat, matkamies näki edessään sellaisen rivin palatseja ja julkisia rakennuksia, ettei vertaista löytynyt mistään muualta koko maailmasta. Vasemmalla, Lochias-niemellä, kohosi kuninkaallinen palatsi länttä kohti kaartuen. Sen vieressä oli Kuninkaallinen satama Antirrhodos-nimisen saaren kohdalla, jossa oli siinäkin eräs kuninkaallinen huvila. Leveät portaat johtivat satama-altaan taivaansiniseen veteen, joka oli siinä kohdassa niin syvä, että suurimmatkin kaleerit uivat laitureihin saakka. Ison sataman pohjukkaa reunusti sarja muhkeita rakennuksia, joiden on täytynyt tehdä syvä vaikutus kaikkiin, jotka lähestyivät kaupunkia mereltä käsin. Siellä oli mahtava Museum, todellisuudessa toiseen palatsiin kuuluva osa, jonkinlainen oppilaitos, jossa tutkittiin tieteitä hallitsijan valitseman papin toimiessa johtajana. Rakennuksissa näyttää olleen suuri halli, jossa opettajat aterioivat, pylväskäytäviä, joissa oppineet kävelivät ja keskustelivat, kokoushuoneita, joissa luennoitiin, ja pohjoispäässä, lähellä rantaa, Aleksandrian kuuluisa kirjasto, johon talletettujen käsikirjoitusten lukumäärä nousi siihen aikaan enempään kuin puoleen miljoonaan. Museon ja Lochias-niemen välisellä rinteellä oli teatteri, jonka korkeimmilta paikoilta näki näyttämön yli Antirrhodoksen saaren ja Pharoksen varjossa välkehtivän sinisen salmen satamaan pyrkivine kaleereineen. Teatterin takana oli vielä korkeammalla Paneum, Pan-jumalan temppeli. Strabo kuvaa sen »kivikasalta näyttäväksi, kävyn muotoiseksi, keinotekoiseksi kukkulaksi, jonka huipulle päästään kiertoportaita myöten, ja josta näkee koko kaupungin ympärillä ja alapuolella». Sen länsipuolella kohosi Gymnasium, suurenmoinen rakennus, jonka pilaristot olivat jo sinänsä noin 180 metrin pituiset. Puistojen ja puutarhojen ympäröimät tuomioistuimet olivat Gymnasiumin vieressä. Teatterin länsipuolella, lähellä satamaa, oli forum, ja sen edessä rannalla Neptunuksen temppeli. Siitä länteen oli taas lähempänä Museota muurilla eristetty alue, nimeltä Sema. Siellä olivat Ptolemaioksien haudat sen kuuluisan mausoleumin ympärillä, jossa Aleksanteri Suuren luut lepäsivät alabasteriarkussa. [Ensimmäinen Ptolemaios toi Aleksanterin ruumiin Aleksandriaan ja sulki sen kultaiseen arkkuun, mutta tämän uskotaan tulleen varastetuksi ja vaihdetuksi alabasteriseen.]

Nämä rakennukset, jotka näkyivät kaikki satamaan, muodostivat kaupunginosan, joka tunnettiin nimellä Regia, kuninkaallinen alue. Sen valkoiset, sataman kirkkaaseen veteen kuvastuvat palatsit, sen patsaat ja muistomerkit, puistot ja heleät kukkatarhat, monet veteen laskeutuvat marmoriportaat, leveät kadut ja aukeamat ovat varmasti olleet näky, jonka kauneus ja suurenmoisuus on ollut siihen aikaan vertojaan vailla. Eikä matkamies pettynyt maihin noustessaankaan ja lähtiessään kiertelemään kaupungin kaduille. Forumin poikki mennen hän päätyi suurelle, noin 5 km pitkälle valtakadulle, joka meni viivasuorasti koko kaupungin halki sen pituussuuntaan, alkaen lännestä, Nekropoliin portilta, Onnellisen paluun sataman takaa, ja päättyen idässä Canopuksen portille, jonkin matkaa Lochias-niemen takana. Tätä upeata katua, nimeltä Canopuksen katu eli Meson Pedion, reunusti kummallakin sivulla pylväsrivistö, ja se oli noin 30 metriä leveä [ei varmastikaan 60 metriä, kuten välistä sanotaan]. Pohjoispuolella olivat Museo, Sema, palatsit ja puistot, eteläpuolella Gymnasium pitkine pilaristoineen, korkeuteen kohoava Paneum ja useita temppeleitä ja julkisia paikkoja. Jos matkamies suuntasi kulkunsa itään tätä katua pitkin, tuli hän juutalaisten kaupunginosaan, jota monet synagogat ja kansalliset rakennukset kaunistivat, ja sitten kaupungin muureihin tehdystä Canopuksen portista aukealle tasangolle, jossa oli Hippodromus eli kilpa-ajorata ja useita julkisia rakennuksia. Auringon paahtama maaperä oli hiekkaista, kalliot häikäisevän valkoisia ja ruohoa vain nimeksi. Siellä täällä näkyi palmuja, jotka merituuli oli painanut etelää kohti kumaraan, ja pieniä akasiaryhmiä antamassa varjoa jalankulkijoille, mutta meren puolella oli tien ja rannan välissä Nemesiksen puisto leppoisana kehyksenä alastomalle rannikolle ja Välimeren siniselle ulapalle. Siinä lähellä oli Eleusiin kylä, jossa käytiin juhlimassa ja huvittelemassa. Ravintoloita ja vierastaloja, joista sanottiin olleen kaunis näköala, oli lukuisasti, mutta meno oli niin hillitöntä ja vieraiden käytös niin siivotonta, että sivistyneemmät aleksandrialaiset karttoivat menemästä sinne. Noin kolmen penikulman päässä Aleksandriasta oli Nicopoliin esikaupunki merenrannalle rakennettuine huviloineen, jotka, kuten Strabo sanoo, »muodostivat nekin kokonaisen kaupungin» [joitakin vuosia myöhemmin, sitten kuin Augustus oli kohottanut paikan maineeseen], ja jonka rantahietikot olivat kesällä täynnä kylpijöitä. Kauempana idässä Canopus jatkui valtatienä samannimiseen kaupunkiin ja sieltä varsinaiseen Egyptiin.

Jos matkamies suuntasi kaupunkiin palattuaan askeleensa Canopuksen katua pitkin länteen, kulki hän toistamiseen Regian halki ja sieltä egyptiläisten Rhakotis-nimisen kaupunginosan läpi kaupungin länsipäähän. Tässä korttelissa vallitsi aina vilkas liikenne, sillä ollen aivan kauppasataman vieressä se oli osittain kokonaan kauppahuoneiden, varastojen ja laivakonttoreiden huostassa. Pienempi Cibotos -niminen sisäsatama, jossa oli suuria telakoita, oli myös siellä, ja siitä meni Canopuksen kadun alitse kanava kaupungin takana olevaan järveen. Rhakotiksen takana kohosi kallionharjanteella mahtava Serapeum, Serapiksen temppeli. Sinne päästiin suoraan Heptastadiumilta tulevaa leveätä katua myöten, joka leikkasi Canopuksen suorakulmaisesti Museon lähellä. Temppelistä sanotaan, ettei maailmassa ollut, Rooman Capitoliumia lukuunottamatta, rakennusta, joka voitti sen kauneudessa ja ylevyydessä, ja koska paikka on huomattavan korkealla, on sen täytynyt kohota katujen hälinän ja talojen ummehtuneisuuden saavuttamattomiin, raikkaiden merituulten puhtauteen. Temppelin takana, kivikkoisella aukealla muurien ulkopuolella, oli Stadium, ja lännessä levisi Necropolis puutarhoineen ja hautakammioineen. Kauempana lännessä oli paljon huviloita ja puutarhoja, ja voihan olla, että ne ihmeteltävän kauniit kukat, jotka nyt kukoistavat siellä villeinä, ovat todellisuudessa niiden jälkeläisiä, joita kreikkalaiset toivat maahan ja viljelivät Kleopatran päivinä.

Takamuurin juurella, sen kokonaan siltä taholta saartaen, oli Mareotis-järvi, joka eristi Aleksandrian Niilin suistosta, ja sitä tietä myöten Egyptin tuotteet saapuivat pääkaupunkiin lukemattomien alusten kuljettamina. Järvisatama ja telakat oli sijoitettu lahteen, joka ulottui verraten kauas kaupungin keskustaa kohti, kaartuen lähelle Paneumia sen itäpuolella. Siitä meni pylväsriveillä kaunistettu valtakatu Canopuksen levyisenä, jonka se leikkasi suorakulmaisesti, kaupungin halki alas Isoon satamaan, päättyen pohjoisessa Auringon porttiin ja etelässä Kuun porttiin. Sanotaan, että tämä järvisatama oli kaupungin vastakkaisella puolella olevaa merisatamaakin rikkaampi ja tärkeämpi, sillä liikenne, joka keskittyi järvelle Egyptin kaikista osista, oli aina merentakaista vilkkaampi. Rannat olivat yltäkylläisen hedelmälliset. Matalikoilla kasvoi papyrusta, joka oli paikoitellen levittänyt tiheän viidakkonsa huomattavan laajalle aivan kuin aleksandrialaisten huviretkeilijäin mieliksi, joilla oli tapana tunkeutua pienillä veneillä kaislikkojen tiheimpiin kohtiin. Siellä oli tyyntä ja vilpoisaa lehtien siimeksessä, joista oli vielä sekin hyöty, että ne kelpasivat sekä lautasiksi että juoma-astioiksi. Rannoilla oli laajoja viini- ja hedelmätarhoja ja järvessä sanotaan olleen kahdeksan loistavien puutarhojen peitossa olevaa saarta, jotka kuvastuivat tyyneen veteen.

Strabo kertoo, että Aleksandriassa oli verrattoman kauniita julkisia puistoja ja paikkoja, ja ihmeteltävän paljon kaikenlaisia kauniita rakennuksia. Katuja, jotka olivat kyllin leveitä ajopeleilläkin kuljettavaksi, meni ristiin rastiin koko kaupungin halki; niistä olivat Canopuksen portille, Serapeumiin ja järvisatamaan johtavat kolme pääkatua oikein huomattavan leveät ja pitkät. Valittaahan eräs Theokritoksen viidennentoista Idyllin päähenkilö mitä katkerimmin Aleksandrian katujen yletöntä pituutta. Ptolemaioksen suvun kuninkaat olivat lähes kolmen vuosisadan aikana uhranneet suuria summia pääkaupunkinsa kaunistamiseen, ja ajalla, josta nyt puhumme, se kilpaili Rooman kanssa kauneudessa ja loistossa. Kirjailija Achilles Tatius, joka eli joitakin vuosia myöhemmin, jolloin monet Ptolemaioksien rakennukset olivat saaneet väistyä roomalaisten tieltä, huudahti kaupunkia katsellessaan: »Olemme hävinneet, silmäni!», ja on täysin oikeutettua otaksua, etteivät hänen sanansa olleet liioittelua. Kauniiden palatsien, temppelien ja julkisten rakennusten, jotka kuvastuivat sataman sineen, tahi heittivät varjonsa upean Canopuksen poikki Egyptin kirkkaassa auringossa kimmeltäen, on täytynyt lumota katselijan silmät ja herättää hänessä ihmettelyä.

Kaupungin asukkaat eivät olleet aivan loistavan kotinsa arvoisia. Aleksandrian väestö on nytkin jotakuinkin samanlaista kansallisuuksien sekamelskaa kuin muinoin, vaikka egyptiläisten ja eurooppalaisten välinen raja ilmeneekin nyt selvemmin kuin Kleopatran päivinä, mikä johtuu siitä, että edelliset ovat enimmäkseen muhammedilaisia ja jälkimmäiset kristittyjä, joiden ei sallita mennä keskenään avioliittoon. Ptolemaioksien aikoina pysyttelivät vain juutalaiset kansainvälisistä avioliitoista erillään, jotka sulattivat kaupungin väestön vähitellen yhtenäiseksi tyypiksi, sillä heidän eristäytymisensä johtui laiksi juurtuneesta lujasta uskonnollisesta vakaumuksesta. Kreikkalainen aines, joka oli Aleksandriassa aina voimakkain, oli pääasiallisesti makedonialaista, mutta ajalla, jota nyt tarkastelemme, oli egyptiläisten kanssa solmittu niin paljon avioliittoja, että monet suvut olivat jo suuresti sekoittuneita. Sellaisia ylimysperheitä, jotka olivat Aleksanteri Suuren ja Ptolemaios I:n mukana Egyptiin tulleista makedonialaisista sotureista ja virkamiehistä polveutuen säilyttäneet sukunsa puhtaana, oli tietysti joku määrä jäljellä. Saammehan kuulla sellaisten henkilöiden kerskailevan kansallisuudestaan, vaikka heille oli jäänyt isänmaan kukistuttua ja jouduttua Rooman alusmaaksi sangen vähän, mistä ylpeillä. Samalla tavalla sukupuhtautensa säilyttäneitä egyptiläisiä perheitä oli tietysti myös useita, jotka olivat kansallisuudestaan aivan yhtä ylpeitä kuin makedonialaiset omastaan. Suurin osa sivistyneistöä puhui sekä kreikan- että egyptinkieltä, ja kaikki lait ja viralliset julistukset julkaistiin molemmilla kielillä. Monet kreikkalaiset ottivat egyptiläisen nimen omansa lisäksi, ja on todennäköistä, että egyptiläiset ottivat samalla tavalla kreikkalaisia nimiä.

Kaupungissa oli kreikkalaisia ja egyptiläisiä lukuunottamatta paljon italialaisia, kreetalaisia, foinikialaisia, sisilialaisia, kyproslaisia, persialaisia, syyrialaisia, armeenialaisia, arabialaisia ja muidenkin kansallisuuksien edustajia, jotka olivat kaikki jossakin määrin sekoittuneet molemminpuolisten avioliittojen perusteella aleksandrialaisiin perheisiin. Siten ajanoloon kehittyneen tyypin on täytynyt olla jotakuinkin samanlainen kuin se, joka on nyt Aleksandriassa yleinen, ja jota sanotaan levanttilaiseksi. Toiset näistä olivat tulleet kaupunkiin kauppiaina, toiset olivat merimiehiä, jopa merirosvojakin, ja toiset karanneita orjia, pahantekijöitä, lainsuojattomia ja velallisia, joiden sallittiin asettua Aleksandriaan ehdolla, että he sitoutuivat palvelemaan armeijassa. Seassa oli paljon tavallisia seikkailijoitakin, jotka olivat palkkautuneet Egyptin joukkoihin. Aleksandriassa oli aina tämmöinen palkkasoturiarmeija vakinaisesti, ja Polybius sanoo kirjoittaessaan Kleopatran isän isoisän, Ptolemaios IX:n ajasta, heidän sortaneen väestöä ja tahtoneen mieluummin hallita kuin totella. Muukalaista verta toi osaltaan myös Gabiniuksen miehitysarmeija, joka oli sijoittunut Aleksandriaan, ja jonka sotilaat olivat ottaneet vaimokseen aleksandrialaisia naisia. He olivat enimmäkseen Germaniasta ja Galliasta kotoisin, ja vaikka he eivät olleetkaan vielä ehtineet aikaansaada muuta kuin lauman sekarotuisia lapsia entisen sekamelskan lisäksi, kohotti heidän pelkkä läsnäolonsa huomattavasti katujen yleismaailmallista leimaa. Tämän barbaariarmeijan, jonka upseerit olivat roomalaisia, ja niin sanottujen makedonialaisten henkivartiajoukkojen välillä, jotka vartioivat palatsia, on täytynyt olla alituinen kilpailu, mutta kun Kleopatra nousi valtaistuimelle, eivät jälkimmäiset olleet enää missään suhteessa pohjoismaalaisten veroisia, koska niihin oli jo pitemmän aikaa otettu eroituksetta kaikki tarjokkaat.

Aleksandrian ylimystön muodostivat todennäköisesti palkkasoturiarmeijan ja henkivartiajoukkojen upseerit, Gabiniuksen armeijan roomalaiset upseerit, makedonialaiset hovilaiset, kreikkalaiset ja egyptiläiset virkamiehet, ja rikkaiden eurooppalaisten, syyrialaisten, juutalaisten ja egyptiläisten perheet. Museon opettajat ja oppineet muodostivat oman luokkansa, jota hovi suuresti suosi, mutta jota ylimystö todennäköisesti sieti vain sen oppineisuuden takia. Rahvas oli sekalaista, enemmistönä sekarotuiset kreikkalaiset ja egyptiläiset; eikä maailmassa ollut missään muualla äänekkäämpää, levottomampaa ja kiihkoisampaa joukkoa, ei edes melskeisessä Roomassakaan. Kreikkalaiset ja juutalaiset riitelivät aina, mutta kreikkalaiset ja egyptiläiset näyttävät sopineen sangen hyvin, sillä heidän välillään ei ollut niin suurta juopaa kuin voitaisiin kuvitella. Aleksandrian ja koko suistomaan egyptiläiset eivät olleet monesti kreikkalaisia tummaihoisempia. Molemmat kansallisuudet olivat äänekkäitä ja kuumaverisiä, turhamaisia ja pöyhkeileviä, sukkelapäisiä ja ovelia. He eivät riidelleet uskonnollisista asioista, sillä Egyptin jumalat olivat helposti tunnettavissa samoiksi kuin Kreikan, ja Aleksandrian ylijumalaa, Serapista, palvottiin yhteisesti. Taiteen alalla heillä ei ollut liioin mitään eripuraisuuden syytä, sillä Egyptin oma taide oli jo todellisuudessa kuollut, ja sivistyneet egyptiläiset olivat hyväksyneet ja omaksuneet Kreikan taiteen sen hienostuneisuuden oikeaksi ilmaukseksi, jossa he tahtoivat elää. Molemmat kansallisuudet olivat käteviä, ahkeria ja rikkauteen kiihkeästi pyrkiviä, mutta kykenivät silti helposti irtautumaan työstään ja kohdistamaan koko huomionsa huvituksiin, joita loistava ja ylellinen kaupunki tarjosi. Polybius kiittää egyptiläisiä älykkäiksi ja sivistyneiksi, ja sanoo Aleksandrian kreikkalaisten olleen köyhää ja halpaa joukkoa, vaikka hän näyttääkin pitäneen heitä egyptiläisiä parempana.

Aleksandrialaiset pitivät intohimoisesti teatterista. Dion Chrysostomus, joka kylläkin puhuu Kleopatraa vuosisataa myöhemmästä ajasta, sanoo heistä, »että koko kaupunki eli kaiken mieltäkiihoittavan himossa, ja kun Apiksen (pyhitetyn härän) juhlapäivä koitti, oli koko Aleksandria kuin hullaantunut soitannollisiin huveihin ja kilpa-ajoihin. Tavallista työtään tehdessään he näyttivät järkeviltä, mutta astuessaan teatteriin tahi kilpa-ajoradalle he alkoivat samassa silmänräpäyksessä käyttäytyä kuin huumaavasta lääkkeestä juopuneet, niin että he eivät tienneet eivätkä välittäneet, mitä sanoivat tahi tekivät. Ja samoin oli naisten ja lastenkin laita, niin että kun ohjelma oli päättynyt ja ensimmäinen kiihko asettunut, kesti juhlimista vielä monta päivää, hyrskyen kaikilla kaduilla ja kujilla kuin mainingit myrskyn jälkeen».

Keisari Hadrianus sanoo heistä: »Olen huomannut heidät peräti pintapuolisiksi, huikentelevaisiksi ja hillittömän uteliaiksi… He ovat kapinallisia, turhamaisia ja ilkeitä, vaikkakin joukkona rikkaita ja hyvinvoipia».

Nuoren kreikkalais-egyptiläisen keikarin kärkkäys julkeaan pilantekoon oli vakiintunut sananlaskuksi, ja sen uhriksi joutuivat kaikki, jotka olivat julkisen asemansa takia hyökkäyksille alttiina. Heti kun jostakin valtiomiehestä tuli julkinen henkilö, tahi kuningas nousi valtaistuimelle, antoivat kaupungin irvihampaat hänelle loukkaavan pilkkanimen, jonka hän sai pitää kuolemaansa saakka. Niinpä sanottiin, joitakin esimerkkejä mainitakseni, Ptolemaios IX:ttä »paisukkaaksi», Ptolemaios X:ttä »virnapääksi», Ptolemaios XIII:tta »puhaltajaksi», Seleukosta »suolakalankauppiaaksi», ja myöhemmin Vespasianusta »keittiöpojaksi». Kaikki, mikä oli naurettavaa, miellytti heitä, ja juttuja tästä on säilynyt paljon. Kun kuningas Agrippa ajoi kaupungin halki matkalla horjuvalle valtaistuimelleen, kuljettivat nuoret aleksandrialaiset erästä kadulta löytämäänsä mielipuoli-poloista, jolle oli pantu paperikruunu päähän ja kaislanruoko käteen, juhlasaatossa pitkin katuja, tervehtien häntä juutalaisten kuninkaana, vaikka Agrippa oli tunnetusti heidän keisarinsa, Caligulan, ystävä. Vespasianuksesta he kertoivat mielihyvällä, kuinka tämä muka oli kiristänyt jotakin ystäväänsä maksamaan takaisin lainaksi saamansa kuusi obolia, mikä oli aivan mitätön summa; olipa joku tekaissut siitä laulunkin, jossa asia selostettiin. Caracallaa he pilkkasivat samaan tapaan, nauraen hänen päähänpistolleen pukeutua Aleksanteri Suureksi, vaikka hän oli kooltaan keskimittaa pienempi, mutta tässä tapauksessa he eivät ottaneet lukuun, ketä he pistivät. Caracallan kosto ei ollut sen hirmuisempi kuin että kaikki nämä nuoret tyhjäntoimittajat saivat maksaa julkeutensa hengellään. Heidät koottiin jollakin tekosyyllä samaan paikkaan ja surmattiin säälimättömästi. Aleksandrialaiset olivat kuuluisia purevista pilkkarunoistaan, joita he sepittivät paikallisista aiheista, ja eräs myöhempi historioitsijakin puhuu tästä heidän taidostaan »tehdä lauluja ja pilkkarunoja hallitsijoistaan». Tämmöisiä lauluja kulkeutui Aleksandriasta Roomaankin, jossa niitä laulettiin aivan samoin kuin uusinta muotisäveltä hyräillään ja vihellellään meidän päivinämme. Rooma mieltyi tähän Aleksandrian pilantekotaitoon, ja joitakin vuosia myöhemmin saamme kuulla aleksandrialaisten näyttelijöiden panevan roomalaisen kuulijakuntansa hytkymään naurusta.

Keisari Hadrianus sanoo, kuten olemme nähneet, aleksandrialaisia ilkeiksi, ja senluontoisiahan heidän ylenkatseellinen kompailemisensa epäilemättä paljon onkin. Nuori kreikkalais-egyptiläinen oli ylettömän turhamainen ja itserakas, eikä kukaan käy arvosteluissaan niin pian ilkeäksi kuin se, joka luulee olevansa arvostelun yläpuolella. Näiden kekseliäiden nuorukaisten omahyväisyys oli sangen huomattava, ja vanhat kirjailijat viittaavat siihen usein. He näyttävät tuhlanneen paljon aikaa oman ulkonaisen olemuksensa tarkasteluun, ja mikäli voidaan päätellä yläluokan egyptiläisten ja levanttilaisten käytöksestä ja tavoista nykyajan Aleksandriassa, ovat monet heistä olleet sietämättömiä narreja. Heidän kotinsa olivat todennäköisesti paljoa ylellisemmät kuin silloisten roomalaisten, ja he olivat tutkineet keittotaidon salaisuuksia aivan vastenmielisen perinpohjaisesti. Dion Chrysostomus sanoo silloisten aleksandrialaisten tuskin ajatelleen muuta kuin ruokaa ja kilpa-ajoja. Aleksandrian kreikkalaisia ja egyptiläisiä moitittiin kumpiakin huikentelevaisiksi ja hetkellisiksi, ja De Bello Alexandrino'n tekijä sanoo, »että olisi sanojen tuloksetonta tuhlausta, jos puolustaisin aleksandrialaisia, kun heitä syytetään petollisuudesta ja kevytmielisyydestä… Ei voi olla epäilystäkään, etteikö rotu ole mitä taipuvaisin petoksiin». Traditioita oli vähän, isänmaallisia tunteita ei lainkaan, eikä sanottavaa mielenkiintoa valtiollisiinkaan asioihin. He eivät tutkineet itseään ollenkaan eivätkä kirjoittaneet muistiin kaupunkinsa historiaa, vaan elivät päivän kerrallaan, ja jos hallitus sattui olemaan heille jolloinkin vastenmielinen, he nousivat kapinaan hämmästyttävän äkkiä. Kaupungissa sattui aina katumellakoita, eikä ihmishengestä pidetty suurtakaan lukua.

Aleksandriassa sanotaan olleen Ptolemaioksien suvun viime aikoina noin 300,000 asukasta. Rooman asukasluku oli ennen liittolaissotaa ehkä jonkin verran suurempi, mutta tuon verisen taistelun päätyttyä puolta pienempi [Plutarkhos: Caesar]. Kaupunki oli kevytmielisyyden maineesta huolimatta sangen vilkas kauppakaupunki, ja huomattavalla osalla sen asukkaista oli päävaikuttimena eloisa kauppahenki, joka kokonaan syrjäytti yritteliäisyydessä ja toimeliaisuudessa Italian pääkaupungin. Tämä oli tietysti kreikkalaisten eikä egyptiläisten ansiota, sillä nämä ovat menettelytavoissaan tunnetusti kankeita ja vanhoillisia, kun taas kreikkalaiset ovat vielä tänäkin päivänä ihailtavan taitavia kauppiaita ja liikemiehiä. Aleksandria oli maailman tärkein viljakeskus, minkätähden Rooma oli sille aina kateellinen. Huomautan tässä ohimennen, että viljaa kulutettiin Kleopatran aikana suhteellisesti paljoa enemmän kuin nyt; ja Caesar sanoo kerran, puhuessaan sotilaidensa kestävyydestä, että se aleni, kun liha tuli viljan puutteessa pääravinnoksi. Kaupunki harjoitti samalla monenlaista muutakin kauppaa ja tunnustettiin Kleopatran aikana maailman suurimmaksi kauppakeskukseksi. Itä ja länsi kohtasivat toisensa sen suurilla markkinoilla, ja ajalla, jota nyt käsittelemme, alkoivat kaikkien silmät kääntyä tähän kaupunkiin, Indian uuden ja vilkasliikkeisen kauppatien päätekohtaan.

Se oli samaan aikaan kreikkalaisen tieteellisen sivistyksen pääpaikka ja piti itseään johtavana auktoriteettinä myös taiteen aloilla — seikka, josta on varmaankin oltu eri mieltä. Tieteellisistä töistään ja runoudestaan kuuluisa »aleksandrialainen koulu», joka oli vaikuttanut kolmattasataa vuotta, oli nyt rappeutumassa, mutta koki vielä ylläpitää vanhaa helleeniläistä kulttuuria. [Susemihl: Aleksandrian ajan kreikkalaisen kirjallisuuden historia.] Filosofinen koulu, joka seurasi sitä kuuluisuudessa, alkoi juuri tulla huomatuksi. Siten kohdistuivat kaikkien kauppiaiden, tiedemiesten, kirjailijoiden, oppineiden ja valtiomiesten silmät tällöin Aleksandriaan, ja Ptolemaiosten hovia pidettiin, hallitsijain kelvottomuudesta huolimatta, mitä korkeimmassa arvossa.