XVII. ACTIUMIN TAISTELU JA PAKO EGYPTIIN

Actiumin taistelu on antanut historioitsijoille kaikkina aikoina paljon päänvaivaa, eikä kukaan ole kyennyt tyydyttävästi selittämään siihen liittyneitä tapauksia ja mikä ne aiheutti. En voi hyväksyä Ferreron esittämää älykästä teoriaa eikä ole liioin helppoa yhtyä täydellisesti klassikkojenkaan antamiin selityksiin. Selostan tapaukset tässä luvussa sellaisina kuin itse ajattelen niiden tapahtuneen, mutta sitä en tahdo tietenkään väittää, että tulkintani olisi lopullisesti oikea. Lukija voi kuitenkin verrata selityksiäni klassikkoihin, ja jos hän tekee sen, on hän huomaava, kuten hän on jo epäilemättä huomannutkin tämän teoksen muissa osissa, että tapahtumien ja tosiasioiden selostukset perustuvat sinänsä kaikki näihin vanhoihin kirjailijoihin, kun taas niitä selittävät teoriat, jotka edustavat minun omaa mielipidettäni, ovat sen luontoisia, että niistä saadaan vapaasti väitellä.

Octavianus ei välittänyt jäädä niemelleen Antoniuksen läheiseen naapuruuteen, vaan siirtyi armeijoineen hiukan loitommalle ja asettui linnoitettuihin asemiin jonkun matkan päähän Ambracian lahden suusta. Antonius vei heti osan armeijaansa suuren satamansa pohjoisrannalle, saaden siten lahden suun kokonaan haltuunsa. Octavianuksen leirin ympärille kohosi pian ylitsepääsemätön maavallitus, minkä lisäksi hän rakennutti pitkän muurin leiristä Joonian meren rantaan saakka, ettei vihollinen voisi häiritä elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden maihintuontia, jotka oli kaikki hankittava meren takaa. Laivansa, jotka olivat erinomaisessa kunnossa ja hyvästi miehitetyt, hän järjesti siten, että lahden suu tuli täydellisesti saarretuksi. Antoniukselle selvenikin pian, että hänen laivastonsa oli nyt suljettu lahteen eikä voinut päästä avomerelle muuten kuin taistelemalla kapean väylän joka tuumasta. Octavianus oli siten herra Joonian merellä ja Italian kanssa jokapäiväisessä liikenneyhteydessä, jota ei niin ollen mikään häirinnyt. Hän ei voinut kuitenkaan poistua linnoitetusta leiristä, sillä ympäristö oli kokonaan Antoniuksen hallussa. Kun siis Octavianus piti Antoniuksen laivastoa lahteen suljettuna, piiritti Antonius hänen leiriään, ja kun Octavianus isännöi merellä ja tuotatti kaiken, mitä tarvitsi, esteettömästi Italiasta, oli Antonius herrana maalla ja sai tarvikkeensa säännöllisesti ja keskeytyksettä Kreikasta. Näin jouduttiin kuolleeseen kohtaan, kummankaan voimatta tehdä mitään. Minusta on selvää, että ratkaisevaan taisteluun voitiin päästä vain kahdella tavalla. Joko oli Antoniuksen peräydyttävä Actiumista ja houkuteltava Octavianus jäljessään Kreikkaan tahi laivaston murtauduttava avomerelle ja pakotettava nälkäsaarrolla Octavianus antautumaan. Monet Antoniuksen kenraalit kannattivat edellistä menettelytapaa ja vaativat Antoniusta peräytymään, että Octavianus saataisiin lähtemään varustuksestaan. Kleopatra näyttää kuitenkin pitäneen saarroksen murtamista ja yliherruuden palauttamista merellä edullisempana. Antoniuksen armeijassa oli hänen mielestään ehkä liian monta eri kansallisuutta edustettuina, niin ettei voiton saanti maalla voinut olla sentähden täysin varmaa, ja peräytyminen tällä hetkellä, olipa sitten tarkoitus mikä hyvänsä, saattoi helposti aiheuttaa väärinkäsityksiä ja karkauksia. Sen sijaan hän katsoi voivansa luottaa Egyptin laivastoon ja Antoniuksen omiin laivoihin, jos miehistöt tehtiin täysilukuisiksi alusten lukumäärää supistamalla, ja hän uskoi, että noin 300 laivaa kykeni suorittamaan ulosmurtautumisen ja Octavianuksen sulkemisen vuorostaan saarroksiin. Otaksun kuitenkin Domitius Ahenobarbuksen ja toisten vastustaneen kiivaasti tätä ehdotusta, ja koska tilanne ei näyttänyt kärsivän tästä toimettomuudesta, ei toistaiseksi ryhdytty mihinkään.

Jolloinkin kesäkuussa Antonius pani ratsuväenosaston vartioimaan lahden rantoja ja estämään Octavianukselta vedensaannin, mutta toimenpiteestä luovuttiin, kun siitä ei ollut sanottavaa hyötyä. Pian senjälkeen löi petturi Titius pienen joukon Antoniuksen ratsuväkeä, ja Agrippa kaappasi joitakin hänen laivojaan, jotka olivat risteilleet vartiopaikoillaan lahden seutuvilla. Octavianus kuulutti nämä menestykset Roomassa suurina ja tärkeinä voittoina, ja että hän oli sulkenut Antoniuksen laivaston lahteen. Samalla hän lähetti asiamiehiä Kreikkaan saadakseen väestön luottamuksen vastustajaan horjumaan, ja nämä miehet näyttävät osittain onnistuneenkin puuhissaan.

Nämä Octavianuksen mitättömät voitot näyttävät hermostuttaneen Antoniusta ja vaikuttaneen masentavasti armeijaan. Kleopatran on myös täytynyt olla sangen alakuloinen niiden johdosta, sillä hiljattain oli sattunut monta kummallista ja pahaenteistä tapausta. Eräs egyptiläinen ennustaja oli kerran sanonut Antoniukselle, että hän sortuisi ennen Octavianusta, ja seurattuaan miehensä nopeata rappeutumista kahden viime vuoden kuluessa Kleopatra pelkäsi nyt, että ennustuksessa oli todellakin perää. Ateenasta oli äsken tullut tieto, että äkkiä noussut hirmumyrsky oli kaatanut Bacchuksen patsaan, jumalan, jota Antonius edusti, eräästä jättiläisten taistelua esittävästä ryhmästä, ja murskannut Fumeneen ja Attaloksen suuret patsaat, joihin oli kumpaankin hakattu Antoniuksen nimi. Joitakin kuukausia aikaisemmin oli salama iskenyt Herkuleen, Antoniuksen esi-isän temppeliin Patraessa, ja melkein samaan aikaan oli eräs pieni kaupunki, jonka Antonius oli perustanut Pisaurumin lähelle Italian itärannikolle Anconasta pohjoiseen, tuhoutunut maanjäristyksessä. Nämä ja muut samantapaiset pahaenteiset tapahtumat tekivät Kleopatraan hyvin masentavan vaikutuksen ja alituiset riidat Antoniuksen ja tämän kenraalien kanssa näyttävät hermostuttaneen hänet äärimmilleen. Kesäkuun lopussa tahi elokuun alussa ilmestyivät sääsket alavalle maaperälle pystytetyn leirin kiusaksi, ja kun kesän kostea helle oli muutenkin tehnyt mielet ärtyisiksi, alettiin sotasuunnitelmista riidellä uudella kiihkolla. Domitius Ahenobarbus, Dellius, Amyntas ja muut yllyttivät Antoniusta peräytymään sisämaahan ja ryhtymään Octavianuksen kanssa taisteluun, heti kuin tämä lähtisi hänen jälkeensä, mutta Kleopatra näyttää pitäneen vieläkin saarroksen murtamista välttämättömänä ja vaatineen epäröivää miestään tekemään sen ensiksi. Yritys oli kyllä vaarallinen, mutta juuri se puoli viehättikin Kleopatraa enimmän. Jos heidän laivastonsa onnistuisi tuhoamaan Octavianuksen laivaston, olisi hän leirissään kuin satimessa. Heidän ei tarvitsisi edes odottaa hänen antautumistaan, vaan he voisivat jättämällä kahdeksankymmentä- tahi satatuhatta miestä vartioimaan, ettei hän pääsisi pakoon, viedä Italiaan kaksi- tahi kolmekymmentätuhatta legioonasoturia ja vallata tyhjän Rooman. Pääkaupungissa ei ollut yhtään senaattoria eikä mitään varusväkeä, sillä Octavianus oli hiljattain kutsunut koko senaatin leiriinsä antaakseen suurempaa pontta toimenpiteilleen, ja kun hänen laivastonsa saatiin kerran hävitetyksi, ei mikään estäisi Antoniusta ja Kleopatraa ratsastamasta Roomaan, sillä aikaa kuin hänet pakotettaisiin Kreikassa nälkäsaarrolla antautumaan. Vain yksi meritaistelu ja Rooma olisi heidän! Tämä oli varmasti edullisempaa kuin hidas ja vaivalloinen peräytyminen sisämaahan.

Antonius ei saanut kuitenkaan kenraaleitaan suostumaan siihen. He näyttivät pitäneen yritystä liian vaarallisena, ja jos he pääsisivät voitolle, niin aikoiko Antonius marssia Roomaan Kleopatra vierellään? Kansalaiset eivät sietäisi sitä konsanaan kaiken sen jälkeen, mitä oli kuultu kuningattaren yliluonnollisesta vaikutusvallasta häneen. Menköön hän takaisin Egyptiin Antoniuksen nauttimaa suosiota pilaamasta. Kuinka Antonius voisi esiintyä maailmalle hyvänä tasavaltalaisena kuninkaallisen Kleopatran käsivarsi kainalossaan? Egyptin laivastoa ei sitäpaitsi tarvittaisi ollenkaan, jos tuosta meritaisteluajatuksesta luovuttaisiin, vaan se saisi lähteä kotiinsa, jos se nimittäin onnistuisi murtautumaan ulos. Kleopatra oli luovuttanut laivoja, mutta sotureita tuskin nimeksikään, niin että maalla voitiin taistella hänen avuttaankin ja niin ollen hyvällä omallatunnolla, sillä Octavianus ei voisi enää sanoa sotivansa Kleopatraa vastaan. Rahat, jotka Kleopatra oli hankkinut sotaretkeä varten, olivat melkein lopussa, niin että hänestä ei ollut enää heidän asialleen mitään hyötyä. Meritaisteluehdotus oli siis hylättävä ja kuningatar lähetettävä laivoineen kiireesti takaisin Egyptiin, sillä siten, ja vain siten voitiin armeijan tuskastuneet tasavaltalaiset ainekset saada jälleen riveihin. Kleopatra oli ollut, sanoivat he, sodan johtava sielu; Kleopatra oli hankkinut rahat; Kleopatraa vastaan oli Octavianus julistanut sodan; Kleopatran nimi ja hänestä levitetyt valheet olivat nostattaneet Rooman kannattamaan Octavianusta; Kleopatra se oli, jonka sanottiin nyt johtavan yksinään koko armeijaa, ja jota kaikki senaattorit, kuninkaat ja kenraalit raivoisasti kadehtivat. Ellei häntä saatu lähtemään, oli koko asia mennyttä.

Antonius näyttää käsittäneen näiden väitteiden todenperäisyyden ja luvanneen koettaa saada vaimonsa palaamaan Egyptiin ratkaisua odottamaan, ja kun Canidiuskin, joka oli siihen saakka kannattanut Kleopatran läsnäoloa päämajassa, kehoitti häntä nyt pyytämään kuningatarta siirtymään syrjään taistelusta, joka oli heidän omansa, kävi asia hänelle vielä selvemmäksi. Sentähden näyttää siltä kuin hän olisi kehoittanut kuningatarta lähtemään, selittäen, että onnistumisesta voitiin olla vain siinä tapauksessa varmoja.

Kleopatra oli tietysti raivoissaan. Hän ei luottanut Antoniukseen ja näyttää sangen suuresti epäilleen, välittäisikö Antonius enää lainkaan hänen asiastaan voiton saatuaan. Hän epäili sitäkin, tulisiko Antonius lainkaan pääsemään voitolle. Tämä oli nyt vain raunio entisestään, sillä liian vilkas eläytyminen Bacchuksen osaan oli turmellut hänen hermonsa ja luonteensa. Hänellä ei ollut enää sitä tarmoa ja päättäväisyyttä, jota tarvittiin yksinvaltaisen valtaistuimen perustamiseen Roomaan, ja Kleopatra tunsi, että hänen poikansa Caesarion saisi hänestä sangen surkean edustajan, vaikka hän nyt onnistuisikin voittamaan Octavianuksen. Käytettyään hänen laivojaan ja rahojaan niin kauan kuin niitä riitti Antonius voisi hylätä hänen asiansa, ja se seikka, että he taistelivat Caesarin pojan ja perillisen oikeuksien puolesta, mikä oli jo nyt joutunut taustalle, voisi tulla syrjäytetyksi ainiaaksi. Miehensä jättäminen tällä kohtalokkaalla hetkellä on hänestä täytynyt tuntua hulluudelta. Estääkseen enemmät karkaamiset Antonius todennäköisesti ilmoittaisi heti, kun hän oli kääntänyt selkänsä, olevansa periaatteiltaan tasavaltalainen, minkä lisäksi hän voisi, juomisesta veltostunut kun oli, sotkea asiat niin auttamattomasti, ettei hän saattaisi peruuttaa kansanvaltaisia lupauksiaan konsanaan. Koska hän, Kleopatra, oli huonoissa väleissä hänen kenraaliensa kanssa, saattoi Antonius sanoa heille heti, ettei Kleopatra merkinnyt hänelle kerrassaan mitään, vaan että hän oli valmis vaikka eroamaankin hänestä voiton varmuuden takia. Olihan kyllä ilmeistä, että Antonius oli kiintynyt häneen ja turvautui häneen kaikissa asioissa, näyttäen aivan avuttomalta ilman häntä, mutta Kleopatra tiesi kokemuksestaan, että hänen kunnianhimonsa saattoi olla rakkautta voimakkaampi. Sentähden hän kieltäytyi jyrkästi lähtemästä, ja Antonius oli liian hyväluontoinen ruvetakseen käyttämään pakkokeinoja.

Tämä keskustelu näyttää kuitenkin johtaneen siihen, että Antonius päätti murtaa saarroksen mahdollisimman pian ja riistää Octavianukselta kaikki paon mahdollisuudet sulkemalla hänet leiriinsä. Jos hän voittaisi Octavianuksen laivaston, olisi hän ainakin avannut tien Kleopatralle, joka voisi silloin purjehtia laivoineen kenenkään häiritsemättä takaisin omaan maahansa. Hän kiiruhti laivojensa miehittämistä ja lähetti Delliuksen ja Amyntaksen Trakiaan hankkimaan lisää ratsuväkeä. Kleopatra osoitti hänelle, että heidän leirinsä oli äärimmäisen epäterveellisellä paikalla. Joukoista menehtyisi paljon sotilaita malariaan, ellei niitä siirrettäisi muualle, ja hän näyttää kehoittaneen Antoniusta muuttamaan koko leirin lahden pohjoisrannalle, jossa armeija pääsisi terveellisempiin oloihin ja voisi pitää Octavianusta paremmin silmällä heidän valmistautuessaan meritaisteluun. Domitius Ahenobarbus vastusti tähän taisteluun ryhtymistä yhtä kiivaasti kuin ennenkin, ja nähtyään, ettei Kleopatra tulisi poistumaan päämajasta, vaan saisi ehdotuksensa saarroksen murtamisesta hyväksytyksi ja heidän suunnitelmansa sisämaahan peräytymisestä kumotuksi, hän ei voinut enää jäädä samaan leiriin kuningattaren kanssa. Mennen eräälle alukselle, kuten hän sanoi terveytensä takia, hän pujahti Octavianuksen puolelle ja tarjosi tälle palvelustaan. Hän ei saanut kuitenkaan iloita valintansa onnellisista seurauksista, sillä sairastuttuaan kuumeeseen jo Actiumissa ollessaan hän kuoli, ennenkuin samanniminen taistelu taisteltiin.

Hänen lähtönsä, joka sattui todennäköisesti elokuun alussa, oli raskas isku Antoniukselle, joka näyttää syyttäneen siitä vaimoaan, ollen epäilemättä aivan oikeassa. Hän vaati nyt päättäväisemmin kuin ennen Kleopatraa poistumaan päämajasta ja palaamaan Egyptiin, mistä oli seurauksena ankara riita, jota kesti arvatenkin niin kauan kuin he vielä viipyivät Kreikassa. Minusta näyttää, että kuningatar kieltäytyi ensin jyrkästi ja syytti Antoniuksen tahtovan päästä hänen asiastaan erilleen. Hän on ehkä pilkaten huomauttanut, että heidän välinen sopimuksensa ja egyptiläisroomalaisen valtakunnan suunnitelmat oli tehty siihen aikaan, jolloin Antonius oli katkaissut välinsä melkein kokonaan Rooman kanssa ja tarvitsi rahallista apua, mutta nyt hänellä oli neljäsataa kunnioitettavaa tasavaltalaista senaattoria mielipiteisiinsä vaikuttamassa, ja piti tällä hetkellä heidän kannatustaan epäilemättä paljoa tärkeämpänä kuin hänen, Kleopatran, antamaa tukea. Antonius oli pettänyt hänet kerran ennenkin, eikä häntä ihmetyttäisi lainkaan, jos nyt kävisi samoin.

Hänen suuttumuksensa, epäluulonsa ja mielipahansa tuntuivat Antoniuksesta varmasti hyvin raskailta ja hän olisi ehkä antanut jälleen perään, ellei leirissä olisi sattunut kolme uutta karkaamistapausta. Ilmeisesti kadehtien Kleopatran suurta valtaa Paphlagonian kuningas meni Octavianuksen puolelle ja kertoi siellä Antoniuksen leirissä vallitsevasta epäsovusta. Toiset, eräs Quintus Postumius-niminen roomalainen senaattori ja eräs arabialainen päällikkö Emesasta, nimeltä Iamblichus, saatiin kiinni ja surmattiin niiden kauhistuttamiseksi, jotka ehkä aikoivat myös karata vihollisen puolelle. Toinen revittiin kappaleiksi ja toinen kidutettiin kuoliaaksi. Octavianuksen asia sai joka päivä yhä enemmän kannatusta Antoniuksen joutuessa yhä purevamman pilkan kohteeksi Egyptin pikku kuningattaren takia, joka näytti johtavan kaikkia hänen neuvottelujaan ja saaneen hänet pelkäämään vihaansa. Octavianuksen soturit alkoivat käydä rohkeiksi ja julkeiksikin. Kun Antonius meni kerran erään upseerin seurassa alas satamaan vallien suojassa, jotka oli luotu tien kahdenpuolen, oli joitakin vihollissotureita kavunnut muurin yli ja asettunut väijyksiin tielle. Kimppuun käydessään he sieppasivat kuitenkin erehdyksessä upseerin Antoniuksen asemesta, joka pelastui nopeasti pakenemalla.

Hermostuneena suunnasta, johon tapahtumat alkoivat kehittyä, Antonius vaati jälleen kuningatarta palaamaan Egyptiin, ja hänen moitteensa ja nuhteensa vaikuttivat lopulta, että Kleopatra päätti lähteä ja ottaa laivastonsa mukaansa. Tehtyään tämän päätöksen hän näyttää kohdelleen Antoniusta äärimmäisen vihamielisesti, niin että Antonius, hermostunut kun oli, alkoi pelätä kuningattaren voivan vaikka tappaa hänet. Hänen silmänsä näyttivät aivan liekehtivän vihasta, kun hän katsoi Antoniukseen, ja halveksiminen, jota hän nyt tunsi miestään kohtaan, näkyi kasvojenilmeessäkin. Antonius näyttää kartelleen häntä kuin pahuutta tehnyt poika ja sanoneen ystävilleen uskovansa, että Kleopatra saattaisi murhata hänet vihassaan. Kuullessaan siitä Kleopatra päätti antaa hänelle opetuksen, jota hän ei unohtaisi. Eräänä iltana heidän syödessään illallista hän käski täyttää maljansa samasta astiasta, josta oli tarjoiltu kaikille, ja maisteltuaan viiniä hän ojensi maljan Antoniukselle ikäänkuin sovinnon merkiksi. Antonius vei maljan kiihkeästi huulilleen ja oli juuri painamaisillaan huulensa samaan kohtaan, josta kuningatar oli juuri juonut, kun Kleopatra, ikäänkuin tehdäkseen eleensä rakastettavammaksi, irroitti kukkakiehkuran tukastaan ja kastoi sen viiniin. Antonius vei maljan huulilleen, mutta Kleopatra löi sen samassa hänen kädestään, sanoen, että viini oli myrkytettyä. Antonius väitti hänen erehtyneen, koska hän oli juuri juonut itse samasta maljasta, mutta Kleopatra selitti kylmästi, että kukkakiehkura, jonka hän kastoi viiniin ojennettuaan maljan Antoniukselle, oli myrkytetty. Hän oli tahtonut tällä tavalla osoittaa Antoniukselle, kuinka turhaa tämän oli pelätä henkeään, sillä jos hän, Kleopatra, olisi todellakin ajatellut jotakin sellaista, olisi hän voinut tehdä sen milloin hyvänsä yhtä viekkaasti. »Olisin voinut surmata sinut milloin hyvänsä», hän sanoi, »jos olisin tullut toimeen ilman sinua».

Kuvittelen kuningattaren käyttäytyneen sen jälkeen hyvin kopeasti ja ylenkatseellisesti ja pitäneen Antoniuksen vaatimusta, että hänen oli lähdettävä, luottamuksen rikkomisena. Sisimmässään hänen on kuitenkin täytynyt pelätä, että Antonius saattaisi todenteolla hylätä hänet, ja huoli siitä, miten hänen maalleen ja suvulleen lopulta kävisi, on varmasti kalvanut hänen sydäntään yötä päivää, mutta Antoniusta kohtaan hän näyttää osoittaneen vain kylmyyttä ja ylenkatsetta, tehden siten hänen olonsa kurjaakin kurjemmaksi. Antonius ei tohtinut kuitenkaan muuttaa hänen lähdöstään tekemäänsä päätöstä, sillä hän näyttää ilmaisseen salaisuutena joillekin senaattoreille, että Kleopatra oli luvannut poistua, mikä oli jo suuresti asettanut leirissä kauan vallinnutta mieltenkuohua. Olen sitä mieltä, että Antonius ja Kleopatra olivat sopineet seuraavasta suunnitelmasta. Kun Octavianus oli saarrettu niin tehokkaasti, että hänen oli mahdotonta päästä ulos leiristään, miehitettäisiin kaikki lahdessa olevat merikelpoiset alukset Antoniuksen valiosotureilla, saarros murrettaisiin ja Octavianuksen laivasto hävitettäisiin. Heti kuin se oli tehty, hyökättäisiin sekä meritse että maitse Octavianuksen kimppuun, ja ottaen sitten Egyptin laivaston mukaansa Kleopatra purjehtisi Aleksandriaan Antoniuksen mennessä yksin Roomaan.

Tämä suunnitelma oli minun mielestäni ainoa keino, jolla Antoniuksen armeija saattoi vapautua Egyptin vaikutusvallasta. Jos Kleopatran olisi pitänyt mennä maitse Vähän-Aasian ja Syyrian kautta omalle maalleen, olisi hänen peräytymisensä tulkittu kaikissa maissa, joiden läpi hän kulki, paoksi ja aiheuttanut heti pakokauhua ja kapinoita Egyptin laivaston jäädessä kuitenkin Ambracian lahteen osoittamaan läsnäolollaan, että Kleopatra ja hänen Egyptinsä olivat yhä sodan päätekijät. Jos taas kuningatar peräytyisi meritse laivoineen, avaisi meritaistelu, jolla saarros piti murrettaman, hänelle tien. Tasavaltalaisten vaatimus, että kuningattaren oli palattava omaan maahansa, ja Kleopatran oma itsepintainen ehdotus, että sota oli ratkaistava meritaistelulla, saivat siten kilvan Antoniuksen siihen vakaumukseen, että hänen oli parasta panna kaikki meritaistelun varaan, voitostaan varmana.

Kun siitä oli sovittu, ilmoitti Antonius armeijalle, että saarros murrettaisiin elokuun 29 p., mutta sen, että egyptiläiset laivat lähtisivät tiehensä heti taistelun jälkeen, saivat tietää vain muutamat harvat. Laivojen joukossa oli paljon sellaisia, jotka olivat taisteluun kelpaamattomia ja vailla tarpeellista miehistöä, minkä tähden Antonius käski polttaa ne, sillä vihollinen saattoi anastaa ne, sillä aikaa kuin hän risteili Joonian merellä, ja hyötyä niistä, vaikka ne olivatkin hänelle itselleen arvottomat. Kuusikymmentä parasta egyptiläistä alusta ja ainakin kolmesataa [Vanhojen kirjailijoiden ilmoittamat lukumäärät ovat hyvin ristiriitaisia, mutta Plutarkhos sanoo Octavianuksen ilmoittaneen vallanneensa kolmesataa laivaa.] muuta laivaa varustettiin taisteluun, ja on selvää, ettei egyptiläisten ajateltua lähtöä ollut helppo pitää salassa näiden valmistusten aikana. Kleopatran kuudenkymmenen laivan täytyi saada pitää suuret purjeensa päästäkseen meren poikki, ja kun purjeita ei otettu tavallisesti taisteluun, annettiin koko laivastolle käsky ottaa kaikki purjeet mukaan, ettei egyptiläisten laivojen varustautumista pitkälle matkalle huomattaisi. Antonius selitti, että purjeita tarvittaisiin vihollista takaa-ajettaessa. Toinen pulma oli siinä, miten Kleopatran tavarat ja kalleudet, hopeat, kullat ja jalokivet, saataisiin kaikessa hiljaisuudessa laivalle, mutta siitä selviydyttiin lopulta siten, että ne laivattiin pimeän tultua huomiota herättämättä.

Kenraaleista, jotka eivät älynneet, että Antonius pakotettiin tähän meritaisteluun niiden toimesta, jotka tahtoivat vapauttaa hänen puolueensa egyptiläisistä, olivat monet jyrkästi vastustavalla kannalla, ja eräs jalkaväen upseeri pyysi kerran monia arpiaan osoittaen Antoniusta taistelemaan maalla. »Kenraali», lausui hän, »millä ovat haavamme ja miekkamme sinua niin pahoittaneet, että tahdot nyt luottaa lahoneisiin lautoihin? Anna egyptiläisten ja foinikialaisten tapella merellä, mutta johda sinä meitä maalla, jossa tiedämme kuolla missä seisomme, tahi voittaa». Antonius ei vastannut, vaan viittasi kädellään, ikäänkuin kehoittaen häntä olemaan hyvällä mielellä.

Elokuun 28 p. vietiin kaksikymmentätuhatta legioonasoturia ja kaksituhatta jousimiestä laivoihin [Ei noihin kuuteenkymmeneen egyptiläiseen laivaan, kuten Plutarkhos sanoo. Siinä hän on ilmeisesti erehtynyt, minkä näkee heti laivojen lukumäärästäkin.] seuraavan päivän taistelua varten. Laivat olivat paljoa suurempia kuin Octavianuksen, joukossa joitakin kymmensoutujakin, niin että voitto näytti aivan varmalta. Seuraava päivä oli kuitenkin niin myrskyinen ja merenkäynti niin ankara, että taistelu oli siirrettävä tuonnemmaksi. Myrsky raivosi sellaisella voimalla, ettei saarroksen murtamisesta voinut olla puhettakaan neljään päivään, pannen siten, kuten ilmeni, kaikkien asianomaisten kärsivällisyyden mitä kovimmalle koetukselle. Kaksi vaikutusvaltaista kenraalia, Dellius [se, että Dellius tiesi jotakin taistelusuunnitelmasta, todistaa hänen karanneen tällöin, kuten Ferrero on osoittanut] ja Amyntas, kävivät viivytyksestä niin levottomiksi, että he karkasivat Octavianuksen puolelle, edellinen vieden mukanaan kaksituhatta galatalaista ratsumiestä. Dellius oli todennäköisesti kuullut huhuja Kleopatran lähtöaikeista ja tiesi myös kertoa jotakin taistelusuunnitelmasta Octavianukselle. Myöhemmin hän selitti pakonsa johtuneen osaksi Kleopatran pelosta, koska hän uskoi suututtaneensa kuningattaren huomauttaessaan kerran, että Antoniuksen ystävät saivat tyytyä hapanviiniin, kun sitävastoin Sarmentoskin, Octavianuksen delicia eli palvelija, joi falernolaista viiniä. Voi hyvin ymmärtää, kuinka syvästi tämä viittaus, että rahat ja varastot alkoivat olla loppumaisillaan, on närkästyttänyt Kleopatraa, varsinkin kun asiat olivat todellakin sillä kannalla.

Syyskuun 1 p. myrsky asettui, ja illan tultua Antonius kierteli laivalta toiselle miehiä rohkaisten. Octavianus, jolle Dellius oli selostanut tietonsa, valmistautui myös taisteluun, vieden kahdeksan legioonaa ja viisi pretorianikohorttia laivoihinsa, joita näyttää olleen enemmän kuin Antoniuksella. Kooltaan ne olivat kyllä paljoa pienempiä.

Syyskuun toisen päivän aamu oli tyyni, ja Octavianuksen sukkelat alukset järjestäytyivät jo varhain Ambracian lahden edustalle noin kilometrin päähän sen suusta, jossa ne olivat kummankin armeijan näkyvissä. Ne jaettiin kolmeen osastoon, joista Agrippa komensi vasemmanpuoleista, Lucius Arruntius keskimmäistä ja Octavianus oikeanpuoleista. Puolipäivän tienoilla alkoivat Antoniuksen suuret sotalaivat liukua ulos satamasta kummallekin rannalle sijoitettujen joukkojen ja sotakoneiden turvissa. Octavianuksen mielestä näyttää olleen vaikeata käydä niiden kimppuun salmessa, minkä tähden hän peräytyi merenselälle ja antoi siten viholliselle tilaisuuden järjestäytyä taisteluun. Se oli pian tehty, ja jakautuen kuten vastustajakin kolmeen osastoon laivasto alkoi edetä vihollista kohti. Kleopatran johtamat kuusikymmentä egyptiläistä laivaa lähtivät viimeksi lahdesta ja järjestäytyivät keskustan taakse.

Antonius näyttää sopineen Kleopatran kanssa, että tämän laivojen tuli auttaa häntä parhaansa mukaan taistelussa ja kääntää keulansa Egyptiä kohti vasta sitten, kun voitto oli saatu. Hän aikoi epäilemättä nousta kuningattaren lippulaivalle taistelun lopulla sanoakseen hänelle jäähyväiset. Myöhemmistä tapauksista päättäen he olivat eronneet aamulla riidassa ja katkeruudessa. Kuvittelen Kleopatran sanoneen miehelleen vielä kerran, kuinka vastenmielistä hänen oli lähteä, ja osoittaneen, kuinka vähän hän luotti mieheensä. Hän oli valittanut elämänsä kurjuutta ja pettymystensä katkeruutta, syyttänyt Antoniusta uskottomuudesta hänen asiaansa kohtaan ja sanonut häntä raukaksi ja petturiksi. Vihan vimmassaan hän on voinut sanoa lähtevänsä ilolla, huomattuaan, kuinka täydellisesti Antonius oli joutunut rappiolle, ja siinä toivossa, ettei hänen tarvitsisi nähdä hänen kasvojaan enää milloinkaan. Kuvittelen, että hänen syytöksensä olivat saaneet Antoniuksen latelemaan katkeria soimauksia; ja he olivat lähteneet kumpikin lippulaivalleen purevat sanat huulillaan ja raivo sydämessään. Antonius, joka oli luonteeltaan aina poikamainen, hetkellinen ja katumukseen herkkä, ei ole kuitenkaan voinut suhtautua tyynesti näin katkeraan kohtaukseen naisen kanssa, josta hän todella piti, vaan hänen on täytynyt jo taisteluun mennessään tuntea kiihkeätä halua pyytää häneltä anteeksi. Jos ymmärrän hänet oikein, oli ajatus, että he eroaisivat toisistaan tällä tavalla vihassa ja katkeruudessa, hänestä kaamea, ja ollen todennäköisesti jonkin verran juovuksissa hän heltyi melkein kyyneliin ajatellessaan tulevaa yksinäisyyttään. Se ehkä ilahdutti hiukan hänen mieltään, että taistelu olisi todennäköisesti voitettu, silloin kun hän tapaisi kuningattaren ensi kerran, tulisi hänen luokseen voittajana — teatraalinen tilanne, joka viehätti hänen näyttelijänvaistojaan, mutta sillävälin arvelen hänen tunteneen olonsa yhtä kurjaksi kuin kuka hyvänsä nuori sulhasmies, joka on riidellyt lemmittynsä kanssa.

Taistelu alkoi Antoniuksen vasemman sivustan etenemisellä, johon Agrippa vastasi kiertoliikkeellä. Silloin lähtivät Antoniuksen toisetkin osastot liikkeelle, ja taistelu laajeni yleiseksi.

»Kun he kohtasivat toisensa», kirjoittaa Plutarkhos, »eivät laivat soutaneet toistensa päälle murskatakseen ja laitoja puhkoakseen, sillä Antoniuksen alukset eivät päässeet suuruutensa takia niin kovaan vauhtiin, että isku olisi ollut tehokas, ja Octavianuksen laivat varoivat taas hyökkäämästä keula keulaa vasten Antoniuksen alusten kimppuun, joiden kokat oli lujitettu vaskella ja varustettu tukevilla vaskipiikeillä, välittämättä liioin yrittää puhkaista niiden kylkiä, jotka oli vahvistettu raskailla, nelikulmaisiksi veistetyillä ja toisiinsa rautapulteilla kytketyillä hirsillä niin lujasti, että keulat olisivat varmasti pirstoutuneet niitä vasten. Siten taistelu muistutti maataistelusta, tahi tarkemmin sanoen linnoitetun paikan puolustamisesta hyökkääjää vastaan, sillä Antoniuksen joka laivan ympärillä oli aina kolme neljä Octavianuksen alusta, joiden miehistöt kävivät päälle keihäillä ja nuijilla, tulenheittovehkeet apunaan. Antoniuksen soturitkin käyttivät katapultteja lingotessaan kiviä puisista torneistaan».

Taistelu raivosi kolme tahi neljä tuntia ja Antoniukselle ja Kleopatralle alkoi vähitellen selvetä se kaamea totuus, että Octavianuksen pienet alukset pääsisivät voitolle. Antoniuksen lippulaiva oli joka taholta niin kiinteässä puristuksessa ja hänellä itsellään sentähden niin paljon tekemistä, ettei hän joutanut ajattelemaan selvästi. Mutta kun hänen laivansa syttyivät toinen toisensa jälkeen palamaan, upposivat tahi vallattiin, näyttää epätoivo alkaneen hiipiä hänen sydämeensä. Jos hänen laivastonsa voitettaisiin ja hävitettäisiin, kestäisikö hänen armeijansa? Tämän kysymyksen on täytynyt kaikua hänen mielessään, kun hän seurasi pelolla ja tuskalla sekasortoista taistelua ja kuunteli aseiden kalsketta ja taistelijoiden huutoja ja kiljahduksia. Kleopatra oli ehkä sillä aikaa, jouduttuaan liian lähelle vihollista, karkottanut Octavianuksen tunkeilevat purret hetkeksi lippulaivansa ympäriltä ja siirtynyt paikkaan, josta hän näki tilanteen kaikessa laajuudessaan. Hän seurasi yltyvällä kauhulla Antoniuksen lippulaivan ympärillä riehuvaa taistelua ja kuunteli vihollisen riemuhuutoja, kun joku suuri laiva vallattiin tahi sytytettiin tuleen. Hänen oma laivastonsa oli todennäköisesti myös joutunut kärsimään paljon vahinkoa, vaikka hänen miehensä lienevät tuskin hyökänneet yhtä rohkeasti kuin Antoniuksen väki. Katsellessaan eteensä leviävää tyrmistyttävää näkyä hän ei ole voinut epäilläkään, etteikö Octavianus ollut voittanut heitä, ja hänen on täytynyt pelätä sitäkin, että Antonius kaatuisi tahi joutuisi vangiksi. Tuska ja epäilykset, jotka olivat kiusanneet hänen ylenmäärin rasittunutta mieltään näinä viimeksi kuluneina viikkoina hänen koettaessaan päästä selville, miten Antonius suhtautuisi hänen ja hänen poikansa Caesarionin asiaan, väistyivät sen vielä kaameamman ajatuksen tieltä, ettei Antonius saisi enää milloinkaan tilaisuutta osoittaa uskollisuuttaan, sillä nyt ja juuri tällä paikalla hänen uransa päättyisi. Antoniuksen ryhdittömyydestä aiheutunut katkeruus, hänen luonteensa yhä enenevästä veltostumisesta johtunut ylenkatseentunne ja hänen yltyvän hillittömyytensä synnyttämät epäilykset, oliko hänestä enää päälliköksi, yhtyivät nyt järkyttäväksi vakaumukseksi, ettei mikään voinut enää pelastaa häntä tappiosta ja perikadosta. Antonius oli käskenyt hänen palata Egyptiin, lähteä laivoineen tiehensä taistelun lopulla. Hänestä tämä loppu näytti olevan jo näkyvissä. Lähtö ei tullut kuitenkaan tapahtumaan varman voiton merkeissä, eikä hänen suotu viedä Aleksandriaan ilosanomaa vastustajansa tuhoutumisesta sen häpeän peitteeksi, että hänet oli karkoitettu miehensä luota, vaan hän purjehtisi nyt tiehensä tappiolle joutuneena ja riistäytyisi pakenemalla erilleen miehestä, joka oli, sen sijaan että olisi taistellut hänen puolestaan, käynyt hänelle haitalliseksi.

Myöhään iltapäivällä, kun taistelu oli todellisuudessa vielä ratkaisematta, vaikka Antoniuksella ei ole voinut olla masentuneen Kleopatran mielestä enää mitään voiton mahdollisuutta, alkoi kovasti tuulla, ja tuuli puhalsi valloittamatta jääneen Rooman suunnalta suoraan kaukaista Egyptiä kohti. Merenkäynti kiihtyi ja hänen lippulaivansa kylkiä jymisyttävät aallot lisäsivät ympärillä riehuvan taistelun sekasortoa. On kuin hänen mieleensä olisi äkkiä välähtänyt, kun hän tunsi vihurin kasvoillaan, että nyt oli lähdönhetki tullut. Antonius oli käskenyt kiivain sanoin hänen mennä; miksi hän sitten odottaisi? Vielä hetkinen, ja Antonius olisi todennäköisesti kaatunut tahi joutunut vangiksi, ja hänetkin otettaisiin vangiksi saadakseen kulkea häpeässä ja alennuksessa Kapitoliumille, jossa hän oli kuvitellut istuvansa hallitsijan valtaistuimella. Hän maksaisi miehelleen tämän omalla rahalla, hylkäisi Antoniuksen kuten Antonius oli hylännyt hänet. Hän ei jäisi hänen luokseen odottamaan häviötä. Vaikka Antonius olikin viinin tylsistyttämä, oli hän itse vielä täysin elinvoimainen. Hän nousisi vastoinkäymistensä yläpuolelle, kuten hän oli aina ennenkin noussut. Hän jättäisi Antoniuksen ainiaaksi ja aloittaisi vielä kerran alusta. Valtaistuinta ei riistettäisi häneltä yhdellä iskulla. Nyt hän tottelisi Antoniuksen käskyä ja lähtisi, mutta kaukaisessa Egyptissä hän koettaisi jälleen pyrkiä samaan päämäärään, sukunsa ja maansa pysyväiseen valtaansaattamiseen, joka oli osoittautunut niin vaikeaksi tehtäväksi.

Tehtyään tämän päätöksen hän käski antaa lähtömerkin hajaantuneille laivoilleen ja viiletti täysin purjein myötätuuleen suoraan taistelijoiden lomitse pahoin runneltu laivastonsa kintereillään. Antonius näyttää samaan aikaan karkoittaneen päälletunkevat kaleerit lippulaivansa ympäriltä, niin ettei mikään estänyt häntä näkemästä kuningattaren lähtöä. Hänen on täytynyt hätääntyä suunniltaan — vihan, epätoivon ja katumuksen hulvahtaessa hänen sekasortoiseen mieleensä kaikkinielevänä laineena. Kleopatra jätti hänet oman onnensa nojaan, totellen käskyä, jota ei olisi pitänyt milloinkaan antaa; hän ei näkisi enää kuningattaren kasvoja. Kaikki se sulous, tenho ja kauneus, jonka lumoissa hän oli ollut ja oli vieläkin, otettaisiin nyt häneltä pois, ja hän saisi yksin kohdata varman tappion kaikki kauhut. Hän oli viime aikoina luottanut Kleopatraan niin ehdottomasti, että nuo poistuvat laivat saivat hänen samean mielensä kauhistumaan. Hän ei voinut sitäpaitsi kestää sitä, että Kleopatra jättäisi hänet sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi, ja että hänen säälimätön häikäilemättömyytensä ja kiukkunsa olisivat Kleopatran viimeinen muisto hänestä. Ei! Kleopatra ei saanut lähteä, ennenkuin oli leppynyt ja antanut anteeksi. Hänen täytyi kiiruhtaa hänen jälkeensä, ellei muun takia, niin nähdäkseen vielä kerran hänen kasvonsa. Ja mitäpä siitä, ellei hän palaisikaan taisteluun? Hän oli niin tuskissaan ja masentunut, ettei hän nähnyt toivon pilkahdustakaan ympärillä riehuvassa taistelussa. Häpeä ja perikato tuijottivat häntä vastaan, ja kuta pikemmin hän pakeni tappion kauhuista, sitä parempi hänelle itselleen.

»Ja nyt Antonius osoitti koko maailmalle», sanoo Plutarkhos, »ettei hän toiminut enää siten kuin sotapäällikön ja miehen olisi ollut toimittava, ei edes oman harkintakykynsä mukaisesti; ja sen, mitä oli kerran sanottu leikillä, että rakastavaisen sielu elää lemmityn ruumiissa, hän todisti vakavaksi totuudeksi. Sillä nähdessään Kleopatran laivojen purjehtivan pois hän hylkäsi heti kaikki ne, jotka taistelivat ja kuolivat hänen puolestaan, ja seurasi häntä, ikäänkuin hän olisi syntynyt Kleopatraan eroittamattomasti kuuluvaksi osaksi, jonka täytyi olla mukana, mihin ikinä Kleopatra menikin».

Hän huusi yhden nopeimmista kaleereistaan laivansa kylkeen, hyppäsi siihen ja käski kapteenin kiiruhtaa Kleopatran lippulaivan jälkeen mahdollisimman nopeasti, otettuaan mukaansa vain kaksi seuralaista, Aleksanteri Syyrialaisen ja erään Scelliaksen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen kaleerinsa, joka oli viisisoutu, saavutti pakenevat egyptiläiset, jolloin Kleopatra sai kuulla, että Antonius oli seurannut häntä ja poistunut taistelusta. Voi kuvitella, miltä hänestä tuntui. Hänen miehensä lähtö oli siis ratkaissut taistelun ja riistänyt Antoniuksen miehiltä viimeisenkin voiton toiveen. Antonius itse oli nyt kukistunut ja voitettu mies, ja paras asia, jota hän saattoi enää toivoa, oli pikainen kuolema, mutta hän, Kleopatra, ei ollut pääsevä hänestä niin helposti. Antonius takertui häneen loppuun saakka, eikä hän kykenisi milloinkaan ravistautumaan irti hänestä, vaan Antonius veisi hukkuessaan hänetkin mukanaan. Antonius oli kuitenkin hänen miehensä, jota hän ei tahtonut hylätä tappion hetkellä, kuten Antonius oli aikonut tehdä hänelle voiton saatuaan, minkätähden hän antoi Antoniukselle merkin tulla laivalle. Sen tehtyään hän sulkeutui kajuuttaansa ja kieltäytyi näkemästä ja puhuttelemasta häntä. Antonius oli kannelle päästyään liian hämmentynyt vaatiakseen, että hänet oli vietävä kuningattaren luokse, ja liian kurjassa mielentilassa toivoakseen Kleopatran tulevan puhuttelemaan häntä. Hän kulki kuin unessa laivan keulaan, istuutui sinne ja painoi kasvonsa käsiinsä, sanaa virkkamatta.

Siten kului joitakin tunteja, mutta pimeän tultua alkoi takaapäin kuulua monen kaleerin airojen loisketta, ja hetkisen kuluttua ilmestyi lähimmän aluksen hahmo pimeydestä. Laivalla syntynyt hälinä ja veden yli kajahtelevat huudot havahduttivat Antoniuksen mietteistään. Hän näyttää ensin ajatelleen, että takaa-ajavat laivat toivat hänelle sanomia Actiumista — hänen laivastonsa oli ehkä päässyt sittenkin voitolle. Kapteeni sai häneltä sentähden käskyn kääntyä tulijoita vastaan ja olla valmis taistelemaan, jos ne osoittautuisivat vihollisiksi. Seisoen kokassa Antonius huusi pimeään: »Ken seurailee Antoniusta?» Ääni vastasi: »Eurycles, Lachareen poika, joka on tullut kostamaan isänsä kuoleman!» Antonius oli mestauttanut Lachareen rosvoudesta, vaikka hän kuuluikin Peloponnesoksen ylhäisimpään perheeseen, ja hänen poikansa oli varustanut omalla kustannuksellaan kaleerin ja vannonut kostavansa. Eurycleen nähtiin seisovan laivansa kannella ja heiluttavan keihästä, ikäänkuin aikoen juuri heittää, mutta samassa hänen aluksensa törmäsi — peränpitäjä oli todennäköisesti erehtynyt pimeässä — hirveällä voimalla erääseen toiseen egyptiläiseen laivaan, joka purjehti lippulaivan vierellä. Kaleeri pyörähti ympäri iskun voimasta, ja Kleopatran laiva pääsi pakenemaan pimeyden ja yhteentörmäyksestä johtuneen sekasorron suojassa. Toinen alus vallattiin ja sen mukana Kleopatra menetti paljon kultaesineitä ja muita kalleuksia, jotka hänen piti viedä takaisin Egyptiin.

Kun vaarasta oli päästy, istuutui Antonius jälleen keulaan eikä liikkunut sieltä kolmeen päivään. Hän istui tunnin toisensa jälkeen merelle tuijottaen, kädet toimettomina ristissä rinnan yli ja mieli epätoivosta tylsänä. Hän oli menettänyt kaikki oman hulluutensa takia ja murskannut sortuessaan Kleopatrankin kaikki toiveet, kaikki kunnianhimoiset unelmat ja koko tulevaisuuden. Ihme, ettei hän päättänyt heti päiviään säälittävässä viheliäisyydessään, vaan istui vielä silloinkin, kun saavuttiin Taenarukseen Kreikan niemimaan eteläkärkeen, yhä keulassa eteensä tuijottaen. Iras, Charmion ja muut kuningattaren seuranaiset saivat kuitenkin lopulta kuningattaren pyytämään hänet kajuuttaansa, ja pitkän suostuttelun jälkeen he suostuivat puhumaan toisilleen ja myöhemmin aterioimaan ja nukkumaan yhdessä. Kleopatra ei voinut muuta kuin sääliä masentunutta miestään, joka oli nyt niin onneton ja asemansa koko merkityksestä järkyttävän selvillä, ja minä kuvittelen, että hän koetti lohduttaa häntä parhaansa mukaan.

[Dion Cassius sanoo (vaikka hän kumoaakin sen puhumalla myöhemmin Kleopatran pakokauhusta), että Antonius oli sopinut Kleopatran kanssa pakenevansa hänen kerallaan Egyptiin, ja samaa mieltä ovat Ferrero, Bouché-Leclerq ja toisetkin, mutta minä en pidä sitä todennäköisenä. Antoniuksen lähtö kuningattaren jälkeen on ymmärrettävissä, kun ajattelee hänen tuskaansa ja kiihtymystänsä sillä hetkellä, mutta on vaikeata uskoa sellaisen lopun olleen edeltäpäin harkiten suunniteltua, kun kaikki myöntävät, että Antoniuksella oli ollut sangen suuret voiton mahdollisuudet ennen Actiumin taistelua. Jos he olivat päättäneet lähteä yhdessä Egyptiin, niin miksi ei hänen aarteitaan laivattu, vaan ainoastaan Kleopatran, ja miksi he kieltäytyivät puhuttelemasta toisiaan kolme päivää? Ferrero on sitä mieltä, että hän ja Kleopatra olivat kaikessa sovussa päättäneet palata yhdessä Egyptiin, ja ettei Actiumin taistelu ollut hänelle suurikaan vastoinkäyminen, mutta on varmasti vaikeata otaksua, että hän olisi harkiten päättänyt jättää suuren armeijansa ja vielä voittamattoman laivastonsa sotilaallisista syistä.]

Kun heidän laivansa olivat ankkurissa, saapui satamaan useita aluksia, tuoden pakolaisia Actiumista, ja nämä ilmoittivat Antoniukselle, että hänen laivastonsa oli kokonaan hävitetty tahi vallattu ja kuudettatuhatta miestä kaatunut, mutta että armeija piti kiinteästi puoliaan eikä ollut vielä antautunut. Kleopatra, jota vastoinkäymisten taakka ei ollut vielä kokonaan musertanut, näyttää tämän kuultuaan kehoittaneen Antoniusta koettamaan pelastaa joukoistaan, mitä pelastettavissa oli, ja lähettämään sanansaattajia Makedonian kautta Vähään-Aasiaan. Antonius toimitti lähetit matkalle ja kutsuen sitten luoksensa Taenarukseen saapuneet ystävänsä hän pyysi heitä jättämään hänet ja Kleopatran oman onnensa nojaan ja huolehtimaan vain omasta turvallisuudestaan. Hän ja kuningatar lahjoittivat pakolaisille suuren rahasumman ja paljon kulta- ja hopea-astioita, että he kykenisivät maksamaan vapautensa hinnan, ja Antonius kirjoitti hovimestarilleen Korinttiin, että hänen tuli huolehtia heidän toimeentulostaan, kunnes he olivat sopineet Octavianuksen kanssa. Syvästi onnettomat ja masentuneet upseerit eivät tahtoneet vastaanottaa lahjaa, mutta Antonius ei taipunut, vaan »rohkaisi heitä», kuten Plutarkhos sanoo, »mahdollisimman sydämellisesti ja lempeästi», niin että he eivät voineet pidättää kyyneliään. Lopulta laivasto lähti jälleen merelle ja suuntasi matkansa Egyptin rannikkoa kohti, saapuen monta päivää purjehdittuaan Paraetoniumiin, yksinäiseen paikkaan Aleksandriasta noin 25 penikulman päässä, jossa oli pieni roomalainen varusväki. [Scholtz: Reise zwischen Alex und Partetonium.]

Antonius päätti jäädä sinne joksikin ajaksi piiloon rohkeamman Kleopatran jatkaessa matkaa pääkaupunkiin kansansa haastateltavaksi. Tällä erämaan asutuksella, jossa oli vain joitakin savihökkeleitä, pari kolme palmua ja pieni varustus, ja jonka on täytynyt vaikuttaa syyskuun kosteassa helteessä sanomattoman yksitoikkoiselta ja mieltämasentavalta, Antonius vietti seuraavat viikot suuressa yksinäisyydessä. Rannikko on niillä seuduin aivan alaston, ja vain ne, jotka ovat käyneet sielläpäin kesällä, voivat käsittää tämän auringonpaahtaman etuvartiopaikan kummallisen surumielisyyden ja täydellisen yksinäisyyden. Hitaasti vyöryvät mainingit pieksävät rantaa lakkaamatta ja yhtä säännöllisesti kuin juhlallisesti kumahteleva kello, joka laskee ihmiselon hetkiä, takana leviää erämaa silmänkantamattomiin, häipyen taivaanrannassa harmahtavaan autereeseen, ja yläpuolella kaartuva taivas, jonka korkeudesta aurinko hellittää täydeltä terältä, on kuin kuollut kuumuudesta. Tässä ympäristössä masentunut Antonius vietti monta viikkoa, kävellen joka päivä rannalla, seuranaan vain kaksi ystävää. Toinen oli eräs kreikkalainen kaunopuhuja Aristocrates ja toinen roomalainen upseeri Lucilius, sama, joka oli taistellessaan vihollisen puolella Philippoissa, kuten olemme lukeneet, sankarillisesti pelastanut voitetun Brutuksen joutumasta vangiksi, ja jonka Antonius oli armahtanut urhoollisuutensa palkinnoksi sillä seurauksella, että hän jäi Antoniuksen luokse ja seurasi häntä uskollisesti loppuun saakka.

Joku hänen laivansa näyttää lopulta ilmestyneen tuohon pieneen satamaan ja tuoneen hänelle tietoja Actiumin tapahtumista. Hänen pahoin runneltu laivastonsa, tahi mitä siitä oli jäljellä, oli hänen paettuaan taistellut auringonlaskuun saakka ja peräytynyt sitten takaisin Ambracian lahteen, ja seuraavana päivänä oli Octavianus kehoittanut sekä sitä että armeijaa antautumaan huokeilla ehdoilla. Kukaan ei ollut kuitenkaan ottanut uskoakseen, että Antonius oli todellakin paennut, minkä tähden tarjous hylättiin. Mutta siitä huolimatta laskivat eräät vasallikuninkaat aseensa sitä seuraavana päivänä, ja kun oli kulunut viikko, pakeni Canidiuskin. Legioonista hajaantui osa Makedoniaan, ja jäljellejääneet antautuivat yhdessä laivaston kanssa syyskuun 9 p. Octavianus purjehti sitten Ateenaan, johon kaikki Kreikan kaupungit, paitsi Korintti, lähettivät edustajia ilmoittamaan hänelle alistumisestaan. Hän toimeenpani heti yleisen verilöylyn Antoniuksen kannattajien keskuudessa, ja pelastaakseen henkensä kaupunkien asukkaat osoittivat joka taholla kilvan kunnioitustaan voittajalle, pystyttivät hänelle patsaita ja kunnioittivat häntä kaikin tavoin. Pian sen jälkeen saapui eräs lännestä tullut sanansaattaja Antoniuksen luo, ilmoittaen, että Pohjois-Afrikkaan jätetyt legionat olivat myös menneet Octavianuksen puolelle, minkä kuultuaan Antonius yritti surmata itsensä. Hänen kaksi uskollista ystäväänsä sai sen kuitenkin estetyksi, ja pohjiaan myöten masentuneena hän myöntyi lopulta heidän pyyntöihinsä ja suostui lähtemään Aleksandriaan etsiäkseen vielä kerran lohtua Kleopatran luota.