KELLONPERÄT.
Reading edition
Savolaisen ja karjalaisen asutuksen liitoksilla muuan tunnettu laivareitti haarautuu lukuisiksi soukiksi ulokkeiksi, joilla keskikokoiset höyrypurret välittävät paikallista posti- ja henkilöliikennettä, sikäli säännöllisesti, mikäli ei esteeksi osu tukkiruuhkaa. Sellaisen laukeamista saa välistä odotella tunnittain. Ehkä nytkin.
Yläkannen tummaviittaiselle matkustajalle tarjoutuu tällöin tilaisuus rauhassa ihailla leppeää maisemaa ja tuon niin herttaisena karehtivan veden henkeen raivattujen savimutaisten peltosarkojen kuhilasrivien runsautta. Taitaapa vainkin väestö täällä olla tavallista valistuneempaa ja yritteliäämpää. Äskettäin käytiin maanviljelysopiston laiturissa ja jos välillä onkin pitänyt poiketa jonkin töllipahasen kiviriutan kärkeen maitokannun tai muun rahtivaihdon tähden, niin sehän vaan ilahduttavalla tavalla todistaa pienimpienkin täällä ymmärtävän valvoa etujaan. Vapaaksi taistellun Suomen tasavallan idyllinen sisämaan sopukka! Ehkä huomenna tulee paljon sanankuulijoita ja runsas kollehti pakanalähetykselle tällä vanhan herännäisyyden syntyseudulla. Jos menisi tiedustamaan, montako tuntia tästä matka kirkolle vielä vie.
Muuan vanha nainen selittää kielevästi lähetyspapille, että tuon lahden takaisen poukaman pohjukasta pilkoittava talo on Saukkola. Siitä vasemmalle avautuu kirkkoselkä. Pappilaan? Keväällinen tulvavesi särki pappilan laiturin, eivätkä ole sitä korjanneet. Vieraan on mukavinta nousta maihin meijerin rannassa. Sinne kestää kolme neljännestuntia tästä Virtasalmesta.
Nuori pastori kapuaa vielä hetkiseksi yläkannen yksinäisyyteen. Hän mielii muokata verekseltään ne kaunopuheiset ajatelmat, kiitollisuuteen ja armeliaisuuteen vetoavat, joita luonnon rikkaus taannoin hänessä viritti. Mutta nepä eivät enää tahdo antautua kiinni. Tympeytyikö hänen henkensä hepeneihin pukeutuneen maalaisnuorison ilakoinnista — sellaista se välikannen matkustajajoukko enimmäkseen oli — tai häirinneekö häntä tukkilaisten mehevät kirosanat. Jokin tuntematon syy hermostuttaa häntä. Onneksi ruuhka heltiää ja laiva pääsee huohottaen viiltämään viimeisen taipaleen vesiä.
Vaikeata olisikin pastorin huomata mielenliikkeittensä aiheutuvan siitä, että hän itse ei sopeudu häntä ympäröivän elämän tahtiin. Hän näkee ryöhyäviä saunoja aavistamatta, että niiden makeatuoksuinen löyly tuskin riittää tyydyttämään muiden kuin vanhusten ja lasten lauantaisen iltatunnelman. Samanaikaisesti kuin nuo järven peilipinnasta kuvaistaan mielevästi tutkivat pilvenhattarat vaihtelevien värisävyjen jälkeen vastustamattoman ihanasti punastuvat, lehahtaa monen elämänhaluisen neitosen poskille salainen kiihko. Sydänyöllä on lähetysseuran uskollisen saarnamiehen korviin kantautuva avonaisen ikkunan kautta järveltä hanurin räikeää luritusta, airojen vetoja ja leikkisää molskahtelua ja ajattelemattoman rentoa naisen naurua. Tukkipoikain venekunta huvittelee.
Kenpä sitä yötä seuranneena sunnuntaiaamuna malttoi laskea, montako henkilöä kristikansan valkeasta väestöstä istui kirkossa kuuntelemassa lähetyspastorin hajamielistä selitystä mustaihoisten sielunhädästä? Eikä se asia liikuta tämän tarinankaan juonta muuten kuin siten, että aina kun paikkakunnalla tulee puheeksi »Pitkän-Ollin» kuolema, sanovat ihmiset sen juontuneen siitä samaisesta sunnuntaista, jolloin »aamulla oli kirkolla lähetysjuhlat ja iltasella Huhtalan kylän nuorisoseuran talolla ne keittokoulun lopettajaisiltamat, jotka…»
Saukkolan nuori isäntä, Antto, oli viikolla käväissyt pyytämässä »Pitkää-Ollia» päivätöihin. Niinpä Olli koiransa Sepukan seuraamana saapui taloon yleistä tapaa noudattaen jo sunnuntaiaamuna, alkaakseen maanantaina hommat. Muutenkin Saukkola oli tuttu Ollille. Hän oli takavuosina siinä palvellut.
Saukkolan tilan miehisen haltijan kuollessa parhaassa iässään oli talous jäänyt lesken, kahden tyttären ja kahden pojan — toinen niistä silloin vielä keskenkasvuinen — huostaan. Ei auttanut muu kuin ottaa työvoiman lisäksi renki, »Pitkä-Olli».
Nykyisin tultiin Saukkolassa toimeen rengittäkin. Vanhin pojista, Antto, oli naimisissa ja nuorin, Jussi, miehuuden rajamailla.
Antto oli keväästä lähtien ollut uittotöiden johtajana ja tukkilaisten viikkopalkkain tilittäjänä. Hän oli vihdoinkin lupautunut siihen toimeen yhtiön pomojen alituisesta suostuttelusta ja siinä toivossa, että siten ansaitsisi taloon käyttövaroja. Hänen ei silti tarvinnut tyyten jättää kotitöitäkään, sillä vakituinen tukkiväylä kulki aivan talon lähettyvillä. Savotan pääpesään oli heiltä vain pari virstaa. Kerran siitäkin pahasta toki oli jotakin hyötyä. Monesti oli harmittanut, kun sieltä lappautui taloon milloin minkinmoista maankiertäjää. Antto oli opettanut sisartytötkin käsittelemään ampuma-asetta, jäihän talo usein naisväen varaan. Sarvinaulakko, jossa aseet riippuivat, oli isketty tuvan seinälle, kamariin johtavan oven pieleen. (Vaan kyllä Antto sitten siirsi sen naulakon kamarin puolelle, kun Olli mauserilla itsensä menetti.)
»On siinä tuossa Ollissa miestä kerrakseen», ihasteli Antto naisväelle, aamiaiselta päästyä seuraten katseillaan Ollia, joka Jussin rinnalla asteli navetalle päin huomista työmaata tutkimaan. Oli aikomus laudoittaa Saukkolan vielä vanhanmallisesti avonainen lantasäiliö. Olli soveltuisi siihen hommaan erittäin hyvin. Hän ylettyisi telineittä naulaamaan ihan katoksen rajaan. Hänen pituutensa oli mitattu viideksi tuumaksi neljättä kyynärää.
Antto oli hyvinkin itsetietoinen isäntämies, joka ei hevillä uhrannut kiitosta kenellekään. Että hän kuitenkin selvästi osoitti ihailevansa Ollia, aiheutui erinäisestä tapahtumasarjasta, jonka lopulla Antto joutui ikäänkuin välillisesti kiittämään Ollia hengestään. Ollin luonnekuvan selvennykseksi tulkoon nekin seikat tässä lyhyesti mainituiksi.
Kun seudulle marraskuussa 1917 perustettiin punakaarti, oli Olli vielä Saukkolassa renkinä. Antto, joka juuri Mikkelinä oli ottanut itselleen vaimon, oli niin syventynyt omiin asioihinsa, että hän ei tullut lähemmin tarkanneeksi Ollin toimintaa, ennenkuin joku syrjäinen henkilö tiesi kertoa Ollinkin liittyneen punaisiin ja saaneen esimiehiltään käskyn anastaa isänniltään aseet. Sekä Antolla että Jussilla oli hyvä browninki.
»Annappa olla, ilkiääkö tuo Olli tehdä meille sellaisen kepposen», tuumivat Saukkolan veljekset, jättivät haulikon ja vanhan piilukkoisen ennalleen sarvinaulakkoon, mutta tunkivat piirongin laatikosta browningit taskuihin.
Muuanna päivänä sitten Antto sattui Ollin kanssa kahdenkeskeiseen paikkaan. He olivat saunassa lattiaa korjaamassa. Siellä Antto ei malttanut olla Ollia kiertäin kaartain kuulustamatta.
Olli selitti Antolle ponnekkaasti, että »nälkä aikaa hyväkseen käyttäen porvarit aikovat vängällä anastaa kaikki oikeudet köyhältä rahvaalta. Herroilla on lahtarijärjestö».
Antto yritti kumota Ollin väitteet, vaikkei hänellä silloin vielä ollut niin sitovaa todistetta kuin sittemmin oli pöytälaatikossa säilyvä kutsukirje pitäjän suojeluskunnan perustajaisiin, päivätty 26 helmikuuta 1918, siis kolme kuukautta punakaartin perustamisen jälkeen.
Kuinkahan miehillä siinä kiistellessä sanat sakoivat — jokainen taisi niinä aikoina helposti erehtyä sotkemaan aatteeseen omaa liehtomaansa kiukkua — niin eikös Olli kivahtanut »sinä taidatkin olla yhdenlainen p-le kuin herratkin» ja hepäissyt hotaista häntä rautakangella.
Antto väisti iskun ja vuorostaan oikaisi taskuaseen Ollia kohden.
Kalpeaksi valahti Olli, mutta ei päästänyt äännähdystäkään, saatikka sanaa. Siinä miehet katselivat toisiaan unohtumattoman tuokion silmäterästä sisään. Kunnes molemmat hymähtivät. Se oli ensimmäinen ja viimeinen eripuraisuus isännän ja häntä neljättä vuotta palvelleen rengin välillä.
Anton olisi pätinyt suuttua ja käskeä Ollia lähtemään tiehensä. Hän ei sentään niin tehnyt. Mutta Ollille itselleen kävi olonsa niin hävettäväksi, että hän pyysi päästä pois. Antto salli hänen mennä. Hyvästiksi hän virkkoi Ollille: »tule meille milloin haluat kuin omaan kotiisi ja jos syömään satumme, ei sinun tarvitse kysellä lupaa pöytään asettuaksesi.»
Helmikuussa Olli jo tuli takaisin. Hän oli lyönyt kirveellä kinttuunsa ja pyysi saada olla rokulissa haavan paranemisajan luvaten perästäpäin työllä kuitata ruokansa.
Sattuipa sitten jonakin aamupäivänä, että Antto ja hänen äitinsä katselivat kuinka Olli jalat seinää vasten nostettuina — pituus näet haittasi — pötkötti kiukaalla ja tämän tästä heittelehti levottomasti.
»Kyllä sillä nyt taitaa sittenkin olla uhka mielessä», päättelivät äiti ja poika merkitsevin silmäyksin.
Antto pyörähti tuvasta kamariin.
Eikö seurannutkin Olli häntä sinne.
Anton käsi kopeloi vaistomaisesti asetta housun taskusta, vaikkakin hän ulkonaisesti tyynenä kehoitti Ollia ottamaan pillitupakoita, joita hänellä aina oli pöydällä vieraan varaksi, kun hän itse ei polttanut. Olli otti tupakan, mutta peruutui sitten ovensuupuolelle ja alkoi haastella.
Tällöin tuli Antolle vuoro hävetä epäluuloisuuttaan.
Olli kertoi jo viikko sitten eronneensa punakaartista, kun olisivat lähettäneet hänet aina Kuopioon asti tappelua hieromaan. Hän selitti sanoneensa, että häntä ei haluttanut Kuopion herrojen kurittaminen, tehkööt kuopiolaiset itse sen. Jos omalla paikkakunnalla olisi vääryyksiä sattunut, niin »sorretun oikeuksia» puolustanut olisi. Mutta nytpä jo tiedettiin asiain tulleen vääristellen esitetyiksi ja aseita kuljettaneen punakaartilaisen joutuneen pidätetyksi Kuopioon johtavalla tiellä.
Vielä oli Olli kuullut huhun Anton aikeesta lähteä valkoiselle rintamalle. »Anna minun mennä edestäsi! En kärsi nähdä vaimosi itkettyneitä silmiä. Voithan sinä pitää harjoituksia nuorille miehille minun tapellessa rintamarivissä.» Siihen tapaan hän maanitteli, kunnes sai Antolta lupauksen ja luotettavaisuustodistuksen.
Olli kiersi kaikki rintamat, Aunuksen ja Vironkin. Hän kerskui mielellään sillä, että hänen verensä ei koskaan vapissut. Mahdollisuutta siihen häneltä ainakaan ei puuttunut. Kerrankin hänen vierelleen silpoutui oman naapuriston poika. Olli sanoi silloin ajatelleensa, että hän olisi hyvästi joutanut kaatumaan toverin asemesta, kun ei ollut ketään häntä itkemässä. Vahingoittumattomana hän kuitenkin säilyi, toista kantapäätä vain kuula raapasi kerran Aunuksessa.
Uhrautuvaisuutensa kautta muuttui Olli Antolle rengistä ja tuttavasta ystäväksi. Hänestä pidettiin yleisesti. Hän oli hyvä työmies. Selvänä hän käyttäytyi hyvin sävyisästi, mutta kun milloin humalan tuiterissa sillä miehellä hihat heilui, niin sai huoletta sanoa »oksat pois!» Sotaretket ne olivat tutustuttaneet hänet viinaan.
Tähän Ollin taipumukseen hurjistella juovuspäissä, olivat muutamat suurtilalliset äskettäin vedonneet ja sen nojalla evänneet Ollilta aseenkantoluvan. Olli möi siitä syystä mauserin Antolle ja tuossa se nyt riippui Saukkolan veljesten sarvinaulakossa.
Näihin muisteloihin sulautuneena Antto istuksi tupansa peräpenkillä ja kuunteli puolella korvalla vaimonsa hymisevää ulkolukua talouskoulun tämäniltaisen lopettajaisjuhlan näytöskappaletta varten.
Olli ja Jussi olivat sillävälin saaneet työsuunnitelman selväksi ja vetäytyneet pitkäkseen pihanurmikolle.
Olli oli vasta saapunut pohjoisesta, Kajaanista asti, urakoista. Ratokseen hän näytteli vielä hieman poikamaiselle Jussille rahojaan, joita laski olevan alun toista tuhatta. Kello hänellä myös oli. Hyvä kello olikin.
Jussi, joka kylällä salaa maisteli väkeviä, ehdotti kurisillaan Ollille vedonlyöntiä viidestä pennistä etteivät he pojat ennen ryyppää maisemasamppanjaa, ennenkuin Ollilla olisi kymmenen tuhatta kassassa.
Siihen Olli jurosti lausahti: »menkööt, jos ovat mennäkseen rahat ja kello, mutta niin hyvää kaveria ei ikänä ilmesty, jolle minä hengissä luovuttaisin nämä kellonperät.»
Niin Olli virkkoi. Ehkä hän oli tullut sellaiseen vaiheeseen, että hänen mielensä teki keventää sydäntään naimisissa olevan ystävänsä veljelle, joka oli yksinäinen hänen laillaan. Mutta Jussi ei vielä ollut kypsä vastaanottamaan sellaista luottamusta, miehekästä, ilman ehtoja tarjoutuvaa.
Jussille oli varsinainen Olli se urhoollisesti kuolemaa uhmaileva sotasankari, tai humaltuneena peloittavan raju ja voimakas karhu, jota kukaan mies ei kyennyt painissa lannistamaan. Että Ollilla oli ollut oma tyttöseikkailunsa, oli Jussin mielestä pikemmin kuin jokin häveliäästi peitettävä heikko kohta. Jussi tiesi Ollin selvittäneen Antolle välejään siihen Akkaattaan, jonka kotona Olli oli ennen heille palvelukseen tuloaan palvellut. Aivan kuin heidän onnekseen erotti Akkaatan vihastunut isä Ollin palveluksestaan keskellä kevätkyntökiireitä yhdytettyään tyttären rengin sylistä. Vapaussodan edellisenä kesänä Akkaatta heittäysi erään katkuavalla moottoripyörällä kylään tulleen ja sillä viikon, parin, kuluttua pois huristaneen karjakonsulentin narrattavaksi. Sellaiselle ja sellaiselle tolalle se herra Akkaatan jätti, eikä tullut jälkiään parsimaan. Hätäpäivissään Akkaatta silloin kirjoitti Ollille, tunnusti avoimesti kaiken ja pyysi Ollia ottamaan hänet.
Niinä aikoina näytti Ollilla olevan mahdottoman vaikea sisäinen ristiriita. Hän kyseli neuvokkia Antoltakin. Kai Akkaatasta ja Ollista lopulta kuitenkin olisi pari sukeutunut, vaan kun Olli ei ollut käynyt rippikoulua — köyhyyden ja kykenemättömien vanhempiensa tekemä jumalaton hän oli, vasta Saukkolassa hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan — niin ei hän olisi oikeaan avioliittoon päässytkään. Olli kyllä uhkaili »… sen kun otan tytön mukaani ja painun maailmalle. Ei sellainen synti entisten jatkeena tämmöisen irtomiehen tilillä mitään merkitse. Ja on niitä pitäjiä, joissa saa rahalla ostaa rippikoulutodistuksen, vaikkei tältä meidän rovastilta, senkin sahtipuolikolta, sitä saa.»
Mutta Antto kuvaili parhaan ymmärryksensä mukaan Ollille tulevaisuutta ja selitti, että vaikkakin Olli teollaan voisi auttaa Akkaattaa eteenpäin muutamina vuosina, niin onko varmaa syntyisikö liitosta sittenkään heille pysyväistä hyvää ja Akkaatan kohtalo voisi myöhemmin muuttua yhä surkuteltavammaksi. (Ollin kuoltua Antto kyllä herkeämättä pahoitteli, että hän oli tullut rakastavaisten välisessä asiassa mitään virkkaneeksi. Kun Olli ei nähtävästi kuitenkaan saanut sitä tyttöä mielestään. Surusta varmaan sotaankin suin-päin hyökkäsi. Liekö tavoitellut kuolemaa jo silloin.)
Olli alkoi aprikoituaan itsekin ajatella Anton mielipiteiden mukaisesti. Akkaatta jäi häneltä sotatalven melskeissä, synnytti konsulentin lapsen ja meni Ollin vapaussodassa ollessa naimisiin erään velallisen leskimiehen kanssa, jonka raha-asiat hän osingollaan kohensi. He elivät lampuotina tuolla kannaksen takana… Mitä tuo Ollikaan enää menneitä horeksii, arveli Jussi ja sanoa mäläytti sen enempää sanojaan punnitsematta: »olisipa noilla perillä edes kullan arvo, mutta kun ovat vain hiuksiset.»
Siihen ei Olli vastannut mitään. Eikä hän myöskään lähtenyt muiden mukana moottorilla keittokoulun lopettajaisiin, vaikka oli ihan sitä varten ottanut mukaansa verkapuvunkin.
Tottahan tuo lie toisten iltamissa ollessa aika käynyt pitkäksi Ollille, koskapa hän lähti hiljalleen kävelemään Selkien kylälle päin.
Sillä tiellään hän yhdytti sakin savotalaisia, oikein niitä häikäilemättömiä korttisahureita. Ne hänet juottivat ja ryöstivät putipuhtaaksi.
Iltamyöhällä Saukkolan loismummo näki Ollin ryömivän pihalla nelinkontin aittaan, jonne hänelle ja Jussille oli tehty yhteinen tila. Mummo vielä päälle päätteeksi peloissaan lukitsi aitan oven. Ei se lukko olisi ketään miestä selvänä pidätellyt, sen sai helposti aukeamaan sisäpuolelta niinkuin kaikki sellaiset isolla avaimella väännettävät, mutta Olli oli niin tolkuton, että kykeni ainoastaan öräjämään.
Olli oli paneutunut tilalle, kun Jussi iltayöstä meni makuulle. Tytöt nukkuivat saman aitan parvessa. Heille riitti koko yöksi pilkkaa ja nälvimistä humalaisen siivottomuudesta. Tokko Olli kykeni tajuamaan tyttöjen puheen, sitä ei voi varmuudella sanoa, mutta kun Jussin käsi sitten aamuyöllä osui Ollin kupeeseen, niin tunsi hän Ollin värisevän koko ruumiiltaan. Osasipas vapaussodan sankarin veri viinan vallassa vapista, ehti Jussi unimielissään ajatella. Itkun puistatukseksi ei hän sitä osannut edes epäilläkään.
Maanantaina aamuvarhaisella satoi ankarasti.
Suojeluskunnan paikallispäällikkö oli niinikään ollut niissä keittokoulun lopettajaisiltamissa. Hän tuli silloin aamulla Saukkolaan ja pyyteli Anttoa kyyditsemään itseään perämoottorilla lahden poikki kirkonkylään.
»Olisipa Olli selvä, hankkisin hänelle takaisin aseenkantoluvan», mietti Antto, ja oli hyvillään kun Olli ymmärsi pysytellä piilossa aitassa.
Paikallispäällikön lisäksi pistäysi Saukkolaan muuan naapuri, joka sanoi vaimonsa kääntyneen kipeäksi. Hän pyysi Anttoa tuomaan diakonissa sisaren paluumatkalla. Sisarta odoteltaessa hän vei Saukkolan vanhan emännän sairaan hoivaajaksi.
Sateen vähän höllättyä laittausi Antto matkalle.
Jussi painui yksinään työmaalle ajatellen Ollin kyllä tulevan perästä selviteltyään pahimman pohmelonsa.
Pitkistyttyään odotukseen Jussi jo pyörähti Ollia hakemaan, kun samassa näki Ollin astuvan rantaan puhtaaseen paitaan pukeutuneena, kantaen kainalossaan likaisia hynttyitään.
Ollin muodosta Jussi arvasi hänen tahtovan upottaa vaatteet kivikaulassa, tyttöjä hävetessään. Niinhän se Olli tekikin. Jussikaan ei halunnut olla tietävinään mitään ja siksi hän jälleen peroi työn ääreen.
Mutta kun Ollia ei myöhemminkään kuulunut, lähti Jussi uudestaan häntä noutamaan, huulillaan valmiiksi suunniteltu pilapuhe eilisestä vedonlyönnistä. Aamulla noustessaan Jussi jo oli huomannut, että Ollin revityistä ja ryvettyneistä liiveistä oli hävinnyt kello ja ne hiuksiset perätkin.
Mutta Olli oli kadonnut aitasta, eikä häntä näkynyt tuvassakaan. Tuvassa ei muuten ollut ketään, kun oli paras leikkuuaika, niin naiset olivat sateen tauottua kaikki menneet pellolle.
Illalla tuumittiin Saukkolan perheen kesken, että Olli oli kai lähtenyt Selkien kylään äitinsä mökille. Ollin äiti oli siellä uusissa naimisissa ja Olli ei pitänyt isintimästään, mutta kyllä äidistään. Pitkiä aikoja ei Olli tosin milloinkaan kotonaan viihtynyt. Kuitenkin oli hänelle tullut tavaksi viipyä äidin hoidossa selvitteleimässä ja palata sieltä ihmisten ilmoille kuin uutena miehenä.
Keskiviikkona Jussi ilmaisi Antolle epäilevänsä että Ollin asiat eivät sittenkään taitaneet olla vallan kunnossa. Olisiko Olli lähtenyt harviaispuvussa takkisillaan, sillä hänhän upotti työvaatteensa ja aitan naulassa riippui Ollin sen tuhannen kaksisataa maksaneen litoopuvun liivit ja kun Sepukkakaan ei ole seurannut isäntäänsä.
Näitä keskusteltaissa Antto sattumalta katsahti sarvinaulakkoon ja huomasi mauserin tyhjän tupen. Ensimmäinen pahaenteinen sävähdys käväisi hänen jäsenissään ja hän kysyi Jussilta oliko tämä ottanut aseen keittokoulun lopettajaisiin.
»Itsehän tuolla viimeksi kävit variksia säikyttelemässä», vastasi Jussi.
Enemmittä puheitta silloin veljesten tajunnassa varmeni tieto, että ase nyt oli Ollin hoteissa. He eivät tosin kyenneet epäilemään sellaista onnettomuutta, mikä sitten torstain-perjantain vaihteessa paljastui. He vain otaksuivat Ollin aikovan kostaa petkuttajilleen.
Jussi kehoitti Anttoa turvautumaan poliisiin kaiken varalta. Anttokin pohti samaa jo oman kunniansa pelastukseksi, tapaus kun oli sattunut hänen uittoalueellaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut hätiköimisellä aiheettomasti langettaa varjoa Ollinkaan maineelle. Samassa sattui heille ilmaantumaan muuan Selkien kylän mies ihan Ollin kodin naapuristosta. Antto pyysi miestä tiedustamaan oleiliko Olli äitinsä mökillä tai oliko häntä yleensä nähty Selkien kylällä. Antto sanoi kaipaavansa Ollia työkiireiden tähden, mutta luultavasti mies aavisti hänen epäluulonsa, koskapa jo samana iltana toimitti Saukkolaan vastausviestin, ettei Ollista tiedetty Selkielläkään mitään.
Torstaina poliisi vitkastelematta hälyytti miehiä etsiskelyyn, mutta kokopäiväinen vaivannäkö osoittautui turhaksi.
Antto Saukkonen lähti vielä illalla samoamaan ympäristöä, ei erikoisemmin toivossa päästä Ollin jäljille. Jussi oli jo talon lähettyviltä tarkastanut kaikki mahdolliset kursopaikat, vaan enemmän kuin mieltään rauhoittaakseen.
Antto oli ollut koko päivän äestämässä ja hän tunsi olevansa väsynyt, kun hän sen enempää ajattelematta astua topotteli metsään päin. Kamarin ikkunan puolella, noin sadan askelen päässä asumuksesta alkoi harva, kallioperäinen metsikkö, jonka takaisessa notkelmassa oli vihannuutensa tiimalta vielä leikkaamatta jätetty kaurahalme. Halmeen aitaan rajoittui toisen talon niittypalsta, jossa oli lato. Oli kerrottu halmeessa nähdyn jäniksiä. Niitä nyt vilvoitteleimaan lähtenyt isäntä tillaili kierrellessään halmetta haulikko kourassa.
Miten liekään Antto joutunut kulkemaan ihan ladon sivuitse. Äpärikköön päästetty lehmikarja oli tallannut ladon edustan savelle. Kun sitten silloin maanantaiaamuna satoi, niin oli liejuiseen maahan selvästi painunut suuri saappaan jälki. Ollilla oli komeat ja korkeavartiset »vormusaappaat».
Kun Antto näki sen jäljen, meni hän aivan tarmottomaksi. Hän ei ollut kestää jaloillaan. Raskainkaan raadanta ei milloinkaan ollut siten herpaissut.
Täälläpähän se on Olli, ei ole poliisi mennyt latoon, kun sen ovi etäälle näyttää tiukasti teljetyltä. Eivät ole luulleet kenenkään sinne päässeen.
Toinen jälki vielä varmensi Anttoa, joka teki huomioita, että asia todellakin oli niin. Tuosta on Olli hypännyt kuran yli ovelle johtavan laudanpätkän nenälle, niin että laudan toinen pää on kohonnut. Ei taida Olli vielä ollakaan mennyttä miestä, kun on malttanut varoa kenkiensä likautumista.
Samassa Anton päähän pälkähti kaamea ajatus: jospa Olli onkin menettänyt järkensä. Silloin hän olisi vaarallinen kenelle miehelle tahansa. Antto oli jo vähällä jänispyssyineen turvautua jäniksen passiin, kun miehinen sisu alkoi kuiskuttaa poliisin ja muiden miesten silloin varmaankin häntä pilkkaavan. Ja niin hän päätti kutsua Ollia nimeltä.
»Olli? … Olli hoi!… Oletko sinä Olli siellä?…»
Ei hiiren hiiskahdusta.
Silloin hän pakkausi ladon ovesta sisälle, kiipesi oven eteen sysätylle heinävallille ja näki.
Tuossa se nyt on Olli, »Pitkä-Olli». Antto ei koske häneen, hän muistaa poliisin ohjeet etsijöille, hän katsoo vain ja toteaa:
Hattu, maailmaa kiertäneen työmiehen komea huopahattu, on asetettu syrjään heinille. Hatun vieressä on tulitikut, Fennialaatikko ja pari poltettua ja rutistellen sammutettua savukkeen pätkää, jotka kertovat Ollin miettineen, muistelleen… ja harkitusti laukaisseen. Toinen käsi on liukunut liipasimelta, toinen yhä lujasti pitelee päälakea tähtäävää mauserin piippua.
Syyskesäinen ilta ehti myteröityä, ennenkuin Antto miten-kuten selvisi kotimatkalle. Pitihän hänen päästä toimittamaan tilanteen vaatimia muodollisuuksia mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta vaikka kajakka ilma oli houkutellut tuulastajia lahdelle, häilyi Anton silmien edessä kuin vahva sumu. Vai putoiliko ilmapiirin täydeltä pehmeitä naisen hiussuortuvia, joilta Anton täytyi väkivalloin eteenpäin laahustaen valloittaa jokainen askelen ala. Olli ei ollut jaksanut niitä vastustaa, sen Antto ymmärsi nyt.
Lauantaina on kirkonkylän rantaan huhuilevan laivan keulassa tavallista kookkaampi musta ruumisarkku, jota matkustajat osoittavat kammoksuen. Eikä syyttä. Onhan arkussa juovuspäissään omaisuutensa menettäneen ja sitten itsemurhan tehneen hurjan »Pitkän-Ollin» tomu. Selvä esimerkki viinan villityksestä ja nykyajan j.n.e., j.n.e.
Mutta taivaan avaruuden arvaamattomissa tuulissa pienet iltapilvet yön syliin purjehtiessaan entistä uskaliaammin punertuvat. Ja Virtasalmella on hanuri osunut taitavan reisusällin kouriin, siitä purkautuu hämärtyville vesille kiehtovan intohimoinen sävel Bajadeeri operetista. Saa olla varma siitä, että ennen kuin taas uusi viikko on ummessa, niin Selkien kylässä jo lapsetkin osaavat lallattaa »oi, pajanteeli, kun sa hulmasit mun».
Ihmiset maailmassa jatkavat onnen etsintää, ken mihinkin sydämensä kiinnittäen. Ehkei kukaan tällä erää hiuksisiin kellonperiin.
KANGASTUSTA.
(Aamu. Päivä. Ilta. Yö.)
Me muka tunnemme ajan. Määräämme sen sekuntiosien tarkkuudella sarjoiksi, joiden mukaisesti osaamme luetella toimintamme ja vaiheemme. Miljoonat kellot työskentelevät, koristemaiset rannekellot pienten neitosten rendez-vous valmistelua kiiruhtaen ja julkisten rakennusten kauas näkyvät tornikellot ohjaten liikennettä ja työhön kiiruhtavia joukkoja. Sellainen tuntitaksa on aikamme käytännössä.
Keskusteluissamme — etenkin n.s. korkealentoisissa — saa aika hiukan toisenlaisen värityksen, silloin tarkoitamme ihmisen ajalla ja hänen aikalaisillaan heidän elinikäänsä.
Tämä ikänä käsitetty aika on meihin kuhunkin nähden kuin laaja soitin, jonka korkeimman tajuttavan äänen muodostaa syntymäkirkaisu ja matalimman tajuttavan äänen kuolinkorahdus. Niiden kahden äänen välisellä alalla soi kunkin yksilön elämänlaulu. Jokaisen laululla on oma värinsä ja pituutensa, oma rytmin ja äänilajien vaihtelunsa. Eipä kumma, jos pinnallisesti aistittua elämän yhteissoittoa sanotaan humuksi, josta parhaiten erottuvat vihlovat ja karskahtelevat sorasoinnut.
Toisinaan, kun on joutunut ihmettelemään syntymistä tai kuolemista, voi samaisesta ikänä käsitetystä ajasta tuntea tempautuvansa vielä kolmannen lajiseen aikaan, jolla ei ole nimeä, tai jos onkin ikuisuus, ajattomuus, äärettömyys, ei niitä voi käsittää.
Se aika ei antaudu mitattavaksi. Se täyttää omia lakejaan. Se on pohjaton ja laidaton meri, johon Maan merkkimiesten historialliset henkilöhahmot ja kehityskausien ääripiirteet uppoamistaan uppoavat huolimatta pintavesissä ponnistelevan nykyisyyden pelastusyrityksistä. Ja niin armahtamaton se aika on, ettei se säästä sen kummemmin ihmisten kallisarvoisiksi kuin mitättömiksikään luokittelemia seikkoja. Kaiken se välinpitämättömänä velloo, aikaillessaan.
Se, joka näin on näkevinään itsensä ja kanssaihmistensä vajoavan nimettömään aikaan, saa voimakkaan tunnon ihmiskunnan yhteisestä kohtalosta, jonka osakkaana ei itsellä, ei isällä, ei äidillä, ei edes omalla lapsella eikä rakkaimmalla ystävällä ole, eikä saakaan olla muuta nimeä ja mainesanaa sen edessä kuin: kuolevainen ihminen.
* * * * *
Sellainen ontosti kumiseva katoavaisuuden tunnelma kaikupohjana on ken tahansa oikeutettu sormielemaan elämänsä soittimen koskettimia ja loihtimaan esiin enneneletyn kangastusta. Vähät siitä, vaikka se olisi lapsellista ja vähäpätöistä, kun se ei pyri kenellekään mitään tyrkyttämään ja kun se kyllä pian haihtuu ihan itsestään, koskapa kaikkein tärkeimmät asiat ajan-oloon unohtuvat.
AAMU.
On herttaisen alkukesän varhainen aamu, kun olen toisten vielä nukkuessa noussut sulkemaan ikkunaa, ettei heräävä katumelu heidän untaan häiritseisi. Tuolla naapurin aamuvirkku talonmies luutineen ja lapioineen tottuneesti kerää sankoon kaikki rikat ruiskukannulla mukavasti kuvioitellen kostuttamaltaan jalkakäytävältä. Joku muu mies etempänä kävellä kopsuttelee hattu silmille vedettynä. Maitorattaat ja raitiovaunu eivät vielä rämise.
Silloin! Kukkuu, kukkuu… Käki lentää räpytellen Helsingin yli ja kukkuu yht'mittaa. Kukkuu, kukkuu, kukkuu…
Käen kukunnan lumoissa saapuu kangastus.
— — — jyrkänlainen mäki. Siellä se kukkua helskyttelee kaihokieli käki.
Niin Karjalassa laulettiin. Näen aivan selvästi korkean, lehtorinteisen vaaran ja vaaran laella kylän kirkkoineen ja taloryhmineen, joista muuan on sykähdyttävän tuttu. Tuo, jossa on vanhanpunaiset ulkorakennukset ja niistä hiukan syrjempänä vaalea talo.
Talon pitkässä ikkunajonossa kimmeltää virkeä aamuaurinko. Erään ikkunan poskessa istuu seitsentoistavuotias tyttö, jonka päivät kuluvat talousaskareissa. Siksipä hän, kun on niin valoisaa, että ikkunan luona näkee lukea yön läpeensä, on unohtunut kirja helmassa tarkkaamaan heräävän kesäaamun ilmeitä.
Siihen asti on talossa ollut aivan hiljaista. Pääskysen räystäspesässä vain jokunen virskutus ja sääsken verenhimoinen, lähetessä kimeäksi kohoutuva laulu viereisen ikkunaruudun harsolla verhotussa aukossa. Päivän sarastaessa on muutenkin ohut hämäryys yhä hataroitunut. Silmä on saattanut eritellä yksin korsin kastehelmien painosta lakoutuneen ikkunanalusnurmikon tuossa nupullaan olevan ruusupensaan ympäristössä. Sitten on havahtunut lievästi puistattava aamutuuli, joka vaimentaa kedoilla ja metsissä kukkien päihdyttävän öisen tuoksun.
Nyt jo kantautuu haasta kilkattava ääni karjaa johtavan kellokkaan astunnan tahdissa. Vanha Mosse raahaa raunioruntin tuvan kynnysalle ja naukuu. Sillä on vielä sokeat pennut. Eivätköhän kuule ja päästä sisään.
Kukkuiko käki, monestiko? Ei siitä saa oikein selvää, kun siihen yhtyy toinen kukkuja. Nyt kiertyy avain keittiön lukossa. Joku palvelijoista noutaa raikasta vettä aamukahviksi, kaivon vintti narisee. Työpäivän aamurupeama alkaa. Luonnon aamukimmellys on sotkeutuva ihmisten taloudellisiin näkökohtiin.
Tyttö ikkunassa miettii mitä hän mahtaisi pitää päivännoususta suuressa kaupungissa. Kirjastaan hän siitä lukee:
Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu ylitse kivisen kaupungin kattojen, katuin, — — — elämän valheessa valkein, iäinen totuus.
Oli niin paljon sellaista, mihin silloinen tietämätön tyttö halusi tutustua, sellaista, mistä nykyisellä minulla on monta elämystä.
Kuitenkin tunnustan, etten edes kuuluisia maailmankaupunkeja ihaellessani ole voinut kohota tuon runon yleisnäkemyksen kukkulalle, kirkkauden ja iäisen totuuden voiman tunnossa. Enkä silloinkaan, kun olen kuullut runoa laulettavan ja vavahdellut sointujen mahdista.
Siitä huolimatta toistan sitä säe säkeeltä tässä aamussa ja minusta tuntuu kuin sen henki olisi kerran hipaissut minua. Milloin? Eihän vaan tuona nuoruusaikaisena aamuna maan sydämessä.
Jos se oli silloin, niin toivoisinpa voivani hellittämättä pidättää silmissäni sen kasteisen aamun armauden.
PÄIVÄ.
— Äiti, katso! Pululla on viiva suussa.
— Viiva kyyhkysen suussa, tosiaankin. Kuinkapa sinä kaupungissa kasvanut piirtäjän lapsi tuntisit heinäksi tai oljeksi tuollaista kuivaa viivaa ja mistä tietäisit miten sitä nimittää. Yhteisellä nimellä voit, jos muistat, sanoa niitä korsiksi.
Sääli lasta, sääli minua.
Kun minä tuonnottain Töölössä kävellessäni sivuutin heinäkuorman, olin ilmisissäni näkevinäni kotoisen Saunaniityn, kukkarikkaimman kaikista tuntemistani kedoista, jossa tuollaiset viivat vihantina huojuttelivat heleitä kukkatupsujaan. Kaikki olivat tallella ylhästä nurmikaunokista vaatimattomaan musta-apilaaseen.
Ikävä kyllä minunkin piti sitä ihanuutta tuhota. Olin heinättäjä toisten samallaisten joukossa ja meidän naurumme helisi. Ken hajoitteli illallisia rukoja riepoitellen päällimmäiset kahmalolliset paksummaksi karhoksi ja pohjimmaiset, kosteassa lämmössä tummuneet tötkyt aivan ohuesti. Ken veti luokoa edellisen päivän niitoksella. Minä niitin herskeästi katkeavaa, juurelta vielä aamukasteista nurmiheinää lapavarteen nidotulla näpäkällä viitakkeella, jota kylläkään en itse osannut teroittaa, mutta veli tai muut miehet avustivat naisia siinä. Kullakin miehellä oli kovasin lapikkaan varressa. Kilvoimme, kuka jaksoi huidella leveimmät laistit silti toskaamatta ja jättämättä jälkeensä pitkää sänkeä. Välistä minäkin uhossani unohdin varovaisuuden ja surautin näpäkkäni avoteräiseksi maakiven selkäpiissä. Osasi se tylsyä myös keltiäispesämättäässä.
Päiväläiseukot kinastelivat keskenään haravista. Talon oma väki ja piiat olivat muka ehättäneet valikoimaan itselleen parhaat ja kevyimmät ja jättäneet heille pii-rikot tai sitten känsäiset ja karheavartiset, joista sai tikkuja peukalohankaseen.
Sitten saivat viekkaudella jätetyksi minut heinäsaarekkeeseen, sellaiseen niitoksen rannasta lohkaistuun kukkatäplään. Siihen minulle tavan mukaisesti koettivat keksiä huutaa nimeltä heiliä avuksi »hei, Se tai Se auttamaan meidän neitiä saaresta!» Eikö näet saaneetkin verta sävähtämään poskipäille. Minun taisi täytyä sitä salatessani kumartua etsimään kiven kupeelta mansikkaa sellaisten tahmeitten ja leikkaavasti tarrautuvien mataroiden seasta, jotka olivat kosteita valkoisesta kuohasta, jota kansa nimittää käärmeen syljeksi.
Iltarupeamalla olivat kahdesti kouhotellut karhot jo kahajavan kuivat ja aamullinen luoko vedetty. Kun rukosi kuivat heinät sai ne sitä mukaa kantaa sapilailla pieneen Pajalatoon. Isoon latoon vedettiin kahdella hevosella kylvöheinää peräpellon haasiasta. Oli niin kiire ja häpläkkä, ettei tahtonut malttaa kunnollisesti kerätä rippeitä ja rukojen pohjallisia, sillä Tölpän salolla näkyi satavan.
Meille näkyi sateen uhka aina ajoissa, jo silloin, kun sen harmaa rintama ei vielä ylettynyt oman pitäjän alueelle. Suuri salo piiritti meitä meren tavalla, laajimpana lännessä ja etelässä, joiden auerhämyisiin kukkuloihin laskettiin olevan matkaa viisikin penikulmaa linnuntietä. Maisema oli sininen ja synkkä. Ei olisi luullut siihen kätkeytyvän viljelyksiä ja ihmiselämää kiihkoineen. Vähäinen järvi ja mutkitteleva joki yrittivät pilkkeellään turhaan sitä elähdyttää, niitä tuskin huomasi muulloin kuin iltaisin, jolloin kaiken veden ylle nousi satumainen sumu. Se kartoitti kaikki joen polvekkeet ja ilmaisi piilossa pysyttelevät kymmenet salolammet ja lelluvien rämeiden mustavetiset silmäkkeet.
Milloin ei ollut niin väliä sillä satoiko, vai paistoi, silmäilin mielelläni saderintaman tai pilvien varjojen matkaamista vaaralta vaaralle ja valon kummallista taittumista taivaalla, joka toi mieleen perheraamatun puupiirroskuvien taivaat. Mutta nyt ei joutanut avosilmin uneksimaan. Nyt jo pilvenhattarat sähköisinä hieroutuivat meidänkin kylän kohdalla. Toivoimme niiden painuvan tuulen alle, niinkuin sitten tekivätkin. Muutaman laide vain ropsautti sen verran vettä, että haravan varsi parahiksi kastui ja hätäisimmät naiset saivat aiheen hakea suojaa ladosta.
Me nuori väki sitävastoin painausimme makeatuoksuisen haasian juurelle ja kujeillen näpsäyttelimme toistemme vaatteille vihreitä ja vilkkaita heinäkirppuja. Sadepisarat kimaltelivat ihmeen kirkkaasti, kun aurinko taas pääsi puikahtamaan pilvestä. Ja meidän silmissämme varmaankin loisti levätessä hujautetun laulun lämpö:
Lähdetäänpäs niitylle, sun saarianna niitylle, niitä ruohoja leikkaamaan- maan- maan, niitä ruohoja leikkaamaan.
Siellä kohtasin minä ystävän, sun saarianna ystävän, joka vaati mun seisomaan- maan- maan, joka vaati mun seisomaan.
Kysyi rakastatkos minua? — — —
Näinköhän enää ikinäni tarvinnen liehua heinänkorjuussa. Pakottaudun ylimielisesti hymähtämään muistellessani niittykukista punomaani seppelettä tyhmänrohkeilla kulmillani. Olen ihailevinani jalostettuja kauppakukkia ja myönnyn muiden lailla seuraamaan kaikkivaltiasta etikettiä, joka määrää: »elävä kukka on hienoin koriste, sitä saa käyttää vain kaikkein juhlallisimmissa tilaisuuksissa ja silloinkin on tarkoin varottava ettei vanhahko nainen valitse itselleen liian huomattavaa…»
Ei ole nykyisellä päivätyölläni enää sellaista määrätietoisen ehyttä ja samalla kuitenkin niin nuorekkaan huoletonta sävyä. Minulla on sen sijaan paljon muuta, jota en silloin kyennyt kuvittelemaankaan. Tyytymätön? Tuskinpa.
Silloin vain, kun sattumalta sivuutan heinähäkin, saatan tuntea nykyisessä viivojen maailmassa sisäisesti häilyväni niinkuin häilyy viikatteen tiessä katkaisematta unohtunut yksinäinen heinä.
ILTA.
Nämä vuokrahuoneet, joita kohta kymmenen vuosikierron kuluessa olen opetellut nimittämään kodiksi, sijaitsevat hyvin lähellä muuatta Helsingin poliisiasemaa ja raitiotiepysäkkiä. Ne tuttavat, joilla on asunnostaan käsin epämukava liikenneyhteys keskikaupungille, voivat välistä kiitellä tätä mukavuutta.
Kieltämättä vaikuttaa raitiovaunun merkinantokellon sirkusmainen hälinä ja kiskojen kitinä tämän kadun kulmauksessa toisinaan minuun kuin juoruava toveri, joka on perillä kaupungin kaikista uutisista, niistä, joihin aamulehdessä ehdin päällisin-puolin tutustua. Saatan kuunnella sitä laitettuani lapset nukkumaan ja asetuttuani viereiseen huoneeseen (jätä ovi rakoselleen, äiti!) parsimaan. Niin istun ja tunnustelen vaistomaisesti kaupungin suonenlyöntiä ja ehkä salaa toivon, että minun ei tarvitseisi aivan tässä määrin kieltäytyä nauttimasta sitä monipuolista kuultavaa ja nähtävää taidetta, jota tänäkin iltana siinä ja siinä juhlahuoneistossa siihen ja siihen hintaan on tarjolla. Mutta sellaista varten pitäisi esiintyä niin ja niin pukeutuneena ja… ? Taas tuota kamalaa kirkumista, jota vaunun ulinakaan ei voita ja johon en jaksa koskaan tottua.
Siellä taas retuuttavat poliisikamariin…
Onneksi lapset jo nukkuvat.
Tienneeköhän tuonkaan ihmisen äiti, että hänen ehkä ainukainen lapsensa…
Samassa kaupunki lakkaa minulle humisemasta. Muutan kahdenkymmenen vuoden takaiseen aikaan ja etäiselle maaseudulle.
Valkoinen lumi verhoo metsät, viljelysalat ja ajotietkin, joilla aniharvoin heläjää rahtilaisen kulkunen.
Lapsen on ollut päivän mittaan hauska kurkottaa ikkunalasin alasyrjän välkkyvien kidekasvannaisten yläpuolitse mustanvalkeita harakoita. Ne ovat näyttäneet niin kookkailta — varmaankin vilusta höyhenet pöyryssä — kun ne ovat tanssineet parittain lapioiduilla pihapoluilla ja nokkineet rikkoja.
Nyt jo paksujen nietosten töyryillä hehkuu iltaruskon punerrus, jota vastaan varjot paikoitellen esiintyvät häikäisevän sinervinä. Ne todistavat lumen puhtaudesta ja tammikuisen pakkasen kovuudesta. Kaukaisen ilmanrannan kattaa ylt'yleensä harmaa kylmän huuru. Siitä alkaa kellanpunainen päivänlaskun väri, joka vähitellen kalpenee ja kaikki keltasiniset vivahteet läpäistyään vihdoin asettuu korkealla taivaalla syväksi ja kuulakaksi sineksi. Siellä jo tuikkii muutamia tähtiä, ehkä kuukin, vaikkei sitä näe juuri tästä ikkunasta.
Isä on matkoilla eikä palaja ennen huomista. Ruokajärjestys ja muu elanto on siitä syystä ollut koko päivän rempallaan. Äiti on kirjoittanut kirjeitä ja rapsutellut salaperäisen kellastuneita papereita ja valokuvia »klaffipiirongin» norsunluunupeista liikuteltavissa lukuisissa pikku laatikoissa, joista muuan tallentaa hänen morsiusseppeleensä ja isän napinläpikukan. Iso sisko on niin innostunut käsityöstä, että lapsi vasta kaikkein kauneimmilla hyväilynimillä saa hänet taivutetuksi lähtemään kanssaan luistelemaan.
Heidän yksinäinen luistinratansa on vaatinut heiltä paljon vaivannäköä pysyäkseen käyttökelpoisena, vaikka se on vain kuin kolmisen metrin levyinen ja pari sen vertaa pitkä kaukalo pienen putaman jäällä kauniin koivikon ja tiheän pensasviidan kätkössä. Puiden oksat näyttävät monin verroin luonnollista paksummilta, niin runsaassa ja kuun paisteessa ihan sädehtivässä kuurassa ne ovat.
Liekö mikään niin kumma kuunneltava kuin tyven talvinen ilta. Kevätilta värähtelee. Kesäilta on täynnä elävien olentojen ääntä. Syysillan pimeydessä luonto riisuutuu milloin hiljaa suhkien, milloin tolkuttomasti vastaan hangoitellen kuin unillaan oleva lapsi.
Mutta tämmöisenä talvisena iltana ei edes kuusten latvoissa käy tohina. Ilta on nyt luovuttanut puhevuoron ihmiselle ja tuntuu henkeään pidätellen kokoavan niitä viestejä, joita ihminen sen herkästi kantavassa selkeydessä hurmioituneena kuiskaa päin kuuta ja tuntemattomia tähtiä.
Lapsi ei osaa sitä kaikkea tutkistellen arvioida. Hän yksinkertaisesti vaistoaa, että hänellä on hyvä olo. Juuri sellaisenaan täyttynyt päivä, jollaiseksi hän sen aamulla herätessään aavisti.
Mutta viimetingassa uhkaa lapsen kauniin päivän ilta kuitenkin särkyä, kun hän luistelemasta palattuaan tapaa äidin kyynelöimässä.
Hereät vedet kierivät äidin poskilta helmaan. Hän soittaa urkuharmoonia, veisaa huojuen tahdin mukaisesti ja välistä kumartuu vilkaisemaan nuotteja kynttilöiden lepattavassa valossa. Lasikakkarat kynttiläin juuressa täräjävät ja pärräävät myötätuntoisuudesta.
Äidillä on tapana näin isän poissa ollessa päästää valloilleen herännäisen kotinsa kaiut — syvästi soitannollinen isä ei oikein siedä niiden usein mitätöntä sävelrakennetta — ja sydämen kyllyydestä selailla kuluneita kirjoja »Matkalauluja» ja »Pilgrims harpan». Äiti laulaa:
Miss’ on tän’ iltana lapseni, hän lapsi mun lempeni, hän valoisa tuonaan toivoni ja laps’ rukousteni? Oi, missä on lapseni, oi, missä on lapseni? Hänt’ hellivän minun tietävi hän. Oi, missä on lapseni?
Äiti laulaa kaikki säkeistöt, joista jokainen loppuu samaan hätäiseen »oi, missä on lapseni?»
Lapsesta tuntuu äidin laulu aiheettoman raskasmieliseltä. Siitä ikäänkuin tulvehtii merkillisen syyttävä kysymys kaikille niille lapsen veljille ja sisarille, jotka ovat kaukana maailmalla eivätkä tänä lumoavan kauniina iltana pääse kotiin ilmoittamaan mitä tekevät. Lapsi on vakuutettu siitä, että tämmöisenä iltana ei voida tehdä mitään pahaa. On hän kylläkin kuullut puhuttavan paholaisista, joilla tuulissa valta on, mutta nyt ei edes tuule.
Lapsi ei saata rauhoittua, ennenkuin on pyytänyt ja saanut kuulla äidin tyynnyttävimmän sävelen. Se on laulu murheettomista kaarneen pojista ja pienistä kedon liljoista, jotka taivasta silmäillessään saavat Jumalan huoltajakseen.
Ikäänkuin loppusoittona itkevän äidin laulelmista, jotka ahdistaen valuivat silloisen lapsen avoimeen mieleen, käväisee nyttemmin tavan takaa tunnossani merkillisen liikuttava värinä. Mitä se mahtaa kärkkyä minulta…
Varmaankin siitä pääsisin, jos vieläkin kykenisin uskottelemaan itselleni, ettei näin kimmeltävän aineettomana kuudaniltana kenellekään ihmislapselle mitään surkuttelun arvoista tapahdu.
YÖ.
Harvoin olen tukalankaan työpäivän päätyttyä niin uupunut, etten muistaisi toivoa yöksi uneksumista.
Unet maksavat koron kanssa (usein säälittävän tyhjiltä) päiviltä velkomatta jääneet saatavat. Eihän unista tarvitse olla vastuussa kenellekään, johdattivatpa ne hyvään tai pahaan. Niille on pakosta antauduttava ja tehtävä ja tunnettava, mitä ne kulloinkin vaativat.
Mutta aina ei valveillaolosta pääse heti siirtymään uneksumiseen. Uni suvaitsee odotuttaa itseään. Niitä hetkiä muisti kiiruhtaa käyttämään hyväkseen ja edullisessa pimeydessä se kehittää lukemattomia jäljennöksiä menneistä öistä.
Niiden lukuisuuden tähden minun on vaikea valita yhtä edelle muista. Semminkin kun niillä kaikilla, niinhyvin lapsuuteni viattomilla tapahtumilla kuin nuoruusvuosien haparoivilla seikkailuilla, tuntuu olevan soveltuva kiinnekohta tähän nykyhetken yöhön, jossa kuulen lasteni keveän huounnan niiden isän tasaisen kuorsuun ja pärsäämisen lomissa; noiden lämpöisten olentojen, joille luulen olevani korvaamattoman tarpeellinen. Se luulottelu kaunistaa arkisen touhuni ja antaa parhaan väliaikaisen vastauksen kyselyyn »mitä varten elänen».
Vaikka muistan kyllä samalla eläväni kuollakseni, kerran, ehkä piankin. Niinkuin ovat kuolleet esi-isät ja viimeksi oma isäni.
Näin joudun tarkastamaan viimeistä lapsuuteni kodissa viettämääni yötä ja sen seurauksia.
Isäni lepäsi silloin jo kohmettuneena ruumiina kylmilleen jätetyssä nurkkakamarissa. En nähnyt isäni sammumisen hetkeä. Vasta kuolinsanoman saavuttua pääsin lähtemään matkalle.
On toki hyvä, kun on huoneita, että eivät ole tarvinneet viedä häntä aittaan tai riiheen, ajattelen astuessani muinoin niin kodikkaasti tupakansavuisen isän asuinsuojan läpi nurkkakamariin etsimään ja saamaan ruumiilta sitä, mitä hämärästi aavistin odottaa: kuolemanpelon poistumista.
Harvoin saloseudulle eksyvät ansarikukat ympäröivät lujapiirteistä vanhusta vihkoina ja seppeleinä, joista monen nauhoissa on luettavissa omistus »isälle ja ukille». Onhan hän neljäntoista lapsen isä.
Huomenna hänet tämän pitäjän kirkossa siunataan ja sitten oman toivomuksensa mukaisesti viedään kauas Hämeen multiin.
Täkäläinen koti on pian häviävä, kun ei ole pieniä lapsia, joiden tähden leskelle tarvitseisi myöntää armovuosia.
Sukua on paljon koolla ja se jo suunnittelee tulevia oloja ja järjestelee yksityiskohdittain huomisia hautajaisia. Äiti pysyttelee vuoteessa lepäämässä ja valikoi sopivia virsiä, se on hänestä tällä hetkellä tärkeintä. Hän näyttää leijailevan uskonsa siivillä korkealla inhimillisen surun syvänteiden yläpuolella.
Isä on mielestäni niin kovin yksinäinen, vaikka me lapset olemmekin pistäytyneet hänen luonaan hetkittäin illan kuluessa, me, joissa hänen verensä rahtu toistaiseksi kiertää. Mitä kukin tuntenemme…
Yöksi sytytetään pitkät kynttilät pitämään isälle seuraa. Niitä ei nukuta ja raukaise niinkuin meitä ihmisiä. Meidän keskuudessamme toistuu lakkaamatta Getsemanen yö. Ja epäesteettistä kuolemaa väistämme kammoksuvina.
Merkillinen yö.
Lapsieni syntyessä olin kokenut jotenkin samaa, sanoisinko kohtaloon alistumisen tuottamaa onnea. Alistumiseni palkittiin uskomalla huostaani vastasyntynyt elämä. Samalla heräsin huomaamaan jokaisen ihmisen syntyneen, jokaiselle tapahtuneen saman ihmeen. Ennen en ollut sitä tajunnut, vaikka olin nähnyt paljonkin vastasyntyneitä. He olivat olleet pelkkiä vastasyntyneitä, ei muuta. Samoin nuoruudessani näkemäni kuolleet, joukossa pari omaistakin, olivat olleet pelkkiä kuolleita, auttamattoman onnettomuuden kohtaamia, joita itki ja hieman pelkäsi ja tuntui helpotukselta, kun tapahtumasta oli kulunut niin pitkä aika, että puhuessa ei enää tarvinnut kutsua kasvoilleen juhlallista surun ilmettä.
Vasta tähän kuolemaan pääsen tutustumaan.
On kuin isä olisi entistä lähempänä minua vikoineen ja ansioineen. Välillämme on veren sidettä vahvempi kiintymys, joka ei hölly siitä, vaikka emme tästälähtien voi nähdä ja kuulla toisiamme. Hänessä on isän osuus kutistunut ja ihmisen osuus laajennut.
Miksi kutsuisin häntä takaisin tuskiin — kun itsekin inhoan ruumiillisiä kärsimyksiä — ja murheisiin, joita hänelle oli sälytetty hyvinkin painava kantamus, kun hän itse mielellään luopui elämästä, joka kuitenkin aina oli hänestä sisältörikas. Kyynel pois. Mieluummin iloitsen. Olenhan saanut häneltä lähtölahjaksi tämän, jota vailla olen näihin asti elänyt: tunnen tavanneeni soittimen matalimman äänen.
Olen ymmärtävinäni sen hymisevän minulle, että vaikka ihmisen onkin turha yrittää ratkaista elämän ja kuoleman probleemeja, niin hänen suodaan luoda oma ajallinen laulunsa. Tehköön hän sen rehellisesti. Harjoitelkoon hän sitä laulamaan puhtaasti ja täyteläisesti. Siitä riittää yllin-kyllin työtä pitkäikäisimmällekin.
Tiedän ajatusteni joissakin kohdissa poikkeavan isäni maailmankatsomuksesta, mutta en voi sille mitään, että hänen tomunsa sellaisia minussa herättää.
* * * * *
Vielä toisen yön seurasin isäni ruumista pyryisten lumimaisemain halki touhkasevassa junassa.
Juna vaihtoi ketjuunsa kuusilla merkityn ruumisvaunun minulle tutulta pikku asemalta, jonne poskipäitä leikkelevästä helmikuisesta viimasta huolimatta oli kerääntynyt sankka parvi isän seurakuntalaisia.
Siellä oli laulukuorokin, joka viritti saattuetta vastaan Lauri Ikosen tunnelmallisen »Unta, lunta». Asemanpuoleinen pitäjä, kehittyneempi kuin kirkonkylä takalistoineen, oli nyt isän kuoltua pääsevä eri seurakunnaksi. Jakohanke oli jo aikoja sitten vahvistettu ylemmissä paikoissa. Olivat vain saaneet kyllästyksiin asti odottaa vanhan rovastin kuolemaa.
Meitä ihan nuorimpia vainajan lapsia, jotka olemme Karjalassa kasvaneet ja sieltä jo ehtineet vieraantuakin, tuli joku joukosta kättelemään. Vähimmästäkin tuntemisen merkistä ailahti lämmin läike kummankin jälleennäkijän sydänalassa. Puristimme moniaita käsiä. Kuulimme moniaita välittömästi ilmaistuja surunvalitteluja, joista erikoisesti jäi korvissani kaikumaan erään sokean vaimon omituisen syvämielinen toivotus jollekin sisaristani: »onnee vuan surullenno!»
Sitten tuli juna ja vaihtoi kiskojen älistessä peräänsä ruumisvaunun. Vihellys. Nykäisy. Hehkuvasilmäinen veturi lähti tempomaan taakkaansa niinkuin minä omia avuttomasti töksähteleviä ajatuksiani.
Asemalle jäi virsi vierimään, hatut ja liinat liehumaan ja häipymään pimeyteen sumentuvalta katseeltani.
Niin alkoi kauniin Karjalan ja kodittoman minun välinen taival ujua yhä pitemmäksi ja suloinen haikeus valtasi mieleni.
Samalla pisti melkein kuin väkäsenä tunnossani tietoisuus siitä, että isäni ei ollut jaksanut lähes kolmikymmenvuotisen toimintansa aikana täydellisesti sulautua Karjalan herkkämieliseen rahvaaseen ja että hän halusi luittensa maatuvan muualla. Kunnes samassa tajusin itsekin hänen laillaan pysyväni ikäni kaiken muukalaisena nykyisissä oloissani, jotka erottavat minut kotiseudusta.
Kiintymys kotiseutuun, sinänsä aito inhimillinen tunne — tosin usein itsekkäästi ja puolueellisesti liioiteltu — on varmasti ihmisen henkisen viljelyksen taajajuurisimpia kasveja. Jos sitä rupeaa nyhtämään pois, nousee mukana helposti se mehevä ruokamulta, joka elähdyttää arimpia ja harvinaisimpia hedelmiämme.
Niinpä kasvakoon ja rehoittakoon minussakin, jos on kasvaakseen ja rehoittaakseen, hoen itsekseni, kun unta odotellessani viihdän mieltäni tuijottamalla menneeseen aikaan kuin panoraamaan, jossa ohitseni lipuu milloin maisema, milloin ihmiskasvot.
Juuri sellaiset tuokiokuvat ovat opastaneet mielikuvitustani hahmoitellessani tämän kokoelman tarinaluonnoksia.
Huomaan kyllä, että niissä ei esiinny yksikään verevä turpeenpuskija eikä hellästi lempivä neito tai nuorukainen, niinkuin yleinen maku kai vaatisi. Eikä sellaisista värikkäistä aiheista suinkaan olisi ollut puutetta, mutta miten lienenkin tullut valikoineeksi kaikkein kalpeimmat. Osattomat, vähämieliset ja syrjään vetäytyvät olennot. Ehkäpä sentähden, että en keksi muutakaan keinoa vapautuakseni heidän viheliäisistä airueistaan kangastuksissani.