KUMMIN KAIMA.

Täysiverinen setteri, laihtunut emäkoira, pyörii veltostuvin jäsenin keittiön räsymatolla ja retkahtaa sitten mukavaan makuuasentoon, pää etukäpälien varaan. Toinen silmä ummistuu heti, toinen seurailee tovin pörhöisen penikan — puutteellisissa maalaisoloissa sekarotuiseksi syntyneen — veikeää leikkimistä, kun se kiihtyneesti äännellen tavoittaa oman häntänsä huippua. Huolehtivan silmänkin sulkee lopuksi makea haukotus, joka venyttää koiraemon terävähampaisia suupieliä ja antaa uskolliselle naamalle hetkiseksi petomaisen ilmeen. Jokunen urahtelu vielä, niin uni souteleisi virvoittavana ja maitoa heruttavana levähtävän elimistön suonikudelman kanavissa.

Muutenkin on pienelle torkahdukselle olemassa mitä parhaimmat edellytykset. On niin unettavan rauhallista. Käkikellon punnus on pysähtynyt paneleerauksen reunustalle. Tuli hellassa kytee vaalean, köykäisen petäjäpuutuhkan peitossa. Pöydälle pinotut, pesua odottelevat astiat pidättävät kärpäsiä luonaan ja avatun ikkunan ruudulla vorrii eksynyt mehiläinen. Suvituuli pudistaa hitaasti paksua, punapalteista palttina-ikkunaverhoa.

Silloin tärähtää koiran herkissä korvakalvoissa hälyyttävä merkinanto. Pää kohoo, lihakset jännittyvät ja ruskeat silmät tuijottavat laajenneina eteensä. Varmasti joku outo kulkija sorkki äsken portin rautasalpaa, joka — nyt! — lumpsahti kiinni. Murahdus, kynsien rapinaa, rynnistys ulko-ovea vasten, joka lentää kolinalla sepposten seljälleen. Penikka tassuttelee portaille levottomana odottelemaan mitä emo niin kiivaasti haukkuen tervehti ja sitten aivan äkkiä hiljeni.

Vanha, mutta roteva ja ryhdikäs nainen sieltä tulee ja hänen käsipuolessaan riippuu arasteleva tyttölapsi. Vanhus haastelee häpeilevälle koiralle kuin tuttavalle ja kutsuu sitä nimeltä. Hän tahtoo maitoaitasta tulevalle piialle osoittaa olevansa perehtynyt talon oloihin.

— Kirnuamastako sitä tullaan?

— Ka, niin.

— Saapiko kirnuaja tässä talossa vieläkään kirnujaisia?

— Eivät ne huoli noudatella meikäläisten tapoja. Jullilleen on voi punnittava ja kirjaan merkittävä. Ruokapöytään sitten antavat minkä antavat.

— Niin tekivät silloinkin, kun minun tyttäreni, tämän tytön äiti, tässä palveli. On kuultu, jotta olisi kotonaan käymässä se nuorin neiti, jolle pidettiin häitä neljäntenä juhannuksena. Se oli tämän, meidän Iitan tytön, kummi. Toimme sille marjoja. Onko se nuori rouva nyt saapuvilla?

— Voipi olla lastaan nukuttamassa. Minä käyn katsomassa.

Niin tullaan hakemaan nuorta rouvaa tervehtimään vanhaa Kaisaa.

Rouva muistaa kyllä Iitan, joka on kauniilla äänellään hujautellut hänelle monta erikoista kansanlaulua. Iita on Kaisan lehtolapsi ja vahvan aristokraattisen hengen läpitunkema nuoren rouvan äiti ei ole koskaan oikein suvainnut Kaisan kansanomaista olemusta. Nytkin hän virkkaa »dröj icke länge där i köket. Ta’ skafferinyckeln bort. Hon är en så’n förfärlig skvallerbytta den där Kajsa.»

— No, mutta mamma! Olenhan minä jo lopultakin aikaihminen. Eikä Kaisan tarinoiminen minua pahenna, päinvastoin. Mutta kuulostelethan sinä lapsia täällä sisällä.

Kaisa on aikoinaan ollut maan mainio kuppari, hieruli ja lisäksi monen lapsen paapo. Vielä vanhenneenakin hänen lihaksensa lelluvat pehmeän hyväntahtoisesti, niinkuin kupparille soveltuu. Tosin hän nyt istuu huohottaen ja pyyhkielee silmiään tarkoituksella herättää erinäisten seikkain vuoksi myötätuntoa.

— Päivää Kaisa!

— Päivää! Vieläpä saapi teitäkin nähdä! Lihonut olette. Ennen olitte keskisen kohdalta niin hoikan huiskea kuin ampiainen. Muuten olette ihan entisellänne, yhtä punakka ja hermakkasilmäinen.

— Päivää pikku tyttö!

— Nousetko siitä! Toppaa kättä ja niiaa koreasti kummille! Kainostelee, kun sitä ei ole kuljeteltu ihmisissä.

Kohteliaisuussäännöt näin täytettyään Kaisa punnitsee soveliaaksi kiertäin kaartain siirtyä asiaan ja omia kuulumisiansa kertomaan, vaikka rouvalta onkin epähuomiossa jäänyt kysäsemättä »mitä sitä kuuluu?» Silmävuotoaan hyväkseen käyttäen hän saakin keskustelun mukavasti viriämään.

— Antoi tuo kunnanlääkäri nääthään-sen menneellä viikolla sellaista rohtua, jotten kärsi kuvallisesti pitää silmiäni auki. Se rohtu vasta lääti ensimmältä ja alti-lakkaamatta vettä kiertää silmään vieläkin.

— Oijoi! Jospa se puremalla parantaakin. Mutta nythän tässä pitäjässä kelpaa elää, kun on oma lääkäri ja apteekkikin. Kohta en tunne koko saloa, niin on kaikki muuttunut muutamassa vuodessa.

— On. Onhan se. Hyvä on olemassa lääkäri, vaan sen kunnankätilön paikkasivat, minun katsoakseni, ihan suottapäiten. Köyhimpiä eläjiä ei varsinkaan hyödytä sellainen apulainen, jota itseään pitää avittaa ja ruokakin tuohon nenän alle kiikuttaa. Olisihan se ukko-lukkari rokottanut lapset lukustiellään niinkuin näihinkin asti. Entäpä kun nyt kuuluvat puuhaavan automapiiliä, muka postinkuljetukseen, mutta minä arvelen, että eikö tuo lie viinanmyönnin ja muun ilonpidon tähden. Niinhän tuolla Karsikon Monolassa päättelivät, että sillä on mukava pyhäiltoina kiidättää iltamarahvasta pitkiäkin kylävälejä.

— Missäs täällä pitävät iltamia, kun ei ole nuorisoseuran- eikä työväentaloa?

— Voi veikonen! Kyllä sitä maailmassa aina osataan keinotella lääniä sellaiselle. Tälläkin kylällä jos eivät milloin satu pääsemään kievarin isoon tupaan, niin kerääntyvät Hynnilään ja siellä sitten tanssia hytkeltävät yökauden.

Haastellessaan Kaisa kehittää nyytistä esiin marjatuohista.

— Saattaa näissä marjoissa olla rikkoja, kun minun piti poimia ne kopelokaupalla, niin näet nuo silmät harostavat. Sanoin illalla Iitalle: »lähden pienen tytön kanssa töytyyttämään nämä marjat kummille, käydään yhdellä tiellä puodissa mekkovaatteen ostossa». Ei ole hänellä muuta kuin tuo päällään oleva mekko ehyt ja sekin käypi pieneksi. Tässä olisi kummille kaiman tuomiset. Hekkeiten!

— Kiitoksia paljon! Ensimmäiset lakat tänä kesänä.

— Illallisen-iltaa minä niiden tiimalta suolla könysinkin. Tänä vuonna pääskin-viluilla kylmi kukat niin tyyten, että miero vallan muuraimina ja suppuina poimi sen vähän, mitä kasvoi Valkeallesuolle. Vaan siinä meidän pihan lähellä on yksinäinen lotma, jossa nämä saivat omine aikoineen kypsyä lakoiksi asti.

— En minä toki teidän vaivannäköjänne ilmaiseksi. Mitä se kaima supattaa mummolleen?

— Janottavanhan tuota kuuluu. Lie hänelle tuolla korvossa juomatonta vettä, tai jos saisi antaa piimän sintua.

— Keitetään kahvit. Eihän nyt kuivin suin kummilasta päästetä.

— Voi tuota rouva-kultaa. Viivyttekö täällä viikommalti? Onko jo perillisiä ja onko se herrannekin teillä matkassanne?

— Ensi tiistaina jo on lähdettävä kotiin päin.

Kaksi lasta meillä on; kaksi tyttöä. Heidän kanssaan minä täällä olen ollut kohta kuukauden ja miestäni odottelen tulevaksi huomenna.

— Lähelläpä on lämmin leipä, kun jo huomenissa. Vai kaksi tyttöä vasta olette tehnyt. Pitäisi hän se poikakin pyöräyttää isän kaimaksi.

Äksy piika ätkää äkäpäissään sylyyksen pilkkeitä hellan eteen permannolle. Sydäntä näpöstelee, kun pitää tuon Helsingin hepsakan käskystä tuolle suurisuiselle kuppariämmälle varustaa kestitystä kuin paremmallekin.

Nuori rouva käyttää Kaisan nähtävänä vanhinta tyttöään. Nuorin yhä nukkuu, eikä mamman tähden viitsi viedä Kaisaa sisähuoneihin.

— Miten on pehmyt kämmen lapsella! Tällä vanhalla mummolla se on karhea kuin kuusen kylki, lepertelee Kaisa ja lisää leikkisästi tytön puolisukkaista jalkaa katsellen — eikö siellä pääkaupungissa enää raatsita antaa lapsille koko kintun mittaisia sukkiakaan. Voipas pempo!

— Ottakaa Kaisa nyt kahvia ja pankaa sekaan!

— Ei meidän meikäläinen monesti satukkaan vehnäskahviloille. Vaikka sain minä tässä keväällä, kun kunnanhuoneella pitivät niitä uusmuotisia äitilöihen-päiviä. En minä olisi osannut sinne tellääntyä, vaan kun se Kekäläisen Riitta alkoi kitsittää että »sinähän äiti olet ja isäkin, tule toki mukaan», niin minä läksin. Siellä oli näinikään oikeata elttivehnästä ja kahdenlaisia pieniä namuja. Kah, älä tyttö ryystä, juo ääneti, kun kummikin katsoo. Äijä kiitosta rouvalle! Olkoon vaan onnea ja lykkyä teille elämässänne eteenkin päin!

Kaisa solmii huivia tyhjän tuohisen katteeksi. Samalla hän nopein, vilhuvin katsein tekee havainneita, että osaisi kylällä kertoa koko kohtauksen: tuttavallisen kahvitarjoilun — kolme kupillista — ja rouvan vaatteuksen kuosinkin: pääntiestä paljaan ihan olkapäille asti ja sarvenoilla sellaiset siipakot kuin pussinsuun auenneet puolikkaat. Sanovat sen olevan köyhissä naimisissa, ei viran märkää miehellä, mutta ihmeen helposti siltä heltisi kakskymmenmarkkanen kummitytölle mekkovaaterahaksi; niinkuin hän oli toivonutkin. Vaan jos mammansa tulisi, näkisi ja sanoisi, että on liikaa maksettu viitonen litralta lakankyrtyistä. Tuli vielä pannuksi silkkihuivi päähän, se on niin yökeän näköistä.

Senpätähden Kaisa hankitsee lähtöä kursaillen kuitenkin tavanomaisesti.

— Kuluisihan se vaikka koko päivä tässä hurpatellessa, vaan ei auta muu kuin tehdä mustalaisen temppu ja lähteä heti kahvin juotua. Meiltä ovat aikuiset heinänurmella pielestämässä ja koko elanto jäi niin tuhosen kotimiehen hoteisiin. Te aina niin höylisti kättelette. Enpä tirpa olla katsomatta vähäsen teidänkin kämmentänne.

— Korea on, tasainen kämmen. Taiten viipoitettu elämänlinja, vaikka se ei varsin yllä sormihaaraan: voitte olla lyhytikäinen. Tulette saamaan äijä mantua, pätii teidän elää, vaateorsi notkuu ja leveä on onnenpöytäkin. Mutta onpa tuo teille tuohon varattu leskensänky, kahtoitenhaan! Suinataan vielä pyörtäiset sormien nenissä onko niissä tyttölöitä vaiko poikia. Saatte pojan, vuotelkaahan vain. Annahan kun supatan korvaan »varatkaa kirves sänkynne alle, niin…»

— Kiitos vaan neuvosta, hah, hah. Helpollapa siitä selvitäänkin. Hyvästi nyt Kaisa ja kiitos marjoista!

— Ei mitään kiittelemisiä. Taitaa olla laitimmainen kerta minun — yhyy — saada rouvaa nähdä. Minulla on jo seitsemäs vuosi kahdeksattakymmentä meneillään. Annappa tyttö taas kättä kummille ja kiitä. Eleiten terveenä ja onnea matkoillenne! Voi, mammanne huutaat teitä sisään, nyt koikaa joutua! Jäämme terveiks!

Nuori rouva saa koettaa hetkeksi sulkea otteeseensa kovettuneen, juhlallisen tönkkösormisena ojentuvan työkäden ja hennon kummin kaiman laihat ja ruskettuneet hyppyset.

Olipa hieman varomatonta hänen puolentaa matkakassaa. Toivottavasti Juhani sentään on jaksanut järjestää finanssiasiat. Eilen mamma moitti lasten hattuja liian hienoiksi, vaikka ne ovat kotitekoiset ja kysyi: »ajatteleppa, oletteko te niin rikkaita, että sinun kannattaa tuhlata aikaa ja rahaa mesimarjojen puhdistamiseen ja hilloamiseen, jos kohta oletkin itse ne noukkinut; vai jäikö teille tähdettä siitä Juhanin keväällisestä stipendistä?»

Kukaan ei arvaa, miltä tuntuu, jos toimialan, varallisuuden ja muiden sellaisten seikkain revittyä ihmisen irti kodista ja suvusta; on hyllyssä vaikkapa pieni purnukallinen mesimarjahilloa, jota maistellessa tuttavat kunnaat ja pientaret vilahtelevat silmissä ja povi huoaten ikävöi isien maata, maankamaraa.

Nuori rouva pukee hikisenä ja punaposkisena havahtunutta pienokaistaan ja jatkaa mietteitään. Nämä lapset tässä, ne ovat Juhanin ja hänen kasvavaa pääomaa. Juhani tulee huomenna noutamaan omiaan kotiin.

Rouva muistaa, miten häntä jo lapsena ollessa kiusasi se, jos lahjaa annettaissa näki luettavan pyytäjälle eduksi alavan maikailun, hurskaat lauseparret, tai muun sellaisen. Hän oikein nautti, kun känsäposkinen Mujusen leski, joka aina anellessaan käytti väärin taivaan valtojen nimityksiä, joutui satimeen pitkäkyntisyydestä. Samaten hän muistaa ihmetelleensä, miksi häntä toruttiin siitä, että hän itse leikki-iästä päästyään lahjoitti Kuosmasen kirkaskatseiselle Ellille — jonka isä oli karannut Amerikkaan ja jättänyt vaimon yksin elättämään kuutta lasta — nahkalla päällystetyn leikkilehmän, joka osasi ammua. Hän oli ollut niin onnellinen antaessaan ja pienokainen saadessaan lahjan. Hänen silloinen ilonsa johtui varmaankin siitä, kun hän jaksoi voittaa itsensä ja luopua lehmästä, eikä toissilmäisestä nukesta, joiden kahden välillä hän teki valintansa. Selitettiin, etteivät kansanlapset osaa antaa oikeata arvoa sivistyneistön käyttämille esineille ja että yleensäkin on paha opettaa heitä säädystään poikkeaviksi; sellainen herättää tyytymättömyyttä, turhamielisyyttä ja lopuksi turmelee heidät. On oltava järkevä rakkaudenkin käskyä täyttäessä.

Niin neuvottiin ja evästettiin silloin. Nyt soveltuisi miltei samat säännöt hänen nykyiseen elämäänsä. Mutta hänpä vaan ei saata olla miettimättä, miksi ei yhteiskunnan mitättöminkin solu saisi säästää vähäistä tilivelvoituksesta vapaata iloa itselleen, muistoesineenä säilytettyä silkkiliinaa niinkuin tuo kupparimuija, tai hän mesimarjahilloa. Miten osaammekaan ilveillä keskenämme järjestään jok’ikinen kupparista kuninkaaseen. Naamioviittakangas pysyy aikojen vaihdellessa taatusti muotikudelmana. Vallanhimoista itsekkyyttä riittää loputtomasti loimiksi, joihin tiuhaan isketään loukatun yksilöllisen vapauden tummaa pohjaväriä. Mikään ei voisikaan muodostaa sen kiitollisempaa taustaa kirjaville — verenpunaisillekin — sommitelmille ja taidokkaille ja suurtöisille hopea- ja kultakiemuroille.

Kaisa lähti kotiinsa tyytyväisenä suostuteltuaan häneltä kummin kaimalle lahjan. Hän suo sen heille, kun hän sen avulla saattoi peittää oman varattomuutensa ja jättää itsestään kehaistavaksi kelpaavan muiston. Hän, paras narri, joka töin tuskin kykenee hankkimaan huoneiden lämmityspuut talveksi.

Tuolla keittiössä koppava piikatyttö syytää puita pesään kesäkuumallakin minkä ehtii, kuohuttaa maitoa hellalle, että tänne asti käryää ja loilottaa:

Heilani syli se lämmin on kuin herraskyökin hella. Kahden nuoren rakkaus on vaikea erotella.

Kukkasista kultani kuvan laitan lasikaappiin. Heila on nuori ja … — — — —

Nuori rouva alleviivaa ajatuksissaan tytön laulun sanat. Mitäpä hänkään nyhjöttelee alakuloisena, kun on ilonkin aiheita: nämä lapset tässä ja sitten vielä Kaisan sanaan tosiaankin lähellä lämmin leipä.

Lohdullista paeta lasten kanssa samoilemaan kukkeaa suviluontoa, jossa pieninkin korsi ja hyttynen koettaa niitä tarkkaavalle uskotella omaa tärkeyttään ja olemassaolon ihanaa ihmettä.

Keittiön läpi kuljettaissa lapset pysähtyvät toviksi naureskelemaan veikeälle koiran penikalle. Se tahtoo väkistenkin nuuhkia herkullisesti höyryävää maitolätäkköä. Keittäjä hätistelee sitä loitommaksi hokien »ei kuumaa, vainu palaa».

Hillityksi ja tottelevaisesti sopeutuvaksi on tuon koirankin riehakan sisun harjaannuttava elämän metkuissa, jos mieli välttää raippoja ja saada ruokaa ja päänsilitystä.

Sievoinen esimerkki, tosiaan, sellaiselle harkitsemattomasti kapinoivalle pikku rouvalle, joka haluaisi ystäviä, rikkautta ja myötätuulta kaikessa. Loistoa ja makeutta tuossa tuokiossa, ymmärtämättä lainkaan, että hän siinä hätiköidessään hyvinkin voisi menettää ihmiselle synnyinlahjaksi suodun henkisen vainun ja tosionnen jännittävän takaa-ajon. Voisipa jalo riista aivan vastaan tullen jäädä tuntematta ja piiloutua ikipäiviksi saavuttamattomiin.