EMMI.

Emmi oli pieni tyttökoululainen, jonka kustannuksella toverit saivat usein nauraa. Ei puhtaan ilon naurua, joka vielä aikojen takaisissa muisteloissa viskaa maininkina huulille mieluisen hymähdyksen, vaan omahyväistä ja säälinsekaista hihitystä, minkä soisi jääneen ilmoille pääsemättä, kun kuulee sen aiheuttajan kuolleen.

Niinpä Emminkin kuolinsanoma toki kykeni viiden minuutin pituiseksi hetkeksi jäykistämään koulun opettajiston ja oppilaiden kasvot ja kohdistamaan heidän tarkkaavaisuutensa tuon vähäpätöisen olennon muistelemiseen.

Se oli silloin kun johtajatar syyskuun kahdeksannen päivän aamuhartauden lopussa kertoi saaneensa kirjeessä ilmoituksen siitä, että »kaikkivaltias on käsittämättömässä viisaudessaan katsonut parhaaksi keuhkokuumeen kautta temmata pois keskuudestamme neljännelle luokalle siirretyn oppilaan Emmi Maarasen» ja lisäsi, »Herra auta meitä ajattelemaan, että meidän kuoleman pitää, että me ymmärtäväisiksi tulisimme. Amen.» Lopuksi seurasi tiedoitus huomisesta markkinaluvasta, johon alaluokat jo vastasivat hyvänmielen kohahduksella.

Sitten rivit marssivat rukoussalista luokkahuoneisiin. Se oli tyypillinen pienkaupunkilainen oppilaslauma, jossa vilahteli valtavana enemmistönä kikkanokkaisia lapikaskenkiä, mikäli niitä yläluokkalaisilla huomasi vähilleen maataviistävien hameitten kätköstä. Kas tuolla erään pullearyntäisen kauppiaan tyttären velttolihaksisella kaulalla komeili kultakello pitkissä kullatuissa perissä, joita myöten hän sormin hurrasi ylös-alas, ylös-alas sellaista sittemmin niin prostoilta vaikuttanutta helmikoristeista nappulaa. Ja tuolla neljäsluokkalaisten rivissä harppaili lyhythameinen Alli, Emmin tovereista ainoa, joka oli sattumalta joutunut koulun ulkopuolella kosketuksiin Emmin kanssa. Niitä kertoja Alli nyt mieleensä palautti.

Alku tapahtui heidän ollessaan toisella luokalla. Silloinkin oli syysmarkkina-aika. Siihen asti hän oli ollut Emmin suhteen yhtä välinpitämätön kuin toisetkin toverit. Emmi ei hakenut kenenkään seuraa. Juuri se hänen sulkeutuneisuutensa ja kärsivän ylpeä suupielten mutruileminen ärsyttivät tovereita ja opettajia. Useat opettajista osoittivat selvästi haluavansa saada Emmin nöyryytetyksi, edes kerran kyynelöimään. Luokalla oli monta muuta köyhää tyttöä, vaikkei ehkä ketään yhtä alkeellista kuin Emmi. Sellaiset tytöt punastelivat ja hengästyivät mongertaessaan französisch’iä ja itkivät hiukankin ankarammasta moitteesta. Opettajat punnitsivat heidät otollisiksi. Heidän alava käytöksensä kun oli suorassa suhteessa opettajan ylemmyyteen: sen astemittari. Vaan Emmipä ei koskaan pyytänyt anteeksi. Hän ei vastustellut, mutta ei myöskään oikaissut sanottavasti virheitään eikä esittänyt halaistua sanaa puolustukseksi. Hän vain katsoi puolittain kysyvästi, ja välistä ruskea silmäpari välähti ja tarkasti vakavasti arvioiden toruskelijaa.

Emmin virheet koskivat harvoin varsinaisia oppiaineita. Vihkoissa töhröiset kansipaperit, taitamattomasti kammattu tukka, tai hiha rikki kyynärpään kohdalta; sellaisia ne rikkomukset tavallisesti olivat.

Joku opettaja saattoi yrittää solmita Emmiä sanoissa. Jos asiaan tällöin pujahti pukki, sai Emmi niin tuntuvan huomautuksen, että se vaarallisemmin kolhasi opettajan käytöksen tahdikkuutta kuin hyljeksityn Emmin ruskearuutuiseen flanellimekkoon verhoutunutta ja löylysaunan kaipuusta kielittelevää olemusta. Varmaankin olisi Emmille monessa aineessa merkitty alhainen arvolause, elleivät kokeet ja kirjoitukset — jääväämättömät todistajat — häntä pelastaneet, joskaan ei loistavasti, niin toki tyydyttävästi.

Mutta voimistelutunnit vasta armottomimmin paljastivat Emmin puutteellisuuden toverien lapsellisen tungetteleville katseille.

Pukeutumishuoneessa Emmi valitsi itselleen perimmäisen vaatesäiliön. Sen oven suojaan hän vetäysi pukeutumaan. Kun komennuspillin vaativa hujellus vingahti voimistelusalissa ja tytöt kiiruhtivat riviin, jäi Emmi säännöllisesti suhrailemaan yksityisluontoisessa viimeistelyssä ja hiipi sitten hiljaa paikalleen, rivin huippuun, luokan pienin kun oli.

Ja kuitenkaan, salaperäisestä valmistelusta huolimatta, eivät Emmin äidin kutomat lampaan-mustat ja lyhytvartiset sukat aina jaksaneet pysyä ylhäällä kokonaista tuntia. Niitä oli juostessa tämän tästä kohautettava. Sitten, jossakin ripeässä ojennuksessa tai telineliikkeessä, kuului pahaenteistä ratkeamista ja… sukka lotkahti kumitossulle.

Reipas ja erittäin inhimillinen voimistelun opettajatar silloin kevyesti läppäsi Emmiä takamuksille ja virkkoi naurahtaen: »menes nyt Emerentia taas pukuhuoneeseen laittaan itteäs». Emerentia mennä luhnusti kumaraisena, sukkaa nääthään-sen piti pidellä. Toverit tirskuivat. Kuka voi sen heiltä tyystin evätä, vaikka tarkka korva keksikin opettajattaren äänessä äskeisestä hyväntahtoisesta sävystä poikkeavan särähdyksen, kun hän karskisti kajahdutti »rivi suoraksi!»

* * * * *

Syysmarkkinain aikana muuttuu vähäinen koulukaupunki erittäin eloisaksi. Kirkkaat ja kahnaantuessa uutuuttaan kirskuvat kalossit jalassa vaeltavat maalta tulleet kihlainostajaparit käsityksin kaduilla ja tölläilevät suu kolmantena silmänä sirkustelttojen ja myymäläkojujen häikäisevää katinkultaa.

Hoilaavia miehiä ajelee rämisevissä rattaissa ja miltei jokaisen ajopelin jäljessä juoksee toinen hevonen tiuhteessa. Siinä näkee takkuisia luuskia, joiden säkä konkottaa korkealla ja nahka uskollisesti myötäytyy luurangon solmujen ja haarautumien katteeksi. Millä on jalat vuohisten kohdalta pöheessä, mikä enää nilkuttaa kolmen koiven varassa.

Taitava hevoshuijari kaupittelee vähävaraiselle mäkitupalaisäijälle toratsua tammaa. Koeajossa ilmenee se eittämätön totuus, että tamma on häntyri. Häntä pyörii viuhuen kuin tuulenkela. Muuta vikaa ei myöjä sano olevankaan. Hän tietää, ettei täällä kaupungin tasaisilla kaduilla tule ilmi, että se lisäksi on mäkimys. Hän voittaa sillä runsaasti puolella.

Mutta onpa myös tarjolla komeita pekunoita. On säikkyisiä ja helläsuisia tammoja, joista tulee mainioita kantakirjaäitejä. Niiden läheisyydessä nuoret oriit värisevät, riehakoivat hyppyaskelin ja ärjyvät kiihkeästi pystypäin kuolainrautojen kiristyksestä huolimatta. Täyteläiset kupeet välkehtivät suinnan jäljeltä lautasilta masmaloihin saakka. Ryssäläiset partsikat vievät niitä Venäjälle sotahevosiksi. Ne ovat korkeassa kurssissa, kun on japanilais-venäläisen sodan aika.

Kouluissa on markkinalupa.

Alli asuu erään Tantin kirjavassa koululaispuulaakissa, jonka muodostaa noin kymmenhenkinen katras »parempain ihmisten huonompia lapsia». Heille Tantin pitäisi olla äidin ja isän sijaisena, mutta hän ei oikein ennätä sellaiseen, kun on tehtävä niin tuhottomasti ruokaa — pojat kilpailevat mielellään lihapullan syönnillä — ja sitten on Tantin illat miltei poikkeuksetta varatut N.N.K.Y:n tai pelastusarmeijan kokouksiin. Hän ei aavista, että hänen lauhkeat abiturienttinsa sillä välin mielellään kiehuvat falsettiäänellä kaksimielisiä sukkeluuksia pisamanaamaiselle, punakiehkuratukkaiselle piikatytölle.

Alli on käväissyt muiden mukana markkinoilla, karusellissa ja käärmeen kesyttäjän näytännössä. Huomenna on jälleen tavallinen koulupäivä. Allin on huomiseksi puhtaaksikirjoitettava aine »muuttolinnut», mutta vihko on unohtunut ostamatta. Hän kurkistaa katupeiliin ja tekee sen havainnon, ettei vielä ole liian myöhäistä, koskapa puiston kulmalle ei vielä ole sytytetty lyhtyä. Siitä päästä katua se sytyttäjä aina aloittaa. Kyllä uskaltaa lähteä kirjakauppaan.

Alli arkailee muistaessaan kuinka päivällä muuan markkinamies juovuspäissään hihkasi hänelle »hei, tyttö! huikataankos hattuja?» Hän oli juuri samana aamuna Tantin opastuksella hankkinut itselleen uuden punahuopaisen hatun, jonka otsikon ilmattoman iso nauharuusuke veti humalaisenkin huomion puoleensa.

Portilta saa Alli pelästyneenä peruutua pihaan. Kadulla ajavat takaa suurta päistärikköoritta, joka on riuhtounut valloilleen ja nyt pillastuneena laukkaa niin, että vaahtipallot pärskyvät sieraimista ja katukiveys kipiröi kavioiden iskuista.

Hetkistä myöhemmin Alli lähtee uudestaan.

Matkan varrella sijaitsevaan levyseppä Kervisen talon viereiseen solaan on keräytynyt ihmisiä. Maassa makaa oikosenaan kuolleelta näyttävä keski-ikäinen työläisnainen. Joku kuuluu innokkaasti selittävän, että irtonainen hevonen juoksi naisen kumoon.

Alli pujotteleikse naisen luo, oikoo kaatuessa huiskahtaneet hameet miesten rivoista naurahteluista piittaamatta ja selittää harmistuneena, että tapaturmainen on toimitettava viipymättä lääkäriin. Joku lupaa ottaa sen tehdäkseen.

Kun Alli kohottautuu naisen äärestä, näkee hän solan lauta-aidan viereisen piharakennuksen avatussa ikkunassa Emmin.

— Täälläkö sinä asut? Näin lähellä minua. Enhän tiennytkään. Tulen sinne.

Ja vastausta odottamatta Alli menee sisään Emmin luokse.

Mitä olivatkaan seinäkellon häiritsevä räikkääminen puolitunnittain ja hyönteissurmajauhelman väkevä haju muhkuraisen kovassa patjassa, jotka ensimmältä Tantin luona valvottivat öisin Allia ja saivat hänet kaipaamaan kotiin, Emmin oloon verraten.

Emmi asuu suutarin perheessä.

Suutarin koko talous mahtuu yhteen ainokaiseen huoneeseen, joka on jaettu kahtia haalistuneella sertinkiverholla. Ensiksi saapuu sisäänastuja työpajaan, missä häämöttää suutarin luonnottoman pitkältä vaikuttava selkä — housut lienevät niin löyhässä ja alhaalla — ja sitten mestarin olan takaa mulkoilevat oppipojan valkoiset silmämunat ryvettyneistä kasvoista kuin ahoksen puijalla konsanaan. Siinä sitä työskennellään nahkaesiliinat edessä ja perehdytään hikisten kenkärajojen moninaisiin vammoihin.

Kuvottava nahkan katku kuroo Allin kurkunpäätä, vaikka ikkuna onkin auki verhontakaisessa osastossa, missä suutarin vaimo valmistaa ruokaa jollekin tähän yöpyvälle markkinavieraalle. Lapsista pyöriskelee kaksi vanhinta äidin helmuksissa mankuen vesirinkilöitä. Nuorin veisaa kehdossa. Siltä on tutti pudonnut permannolle. Emmi on nähtävästi vast'ikään aterioinut. Hänellekin on markkinamiesten matkassa lähetetty kotoa eväitä: ryynipiiraita ja rieskakuoreen tehty lanttu-lammaslihakukko. Emmi käärii hämillisenä sapuskat sanomalehtipaperiin ja asettaa käärön tyhjenneistä rihmarullista kyhätylle seinähyllylle. Siinä ne koulukirjatkin ovat tahrautumassa.

Alli peittää vaivoin säälinsä, jolla arvaa Emmiä loukkaavansa. Hän virkkaa jotakin sanoakseen ja päästäkseen pian puhtaaseen ilmaan:

— Ethän vaan minun tähteni keskeyttänyt syöntiäsi.

— Jospa tuo nyt jäikin kesken, niin eihän siihen tule liitosta, pistää leikkisästi väliin markkinavieras.

— Minä olen matkalla ainevihkon ostoon. Etkö jouda mukaan? Kohta muuten kirjakauppakin suljetaan.

— Saatanhan minä tulla.

Kirjakaupasta johdattaa Alli Emmin asuntoonsa. Siellä on kotosalla vain Toivo, muuan vastaperustetun yhteiskoulun ensiluokkalainen, joka mieluummin pysyy sisällä kuin kuljeksii kadulla sydän kurkussa ja kumiletkuun kiinnitetty kivenmurikka nyrkissä kansakoululaisten salakavalaa hyökkäystä peläten. Kaikki muut ovat jatkamassa markkinahuveja.

Toivo ja Emmi ovat kumpikin vielä oikeita lapsia. He innostuvat leikkimään ja pelaamaan dominoa. Alli kirjoittaa ja iloitsee.

Siitä lähtien Alli usein nouti Emmin luokseen. Lopulta hän rohkeni tarjota Emmille, kaikessa salaisuudessa, alusvaateparren. Emmi puolestaan selvitti Allille laskutehtäviä harvinaisen matalalla ja pehmeäsointuisella äänellään, joka väreili kätkettyä lämpöä. Lisäksi tapasivat lapset toisensa pyhäkoulussa, jonne Alli sai suostutelluksi Emmin mukaansa. Pyhäkoulu oli Tantin mielestä se ihannevastamyrkky, mikä tarvittiin surmaamaan pienessä kouluväessä itävän kokoviikkoisen turmeluksen juurineen päivineen.

Niin joutui kevät. Tyttökoulun ahtaassa kokoelmahuoneessa auringonpaiste lämmittäen hiveli rautanivelistä luurankomiestä ja täytettyjä pikkulintuja, jotka tuoksahtivat miedosti kamfertilta.

Kevät teki koululaiset huolestuttavan huikentelevaisiksi. Allillekin tapahtui vielä viimeksi sinä lukuvuotena sellaista, että puulaakin pojat keksivät kujeillessaan muutamien kumppaneitten avustuksella pitää tyttöjen kamarin ikkunan alla serenaadin. He keksivät lisäksi tervata katupeilin. Laulu värisytti Allia ihanasti, vaikka se saattoi olla tarkoitettu hänen huonetoverilleen, ylimmän luokan tytölle. Mutta siitä ilosta oli maksettava kova hinta. Tantti toimeenpani aamulla kuulustelun, sai selville tervaajan, joka asui naapuritalossa ja Allille määrättiin nöyryyttävä tehtävä mennä sanomaan nuorukaiselle, että peili oli siekailematta puhdistettava ja Tantilta pyydettävä anteeksi, jos mieli välttää kantelua rehtorille.

Tuntuipa sitten kaksin verroin ihanammalta saada istua junassa matkalla kotiin. Vaaleaan vihannuuteen puhjennut luonto vilahteli hyväillen silmissä. Emmillä oli lyhyempi rautatiematka kuin Allilla. Alli sai nähdä Emmin äidin, joka oli tullut pysäkille tytärtään vastaan. Juna siinä hiljalleen puhkui ja otti polttopuita ikävän näköisestä pinorykelmästä, minkä taitse pujottelevalle tielle pian katosi kaksi samaten ruudutettua kesähuivia, Maarasen mökin naisen ja hänen koulua käyvän tyttärensä, jonka tänä kesänä pitää kerätä heiniä papereille ja kuulla siitä leikkitovereiltaan monenlaisia arvosteluja ja isältään se tuomio, »ettei noilla tiedoilla maksaisi vaivaa päätään täyttää, ne ovat niitä herrain kiireitä, kun ei ole kellä pakko työllä hankkia leipää ja leivän särvintä.»

Alli näki, että Emmin äidillä oli toivorikas katsanto. Alli saattoi hyvin kuvitella Emmiltä kuulemansa tapahtuman, joka oli johdattanut köyhän pieneläjän tyttären opin tielle.

… Kuinka vasta paikkakunnalle muuttaneen nimismiehen rouva jättää polkupyörän aitovarteen, avaa vitsasrenkaalla suljetun, somasti narahtavan veräjän ja astuu kamomillan reunustamaa pihapolkua tupaan. Ystävällinen torpan nainen osoittaa kainon arvokkaasti vieraalle parhaan istuimen, jolta kaiken varalta pyyhältää olemattoman tomun vyöliinalla. Rouva tuntee tekevänsä melkein kuin jonkin ihmisystävällisen uhrauksen myöntyessään odottelemaan kahvin joutumista. Hän on vain tullut kysymään Maijastiinaa pariksi päiväksi puutarhan kitkentään.

Ikkunalla rehoittaa tuohisessa kukkanen, jonka omituisen täplikkäät lehdet miellyttävät rouvaa. Hän pyytää ja saa siitä oksan ja vielä selityksen, että kukka ei siedä runsasta kastelua, muuten se lösseröityy ja kuolee.

Sitten vaimo kursailee, kun ei satu olemaan kermaa, se on tullut pannuksi aamulla kirnuukseen, eikähän sitä ole vehnästäkään, vaan hän keittää »puhtaaseen veteen oikein paljaista pavuista kahvin».

Pois pyöräillessään on rouva tyytyväinen vierailuunsa. Hän ei laisinkaan muista nauraa torpan naiselle, jos tämä onkin syyhyttänyt sarvenoaan ja turistanut nenää nappeihin vieraan nähden. Kaikki on ollut kuten olla pitikin, että rouva sai nauttia väärentämättömästä maalaistunnelmasta. Lisäksi on rouva varma siitä, että hän oli esiintynyt edukseen. Pienellä paikkakunnalla voi tuollaisen kitkijävaimonkin mielipiteellä olla ulottuvia seurauksia, käyhän Maijastiina kuulemma kaikissa herraspaikoissa pyykillä. Miellyttävä ja vaatimaton nainen.

Ehkä juuri vaimon vaatimattomuus, joka ei pyrkinyt lähentelemään nimismiehen rouvan korkea-arvoisuutta, sai rouvan suopeasti huomauttamaan torpan tytön erinomaisen kansakoulutodistuksen johdosta, että tytön sietäisi ehdottomasti päästä jatkamaan lukualalla. Siitä se alkoi ja tuossa sitä nyt oltiin. Huokeammalla pääsisit päämäärääsi Emmi, jos olisit enemmän äitiisi, mutta isäsi tyttärenä sinua sopii ihailla.

Tyttökoulun kolmas oli alin konventtiluokka. Konventtiluokilla oli lyseon yläluokkien kanssa yhteiset riennot.

Kun tytöt syksyllä palasivat kaupunkiin, antausi Alli innostuneena toverikuntatoimintaan. Emmiä hän ei saanut mukaan. Allilla oli uusi asunto. Oma kamari vanhan ja herttaisen neidin pienessä huvilassa hiukan kaupungin ulkopuolella. Neiti itse ja hänen punakellervä kissansa, valkorintainen ja keltasilmäinen kolli, vallitsivat keittiössä. Ainoa kamari oli Allin hoteissa kukkasineen, flyygeleineen. Neiti-vanhus pistäysi välistä Allin puolelle puhelemaan ja innostui kertomaan vanhoista ajoista tai soittamaan pingoitetuin sormin hengellisen ohjelman jatkeeksi poloneeseja, menuetteja ja valsseja. Donauwellen oli neidin kuihtuvan ja Allin puhkeavan hempeamielisyyden kiehtovin kohde.

Sinne nukkelaan satuprinssit iltaisin saattoivat Allia milloin luistinradalta, milloin lauluharjoituksista ja toisinaan toverikunnan juhlista, jolloin Alli sai olla pukeutuneena monirimssuiseen, ruusunpunaiseen juhlahameeseen. Näin estyi tyttöjen seurustelu ihan itsestään. Ystävyyteen tunkeusi muistojen imelänkaihoisa sivumaku, niinkuin kuherruskuukautensa kadottaneille käy.

Talvi hurahti, mihin lie hurahtanut. Sitä seurasivat kevät ja kesä. Sitten kertoivat kykät viljapelloilla ja tulien tuike tuvissa sen syksyn saapumisesta, joka ensitöikseen katkaisi Emmin koulunkäynnin. Jäikö hänen elämänsäkin keskeneräiseksi? Sitä ei uskalla niin varmasti väittää; eikö elämän säiettä mitattane kullekin riittävän pitkäksi, päästä päähän.

* * * * *

Siitä tuntoa hätkähdyttävästä hetkestä, jona Emmin kuolinsanoma täytti tyttökoulun rukoussalin, ei syysmarkkinan aattoiltana näytä olevan jäljellä häivettäkään iloisten koululaisten ajatuksissa.

Maaelämän rauhassa levähtänyt ja nälkiintynyt mielikuvitus kerää uteliaalla tyydytyksellä talteen kaupungin ilmiöt, sen loiston ja liikenteen.

Joku lapsellinen ensikertalainen ehkä itkee salaa koti-ikävästä, kun on täytynyt erota isästä ja äidistä ja siitä pihapellon pientaren vatukosta, johon vielä jäi niin paljon puolikypsiä marjoja. Ne saavat nyt hänettä valmistua läpikuultavan mehukkaiksi ja varista pehkon juurelle risujen ja loppuun kukkineen horsman siemennukan sekaan. Ehkä jo siellä viruvat maatumassa.

Kehittyneet yläluokkalaiset kävelevät ja kuiskuttelevat salaisuuksia puistokadun hämärässä. Moni heistä ehdoin tahdoin kieltää verensä alkuperän, olipa se sitten lähtöisin talokkaista, mökkiläisistä tai käsityöläisistä ja pitää aivan luonnollisena sitä, että jo pikkukaupungin puistokadulla vallitsee jyrkkä kastiraja. Kadulla on nimittäin »kymmenen pennin puoli» koululaisten ja »viiden pennin puoli» piikain ja puukhollarien kurtiisille.

Monenkirjavia ovatkin ne toveruuden ja lemmen siteet, joita opiskeleva nuoriso kunkin lukuvuoden mittaan solmii ja purkaa samaisella yhteisellä kohtaamispaikalla, on hentosyisiä, jos karheatekoisiakin. Sellainen tunteiden aseharjoitus voi välistä tapaturmaisesti viiltää herkkään mieleen seurauksiltaan varsin tuhoisia haavoja, joskin useimmat selviävät leikistä pinnallisilla naarmuilla ja unohtavat koko asian uhrattuaan jonkin haikean purkauksen Runottaren ikinälkäisellä alttarilla.

Yhteistä monipäiselle koululaislaumalle on itsetiedoton tutustuminen omaan itseen, omiin taipumuksiin ja edellytyksiin ja sen ohella kypsyvä aavistus tulevasta voimasta tai heikkoudesta.

He alkavat muodostua yksilöiksi. Niinpä esim. Alli Williams ei ole vain joku Williams-perheen edustaja, niiden Williamsien, joille omassa ympäristössään omistetaan määrätynlaiset hyveet ja paheet, vaan hän on viehättävän vapaa ihmislapsi. Hän on ääriään myöten täynnä vastakoetuiden uusien suhteiden vaikutelmia, joihin rinnastettuna kotoiset tavat ja mielipiteet näyttäytyvät vallan uudessa valaistuksessa. Hän uskaltaa ajatuksissaan arvostella isää ja äitiä ja niin vähitellen ja pikkuviisaasti kaikkea olevaista auringon alla.

Yhä taajenevat »kurttuavien» rivit kadun kummallakin puolella.

Tuolla erään tunnetun lyseolaisen isä, maalarimestari, hoipertelee loistavassa markkinahutikassa kadun poikki. Hänelle nauretaan makeasti.

Allinkaan mieleen ei juolahda itkeä Emmiä. Hautuumaan puiden huokailua ja ristien aavemaista pilkoitusta nuoret ja elämänhaluiset ihmiset yleensäkin mieluinten karttavat, niin kauan kuin voivat, sehän on tiettyä.

Ne harvalukuiset kävijät vain, jotka syystä tai toisesta joutuvat silmäilemään hautamerkkejä eräässä syrjäisessä alhossa, näkevät ehkä, että monen muun kirveellä veistetyn lautaristin joukossa on muuan »lyyviitalla» tökerösti laapittu, jossa joksikin vuosikymmeneksi säilyy jälkimaailmalle virheellisesti tekstattu tieto »Täsä lepää Emmi MaRaNeN.»

Ja Emmin lapsettomaksi jättämässä kodissa äiti pyhäiltaisin, kun on hyvästi aikaa, tavaa hellän ihailevasti Emmi-vainaan ruohoalpummin mustasta kannesta kultakirjaimista tyttökoulukieltä: »HER-PA-RI-UM.»