PERUNANNOSTO.

Mikähän aamu nyt onkaan? Tänään piti jotakin tapahtua.

Se tieto hälventää viimeisetkin unisumut ja räväyttää lasten silmät äkkiä ja täydellisesti levälleen.

Tämänpäiväinen jännitys ei tupsahda yllätyksenä, eikä sentähden tunnu aivan yhtä hauskalta kuin herääminen kerran kevätaamuna isän ääneen, joka kuului toimeavan, että Normalle on syntynyt talliin soma orivarsa ja lisäksi on Aatu kertonut nähneensä saunan lähettyvillä hirven jäljet, jotka johtavat metsäpellolle päin. Kaikkia niitä ihmeitä lapset pääsevät isän keralla katsomaan, jos pukeutuvat nopeasti, ettei kerstehanki ehdi pehmetä.

Tänään on vain perunannosto.

Se on alkanut Ullan ja Kyöstin vielä nukkuessa. Heitä ei ole tultu herättämäänkään, vaikka he ovat sitä pyytäneet. Väki jo varmaan syö aamiaista keittiössä. Nyt kiireesti, kiireesti!

— Auta sinä selästä liivinnapit kiinni, niin minä autan sinua.

Perunannostajaksi kelpaa puolivaivainenkin. Niinpä murkinoi tilavassa keittiössä oman työväen lisänä valiojoukko kylän kurjalistoa: räätälin leski lonkkavikaisen tyttärensä kanssa, Kerosen viisihenkinen, säälittävän resuinen pesue ja isäntärengin vaimon kuuromykkä veli.

Rännäl-Anni on myös tullut tarjolle. Hänelle ei vielä ole annettu vastausta. Hän istuu sohvasängyn kannella nyyttirievun lievettä hypistellen.

Rännäl-Anni on kasattunut vanhapiika ja sellaisena maalaisoloissa harvinaisuus; hyvä työihminen kun kansan keskuudessa hyväksytään pienine syntymävikoineen, jotka selitetään »luojan töiksi».

Nuorempana on Rännäl-Anni ollut pillihurja, mutta siitä sitten asettunut henkipitimistään mitenkuten huolehtivaksi höpsäkäksi. Oli vain osattava järjestää hänet yksinäiselle työmaalle. Siellä hän hosui kahden viisaan edestä. Mutta joukossa hän rällätti kaiken maailman kuulumisia niin mukavasti, että muiltakin unohtui työnteko sitä kuunnellessa.

Rännäl-Anni ei oikein malttaisi odotella isäntäväkeä. Tahtoisi keritä suurukselle hänkin. Hän hiivittäytyy herrasväen ruokailuhuoneen ovelle ja tirkistää rakosesta. Siellä ei vielä syödä. Tyhjät lautaset on latjattu pöydälle pinoon ja moniovisella kaapilla on isossa lasiastiassa kermapäällystäinen viili. Sellaista herkkua näin syksyisenä aikana.

Täytyy peruutua istuimelle odottelemaan.

Silloin säntäävät Ulla ja Kyösti keittiöön. He näkevät tyydytyksellä kiintoisan perunannostojoukon. He vastaavat iloisesti nyökäten kuuromykän riemastuneeseen viittailuun, jota säestää omituisen ontto mölähtely. He kärttävät aamiaista joutuakseen muiden mukaan pellolle.

Lapsilla Rännäl-Anni vietättää uudestaan perille työkyselynsä.

Rännäl-Annia ei huolita perunannostoon. Hän ei kuitenkaan hellitä ennenkuin on saanut luvan jäädä kassaroimaan vesakkoa hiehoaitauksen putaman rantamilta.

Samassa on Rännäl-Anni ruokapöydän ääressä ja ahtaa leipää ja velliä suuhunsa järjestelmällisesti kuin riihettäjä lyhteitä.

Aatu tuo vajasta kassaran.

Perunannostajia nopeammin ehättää Rännäl-Anni työhönsä. Lepikko huojuu ja rusahtelee, kun hän siellä täysin mahoin mylstää.

* * * * *

Perunannostajilla riittää joksikin ajaksi tarinoimista Rännäl-Annin johdosta. Rolo-Riitan rikkeistä se Annikin oli parhaassa iässään huimentunut niin kuin keskimmäinen niistä kolmesta komeasta Kontiittaresta ja niin moni muu. Kalmaa se Rolo-Riittakin tietysti taikarohtuihinsa sotki, vaikkei siltä koskaan tavattu sellaisia kapistuksia kuin suohon kuolleelta Pusu-Liisalta, joka kanniskeli heittelemättä repussaan kuihtunutta ihmiskättä. Olihan se Rolo-Riitta kerran muutamalle talokkaan tyttärelle isosta hinnasta valmistanut lemmenjuoman, jolla saattoi suostutella kylmenneen armaan. Viinissä sitä miehelle tyrkytettiin. Mutta miespä toki aavisti ämmien eriskummallisiin viitteisiin kätkeytyvän jotakin pahaa ja lorautti ryypyn koiralleen, joka siitä pitäen juosta jolkutteli tytön luona, eikä herennyt siitä pelistä, ennenkuin pääsi hengestään.

— Ettäkö se ei olisi totta? Ka, ken ei uskone, niin juoskoon uskon kaskeen ja…

Ullaa ja Kyöstiä se oudon raaka puhe hiukan kammottaa. Kodin läheisyys kyllä tuntuu rauhoittavana, vaikkei rakennus näy tänne riihentauspellolle. Kunpa häipyisivät muistista moiset saakkunat iltaan mennessä. Illalla ne voivat vaania kintereillä, aivan selän takana. Kun on saanut selän turvaan vuoteeseen, ne ryömivät vuoteen alle väijyksiin. Niin teki se kolportööriltä ostettu värillinen Molokin kuvakin. Sillä oli tultasuitseva kita ja pitkä kieli, jolle asetetulla pakanalapsella ei ollut mitään pelastumisen toivoa.

Ilma on raikas ja omituisen tuoksuton.

Hevoshaan koivikko riputtelee hajamielisenä huokaillen kellastuneita lehtiä puolukkamättäille. Perunapellon pientarella uhmailee pallomaisen tuuhea pihlaja vielä syksyä. Se on melkein liian räikeän vihreä soveltuakseen surusävyiseen ympäristöönsä, niin helakan punaiset marjatkin kun sillä on.

Ullan ja Kyöstin käsiä paleltaa aluksi. Ne punottuvat ja pöhöttyvät, kun he uutterasti tönkivät multakokkareita ja noppivat perunoita poimurivasuihin, jotka täytyttyä tyhjennetään suuriin kaksikorvaisiin. Pian siinä kuitenkin saa lämpimän auringottakin. Sormia alkaa poltella ja kihmelöidä.

Iltapäivällä he jo työskentelevät yhtä tottuneesti kuin toisetkin. Kynnet on tosin sälöillä ja koko kyntyräiset mullan vallassa, mutta työn-ilo on sekoittumattoman puhdas.

He eivät vielä älyä arvostella räätälin lesken lipevää ystävyyttä tarkoitukselliseksi liehakoinniksi, eikä Kerosen synkeitä silmänmuljauksia tuomioksi, jonka pettymyksissä katkeroitunut työmies selviömäisesti langettaa herrain puoskalle niinkuin käärmeen sikiölle. Sitä on vainottava siitä yksinkertaisesta syystä, että se on syntynyt käärmeistä käärmeen pesässä: se on siis käärme.

Suuret varisparvet lentävät ja rääkkyvät maiseman yllä, jossa vähilleen jokaisen talon mailla killuu seipäässä sateen ja tuulen runtelema kuvatus: varissuvun uhri elojuhlien paenneilta, kylläisiltä päiviltä. Koko päivän puhallellut navakanlainen tuuli on kuorinut taivaan pilvettömäksi ja varustautuu työnsä päätettyään levähtämään. Aurinko on juuri valahtanut näköpiiristä. Sitä ei näe ilman lintukaan joka korkeudessa kaarrellen tutkii taloudellista tilannetta. Kupu tuntuu tänään kepeämmältä kuin eilen; miten huomenissa lieneekään… Se panee vaakkumaan.

— Eikö jo lopeteta? Kohta ei silmä erota siemenperunan hapantoja kunnollisista. Sitä kourasee toisinaan kiveä perunana, puolin jos toisinkin. Osaa tuo nälkäkin tulla tässä kumarrellessa. Kohta ei kahvista ja puolisesta ole jäljellä höikösen pölähtävää.

Laajalle leviää iltaruskon punerrus etäällä metsän rajassa, myöhemmin se on värittyvä vielä tulisemmaksi, kunhan taivas ehtii tummua.

Iltaruoka on joutumaisillaan. Sitä odoteltaessa ja miesten hoidellessa hevosia, kahahtavat eukot ja tytöt keittiökasvitarhaan lanttuja nyhtämään ja listimään. Täällä mäellä onkin iltaruskon loimotuksessa valoisampaa kuin siellä metsän saartamalla pellolla.

Ullaa ja Kyöstiä huudetaan sisälle. He kuulevat eteiseen saakka listijöiden kielten liukkaan läylätyksen, vaikka Rännäl-Anni viipyy yhä kassaroimassa. He näkevät vielä, kuinka Kerosen pienin tyttö varkain katkaista riuhtasee kesän viimeisen valmun. Valmu on ennen taittuneen varren alaosasta haarautunut ja puhjennut kukkimaan kilpaa puisevien retiisin hylkyjen kanssa. Kukka on tosin pienehkö, mutta silti oikean arovalmun luonnetta edustaen huumaavan punainen. Ja saapa se kuin saakin ilon tulla huomatuksi ennen hallaa.

* * * * *

Kylmät kastehelmet, joiden on määrä auringon noustessa kiteytyä jäähelyiksi, viskautuvat rutosti taikinamarjapensaan oksilta puistikon hietakäytävälle, kun uskollinen Diana ryntää vimmatusti haukkuen ruokailuhuoneen ikkunain alle.

Diana on valppaasti uumoillessaan kuullut saman metelin, mikä sydänyöllä herätti Ullan, Kyöstin ja koko rakennuksen keittiönpuoleisen pään makaajat.

Rännäl-Anni parka ei ennätä paeta minnekään. Vanha Serafiina kynttilä hyppysissä ja muut piiat saattueena täyttää keittiön oviaukon. Toisella ovella ulisevat säikähtyneet lapset. Kolmas johtaisi suureen saliin ja siitä edelleen rouvan ja herran kamareihin.

— Hiiri, uikuttaa vapiseva Rännäl-Anni.

Rännäl-Anni, jolla ei ollut kylällä vakituista asuntoa, oli saanut jäädä keittiön permannolle yöksi.

Siitä käsin hän toisten nukkuessa sukkasillaan äänettömästi hipsutteli ruokailuhuoneeseen viilikulholle.

Hän oli nähnyt sen jääneen syömättä, kun piiat vanklautuivat edestakaisin keittiön ovessa illallisastioita raivatessaan.

Hän aikoi vain enimpään mielitekoon pikkuriikkisen vajuuttaa sen herrasviilin piripintaista yltäkylläisyyttä. Vaan kun hän kotvasen pilkkopimeässä haparoituaan vihdoin löysi himoitsemansa astian ja ahneesti hörppäsi reunalta, tuli suuhun suorimmittain — hänen luulonsa mukaan — hiiri, joka oli tuketa kurkun. Elukkaa kakistellessa tietysti astiakin luiskahti käsistä ja särkyi sellaisella tavattomalla helinällä.

Rännäl-Anni vilhuilee hölmistyneen epätoivoisesti ympärilleen. Huulet höpäjävät ja silmät kierivät päässä. Lopuksi hän luulee keksineensä pelastuksen ja alkaa selittää vähitellen rohkeasti tasaantuvalla äänellä:

— Kun minulla on sellainen tapa, että minä kävellä haihattelen unissani, niin minä nytkin olin etsivinäni vesikorvoa ja kulkeuduinkin tänne herrasväen viilikupille. Juodessa minun suuhuni tuli hiiren pentu, limasko. Silloin minulta rikkui kuppi ja siihen minä vasta itsekin havahdin.

Selityksestä vaikenee asia toisillekin. Rännäl-Anni on luullut rouvan terveyspiimäsientä hiireksi. Siitä se vielä herra taitaa antaa Annille risapäitä räsäyksiä.

* * * * *

Aamulla jatkuu perunannosto entisellään, mutta hiehoaitauksen lepikon päätetään antaa vielä toistaiseksi vesoittua.

Rännäl-Anni jo allapäin mittailee maanteitä hermoviallisten tapaan epätahdikkaasti harppaillen ja aprikoi, mistä saada työtä ja ruokaa. Tänään paistaa luojan aurinko ihmeellisen lempeästi. Se koettaa vakuuttaa, ettei tarvitse huolia huomisesta, mutta tuo vajavainenkaan ihminen ei oikein jaksa luottaa sen lupauksiin. Omin voimin tahtoisi hänkin ponnistella.

* * * * *

Perunannostajat touhuavat kovasti. On päästy pois riihentauspellolta suurelle aittamäelle, josta ihan kohdasteen näkyy talon herran ikkunoihin. Ajan säästämiseksi rouva itse tuo puolipäivä-kahvit pientarelle.

Räätälin leski särpää sukkeluutensa osoitukseksi kiehuvan kuuman nesteen parissa hengenvedossa. Keronen ei muista teeskennellä. Hänen ruskeapintainen ja karvainen ranteensa tosin tärisee, kun hän työläästi saa tarttuneeksi koukkuisilla ja multaisilla hyppysillään erikoisen mitättömiksi pienittyihin sokerin sikkareihin. Mutta se tärinä ei ole mielen arkuutta, se johtuu heikon elimistön vuosittaisesta pakollisesta voimavarojen ylittämisestä, joka nyt kostaa itsensä. Hitaasti sama sierettynyt käsi kääntää kupin alassuin teevadille, jossa se kalajaa hetkisen pois pantaessa. Tiukasta suusta ei puserru »kiitosta vaan». Pää kyllä tekee juron nykäyksen ja sittenpä pitääkin kämmenpäällä pyyhältää hikikarpaleet sairaalloisen kalpealta otsalta. Sikuri ne heti sille nostatti.

Noppimaan taas! Aatu jo vaappuu auran kurjessa ja hokee ruunalle »missä kävelet, ptruu — takasin, kee, vaolle!»

Sää on mitä suotuisin. Ei tarvitse edes kuivattaa perunoita, saa viedä ne samantien säilöpaikkoihin. Kuitenkin, koska päivä niin lämpimästi kilottaa, voi siitä vielä hyvinkin kehittyä sade. Syksyiset ilmat ovat tunnetut epävakaisuudestaan. Ne muuttelehtivat niin arvaamattomasti. Ja yhden syksyisen yön sanotaan ehtivän ajaa yhdeksällä hevosella.

* * * * *

Viikon lopulla on kahden kivikellarin laareissa hikoilevaan kattoon saakka mainioita perunoita, lanttuja ja muita juurikkaita.

Isäntäväki tarkastelee varastoja tyytyväisesti myhäillen: kyllä sopii tulla talven ja joulun.