IISSON KAISA JA KAISAN IISSO.

Iisson Kaisa eli vielä syksyllä 1913, tosin silloin jo silminnähtävästi surkastuvana. Hän ei ennättänyt täyttää kuuttakymmentä, kun kuolema joulun seutuvilla otti haltuunsa hänen yhtenä suvena kyvyttömäksi hervahtaneen olemuksensa.

Kaisa ei siis ollut kuollessaan kovinkaan vanha, vaikka hän eläessään vaikutti vanhanaikaisemmalta kuin monet korkeita kymmenlukuja lähentelevät mummot.

Kaisassa se vanhan ajan tuntu esiintyi salaisen, sisäisesti omintakeiseksi muodostuneen elämänkäsityksen noudattamisessa. Hän ei yrittänyt millään tavalla jarruttaa uuden ajan kehitystä vanhan hyödyksi, eikä hän myöskään ylistänyt entisiä tapoja nykyisiä paremmiksi. Päinvastoin. Hän oli vilkasluontoinen, kyseli ja teki huomioita kaikesta hyörinnästä ympäristössään. Hän saattoi kehuskellen hypistellä toisten yllä olevia vaatteita, silti itse käyttämättä muita kuin omia määrätynlaisia kuosejaan. Jokin varma tyyli- ja sopivaisuusvaisto, korkeimman, koruttomuutena esiintyvän hienostuneisuuden veroinen, ohjasi häntä kaikissa elämisen tavoissa.

Kaisan mielenlaadulle oli tuki vierasta eukoille niin ominainen naukuva päivitteleminen ja kaikki kateuden hengessä syntyvä panettelu. Kuullessaan jonkun varomattomasti parjaavan lähimmäistään, hän huvittavan kekseliäästi keikkasi puheen toiselle tolalle. Levottomia hän viihdytteli ja omia satunnaisia harmejaan hän karttoi kertomasta kenellekään. Siitä ihmiset tekivät sen johtopäätöksen, että Kaisa oli tyytyväinen elämään ja Iissoon.

Kaisan puheet täytti ehtimiseen toistuva sana Iisso. Miten Iisso meni…, Iisso sanoi… ja minä sanoin Iissolle jotta… ja Iisso arveli siihen…

Kun Iisso sitten kuoli, tuntui aivan luonnolliselta, että Kaisakin riutui loppuun vajaassa vuodessa.

Pariskunta tunnettiin kyläläisten keskuudessa nimityksillä Iisson Kaisa ja Kaisan Iisso. Jos milloin omaanto »Kaisan» jäi Iisson edeltä pois, lisättiin naurahtaen perään selitys »se Mankki», Iisso kun oli huomiota herättävän lyhytkasvuinen ja paljaspäinen pätkä.

Kaisan kuullen ei Iissoa sopinut nimitellä. Se olikin ainoa syy, josta Kaisa antausi kinastelemaan. Puolustuspuheella oli tosin leikillinen väritys. Siinä sai kuulla sellaisenkin totuuden, ettei se ole pienuudella pilattu, kellä jalat hyvästi yltävät maahan. Lopuksi läiskähti valtti »onpa tuo Iisso kelvannut ruunallekin sotasuiniloissa».

Iisso oli erittäin umpimielinen. Hänen vakainen käytöksensä leimattiin tavallisesti typeryydestä johtuvaksi jöröttämiseksi. Mutta hyvänä ja rehellisenä työmiehenä häntä kunnioitettiin kaikkialla pienuudesta huolimatta.

* * * * *

Iisson ja Kaisan aviositeen solmiaminen oli aikoinaan tapahtunut hieman tavallisuudesta poikkeavasti ja herättänyt jonkinverran hilpeyttä.

Kaisa palveli silloin eräässä pitäjän isoisimmista taloista, johon Iissokin kekriltä tuli rengiksi. Heti ensimmäisenä talossaolopäivänä sateli Iissolle kompasanoja pienuudesta. Iltasella remakka nousi ylimmilleen, kun isäntä keksi ehdottaa Kaisaa Iisson elämän kumppaniksi. Lupasipa pitää heille hyvät kuuliaiset ja itse lähteä jo huomenissa heitä oriilla kyyditsemään kuulutuksille. Isännän rääsiminen oli samalla lingottu letkaukseksi Kaisalle, jonka suopeudesta ei enempi hän itse kuin kukaan muukaan mies kyennyt kerskumaan. Isäntä oli kylläkin naimisissa, — hänen emäntänsä oli vielä varsin kuvillaan pysynyt nainen — mutta se seikka ei estänyt miestä kesyttelemästä piikoja »ilman vain iltikseen».

Kuka olisi arvannut paukapään Iisson tyvenesti selittävän isännän ivapuheeseen, ettei ainakaan hän naima-asiassa vastaan vänkää.

Kaisa vakuutti hymyillen samaa. Kysäsipä vielä saisiko varustaa leipää, vaiko kauroja hevosen evääksi huomeneksi.

Syrjäisten sopi todellakin naureskella moista päähänpistoa ja liitosta ennustettiin tulevan ties millainen.

Kukaan ei tullut tietämään, että Kaisalle ja Iissolle jo oli tapahtunut ihme. Että lyhyen syystalvisen päivän sanaton tuttavuus riitti heille elämänaikaisen onnen takeeksi. Mene-tiedä, ehkä tuntikin olisi ollut heille tarpeeksi pitkä, ehkä kiitävä hetki.

Vaikka palvelusvuosi oli nuorikoilla vasta alulla, kun vihkimäkaavat jo joutuivat saneltaviksi, jäivät he luonteittensa mukaisesti alalleen työskennellen talossa sovitun vuoden miehenä ja vaimona. Vasta sen loputtua he järjestivät elämänsä ulkoiset puitteet mieluisikseen.

* * * * *

Jos Kaisalle ja Iissolle olisi suotu lapsia, olisivat he silloin nuoruudessaan varmaankin puuhanneet vakituisen elinpaikan. Mutta kun sellaiset toiveet pettivät, ei oman konnun hankinnalla tuntunut olevan pätevää perustetta.

Sitäpaitsi pysyi Iisso vapaampana kulkemaan etäisilläkin työansioilla, eikä Kaisan tarvinnut jäädä yksinään nyysköttämään johonkin salotöllin soppeen, kun he näin asustivat loisina. Olivat oleilleet siten jo monessa paikassa, useita vuosia kussakin. Viimeksi he päätyivät majatalon vierasrakennukseen, missä heille isosta tuvasta, jota käytettiin käräjäsalina ja maamiesseuran kokoushuoneena, erotettiin lautaseinällä kamarintapainen »lankkaus».

Lankkauksen yhden seinämän pituisen tilan anasti tumma, punaruskea sänky. Siinä oli pohjimmaisena olkipatja ja sillä pari höyhenistä pielusta. Pielusten katteeksi asetettu vehnäjauhosäkistä tehty raiti ylettyi niukasti vuoteen puoliväliin. Päällimmäisenä levittäytyi litistynyt lammasnahkavälly.

Sen vuoteen lämmössä Iisso levähti ettoneet mälli poskessa. Sitten, saatuaan Kaisalta kahvit, hän latasi letkuvartisen piipun, tunki sen mustuneitten hammasrivien väliin ja painui töilleen. Hän mennä juppasi niin, että iso pää nyykkäsi askelten tahdissa. Sen Kaisa näki ikkunasta vuodetta oikoessaan.

Majatalossa muodostui kyyditseminen vähitellen Iisson varsinaiseksi ammatiksi, ja raskaat työt siirtyivät huomaamatta syrjään. Hän alkoikin vanheta. Oli muutenkin Kaisaa kymmenisen vuotta iäkkäämpi. Olipa hän jo vuosien mittaan tullut talonjusseille raivanneeksi monet louhikot ja väsänneeksi nurmettuneet pellot. Maatyö oli hänestä mieluisinta, vaikkei se ollut hetikään niin tuottoisaa kuin metsänhakkuu ja muut urakat.

Iisso teki päivätöitä tarvittaissa. Hän ei huolinut sitoutua määräajaksi taloon. Hän tahtoi pysyä omissa eväissään. Sen ruokakomennon osasi Kaisa kaikista parhaiten. Iisso sai noudatella omia halujaan ja tottumuksiaan, niinkuin sitäkin, että joi kahvin maidotta ja sokeritta, silti hyödyttämättä isäntä-porhoa.

Lankkauksen vähäinen nurkkahylly tallensi Kaisan ruoka-astiavaraston: muutamia savivateja, lasisen sokeriastian ja kahvikuppiparin, joita somistivat kirkasväriset kukkaoksat ja violetiksi kuluneella kiillekullalla maalatut lauselmat, toisessa »Ystävän muisto», toisessa »Onnea ja menestystä».

Jos Kaisa hellävaroen kuppeja käsitellessään ajatteli Iisson ja omaa elämäänsä, niin siitäkin uhkui huomenesta huomeneen onnea ja menestystä.

Hänen ei ollut pitkiin aikoihin tarvinnut ostaa leipäjauhoja kilottain. Iisso nouti aina puodista täysinäisen säkin, kun entinen vajui loppupuolilleen.

Säkeistä hän ompeli palttinaisiin paidanylisiin lujat kivijalat. Vaatetta heille riitti loppuiäksi. Paikkakunnalla yleisesti käytetyssä koristeettomassa, neliskolkkaisessa »kistussa» oli hänellä tallella vielä piikuusaikaisiakin pukuja ja sitten ne nappisaappaat, jotka Iisso heti yhteen mentyä teetätti taitavalla suutari Väänäsellä. Siinä kistussa pysyivät kuin uusina, sievästi lapoilleen järjestettyinä, toisessa kasassa villaiset harviaispuvut — musta merino ja kamel’lankanen — toisessa pumpuliset, niin mörkkiset kuin valkeavaltaiset, ja sitten vyöliinat ja huivit. Punaiselle ja siniselle vivahteleva kihlasilkki oli säilynyt lujana sekin. Se olikin laheaa ainesta, painautui korvallisille lupsakasti kuin unen humaus. Musta, ripsureunainen kirkkosilkki, joka sihaji kankeampana, oli ruvennut hapristumaan taitteitten kohdista. Ei sitä vielä outo huomannut, ei hän itsekään muuten kuin valoa vasten tarkastaessaan. Lisäksi riippui aitan parvessa hänen toppatakkinsa Iisson puoliturkin rinnalla ja vartaallinen sukkia.

* * * * *

Iisson ja Kaisan elämän säikeet näyttivät Kohtalottaren rukin lempeästi hyristessä pitenevän ja kietoutuvan toisiinsa tasaiseksi ja soinnittomaksi rihmaksi. Jokainen uusi vuorokausi asettui ennen elettyjen rinnalle kuin lankakierros viipsinpuulle. Päivän loppuessa puolisot haparoivat yksituumaisesti yön helmaan ja aamulla he jälleen vahvistuneina valmistuivat muun elollisen luonnon kerällä uutta päivää enteilemään.

Kaisa oli ahkera. Hänen ketterä käyntinsä, hoikka ja hieman kumarainen vartensa toivat lähinnä mieleen mustalaisnaisen. Sitä vaikutelmaa vielä lisäsi pitkä, höllänä riippuva pusero ja runsaspoimeinen hame, jonka helma kävellessä somasti ja pitkästi liehahti kantapäissä. Tumma tukka pysyi harmaantumattomana loppuun asti. Se oli suorittu kahdelle letille, jotka oli kätevästi pohjukoittain punottu pitkänomaiseksi neulattomaksi niskaseppeleeksi.

Iisso ei mielellään päästänyt Kaisaa kylälle töihin. Taisi olla pienelle miehelle kunnia-asia, että saattoi pitää vaimon yksistään itseä varten. Kaisa puolestaan osoittautui sellaisen huomaavaisuuden arvoiseksi hoitamalla toimekkaasti kotoiset askareet.

Kukaan ei päässyt nälvimään Kaisaa laiskuudesta. Hän etsi aina työtä ja näprehtimistä. Eikä sen niin tarvinnut etsiäkään, ken viitsi pitää paikat kunnossa ja miehen työtamineet ehjinä.

Majatalon vierastuvan permannosta, jonka puhdistaminen oli Kaisan hoteissa, näki selvästi, että se oli pesty hiekalla ja varpuluudalla ja huuhdeltu hulasvedellä. Rakennuksen nurkalla, pihamaan vähitellen väkevöityneessä maaperässä, kasvoi pitkiä pujoja. Niitä Kaisa kesäisin käytti lakaistessaan. Ne niin liukkaasti myötäytyivät rosoistakin siltaa vasten, eivät varisseet ja jättivät jälkeensä miellyttävän yrttituoksun.

Kaisa sai kasvattaa talon pellossa vuoden perunat, pari riviä iloisen vihreäpiippaisia sipuleja ja sitten tietysti Iissolle lehtitupakkaa. Hän maksoi maanvuokran taittamalla taloon talveksi kylpyvastat.

Ei voi hahmotella ehjäsävyisempää kuvaa kuin Kaisa vastametsässä.

Tuolla hän rivakoin ja silti rauhallisin askelin seuraa kaitaista polkua, johon on taajaan painunut hevosenkengän jälkiä, päivänpaisteisen ahon laitaan.

Aho on sellainen kuivahko, heinittynyt hevoshaan kumpare, missä sirkat sirisevät intohimoisemmin kuin rehevillä niityillä. Mesimarja kukkii punaisenaan kannokossa ja harakanhattu jättää vasta lehdon liepeillä vastahakoisesti tilaa maitikalle ja sananjalalle.

Valkorunkoiset koivut kutsuvat Kaisaa kaikkialle. Hän valitsee tottuneesti lehtevät, karheavartiset rauduskoivut. Hoikkarakenteinen käsi taittaa nopsasti kahmalomääriä mahlajalle tuoksuvaa vihannuutta. Ristikoinen hame vilkkuu milloin täältä, milloin tuolta. Sitten Kaisa istuutuu kivelle katveeseen työtä päättämään.

Huivi on valahtanut harteille. Kaunismuotoisen pään sileälle kammatut hiukset ja suora, valkea jakauspiirto häivähtävät kirkkotunnelmalta. Sitä pyhäistä rauhaa tuntuu kätkeytyvän myöskin tyttömäisesti kirkkaan kosteina päilyviin silmiin. Kuitenkin on vain tavallinen arki. Sitä ei vaan huomaa tällä metisellä, koivikkolehdon saartamalla aholla. Vaikkei tämä ole kovinkaan etäällä asumuksista. Parahiksi kukon laulu kuuluu.

Kohta kai vellikello soittaa lounatrupeaman päättyneeksi. Kaisan on jouduttauduttava Iisson tulolle kotiin. Iisso tarvitsee ruokaa, puhtaat hattarat ja kuivat lapikkaat. Iisso on jokivarressa johdeaitaa panemassa. Se on laadittava monelle mutkalle, ettei riesaantunut härän-pyrri keksisi karkureittiä.

Latteaksi järjestetty lehväkimppu toisensa perästä pannoittuu hieskoivun varvulla ja yhdistetään parinsa kanssa kammitsaksi.

Aholta lähtiessä on Kaisalla niitä vastakammitsoja selässä iso, taakkavitsalla köytetty kantamus.

* * * * *

Syyspuoleen Kaisa kuukehtii samaisessa lehdossa sienettämässä. Kukaan ei osaa tarkemmin valikoida syötäväksi kelpaavia lajeja, sellaisia tatinräpisköistä vaikeasti tunnettavia kuin ovat lepinkäiset, haaperoiset, vahveroiset ja pienet pilperoiset.

Sienet Kaisa keittää ja maustaa suolatessa sipulihakkeluksella. Sellainen talvisilakka on parasta herkkua sille, ketä hiukasee. Sienipöntön ohella kuuluu Kaisan talviseen muonavarastoon vielä valtainen korvollinen ensimmäisillä pakkasilla jäädytettyä piimänkokkelia, joka vedessä sulatettuna säästää monta markkaa sydäntalven maidottomimpana kautena.

* * * * *

Kertomuksemme ajanlaskuna ovat talven hankaluudet taas voitetut. On huhtikuu 1913. Päivään on juuri pujahtanut illansuun aavistuksellisen herkkä tunnelma. Pihamaan huvenneen nietoksen kuoppuraiseksi tallattua pintaa, joka päivällä vaivasi ikkunastakatselijaa harmaudellaan, ei enää huomaa. Katse viivähtää ehdottomasti yökylmää ennustavan taivaan kellanvihreässä kajossa, jota vielä tehostaa kirkkaasti helottava iltatähti.

Kaisa vuottelee Iissoa kyydistä. Kaisalla palaa tuli ison tuvan hellassa. Kahvipannu hohtaa hellan perällä Ystävän muiston vieressä, jolla Kaisa on selvitellyt nokkaporot ja maistanut tirauksen enshätään.

Kaisa aikoo keitältää iltaseksi tillin-muttoa, (kädestä syötävää talkkunapuuroa); vesi padassa jo kirppuilee sitä varten.

Kaisa on valkaissut hangella rohtimisia pyyheliinoja. Niitä hän nyt tuvan pitkällä pöydällä laskostaa ja kietoo kaulinpalikan ympärille. Pöydän kulmalle sysätty kaulinlauta on päältäpäin koristettu omituisilla kaiverruskuvioilla. Ne ovat Iisson käsialaa.

Huone hämärtyy. Tulen leimahtelu tervaslastuissa heittää seinille lekkuvia heijastuksia, jotka laajenevat, himmenevät ja uupuvat loukkoihin ja orsien varjostaman laen karstaiseen tummuuteen.

Iissopa vasta myöhästyy.

Kaisa käväisee useita kertoja portailla kuulostamassa.

Nyt jo postikin kulkee, kello räikää. Se taitaa kääntää tänne meidän pihaan. Niin kääntääkin. Entä mikä mies sillä retkottaa reessä?

— Armias Luoja! Iissoko…

* * * * *

Iisso on paluumatkalla oikaissut järven yli niinkuin aamulla mennessäkin ja jäälle kohonneen kohvan pettämänä ajanut uve-avantoon. Sinne on painunut reki ja rikkaan isännän sukkajalka tamma.

Siihen kylmettymiseen Iisso sitten helluntaiviikolla kuoli.

Kaisasta oli sydäntäsärkevää nähdä pistoksissa läähättävää Iissoa. Iisson henkeä salpasi. Ja rykiminen! Välistä luuli miehen menehtyvän ihan tuossa tuokiossa.

Kerran aamuyöllä, kun tuska vähän hölläsi, teki Iisson mieli tupakkaa. Hän ei kumminkaan jaksanut imeä ilmaa niin syvään, että olisi saanut piipun vetämään, vaikka Kaisa maanittelevasti haastellen koki auttaa ja rikitti tulitikun toisensa perästä sytykkeeksi. Lopuksi Iisso toivotteli saavansa edes mällin poskeen.

Silloin Kaisa päättäväisenä pistäysi tuvan puolella polttamassa piipullisen ja toi Iissolle kopraansa kopistamansa perskat.

Se oli Iisson viimeinen mälli. Jo saman päivän iltana hänet saatiin nostaa laudalle riihen tyhjään ruumenkorsuun.

Kaisan mieli ei enää jaksanut ponnahtaa järkyttävien kokemusten paineesta. Hänelle tapahtui samaten kuin Iisson pullealle, hopeaiselle silinterikellolle, jonka koneistoon silloin onnettomuudessa pääsi vettä ja joka sen koommin kävi miten milloinkin sattui, tietämättä sen paremmin osoittaa mennyttä, olevaa kuin tulevaakaan ajanlaskua.

Muutamana koleana syyspäivänä Kaisa näyttäytyy pappilassa. Hän on vetänyt Iisson harmaan nutun päällysvaatteekseen. Hän kulkee entistä kumaraisempana, mutta yhä vieläkin kevein, joutuisin askelin. Laihat kädet lepäävät toimettomina. Hän on pistänyt ne vastakkain hihansuihin kuin olisi niiden ainoaksi tehtäväksi jäänyt yksinäisyydessä värjöttävän sydänalan suojaaminen. Huivin pimennosta pallottaa kuihtuneissa kasvoissa suuret ja säikähtäneen näköiset sinisilmät.

Kaisan mieleen on muistunut, että pappilan lehtorivävy eräänä kesänä pyysi saada valokuvata hänet ja Iisson. Iisso oli silloin tekemässä niittourakkaa ja hän toi Iissolle evästä.

— Vaan tokkopa se kuva lie tullut tallennetuksi, kun se on näin halpasista eläjistä.

Etsivät ja löytävät sen rintakuvan ja vielä toisenkin, jossa Iisso on muun heinäväen joukossa, kylläkin selvästi tunnettavissa, mutta vain parin sentin mittaisena.

— Tässähän näitä kuvia olisi kaksittain. Kummastako Kaisa enemmän pitää?

Kaisa katsoo, hymyilee ja viimein itkuun pillahtaen tarrautuu siihen pienikokoiseen.

— Jos minä voisin saada tämän, kun siinä näkyy Iisson koko runnakko…

Mankin vähäpätöinen runnakko siinä tosiaankin esiintyy suhteettomassa pienuudessaan muiden miesten rinnalla.

Kaisalle antavat tietenkin molemmat kuvat.

Ennen kuolemistaan Kaisa vielä ennätti muuttaa majatalosta sisarensa mökille. Siellä hän kohta joutui vuoteen varaan, eikä siitä enää noussutkaan.

Kaisan sisar peri Iisson ja Kaisan maallisen rihkaman. Suurelle lapsiparvelle tuli vaatteet hyvään tarpeeseen. Mökissä ei siekailtu vanhanaikuisia tavaroita haaskatessa.

Nuori, kiistaten eteenpäin rynnistävä elämä sotki ja tallasi huomaamattaan unohduksen suohon menneestä ajasta nykyiseen johtaneiden porraspuiden sijatkin.