RENKITUPA.

Iso, viisi-ikkunainen huone, jonka ovensuuseinällä roikkuu hevosvaljaihin lukeutuvia remeleitä ja kalistimia ja jonka yhteen nurkkaukseen mahtuu keväisin itosia tekemään kahden suuren pellon mullantuoksuiset siemenperunat, se on renkitupa.

Päivällä, varsinkin kesäaikaan, on renkitupa useimmiten autio. Kylmä liesi ammottaa mustana, sitä vartioivat kola ja pitkä piakka. Seinäkello raksaa ja päästää kuluneesta koneistostaan kukon kirahtelua muistuttavan äänen ennen laiskatahtista lyömistä.

Jollakin ikkunalaudalla viereksii nuhrautuneita lehtisiä ja ikävystyttävän näköistä opettavaista kirjallisuutta. Se saisi tottuneenkin lukijan haukottelemaan, saatikka renkimiehen, joka tuskin kykenee sujuvasti tavaamaan. Mutta sellainen kansan valistaminen kuuluu talon tapoihin, samoin haarukoilla syöminen päärakennuksen keittiössä. Vanhemmat rengit ja päiväläiset eivät viitsi niihin kompeisiin kajota. Syövät puukon kärjellä, jota sitten sipaisevat housujen takamuksiin ja pistävät tuppeen keittiön portaita laskeutuessaan ja kylläisiä ääniä erittäessään.

Talossa on luja komento. Piikojen ei ole lupa vetelehtiä renkituvassa. Täytyy kyllä päästää ne sinne leipomaan ja paistamaan suuret hapantaikinukset. Mutta kun syyspuoleen illat myteröityvät, pujahtavat ne lepakot navettaan mennessään, tai hellapuita noutaessaan, karjopihan puoleista tietä poikain luokse ja huvitelevat kahta ajattelemattomammin.

Ylettömän ankarasta ja luonnonvastaisesta järjestyksestä aiheutuu palvelusväen nopea vaihtuminen. Vuoden, kaksi, korkeintaan kolme, jaksavat nuoret ihmiset sellaisia ehtoja sietää.

Olipa sentään muuan emännöitsijä seitsemän vuotta. Hän piti karjotytöt aisoissa ja, ellei muu auttanut, kanteli rouvalle. Hänen seitsemäntenä vuotenaan osui taloon kaksi pulskaa renkiä. Emännöitsijän oli vaikea ratkaista, kummalleko heistä hän antaisi liemien rasvaisimmat kokkareet. Alkuvuodesta ne sai Tahvo, kunnes karjakko Roosa käänsi hänet selvästi puoleensa. Siitä lähtien ne muuttuivat Pekan lautaselle. Kun sitten Pekkakin vuoden lopussa yhtäkkiä kävi pappilassa leipurin lesken keralla, masentui emännöitsijä niin, että lähti tiehensä.

Taloon tuotettiin oikein hieno, käherrettyhiuksinen »köksä» jostakin suuresta kaupungista. Samoihin aikoihin rehenteli tuvassa pitkä, naimaton pehtoori. Kähärätukka meni kerran nostattelemaan pitkää aamukahville. Sisäkkö juosta pintteli perässä vähän myöhemmin, sytykepäreiden haku asian tapaisena. Sisäkkö oli rivakka tyttö. Kun hän kipaisi portailta tuvan ovelle, tuli kähärätukalle niin kiire lähtö ulos, ettei hän muistanut ottaa tuvan seinältä naulasta siniverkaista päällyshametta ylleen. Sisäkkö toi sen sitten vahingoniloisena rouvalle, joka antoi köksälle matkapassit.

Välistä sattui johtavaksi rengiksi perheellinen mies. Silloin näytti tupa kohta toisenlaiselta. Sen hajukin muuttui, kun siihen leivänpaiston, kenkätervan ja orsilla kuivuvien reenjalaspuiden lisäksi sekaantui kahvinpaahtoa ja lapsenriepujen lemahduksia.

Herrasväellä oli omiakin lapsia, pari vajaa kymmenvuotisia ja muutamia siitä vanhempia, jotka viettivät enää osan vuodesta kotosalla.

Herrasväen lasten ei sallittu käydä tuvassa muuta kuin asialla. Heille selitettiin syyksi, että »tuvassa oppii pahuutta».

Mutta rengin lasten ei tarvinnut karttaa mitään. Eihän niittykukkasten juurille levitetä olkia talven uhatessa, puutarharuusuille vain… Rengin lapset konttasivat paljain pakaroin permannolla. Ne nukkuivat usein riisumattomina ja pitkäveteisesti valitellen tautivuoteella, kun miesten äänekäs puhelu ja askartelu häiritsivät kuumeisia aivoja.

Erästä rengin perhettä vaivasi ilkeä silmäsairaus. Miehen silmät punottivat, vaimon tuntuivat olevan sulamattomasti ajetuksissa. Vanhin tytär oli umpisokea ja nuorin rääpesilmäinen. Pari poikaa ja yksi tyttö, sarjan keskisatoa, näyttivät päällisin-puolin tarkastelijasta sentään terveiltä.

Sokea tyttö oli kahdeksannellatoista ja kävi Kuopiossa sokeainkoulua, josta kesiksi ja jouluiksi saapui vanhempiensa luokse. Toiset lapset eivät saaneet mitään koulutusta.

Sormet lennellen kohopistearkkien lehdillä sokea tyttö luki ääneen omaisilleen monenlaista kirjatietoa ja lauleli helein äänin harrassävyisiä koululauluja »Läpi lauhan illan rauhan» ja »Herra taivahan kuule huutoain.»

Hän osasi soittaa urkuharmooniakin ja sai kerran näyttää taitoaan herrasväen puolella, jossa oli harmooni rouvaa ja piano nuoria neitejä varten. Esitys tapahtui itsenään jouluiltana, jolloin koko palveluskunta oli haalittu suureen saliin juhlimaan kuusen ympärille. Kaikki kiittelivät sokean soittajan lahjakkuutta.

Ihmekö siis, jos kirjakieltä puhuva, sievän yksinkertaisiin koulutamineihin puettu ja niin »hirveän viisas» tytär muodosti oppimattoman äitinsä parhaan ilon ja kerskaamisen aiheen.

Kun tyttö piti kesäloman kuluttua luovuttaa sokeainkouluun, pusertui äidin kankeiden luomien rakosista kirkkaat kyynelpisarat. Ne ihan terhensivät sumentaa katseen, ettei tahtonut nähdä ulkona portaallakaan istuen siivota linkkuveitsen avulla syöpäläisiä sen pienimmän, tihrusilmäisen tyttölapsen ohuista pellavakutreista.

Sellaista kurjaa joukkokuntaa ei tuvassa kärsitty vuotta kauempaa. Samallaisena sekasotkuisena kuormana, jollaisena oli edellisenä syystalvena pihaan ajanut, se seuraavan vuoden ensilumilla liukui tuvan portaitten edestä korkean, vihreäksi maalatun pihaportin kautta kujosille ja maantielle. Minne? Sitä eivät ainakaan lastenkamarin ikkunasta katselevat tyttö ja poika osanneet kuvitella, yhtävähän kuin sitäkään, mistä noiden ihmisten seuraajat tulisivat.

Leveäselkäinen Alpiini raahasi niinikään yhdeksi vuodeksi tupaan avioliittonsa raskaan ristin ontuvan Leenan muodossa.

Leenan kellahkot ja hevosmaisesti eteenpäin sojottavat ylähampaat lepäsivät säännöllisesti alahuulella hyökkäysvalmiina. Kun ne heltisivät huulelta, ryöppysi Alpiini poloisen ylitse sapekas syytöstulva, joka, jos ei näkijää sattunut, asettui vasta jätettyään sanojen varmennukseksi sinelmän — kuin korkeimman oikeuden kirjelmän loppuun kuuluu luonnostaan lankeavasti leima — Alpiinin selkälihoihin.

Kaukonäköinen kaitselmus oli tiennyt mitä teki takavarikoidessaan Leenan sormien kynnet jo hamassa lapsuudessa. Leena oli silloin ollut vasta viaton kätkyessä soudateltava, (jommoiseksi häntä ei oikein osannut kuvitella) kun kuusivuotias sisar keritsi millä kalvoi häneltä kynnet ja samalla jok'ikisen sormen nipukan. Sen suursiivouksen jälkeen kasvoi liha omituisesti lapsen kynnenperien suojaksi. Alpiinin silmien ja syntisen nahkan säästymiseksi niin varmaankin säädettiin tapahtuvaksi.

Tuuheapartainen kulkuriukko rämpii umpeen tuiskuttuneella pihapolulla renkitupaa kohden. Hänen selkänsä on köykistynyt nahkaisen rihkamatavararepun painosta.

Lunta leijailee isoina akan-paloina.

Tämä ei ole ensi-lunta, joka aina uutuudellaan häikäisee ja taivuttaa ihmiset tervetuloa toivottamaan. Tämä sydäntalven sakea sade vahventaa mailla ennestäänkin raskaana levittäytyvää lumitaakkaa ja hautaa »kesä» käsitteen naurettavan huolellisesti. Totta tosiaan ei kesäisistä suloista saa tekemälläkään syntymään niinkään selvää mielikuvaa kuin suvella ukonpilven pudottelemia rakeita kourastessa menneestä tai tulevasta talvesta.

Kenet työ ja touhu pidättää ulkosalla, hän tuntee rehkiessään reipastuvansa, menettävänsä ikävät mielihauteet, kun kosteat hiutaleet tarttuvat silmäripsiin ja sulavat huulille ja kasvoille puhtaaksi tuoksuksi, joka kulkeutuu mukana tuvankin ummehtuneisuuteen.

Ken taas toimettomana istuu huoneessa yksin ja seuraa lumen pyörryttävää laskeutumista, hänen sydäntään kouristaa kaiken katoavaisuus. Jos hän on vanhus, sallii hän tahdottomana kylmänkirkkaan valkeuden herpaista olentonsa, joka on valmis hiutaleitten mukana lähenemään maan tarjoamaa levähdystä. Jos hän on nuori, herättää lumen kutsuva karkelo hänessä vastustushalua. Hän tuntee onnenkaipuun paisuvan ylivoimaiseksi. Hän ei enää tahtoisi olla yksin.

Päärakennuksessa, nuoren neidin kamarissa, jossa on valkeaksi maalatut, kukkaspäällystäiset huonekalut kustaviaanista tyyliä, tuntuu aivan siltä kuin olisi ikkunoihin vastikään ripustettu sinervän puhtaat verhot. Lumesta se valaistus heijastuu, sillä taivas jo hämärtyy.

Lähestyvä ilta yrittää yhä sakenevan lumisateen avulla puijata ihmiset valtoihinsa tuntia varhaisemmin.

Se kuiskuttaa navettatytöille, että on lähdettävä läävään. Voihan siellä puhdistaa, ruokkia elukat ja levittää alasetkin valmiiksi ennen lypsämistä, jota ei tohdi alkaa ennen kello kuutta, kun sattuu olemaan mittalypsypäivä.

Kun herrasväen nuori neiti myöhemmin huivein ja varsikengin vannehdittuna, mittalypsylista kourassa toikkarehtaa upottavassa nietoksessa navettarakennukseen, on häntä vastassa vain tuttu kytkyitten kitinä ja vihannalle tuoksahtava nautakarjan hengityksen lemu.

Sarvipäiden pitkä ruokapöytä on tyhjentynyt, koskapa karheat kielet siltä kuuluvasti raapivat heinistä varisseita suolarakeita.

Tuollaista lehmän kieltä on hauska katsella. Kuinka se himokkaasti kietoutuu makupalan ympärille ja sitten jälkimaistelussa nuolla hamuaa suupieliä, pistäytyen välillä kosteissa sierainaukoissa asti. Samalla kolmiosastoisen rumpumahan läpi vaeltaa kumea kurina: märehtimisen enne.

Olisi juoton hetki käsillä. Suurukseksi varattu jauhovakka kököttää koskemattomana kiveyksellä ja rehuperunakorvo halkomattomine naperoineen sementtipermannolla. Lääväkin on siivoamatta ja lypsäjät tipotiessään. Ei ne kuulu kolisevan ylisilläkään.

Neiti hoihkasee Iitaa ja Sannaa ovelta. Tuvan portaita ne tulla kopisuttelevat nauraa kikattaen. Olisiko Perkko ruvennut heidän kanssaan… Tytöt kertovat sen kulkuriukon myöskentelevän kampoja, peilejä ja neula- ja nappilehtisiä. Ja sitten se povaa korteista. »Kuulkoitenhan mittee se tuolleennii Iitalle…»

Neiti tahtoisi hänkin povuuttaa. Lupaa lypsää joudukiksi kolmantena, jos saa toisen tytöistä palaamaan mukanaan tupaan.

— Sannan ei pidä millään muotoa ilmaista etten olekaan palvelijoita, että kuullaan tietääkö poppamies asiat.

Ei taida tietää.

Ukko ennustaa posmentaa tupakkapurun ruskettaman parta-takukkonsa suojasta neidille hyvää työmiestä kullaksi ja koreaa mökin sijaa.

Neiti ei näytä laisinkaan loukkaantuneelta. Tuolla muurin kupeella istuu kolmijalkaisella jakkaralla nuori Perkko, vanhan äitinsä toimesta salomökistä taloon osunut renki, vuoleskellen parhaillaan neidille viilesvonkkaa (S kirjaimen muotoista ohutta lastusta, jommoisella pujotetaan loimia pirran rakoihin) ja hymyilee hillitysti.

Neiti ei oikein tahdo itselleenkään selvitellä, mikä lienee syynä siihen, että hän niin mielellään avustaa piikatyttöjä töissä. Kaikista mieluisimmin hän toimittaa keittiön eteiseen pitkän sisähuonerivin lämmityspuut kelkalla halkovajasta, jossa illoin häilähtelee tallilyhdyn kaihomielinen valo.

Lyhdyn sisällä palaa pieni huulilamppu. Sen kituvassa lekotuksessa liikehtii Perkon sutjakka vartalo. Kirves iskee, halot pirstoutuvat helähtäen.

Perkko ikäänkuin hakee ja samalla karttaa hänen läheisyyttään. Perkko tuntee miehisessä ylpeydessään oman asemansa puutteelliset varustukset ja kai toistaa mielessään sananpartta »tasaltaan se on oksa taitettava.»

Mitä Perkolta oikeastaan puuttuu? Kiehtovan kaunis hän on ja luontevasti kaino. Yhdellä sanalla sanoen: hyvä.

Niitä vain hänellä ei ole, joilla niin helposti yhdenvertaistutaan ja joilla kun täyttää taskut ja pääontelon, kelpaa sydän vaikka typötyhjänä: rikkautta ja opillista sivistystä.

Tai eikö hän itse — sukutraditsioneihin huolellisesti kasvatettu neitonen — enää kykene hallitsemaan mielteitään? Rappeutumisoire? Kovinpa kiihoittuneeksi hän tuntee itsensä.

Sittenkin. Jos tohtisi…

Tulevana syksynä hänen toki onneksi on määrä lähteä täältä pois työuraa valitsemaan. Siellä niitä jo on kouluaikaisia tovereita lueskelemassa, vai mitä tehnevät. Heitä hän kylläkään ei kaipaa. Heidät hän osaa lukea ulkoa yhtä vaivattomasti kuin heiltä saamansa epäluotettavat Kalevala-runojen muunnelmat, jotka hänellä on niputettuna pöytälaatikossa.

Sittenpä tuon näkee, mitä maailma antaa, kunhan sinne pääsee täältä korven taikamaisesta painostuksesta.

* * * * *

Pääsit pois neiti nuori, vaan lienetkö päässyt joko hiukkasen liian varhain, tai liian myöhään? Vai miksi nytkin vielä yhtenään ajatuksissasi palajat siihen renkitupaan, jonka tilavalle pankolle laitettiin talvipakkasella syntyneelle karitsaraukalle soma, heinillä sisustettu vuode ja sinä siihen sille syöttelit pienellä kapustalla voisulaa ja lämmintä maitoa…