KAUPUNGISSA KÄYNTI.

Erinomainen marjavuosi. Halla ei keväällä vikuuttanut marjankukkia, ja koko pienen-kesän satoi tämän tästä. Juhannukselta alkoi pariviikkautinen poutasää, mutta sekään ei kyennyt kuivattamaan mansikanraakaleita, kun aina öiksi nousi vahva kaste. Mutta huomenissa saattaa sataa, koska vikla niin huutelee lammella.

Sellainen saalis!

Huttus-Mielosen eukko toteaa hyvillämielin, että hän ja kahdeksanvuotinen Riitta ovat sinä iltarupeamana poimineet ainakin kymmenen litraa mansikoita.

Hän tietää sen siitä, että tuo iso tuohinen on jo kahdesti viety kruununvoutilaan, jossa sen on mitattu vetävän kuusi litraa. Vaan voipi siinä alla alun seitsemättäkin; kruununvoudilla kaataa kopisuttelevat ylettömän korkeat kukkurat, vaikka marjat loitolta kuljetettaessa muutenkin vajuvat ja litsaantuvat.

Riitan marjoja on ehkä nelisen litraa. Hiukan rupasia ja raakasia ne tosin ovat, mutta äiti aikoo noppia rikat pois päällimmäisestä kerroksesta ja koettaa saada ne kaupatuksi tuohisineen.

Eukko asettaa tuohiset rinnakkain porstuantakaisen ruokamökin hyllylle ja eristää vain vuotavan ylimääräisen ropeen joukolleen iltaruoaksi.

Huttus-Mielonen on vetäytynyt vuoteelle. Hän ei viitsi vaivautua vastaamaan, kun vaimo tupaan tultuaan kysyy poikaa, jonka jo olisi pitänyt tuoda lehmä.

— Saimme niin äijä mansikoita. Pätisi lähteä niitä kenaamaan vaikka kaupunkiin.

— Häh?

— Kertovat kaupungissa maksettavan pulskia hintoja. Et sinäkään alati tuota vuodetta hapattaisi. Olisipa nyt tehtynä sellaisia muodikkaita pihvinuijia, jommoisia koulunrouva minulle näytti. Veisin niitä samalla.

* * * * *

Toista viikkoa on eukko esittänyt pihvinuijien tekoa, selvitellyt kaksipuoleisen kurikan ja siihen yhdistettävän varren muodon. Ruveta tässä akkaväen oppipojaksi. Oho. Ei häneltä ilmoisna ikänä tulisi tehdyksi yhtä pihvinuijaa, ei vaikka. Sattumoisin metsästä keksitty kalupuu, oksan känkkyrä, joka ihan viettelee kokeilemaan mitähän tuostakin kuontuisi, tai luonnon selvästi härkkimeksi luoma petäjän haarukka, niitä voipi mies ratokseen veistellä. Mutta työnteko toisen käskystä, tai tilauksesta, saatikka sitten vielä mallin mukaan, se jo ajatellessakin tympäisee. Eukko ei sellaista tajuaisi… Varsinkin kun on saatava rahaa, millä elää.

Huttus-Mielonen kohentaikse istualleen, haukottelee pitkäveteisesti ja virkkaa venyttelyn lomassa välinpitämättömin äänin:

— Onhan kapustoja ja vasuja vaikka minkä verran, jos sinä tosissasi lähtöä hankitset.

* * * * *

Huttus-Mieloselle on jäänyt nimiä parittain tunnetun isättömyytensä merkiksi. Hänen vaimoaan ja lapsiaan mainitaan samaten kahdella nimellä, vaikka paljon tähdellisemmin kukin heistä olisi tarvinnut kaksi vaatekertaa.

Huttus-Mielonen ei ole tervettä perua syntyiltäänkään ja jouduttuaan nuorena useita kertoja istumaan linnassa näpistelyistä, hänen vointinsa on jäänyt niin heikoksi, ettei hän enää kykene raskaaseen työhön kaahaantumaankaan, vaikka onkin vasta neljissäkymmenissä.

Elatukseksi mies veistelee puuesineitä. Sen taidon hän osaa. Pieni kapusta muodostuu hänen käsissään taideluomaksi. Sitä ei ole mitenkään koristeltu, mutta siinä on ehdottoman sujuva ja käteen sopeutuva kiperyys.

Vasuja ja vispilöitä hänellä aina säilyy varastossa, sillä kaupanteko ei luonnistu usein. Jollei eukko kuljettaisi tavaroita ja istuisi neule kädessä hellittämättä herraskyökeissa, kunnes saa jotakin myöneeksi, niin taitaisi olla yhdentekevää, vaikka mies aina lojuisi koko-ruumiin varassa.

Joskus mies itse lähtee kauppaamaan tekeleitään. Tavallisimmin joulun edellä. Silloin ihmiset ostavat säälistä ilman tarvettakin ja mies saattaa hankkia vähän juhlaviinaksia, jotka nostavat hänen sisunsa muiden miesten tasolle. Hän liehtoo mökissä ärhäkkänä kuin puremaan terhentävä koira. Eukkoa ja puoskia on silloin hatautettava tukkapäästä ja jos voimia riittää, vähän muutenkin annettava isällistä kuritusta.

* * * * *

Mitähän jos lähtisi eukon asemesta kaupunkiin. Ei hänestä sentään taida olla lähtijäksi, kun niin sisuksia polttelee.

* * * * *

Mökin poika on vihdoinkin löytänyt lehmän. Se kun ei ole kotiin syntynyt, on vanha ja vähälypsyinen, eikä maito pakkauta utareita, niin se liitäikse ihmisten karjoihin ja ravuuttaa jäljessään usein tuntisotalla.

Lehmän nimi on Papuri, mustankirjavan, kippurasarven. Aikanaan se on ollut Hiltulan karjan valtiakkain lypsikki ja paha puskuri. Nyt sen maidon anti on kutistunut miltei tilkkeiksi ja toisesta sarvesta sillä on jälellä pelkkä tohlo ja sitä se aristelee.

Äidin lypsäessä pieni poika liikuttelee lepän lehvää, hätistelee kärpäsiä Papurin silmistä ja kupeista hivellen tuon tuostakin hännästä aina utarpoimeihin asti, joihin tietää ilkeitten suppupaarmain kavalasti piiloutuvan.

Eukko jättää lehmän yöksi pihamaalle liekaan — kaatunut aita ei sitä pidättäisi — siltä varalta, jos aamulla tosiaankin tulee kaupunkiin lähtö, niin onhan lehmänkanttura kerrankin ulottuvilla.

Sitten hän laatii pöydälle iltaruoan, jona on leipää, suolakalaa ja laakea savikulhollinen marjamaitoa. Painuvan päivän laupeas valo osuu avoimesta ovesta leivänpuolikkaaseen, jonka leikkauspinnassa selvästi näkyy suomalaisen puukkoveitsenpengermäinen jälki. Marjat ovat kohonneet maidon pinnalle. Maito niiden alla on väriltään vaalean punervaa ja tuoksuvaa, mutta se muuttuu piimäksi ellei sitä heti syödä.

Lapsia ei tarvitse käskeä kahdesti ja miehelle tarkoitettu kehoitus, lausuttu puolittain ivan ja säälin sekaisella äänellä, osoittaa mökin asujanten keskinäisen seurustelun luonteen.

— Syö sinäkin rakkula marjamaitoa, jottet nälissäsi ruikuile!

Illastaessa tulee kaupunkiinlähtö lopullisesti päätetyksi.

Syötyä, tavanomaisten röykäysten löystyttyä, kompuroi mies siihen tuvan nurkkaukseen, jossa parissa suuressa vasussa säilytetään valmiita töitä.

Hän valikoi lujan sankavasun, sovittelee siihen kapustoja, petkeleitä ja piiroopaalikoita. Vielä ojentaa hän eukolle köykäsen pärevasun, jonka pohjalle ensin latoo vispiläkerroksen ja käskee eukkoa asettamaan siihen päällimmäiseksi marjatuohiset. Saahan sen vielä ottaa kontinkin selkäänsä, jos luulee jaksavansa sellaisen matkan, vähilleen puoli kolmatta penikulmaa.

Hetkistä myöhemmin ovat Huttus-Mieloset rauenneet uneen. Isä on yksin sängyssä. Hän heittelehtää ja valittelee rauhattomana maatessaankin. Kelmeistä kasvoista erottaa ainoastaan terävän nenän ja sen alla pitkän ja villiintyneen huuliparran.

Äiti on kuukahtanut permannolle lasten viereen siivottomalle lumppuläjälle. Hänen voi hyvällä syyllä sanoa käyneen »mahan viereen makaamaan», sillä vatsa on ainoa ja pysyväisesti täyteläinen paikka hänen muodottomaksi kuihtuneessa vartalossaan. Hänen säärensä ovat lähes yhtä kaidat, mutta ahavoituneemmat ja metsän risujen ja karahkoiden naarmuttamat, kuin vierellä nukkuvan tyttären.

Tyttö on potkiutunut peitteestä ja rojottaa poikkipuolin päänalaisella. Jäsenet vavahtelevat, mutta eivät jaksa häätää kuppaavia itikoita.

Seinimmäiseksi käpertyneen harjastukkaisen pojan nykerönenä siivilöi ahtaasti vinkuen tukahduttavaksi turmeltuvaa ilmaa. Kaikki henkireiät ovat tukossa, vaikka ulkona luonnossa tuoksuu kesäyö.

* * * * *

Tuvan perälasi muodostaa somasti hämyisen maisemataulun. Siinä päilyy jyrkkä-äyräinen salolampi heijastellen eteläiselle taivaalle myöhään nousseen kuun laimeaa katsetta. Taivaan ja metsän rajassa on ohut pilvikerrostuma. Vaalean kuun hennosti hohtava kuvastejuova neuvoo suorimman tien tännimmäisen rannan kuokkien muokatusta peltoalasta tuonnimmaisen rannan jylhän koskemattomaan kuusikkoon. Näkee selvästi, että todellinen luonto nyt rauhoittuneena hiukkasen levähtää. Elokuun kuuttarelle lyyransa pyhittänyt tuhantinen riimitaiturien lauma ja valojen ja varjojen vaihtuvaista leikkiä pyydystävät maalarit olisivat varmaankin yksimielisiä sellaisen yön tenhottomuudesta.

Sillä hautova, heinäkuinen yö ei antaudu äkkirynnäköllä. Se on lauhkean kylläinen nuoren keväimen suomista kiihkoisista nautinnoista, eikä se juuri vielä aavista täytyvänsä kohta synkistyä ja sateessa ja tuulissa nyyhkien voivotella suvisen ajan tinkimätöntä lyhyyttä.

Huomenkoiton lähestyessä nousee lammesta kevyt usva. Tänään se ei laskeudu poutaa tietäen maahan, vaan kohoaa vähitellen ohentuen heräävän tuulen huounnassa sädehtivää päivänkiekkoa pakoon.

Samassa on Huttus-Mielosen eukkokin jalkeilla, keittää hyöprähyttää kahvin ja käypi lypsämässä lehmän. Sitten hän upottaa maidon nuoran nenään kiinnitetyssä läkkipeltisessä peilarissa pihapainanteen kylmävetiseen kaivoon.

Asetettuaan vielä tarosalle suurusta makaajien varalle ja vähän evästä konttiin itselleen, hän sitaisee keltapohjaisen, mustatäplikkään karttuunihuivin päähänsä ja alkaa vahvasti kuormitettuna kavuta mökin viereistä jyrkkää niittypolkua. Polku johtaa vähän ajetulle kylätielle, joka tuonnempana yhtyy kirkon kylältä kaupunkiin vievään valtatiehen.

— Huts, häikköläinen!

Peto, miten vavahdutti sydäntä. Niin kostean kylmänä roiskahti päkiän päällitse. Sade siitä totisesti nousee, kun sammakko hyppii pihaan päin.

* * * * *

Siinä hän astuu, halveksitun miehen pikkuinen eukko. Hänen olemuksensa muodostaa syrjästä katsoen varmaviivaisen pilapiirroksen. Huivin takakolkka piipottaa korkealla antaen vähäisen aavistuksen mahdottoman suuresta, pääkukkuralle kietaistusta sykeröstä. Vartaloa hallitsee revähtynyt vatsa, joka saattaa hameen edestä saman verran kohoamaan kuin takaa roikottamaan. Paljaat jalat pitkine ukkovarpaineen tarpovat uutterasti määränpäätä kohden.

Kello on ollut neljä eukon selvitessä lähtemään kotoa ja läppää juuri yhdeksää kaupungin ryssänkirkon lähettyvillä sijaitsevasta palotornista, kun hän kiiruhtaa tulliportista torille päin. Uhkaavia kumuripilviä ajelehtaa taivaalla.

Saisi edes marjat pois käsistään ennen sadetta! Kylläpä on noissa puotien ikkunoissa vaikka minkä valtakunnan koreutta, vaan ei ole nyt aikaa pysähtyä sitä ihmettelemään.

Torilla menee iso tuohinen hyvin kaupaksi ja vielä jokunen kapustakin.

Silloin tohisevan tuuliaispään mukana viskautuvat jo ensimmäiset sadepisarat; niin suuret ja raskaat, että ne särkyvät katukiveykselle rosoreunaisiksi roiskeiksi. Ostajille tulee kiire hankkia ennalta harkitut tavarat. Kukaan ei malta tarkastella kapustankaupustelijan korien sisältöä.

Kun taivas sitten yltyy pudottelemaan rakeita, on Huttus-Mielosen eukon etsittävä suojaa eräässä puodin ovikatoksessa, jossa ennestään muuan herrakin näyttää pitävän sadetta.

Eukko istuutuu ylimmäiselle portaalle ja alkaa vääntää vettä huiviripaleestaan.

— Kylläpä rouvalla on komea tukka, ihastelee herra hänen takanaan.

Eukosta on vallan hullua kuulla itseään rouviteltavan. Rouvia olivat vain ani harvat kirkonkylälläkään, jossa kauppiaankin nuorikko sai tyytyä »emäntään», tahi »Uunon Annaan».

Eukolta pääsee nauru. Se todella pääsee kuin vahingossa, sillä oikea, huoleton nauraminen on yleensä häneltä tarpeettomana unohtunut. Kun nauru nyt kerran rikkoo vuosien nostattaman padon, karkaa se ilmoille korkeana ja valtoimena aaltona, jota eivät mitkään teennäiset hihitykset ja pyrskähtelyt säestä. Se loppuu äkisti, niinkuin alkoikin, oman rentoutensa säikähdyttämänä. Eukko tohtii sentään singahduttaa leikkisän vastauksen pönäkälle herralle:

— Täytyyhän kerjäläisrouvillakin olla jotakin kaunistusta. Vaikka niinhän sitä sanotaan, että »se on liikaa komeutta, jotta köyhällä on kaksi silmää päässä».

— Eihän kauppiaan tarvitse kerjätä. Menkää tuohon torin varrella sijaitsevaan rauta- ja taloustarpeiden kauppaan. Siellä voivat tukussa ostaa teiltä puuesineet ja minä ostan marjat, jos samalla myötte tuon suuren tukkanne.

— Ei herran pitäisi pilkata.

— Minä tarkoitan täyttä totta. Olen parturiliikkeen omistaja ja ostan sekä palmikoita, että varisseita hiuksia. Eikö tehdä kauppaa? Laskekaapa nutturanne irralleen… Ah! Maksan siitä ja marjoista yhteensä kaksikymmentä markkaa.

Eukko poistaa myhähtäen kömpelön, sukkavartaasta väännetyn hiusneulan, joka yksin on pidellyt kireälle kieputettua lettinuppua. Musta, juuresta käsivarren vahvuinen letti lappautuu harteille koko valtavaan pituuteensa.

On suorastaan ihme — sen ovat Puustilan kesävierasneiditkin sanoneet — miten niin pienessä päässä mahtuu kasvamaan sellainen hiuspaljous. Semminkin, kun otsa on tavallista korkeampi. Neidit ovat huomauttaneet, että hänen kellanruskea ihonsa, sysimusta tukkansa ja nenän päässä tuntuva ruumiinjakauksen uurto, vaikuttavat erikoiselta ja verranneet häntä egyptiläisiin kuningattariin, tai joihinkin mahdottoman ulkolaisiin ihmisiin. Lienevätkö tarkoittaneet kiittää vai moittia. Itsehän ei ole osannut antaa hiuksilleen mitään arvoa. Ei ainakaan akkana ollessa. Painavat vain päätä töitä tehdessä ja keikistäisivät väkistenkin niskan koppavaan takakenoasentoon.

Kakskymmenmarkkanen on iso raha. Monen voikilon hinta. Meijerivoista pyysivät taannoin torilla kahta ja puolta markkaa.

Eukko sormielee letinnenää.

— Missä tämä sitten katkaistaisiin?

— Minun liikkeessäni. Sinne on vain lyhyt matka, pari kulmausta. Jos toimitatte ensin asianne talouskaupassa, niin minä sitten opastan teidät liikkeeseeni. Marjat pidän vaikka heti, pestinä.

Talouskaupassa ostavat tosiaankin vasut ja talouskapineet summamutikassa, kun ne ovat niin sirosti tehdyt. Halvasta ne pitää luovuttaa, mutta oli menneeksi, pääseehän niistä niin mukavasti, kaikista yhdellä kertaa.

Tuossa se jo odottaa edestakaisin pasteeraillen lettiherrakin kadun kulmauksessa. Voi miten hävettää näissä hajallisissa hetaleissa astua sen rinnalla.

Parturituvassa istutetaan Huttus-Mielosen rouva puleerattuun tuoliin vastapäätä peiliä. Tuoli on niin tilava ja liukas että hän luisuisi siitä lattialle, ellei hame vielä olisi kostea sateesta. Nyt kiristetään side letin juureen ja »rauskis». Letti on katkennut. Hänelle tupataan kiitellen kouraan taivuttamaton kakskymmenmarkkanen, jommoisia ei maalla koskaan näe ja vielä kaupanpäällisiksi hajusaippua.

Taisi tulla ihmettä-kummaa! Pää tuntuu hävinneen tykkänään. Se kekkalehtaa kepeänä, ihan kuin irtonaisena, kaulan pannessa parastaan hillitäkseen sitä retkahtamasta minne sattuu.

Kadulla eukon ohuthuulinen suu vetäytyy itkun ja naurun sekaiseen väänteeseen. Vastaantulija voisi syystä luulla häntä vähämieliseksi, leikkotukkaa.

Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja onhan hänellä kaikkiaan neljättäkymmentä markkaa rahallista rahaa. Viisikymmentä meni silloin kymmenkunta vuotta takaperin mökin hinnaksi. Aika on kyllä siitään kallistunut, mutta saa hän nytkin hankituksi lampaanvuonan talveksi ja tytölle vaatteet, että se pääsee kansakouluun, kun se on niin hyväoppinen. Aina sitä on kehuttu lukusilla. Täältä kaupungista minä sille vienkin…

* * * * *

Römmin sekatavarakaupassa suorittaa eukko ostokset. Hänelle tarjotellaan leprua lanellia, vaan hän pyytää kainosti nähdäkseen parasta ja paksuinta pomassia. Hänelle reväistään palttinaa sinileimaisesta kangaspakasta ja puotilainen kysyy paljonko pomasiinia saa panna. Kolme metriä hän sitä ottaa. Hän nauttii ilmeisesti, kun sakset vikkelästi sytkyttävät pietimen poikki: het-pyt, het-pyt, het-pyt. Hän ei voi vastustaa kiusausta, vaan mittauttaa vielä kukallista retonkia esiliinaksi. Kun siihen nokkaan ottaa kahviksia, pehmyttä vehnästä leipuripuodista ja pojalle tuliaisiksi tötteröllisen pompommia, on asiat toimitettu ja puolet rahoista tallella.

Sade on kulkeutunut Huttus-Mielosen eukon edellä salolle. Kun hän pääsee lähtemään kaupungista ovat pilvet jo hajonneet ja »vanha taivas» pilkoittaa sinisenä ja korkeana.

Pää tuntuu tosin omituiselta. Koko päivä on ollut kuin uneksumista. Hän ei uskoisikaan tätä todeksi, ellei näkisi ja saisi tunnustella ostoskääröjä käsissään. Lehtipuista ropsahtelee kirkkaita vesihelmiä. Luontokin on uudistunut.

Tuolla vilkkuu vihdoinkin korpinotkelmassa heidän vähäpätöinen mökkinsä, joka näyttää arasti painautuvan lammen rantatöyryn suojaan.

Eukko sijoittaa mielikuvittelossaan ränstyneen piha-aidan jokaisen vielä pystyssä kestävän seipään nenään haapaisen lehväkerpun talvitöryksi sillä ostettavalle uuhivuonalle, jonka villoista saadaan lämpimiä sukkia ja kintaita heille kaikille.

Saatuaan illalla haudetta on lehmä tullut kotiin hakematta. Lapset, jotka jo odottelevat veräjällä, potaltavat siitä täyteen juoksuun ja äitiä vastaan polulle.

Huttus-Mielonen, kuultuaan eukon matkakuvauksen, virkkaa hörppiessään sulotuoksuista tuliaiskahvia: — olisit sinä sentään saanut jättää sen letin myömättä.

— Vähemmän on sinulla nyhtämistä ja tukistelemista, vastaa eukko. Enempää ei siitä asiasta heidän kesken puhuta.

Mökin pojan posket sokeroituivat pompommeista ja sitten tahraantuvat likaisista käsistä. Vilkas tyttö hyppelehtää ilosta kouluunmenoa ajatellessaan. Koulu on hyvä sekin, mutta vielä ihmeellisempi paikka on varmasti kaupunki hajusaippuoineen ja hienosti haastattelevine herroineen. Sinne hän lähtee heti kansakoulun käytyänsä. Jospa hänellekin kasvaisi yhtä iso letti kuin äidille! Ei hän sentään raatsisi sitä myödä. Keksisi jonkin muun keinon ansaitakseen hirveän paljon rahaa.

Äiti ei aavista tytön kohtalokkaita suunnitelmia. Hän toimittaa onnellisen raukeana iltaaskareet ja patistaa joukkoaan makuulle päästäkseen itsekin lepuuttamaan kipeytyneitä kaulajänteitään.

* * * * *

Saloasumuksessa on jo aikoja vedelty sikeää unta, ennenkuin kuu jälleen kelmeänä ja tarkoituksettomana kerkiää hivuttautua kuusikon takaa iltaöiselle taivaalle. Tällä kertaa se on ihan ymmyrkäinen.