HUIMA-TIINA.

Kaikki paikkakuntalaiset tunsivat Huiman-Tiinan, höperön vaimon, joka syvään ja moneen kertaan polvia lyyhistäen, jopa kaulaankin kapsahtaen ja »voi rakkaat kalliit» hokien, kiitteli saamastaan almusta. Moni, tietäessään hänen kovaonnisen osansa, kohteli suopeammin häntä kuin muita anelijoita.

Tiina oli aikoinaan pyörähdellyt kotitalonsa ainokaisena tyttärenä ja siitä vaihtunut naapuriin minikoksi. Siellä onnettomat aviolliset suhteet ja lapsen kuolema hämmensivät hänen tunteikkaan mielensä ja lopuksi muuttivat hänen järkensä kuin sumeaksi peiliksi, josta menneitten tapahtumain kuvat katosivat jäljettömiin ja josta hän vain vaivoin saattoi selvitellä edes hetkittäin oman nykyisen hahmonsa. Silloin huimetessaan Tiina yritti tappaa miehensä ja väitti miehen sukulaisten piiloittaneen häneltä lapsen, hänen oman »Ristuspoikansa.»

Näihin seikkoihin liittyi välittömäksi jatkeeksi Huiman-Tiinan elämä ensin Niuvanniemen hourujenhoitolassa ja sitten oman pitäjän vaivaistalolla, jossa häntä säilytettiin puoli vuotta raivojen osastolla, mistä hänet vuorostaan siirrettiin yleiselle puolelle Koikkalatar nimisen huonotapaisen naisen huonetoveriksi. Tiina oli silloin jo niin parantunut, että ainoastaan kiusoitteleva puhe avioliitosta ja Ristuspojasta vielä aiheuttivat avuttomia väänteitä kasvolihaksissa ja kummallisia, kakistelumaisia äännähtelyjä kurkussa. Mainittu ilmehtiminen ja lapsekas yksinpuhelu jäivät siitä pitäen hänelle lähtemättömäksi tavaksi. Huima-Tiina ei enää raivonnut. Armahtava unohtamisen taito, samalla kun se eristi hänet katkerasta menneisyydestä tehden hänet kykenemättömäksi palaamaan miehen luo, takasi hänelle elinkautisen kunnanhoidon.

Vaarattoman Huiman-Tiinan sallittiin vapaasti kuljeskella kylällä. Hänen ainoan tähteeksi jääneen maallisen ilonsa muodosti »Tillukka», alituisesti mukana kuljettamansa kahvipannu, jonka höysteeksi hän taloista ja herraspaikoista kävi pyytelemässä »laatuja»: kahvia, sokeria ja maitoa, tai ropoa niiden ostamiseen.

Soman säälittävää oli nähdä Huiman-Tiinan ennen talosta poistumistaan mytöstelevän nyyttiään lähtökuntoon. Hän levähytti polvilleen, tai istuimelle, vanhan tummavaltaisen huivin, jonka neljännessä kolkassa oli — jos oli — lujan solmun sisässä laatujen ostoon tarvittava kassa. Huiville hän sitten moniaiden vaatekappaleiden sekaan puoleen jos toiseenkin käännellen ja väännellen sovitteli Tillukan, maitopullon ja eripariset juomaneuvot ja lopuksi kuulostavasti helisteltyään läkkisen paputölkin. Koko toimituksen ajan saattoi kasvojen ilmeistä ja jokelluksen sävystä havaita, tyydyttikö laatuvarasto omistajaansa, vai vieläkö ehkä puuttui jotakin. Huimalla-Tiinalla näytti olevan täysi työ suunnitellessa tulevaa kahvinkeitto-ohjelmaa. Hänen täytyi siinä moneen kertaan sipaista korvallisilta hiuksia, jotka oli Niuvanniemessä leikattu ja ylettyivät vapauden koittaessa parahiksi pienelle saparolle, ja nypläillä keskisormen päällä nenänlatvaa hokien »jaa, jaa», tai »ei, ei tule tamullista», aina kuinka asia kulloinkin vaati.

Huima-Tiina omasi ihmeellisen kyvyn vaistota kuka ihminen oli pohjaltaan hyvä, kuka ilkeä. Ei edes imartelulla ja lahjuksilla voitu hänen päätöstään horjuttaa. Hän eritteli saman perheen jäsenistä pahansuovat ja myötätuntoiset ja väisti sekä pelkäsi ensinmainittuja niin, että taloon tultuaan ja jo eteiseen ehdittyään hän sellaisen henkilön lähestyessä saattoi pyörtää takaisin. Syytä kysyttäessä hän vastasi vain: »tuli niin tylyksi minun luonnolleni».

Huima-Tiina oli ihmeteltävän siisti. Ei reikää vaatteissa, ei loiselukoita, joita hänen kerrottiin ankarasti vainonneen pikku pöksässään vaivaistalolla.

Niin vaihtoi väsymätön aika maltittomalle ihmiskunnalle yhä uusia vuosia lukemattomine mahdollisuuksineen ja vaihtoi siinä sivutöikseen Huiman-Tiinan keltaisen tukan väriä. Siihen ilmeni ensin harmaita juovia ja sitten se vähitellen varisi ja vaikeni, niin että päänahka kuulsi säikeiden lomista.

Huima-Tiina eli vanhaksi. Jokaisen kyläläisen muistiin hänen piirteensä ennättivät syöpyä. »Mikähän Huimalla-Tiinalla nyt on, kun ei ole meillä käynyt», ihmeteltiin kohta, jos hän satunnaisia mielijohteitaan noudatellessaan vähän kauemmin pysyttelihe näkymättömissä. Kukaan ei halunnut jäädä hänen hylkäämäkseen.

Siksipä, kun Huima-Tiina sitten sairastui kuolintautiinsa, muisti joku, hänen käynteihinsä tottunut, lähettää hänelle laatuja vaivaistalolle. Tulivatko ne perille, ihan Huiman-Tiinan kielelle asti, on hyvin epäilyttävää. Kateus, ahtaus, likaisuus ja lääkkeettömyys, kaikki se tietysti vaikutti haitallisesti köyhän, lääkärittömän ja apteekittoman kunnan suuren kodin kuntoon.

Selkä makuuhaavojen uurtamana Huima-Tiina vanhus tuskissaan voivotteli kesän helteisinä päivinä ja kuolemaa tulevaksi toivotteli. Vaan moniko muu sairas siellä samanaikaisesti mahtoi kärsiä, olla kärsinyt tai jäädä edelleen kärsimään yhtä kirpeitä kipuja kenenkään siitä hituistakaan välittämättä.

Huima-Tiina sentään elokuulla taukosi tuskittelemasta. Ihmiskunta pääsi sillä hetkellä yhdestä vaivaisesta, ellei se samalla hetkellä jo saanut syntymävian, tautitartunnan tai muun sattuman kautta toista tilalle.

* * * * *

Jäljelle jääneitten maailmassa muutamana päivänä herrasperheen nuoret poimiskelivat mustikoita metisimmillään kukkivan kanervan tuoksuisella kankaalla. He keskustelivat polkupyöristä, kasvienkeruusta ja pian tapahtuvasta kouluunlähdöstä. Hiukan puhetta hiljentäen sivuutettiin hautuumaa. Se oli kankaasta äskettäin aidattu kaistale, kun vanha kirkkotarha jo oli täyttynyt. Uudessa kuolleitten valtakunnassa törrötti vasta joitakuita ristejä.

Ilma oli syyskesäiseksi uuvuttavan kuuma ja kaunis. Vajaan kilometrin päässä asusti Hauturi-Janne, eli lyhimmittäin »Turi». Tuohisten täytyttyä oli marjattajien lähdettävä sieltä juomista saamaan. Ja kaivostahan sitä nousi.

Turin emäntä ei sattunut kotiin. Turin pienet poikarehvanat vehtasivat mustan tamman hallavanpunaisen varsan ympärillä isän valjastaessa emää liistereen eteen. Rinnustinta jalan avulla kiristäessään Turi housut kiinteällä ähkyi ja päivitteli, kun oli »lähdettävä kesken parempia töitä toimittamaan Huiman-Tiinan ruumista hautaan, jottei se näin äkeällä säällä mätä… ptruu, hevoonen.»

— Mistä te sitä haette ja reellä?

— Leikkuuhuoneeltahan se on hilattava, siitä kankaan rinnasta yhteiseen hautaan. Ja reki se on ikänsä ollut paras vetopeli näillä havuneulasten livettäviksi peittämillä teillä. Siitä vain riesan nakkasi, kun ei ole aikuista apulaista arkkua rekeen ja hautaan nostamaan. Eikä miehistä miestä kannata sitävarten palkatakaan, tuollaisen kunnanholhokin haudan kaivannasta tulee ilmankin huono saalis, vaikka se pitää saattaa ihan maahan asti.

— Kelpaammeko me avuksi? Siitähän meidän on ohi kuljettava kotiin palatessa joka tapauksessa.

— Suurkiitosta! Jollei siitä lie liikaa vaivaa, niin… alkakaahan astua edeltä, minä kyllä teidät matkalla tavoitan, haen vielä köyttä millä arkkua liikutella.

Niinpä kokoontuvat nuoret hieman arastellen ruumishuoneen edustalle. Se on punamullalla iloiseksi maalattu, valkonurkkainen mökki, ikkunaa vailla, jota vastaamaan on tielle näkyvään päätyyn sivelty mustalla värillä ikkunan kuvain: sammuneen silmän symboli?

Turin avattua oven tuntuu lievä ruumiin löyhkä. Urheasti sentään kukin kantaja puristaa hamppuköyden päätä ja tuppautuu miehen perässä pimeästä oviaukosta sisälle.

Kylläpä on kurja se arkku, minkä he sieltä päivänvaloon saattavat. Se on kyhätty harmaista, jossain seinvierustalla seisseistä laudoista ja on niin hatara, että kummassakin päässä irvottaa iso rako, sillä harjamaisesti katoksi naulattujen lautojen muodostamat kolmiot on jätetty tukkeamatta.

Arkku näyttää juuri kestävän lyhyen rekimatkan ruumishuoneelta veräjälle ja siitä käytävää pitkin hautuumaan puuttomaan, autioimpaan laitaan. Siihen päättyy raivattu käytävä ja alkaa somerikkomäki, jossa yhteiset-, eli laverihaudat sijaitsevat. Niitä on siellä jo viitisen riviä. Ei niillä näe ristejä, eikä muistomerkkejä, kukkapengermistä puhumattakaan.

Sinne lasketaan Huima-Tiina laitimmaiseksi. Pari hartaasti ja lapsellisesti väräjävää moniäänistä laulua, paljon soraa ja rapisevia kiviä kummuksi, sille vihkonen käytävän ohesta riipaistuja kanervanvarpuja, sekä salaa pyyhkäisty surkuttelun kyynel. Selvä on.

Turi kiittää hyvillään suoriuduttuaan toimituksesta niin väleen ja vähällä vaivalla. Sanoo rovastin sunnuntaina siunaavan Huiman-Tiinan ruumiin samalla kuin tuon toissapäivänä kuopatun Holopaisen lapsen.

Varsa, kirmailtuaan aikansa kumpujen vaiheilla, on asettunut aisan alitse nykimään emän nisiä. Laulun alkaessa se on hörökorvin punaltanut siroa, kirkassilmäistä päätään ja arvostellut ihmisten hommat liian vaikeatajuisiksi. Se on huomannut edullisimmaksi käyttää emän lepohetkeä hyväkseen. Siksi se innokkaana syö saadessaan. Sen takkuiset ja horjakat jalat ja sekava, miltei villamainen hännäntypykkä liikehtivät ahneesti.

Ateria keskeytyy, kun Turi käteltyään avustajiaan hoputtaa suun maiskahduksella tamman liikkeelle, sulkee veräjän, keikahtaa rasahtaville liisteille, pyörittää ohjasten periä ja ajaa pois.

Marjattajat luovat hiljaisina jäähyväiskatseen päivänpaisteiselle hautavallille, kunnes toinen toisensa perästä verkalleen käännähtävät astumaan kotiin päin.

* * * * *

Sen iltapäivän viipyy nuoressa mielessä juhlallinen katoavaisuuden aavistelu ja pienoinen pahanomantunnon tapainen kaiverrus siitä, että on olemassa sellaista kuin erikoishaudat ja laverihaudat.

Sisäinen ääni lisää vielä, etteihän sillä ole väliä, minne turta ja sieluton ruumis joutuu; eläessä ihmistä auttaa ja lähestyä pitää. Niin pitäisi, myöntää nuorukainen, mutta ehdinhän minä yrittää täyskasvuiseksi tultuani.

Hänestä on nyt niin autuaallista arkipuuhien keskellä heittäytyä pyhäisen sovinnollisiin tunnelmiin, ilman minkäänmoisia varmoja lupauksia, jotka ehkä sittenkin saattaisivat tulevaisuudessa jäädä täyttämättä.