VÄÄRYYTTÄ JA VANHURSKAUTTA.

Jos vennonvieras sattumalta vilkaistuaan kirkonkirjan lehdellä uljasta nimeä Gustava Örn olisi kohdannut hampaattoman ja erittäin kurttunaamaisen vanhuksen ja kuullut häntä nimitettävän Taavaksi tai Hyörnin leskeksi, niin tokkopa vaan hän olisi osannut yhdistää molemmat vaikutelmat samaan persoonaan.

Semminkin, kun Gustava Örn oli viskautunut seudulle, missä vieraskaikuiset nimet miltei poikkeuksetta kuuluivat harvalukuisille säätyläishenkilöille, joihin Taavakin tavallaan lukeutui. Ainakin hän kuin »viittä vailla» hipoi säätyrajaa, hän kun oli sen »kunnan kassan vajauksesta epäillyn kiertokoulun opettajan ja kirkkoväärtin», Fredrik Örn-vainaan leski.

Täyttä selvyyttä ei Örn puolisoiden asiassa tosin saatu, sillä kirkkoväärti-vainaan jälkeenjättämät ja oikein hoidetut tilit tarkastettiin vasta kuukausien kuluttua hänen kuolemastaan. Sillä välin kassakaappi, josta kymmentuhantinen rahaerä hämäräperäisellä tavalla katosi, jo oli ollut usean käden ulottuvilla. Mutta kun ei voitu esittää mitään lesken ja vainajan puolustukseksi, langetti oikeus päätöksen, jonka mukaisesti Taavan piti omaisuudellaan korvata vajaus. Taavan itkusta ja tuskittelusta miltei höperö selittely oli omiaan vain pahentamaan tilannetta. Niin hän sai kuin saikin luopua kaikesta.

Taavalle ei tosiaan jäänyt muuta kuin Etelä-Suomesta mukana kuljetettu perintörukki. Sen Roope lunasti äidilleen ennen valkoiselle rintamalle lähtemistään. Sitä Roopea. Aina se koki täyttää äiti-vanhan mieliteot. Täkäläiset rukit olivat pienipyöräisiä ja niitä piti polkea syssytellä niin tiuhaan kuin niveliltään kykeni. Tämä hyrisi hyvin hoidettuna unettavan pehmoisesti ja oli kevyt vanhuksenkin käyttää.

Taava yritti itse ansaita elatuksensa, ettei olisi vallan jäänyt lastensa taakaksi näinä kalleina aikoina. Eikä ollutkaan toista niin taitavaa ketrulia koko tienoilla.

Siinä hän nytkin istui kruununvoutilan piikainkamarin maalilta tuoksuvan pelti-kakluunin kupeella ihvisiä ja kalkkareisia mahavilloja karttaamassa.

Kruununvouti oli puolittain halvaantunut, sammaltava vanhapoika, jonkin jalostetun sukupuun liiaksi kypsynyt hedelmä. Muuten hän kyllä oli antelias ja hyväntahtoinen mies. Hän kouluutti köyhän sisarpuolensa lapsia, joista muuan — jos voi sanoa lapseksi häntä, joka oli jo viidensille kymmenille kääntynyt neiti — vuosikausia oli hoitanut enonsa hovin taloutta. Kruununvoudin vanhetessa neiti vähitellen valtasi ohjakset omiin käsiinsä ja ne kädet kähmivät ahnaina ja ovelina. Neiti kätki senkin seitsemien lukkojen ja takuuksien taa kaikki mahdolliset ja mahdottomat tavarat, ikäänkuin olisi elänyt rosvojen parissa. Välistä sattui ettei hän löytänyt omaa piilottamaansa esinettä ja sai siitä uutta yllykettä syytöksiin. Mutta varjelkoon häntä, ken uskalsi nauraa, jos asian oikea laita tuli julki! Paitsi salaa. Silloin kikatettiin.

* * * * *

Maailmansodan ja sittemmin vapaussodan vuosina Suomen maalaisväestöön yleensä ja moneen yksityiseen erittäin, meni ahneuden riivaajainen.

Se ajankohta, jos mikä, tarjosi aatteelliselle maanviljelijälle monta mahdollisuutta tehdä hyviä töitä oikealla kädellä vasemman tietämättä. Ken näin toimi, hän jo ennakolta täytti sitä kuilua, mikä sittemmin ammotti niin pohjattoman syvänä veljesvihan uhrien hautoja umpeen luotaessa.

Taavasta oli tuntunut perin väkinäiseltä pyytää työtä kruununvoudin neidiltä. Mutta köyhyys pakotti toimimaan.

Kävikin niin suotuisasti, että neiti ollenkaan vastaan mukisematta otti Taavan villankehruuseen, antoipa vielä hänelle lämpimän päällysnutun. Neiti oli nimittäin tullut valituksi jakamaan seudun puutteenalaisille niitä vaatteita ja säilykemaitotölkkejä, joita Amerikasta oli lähetetty Suomeen hädän lievikkeeksi.

Sisäkkö kyllä vihjasi Taavalle nähneensä neidin salaa avanneen ja maistelleen muutamia tölkkejä, syyttäen niitä sitten rikkonaisiksi ja pilallisiksi. Kuitenkin oli hovissa puolisatainen karja josta lähti kermaakin kymmeniä litroja. Jok’ikinen aamu sitä maitomyllystä vuoti sinkkisammioihin. Eikä neiti näyttänyt lemmessä uhraavan sitäkään ilmattomanisoa kuormallista muonaa, — sisältävä lihaa, leipää ja drittelittäin voita —, joka hänen oli pakko kruununvoudin nimenomaisesta käskystä lähettää kaupunkiin, sieltä toimitettavaksi edelleen rintamalle. Vedet silmissä neiti ne säkit täytti ja sitten kitsasteli kahta uhemmin siinä, mihin tohti valtansa ulottaa.

Ei edes sisäkkö, sen vähemmin Taava, tajunneet kruununvoudilla kenties olevan yksityisluontoiset syynsä toimia huomattavan isänmaallisesti. Hän tahtoi siten hämätä ihmisten mielistä muiston niistä lukuisista virantoimituskerroista, jolloin hän oli edustanut — tosin vilpittömässä virkainnossa ja esivallan kunnioittamisessa — venäläistä valtiomahtia. Olipa hän prenikka ryntäillä esiintynyt kenraalikuvernöörin sivulla tämän kiertomatkalla Pohjois-Karjalan rajapitäjissä.

Muutenkaan ei Taava piitannut sisäkön loruilusta, antoi sen mennä korvasta sisään, toisesta ulos. Hän keträili sen minkä kerkisi ja jaksoi ja oli tyytyväinen saadessaan syödä perunoita, alusmaidosta keitettyä »lämmitystä» ja akanaista kauraleipää mahan täydeltä. Ei ollut kaikilla sitäkään. Ei Anteronkaan joukolla. Arvaahan ne maattomat käsityöläiset, joilla on kaikki tavara ostossa. Miten lie Elinankin laita, se kun on jäänyt ihan tietämättömiin sinne rintamarajan taakse. Eikä se ennen kapinaakaan antanut varsin tiheään tietoja voinnistaan.

Niin Taavan mietteet alituisesti kiersivät lasten kohtaloissa, milloin eivät vatvoneet menneitä tapahtumia.

Rukki pani uskollisen ystävän tavalla parastaan rauhoittaakseen Taavaa. Mutta usein jäivät muorin heikenneet silmät tylsästi räpytellen tuijottamaan tyhjyyteen. Eivät edes entiset onnen muistot jaksaneet voittaa näitä nykyisiä poikentoimisia tulemia.

Taava tiesi kyllä, ettei heillä koskaan ollut liian huolettomia päiviä ollutkaan, vaikka ihmiset sitten saivatkin niin ylettömän paljon tekemistä heidän elämästään. Kaikenlaisia pikkuseikkoja, joista muka selvästi saattoi päätellä perheen korskean tuhlaavaisuuden kirkkoväärtiyskautena. Siksi hänen sisäinen mielensä kapinoi ja etsi turhaan oikeudettoman ankaran rangaistuksen syytä.

* * * * *

Silloin kun hämäläissyntyinen kiertokoulunopettaja Fredrik Örn kulkeutui hakupaperiensa jälkiä myöten Etelä-Suomesta, jossa hän oli nainut Gustaavan, alkeelliseen Karjalaan, ei hänen tulokseen oltu varattu minkäänlaista vastaanottoa, eikä edes asuntoa.

Kiertokoulunopettaja ennätti penikulmittaisten soiden saartamaan kappeliseurakuntaan hiukan aikaisemmin kuin pitäjään alettiin puuhata ensimmäistä kansakoulurakennusta. Ensimmäisen talven hän majaili vaimonsa ja kolmen pienen lapsensa kanssa — nuorin niistä silloin kuoli — eräässä kylmilleen jätetyssä töllirähjässä, jonka ympäriltä kelvolliset rakennukset oli vedetty uusille asuinsijoille. Vasta suvella hän sai rakennetuksi vaatimattoman mökin, saunan ja yhden lehmän navetan erään talokkaan maalle. Mökkiin liittyi oikeus yhden lehmän heiniin, jotka sai nyhtää samaisen talon lehdosta.

Viidenkolmatta vuoden vuokrasitoumus takasi kumaraharteisen kiertokoulunopettajan perheelle oman kodin onnen harhakuvitelman määräajaksi. Siinä kodissa varttuivat lapset: Antero, Elina ja Roope. Viimeksimainittu siinä syntyikin kuin sen menetetyn Fredrikin tilalle.

Lapset muodostuivat ympäristönsä mukaisiksi. Ainakin puheeltaan. Taava sai nauraa kun ei ymmärtänyt mitä Roope halusi kärttäessään »kupsaketta», minkä poika tiesi lämpöisen lypsylillin vaahdoksi.

Anterossa tuntui selvästi isän patoutunut luonteenlaatu. Hän oli samallainen harvapuheinen ja soikeakasvoinen ja talsi niin pitkin ja notkahtelevin askelin, ettei kukaan Karjalan maatajalkainen kyennyt sitä menoa matkimaan. Elina oli perinyt äitinsä kiharatukan, mustan liinanvaaleaksi vaihtaneena ja sen mukana herkän ja tunteellisen olemuksen. Roope oli lapsista tanakin ja aina hyväntuulinen.

Kiertokoulunopettajan palkkaedut riittivät tuskin välttämättömimpien tarvikkeiden hankintaan. Isä Hyörni, jolla oli vähin räätälin taipumuksia, valmisti lisätöikseen lippalakkeja ja tilauksesta vaatimattomia pukujakin. Mutta ompelua ei ilmennyt usein niiden viidentoista vuoden kuluessa ennen kirkkoväärtiyskautta. Niinä vuosina uuden ajan virtaukset tungettelevasti levittäytyivät salollekin siroitellen melkein joka kylään äitelän värisen kansakoulutalon. Isä Hyörnin tarvitsi enää ohjailla pelkkiä aapistikkulaisia.

Hyörnin perhe herätti yleensä mahdollisimman vähän huomiota, mutta nautti naapurien hiljaista arvonantoa.

Antero tosin tuotti vanhemmilleen huolta kehitysvuosinaan. Hän marssi suurlakon aikana kirkkomäellä siinä poikaparvessa, jonka johtaja repäisevien sutkaustensa ja suuren, veripunaisen kaulahuivisolmekkeen muistoksi ansaitsi itselleen lähtemättömän lisänimen »Riemu-Iivana». Antero olikin komea poika, isän mittainen. Näyttipä vielä paljon pitemmältä, sillä hän piti päänsä pystyssä palattuaan muurarinopista. Siellä hän taisi oppia muutakin kuin muuraamista, taisi tulla tuntemaan viinan ja ehkäpä tytötkin. Jos hänen luontonsa olisi ollut remseämpi, olisi hänestä tullut seudulle mainio sosialistiagitaattori, mutta hän oli sellaiseksi liian juro. Hän runoili, haaveili, tilasi sanomalehtiä ja kiroili itsekseen yhteiskuntajärjestyksen nurinkurisuutta.

Niinä aikoina nähtiin kiertokoulunopettajan esikoista harvoin kotosalla. Taavan suru ja jännitys laukesi sentään helpotuksen huokaukseen, kun asia päättyi yöjalkaselkkauksiin, joita seurasi avioliitto Puhakkalan näppärän ompelijatartyttären kanssa. Siinä se sitten vakiintui Anterokin kohtalaiseksi aviomieheksi liekutellessaan kaksoisten kehtoa, milloin ne kirkumisellaan liiaksi yltyivät säestämään ompelukoneen tyrähtelyä.

Vanhempien mieliin alkoi jo hiipiä vähäinen pelko, että poikue lähtee lentoon viheliäisestä pesästä ja hylkää heidät, juuri kun vanhuus jo häämöttää heikkenevissä silmissä ja leipä lohkeaa entistä vaivalloisemmin. Silloin tapahtui se mullistava asia, että kirkon isät keksivät kokouksissaan ehdottaa kiertokoulunopettaja Fredrik Örniä lihavan kirkkoväärtivainaan seuraajaksi. »Mikä siinä», sanoi pappikin, »suostu pois, vanha kirjatoukka».

Siitä lähtien kulki rippipyhinä kovin epäsuhtainen pari keräämässä kollehtia kirkon pitkävartisiin samettikukkaroihin. Edellä maireasti hymyillen lyhytkasvuinen ja pingottavan pallinaamainen pyhäkellon lierittäjä ja perässä pitkä, kumaraharteinen kirkkoväärti, jonka kokoparran ympäröimillä kasvoilla asusti sfinksimäinen rauha.

Hyörnin sorea Elina hyötyi isän edistysaskeleesta. Hän pääsi puutarhakouluun. Roopelle, joka silloin lopetteli kansakoulun käyntiä, loihti perheen odottamaton vaurastuminen aivan uuden, pienporvarillisen hyvinvointisuuden ilmapiirin, jota hengittäessään hän alunpitäen kääntyi aivan vastakkaiseen kehityssuuntaan kuin puutteen katkeroittama esikoinen.

Mutta Taavasta tuntui uusi virka keräävän uhkaavia huolten kuuroja hänen totunnaisen pilvipoutaiselle akantaivaalleen. Suurimman harmin aiheutti kassakaappi, joka luottamustoimeen kuuluvana raahattiin heidän ahtaudessaankin kodikkaan pirttinsä nurkkaan. Sen helat niin vieraasti kiiluivat päivällä auringon- ja yöllä kuun valossa Taavan vuodetta vastapäätä.

Sen kaapin tähden täytyi lukita ovi jos vähänkin pistäysi asialle naapureihin. Eikä enää tohtinut viipyä päiväkaupalla marjassa niinkuin ennen.

Hiukan pahanmielen korvausta tuotti talveksi hankitut sisäikkunat. (Niistä »kaksinkertaisista» laseista ihmisillä sitten käräjätilaisuudessa riitti suukopua.)

Ja kaikkeen sitä ihminen vähitellen tottuu. Taavankin mieli seestyi ajan mittaan. Hän ei enää muistanut kiitollisena ihmetellä sitä, että heillä oli puuttumattomasti ruokaa ja kahvia, sillä millään muulla tavalla ei kirkkoväärtiys ilmennyt heidän yksityiselämässään, joka edelleen kiinteästi liittyi kiertokoulunpito-viikkoihin ja yhden eläkelehmän oikkujen tarkkailuun.

Sitten sai Elina oman paikan jossakin Viipurin takana. Ja Roope, pulska nuorukainen; hän vasta oli äidistä mieluinen. Hän käyttäytyi moitteettomasti, ei juonut eikä tupakoinut ja oli siitä syystä kylän tyttöjen keskeisissä puheissa kehutuin »siisti». Hän pystyi kaikenlaisiin töihin. Työpäivän päätyttyä hän talvisin käryävän öljylampun ääressä ja kesäisin luhdin kahajavalla lehtivuoteella ammensi parhaimman huvinsa lueskelemalla lainakirjaston esimerkiksi kelpaavia tarinoita, joista niin moneen kelpo mieleen on kasvettunut alkeellisen oppineisuuden hyvin tavallinen liittolainen: ihanteellisuus. Se pysytti Roopenkin erillään sällielämästä. Eipä hän edes tuntenut pienintä kiusausta siihen suuntaan eikä muuhunkaan pahuuteen, jonka voittamisesta hänen olisi tarvinnut tunnossaan kilvoitella. Ajatellessa syyntakeettomia paheellisia, sopi häntä sanoa syyntakeettomaksi hyveelliseksi.

Näinollen ei merkinnyt taloudellisesti suuriakaan, että kirkkoväärti maailmansodan neljäntenä syksynä jätti kiertokoulun — oli ruvennut niin tutisemaan ja silloin tällöin yllätti voivuttava pyörrytyskohtaus — Roope kun toi kaiken ansionsa äidille, jolle kiusallisesta korttijärjestelmästä huolimatta hankki kahviksia ja selvää leipää.

Sitten joulukirkossa vanha Hyörni pahasti kylmettyi. Loppuun kuluneet voimat eivät enää olleet palautettavissa. Vastasyntynyt uusi vuosi jaksoi puhaltaa sammuksiin juureen palaneen kynttilänsydämen, jonka heikko liekki oli parhaansa mukaan koettanut valaista syrjäkylien taikauskoista tietämättömyyden yötä.

Noin pari viikkoa hautajaisten jälkeen haettiin kassakaappi pois lesken pirtistä.

Taava ihmetteli itseään ja melkein naureskeli, kun huomasi tuntevansa kaipausta kaapin tyhjää sijaa katsellessaan ja muistellessaan miten hän ensin oli ollut koko möhkäleestä kiusaantunut.

Miehen kuolema ja kassakaapin poisto ikäänkuin alensivat hänenkin merkitystään. Se mahtui helposti pieneen sanaan »leski», jonka sitten piti vaihtua yhä hirveämmäksi »varas» nimitykseksi.

Kun ne kolkot ajat joutuivat elettäviksi, jolloin Taava masentuneena koetti tottua häpeällisten syytösten orjuuttavaan satimeen, mistä ei tarvinnut toivoa ulospääsyä, Roope lopullisesti miehistyi. Ei edes äidin murehtiminen horjuttanut hänen valoisaa elämänuskallustaan. Hän työskenteli kaksinkertaisilla voimilla. Kun oli pakko luopua kotimökistä ja vähäisestä omaisuudesta, hän sijoittui äidin kanssa loisiksi lähimpään naapuriin. Heti tämän jälkeen hän sai käskyn lähteä rintamalle ja äiti piti jättää omalle onnellensa tukaliin oloihin.

Ylläkerrottu muodosti niiden tapahtumain ääriviivat, joita Taavan väsyneet aivot alituisesti yksityiskohdittain tutkistelivat. Niihin liittyi vielä sodan ihmeellinen huumaus, joka voisi aiheuttaa mitä tahansa kamalaa ja arvaamatonta.

Ellei rukkia olisi ei Taava sitä epävarmuutta kestäisi. Surise, surise rukki ja lyhennä odottavan aikaa!

* * * * *

Jo pitenivät keväiset päivät. Jo madaltuivat aitojen korkuiset nietokset. Silloin saapui Taavalle tieto Roopelta, että tämä oli haavoittunut. Hengenvaaraa ei ollut. Pahimmasta selvittyään hän pääsee käymään äidin luona.

Siitä lähtien Taavan rukki pörräsi toivorikkaasti.

* * * * *

Muuanna torstaipäivänä on Taavalla viimeiset villat meneillään. Nyt ei jouda edes huolestumaan ansion loppumisesta, kun sunnuntaina jo on se toivottu Roopen tulo-päivä. Kun saa tuon pärevasun kannelle kartatut lepereet luistamaan langaksi, niin pääsee kertaamaan. Lankaa kerratessa on niin riemukasta mielessään kertailla pojan kirjeen iloisia sanomia. Kiire, kiire on päästä varustamaan pojalle vastaanotoksi…

Lauantaiaamuna Taava hankitsee lähtöä. Kelkkaan on jo köytetty rukki ja pieni käärö siihen kuuluvia kompeita. Maat on sulat, kelkka hankala vetää, mutta sellaiset huomiot ovat Taavan mielenkiintopiirin ulkopuolella. Hän on pukeutunut amerikkalaiseen nuttuun ja odottaa kruununvoudin neitiä jäähyväisille.

Neiti tulee. Hyvästelee ja kiittelee. Taavan on kiusallisen vaikeaa pyytää palkkaa, kun neiti itse ei siitä mitään mainitse. Eikä siitä ole tullut tehdyksi mitään sopimuksia ennakolta.

Kuitenkin, ajatellessaan pojan tuloa, Taava varovaisesti huomauttaa että »jos olisitte neiti niin hyvä ja antaisitte nyt samalla sen rahan, minkä vähän minun hypöstelystäni kannattaa maksaa, kun olen ollut talon ruuissakin. Vaan kun poika nyt pääsee sai…»

Pitemmästi hän ei ehdi selittää, kun neiti hänet keskeyttää ja mustia tuuheita ja nenän tyvessä yhteen kasvaneita kulmakarvojaan kurtistellen osoittaa sormellaan Taavan yllä olevaa nuttua ja kysyy ivallisesti eikö siinä ole puolet liikaakin palkkaa ruoan lisäksi sellaiselle hylkiölle kuin Taava on.

Silloin poljetun tunnon viiltävä tuska puhkee ilmoille Taavan väpättäviltä huulilta ja hän aivan huutaa kimeällä äänellä.

— Voi sinua neiti, jos et anna armottomalle rehellisesti ansaittua palkkaa! Minut on tosin maallinen oikeus tuominnut, mutta taivaallisen Isän edessä olen viaton ja niin luulen ukko-vainaankin olleen. Sinä neiti olet päinvastoin. Sinulle, niinkuin sen kassakaapin kavalille hoitajille ja minun syyttäjilleni ei riitä oma mammonanne, ettekä välitä rahtuakaan köyhän lesken maineesta, jos sen kustannuksella saatatte rikastua. Etkö ajattele voivasi jäädä kaikkea vaille iankaikkisuudessa? Muista että tyhjempänä kuin minä tässä edessäsi seison, on meidän kaikkien täältä lähdettävä. Muuta ei kukaan meistä vaivaisista syntisistä ihmisistä saa mukanaan kenata kuin raskaan syntitaakkansa. Tämä tänpäiväinen asia ei saa lisätä sinun kuormaasi, siksipä sinun on suoritettava tilini. Ja jollet maksa mielisuosiolla, käyn puhumassa enollesi, vaikka en kyllä raatsisi pahoittaa vanhan ja kunniallisen miehen mieltä.

Taavan mielenpurkauksen uhkaava loppuponsi kai teki tehtävänsä, koskapa neiti jotakin selitykseksi soperrellen luovutti varsin kohtuullisen rahaerän.

Taavaa itseään heti maantielle päästyään hävetti oma rohkeutensa ja kadutti, kun tuli suututetuksi mahtava työnantaja.

Siitä merkillisestä lauantaista alkoi viimeinen tasainen vaihe Taavan maallisessa matkassa. Ikäänkuin illalla kotiin uupuneesti ponnistelevalle metsänkävijälle ensin puiden harvetessa vilkkuisi lempeä iltarusko ja sitten kotiaukealle päästyä hymyileisi laskeutuvan päivän punakultainen kiekko, jota saattaa silmien huikenematta ihailla, kunnes kodin ovi jo aukeaa.

Tuntuu tarumaiselta sattumalta, että rapean vuoden kuluttua Taava taas häärii tutussa kotimökissä, jota on vielä kamarilla laajennettu. Mökki on seurannut entisen vuokraisännän tyttären myötäjäisinä Roopelle, joka toimii seudun suojeluskunnan paikallispäällikkönä.

Taava hyssyttelee nuorimpansa muutamia tunteja sitten kastettua esikoista. Kummeina ovat olleet Antero vaimoineen ja puutarhurimorsian sulhasineen. Elina on vallan tätä tilaisuutta varten matkustanut sieltä Viipurin takaa kotipuolessa käymään. Onnellinen morsian on ollut laiha ja kalvakka, minkä johdosta kylän juoruämmät jo ovat pitäneet omaa kotkotustaan. Miten lie. On hänellä ollut työtä ja murhettakin, kun tuleva anoppi on liittoa vastaan. Sulhanen on miellyttänyt Taavaa ja pieni kummilapsi on perinyt toisen nimen isältä, toisen tädin sulhaselta: Roope Ilmari.

Jälleen porisee muinaiseen tapaan maltiton kahvipannu pienen pirtin hellalla. Pannun kannen alta tihkuva liikahöyry vierii pisara pisaralta pyöreää kuvetta myöten hellan renkaalle, johon se hiljaa pihisten kuivuu. Joskus sylkäsee nokkakin iloisen pärskeen. Se kiertää vinkuen ja hätäisesti rätisten kuumalla levyllä etsien turhaan pelastusta. Samassa on nuorikon topakka käsi sangassa liikaa kiirettä asettelemassa. Onhan nyt sunnuntai-ilta.

Kiehunnan kodikas rupattelu sointuu hyvin Taava-muorin hampaattoman suun hys-hyssyyn ja lällättävään aa-lullaan.

Nuori äiti järjestelee kuppeja pöydälle ja isä vapauttaa muorin hellästi pitelevät käsivarret nukahtaneesta lapsesta, jonka hän kantaa kamarin pieneen vuoteeseen.

Huoneiden välinen ovi jää auki. Kamarin puolelta näkyy keinutuolin selusta ja siltä riippuu kirjailtu peite. Seinilläkin on nuorikon kätevyyden todisteita. Huomaa selvästi kehityksen tässä polvessa kohonneen kuin tiedonpuun rungon puoliväliin. Ei laisinkaan ihmetyttäisi, jos tuo nukkuva lapsi jaksaisi kerran kiivetä taittamaan kultalatvuksesta laakereita.

Aivan hennosti vaaleanpunainen talonpoikaisruusu nuokkuu retvakassa varressaan kamarin ikkunalaudan sekalaisen taimikokoelman ihanimpana. Vaikka syksy lähestyy luonnossa, näkyy tuohon ruusuun olevan puhkeamassa yhä uusia umppuja.

Ken tietäisi vaistoavatko asujamet täydellisesti ruusun runouden. Ainakin he kaikki tuntevat, että rauha ja viihtymys pesii joka sopessa.

Nuori isä virkahtaa leikkisästi:

— Eikö äidinkin mielestä tämä meidän elämämme ole asettunut melkein liian mukavaksi?

Taava-muori nyökkää ja virkahtaa kuin itsekseen, tai niinkuin hän olisi keskustellut ne asiat valmiiksi miesvainajan kanssa:

— Niin kyllä. Nyt erkanen minäkin levollisena konsa kuolema noutaneekin. Nyt tiedän, että minun piti kokea vääryyden voittavan rikkoakseni sureksimisellani ja vanhurskauden voittavan oppiakseni nöyrtymään ilosta. Jospa te lapset muistaisitte aina tyytyä ja aina kiittää!

* * * * *

Mikäpä olikaan Taavalla viisastellessa omilleen siinä syyskesäisen sunnuntai-illan hämärtyessä, kun sylivauvakin jo nukkui yöuneensa ruusun vielä kootessa tuoksuvaan kupuunsa viimeisiä valoheijasteita pienen kamarin ikkunasta.