VII.

SYVÄSSÄ KELLARISSA.

Mutta mitä oli Arizona Bertille tapahtunut? Oliko totta, ettei hän ollut kellarissa tahi maakerroksessa, jota ameriikkalaisen ja usein englantilaisenkin tavan mukaan käytetään m.m. keittiöosastona.

Hän oli äkkiä syössyt petolliseen ruokahissin luukkuun ja pudonnut sinne takaperin koettaessaan väistää käärmettä. Mutta aukko ei ollut suuri.

Bert joutui senvuoksi alkamaan matkansa melkein kaksinkerroin puristuneena. Vaistomaisesti sai hän kiinni ruokahissin köydestä — hissi oli alhaalla kellarissa, Arizona Bertin vetäessä nuorasta alkoi hissi kohota ja pysähtyi tietysti tullessaan Bertin luo.

Tämä onnellinen sattuma selvisi Bertille silmänräpäyksessä, ja hän katsoi parhaaksi laskeutua alaspäin sekä hellitti hitaasti köyttä.

Sen mukavammin olisi tuskin alas voinut tulla ja hän oli mitä parhaimmissa voimissa päästessään alas, eikä suinkaan kuoliaaksi musertunut kuten ylhäällä otaksuttiin.

Alhaalla oli melkein uppo pimeä. Vain kellarinikkunan kautta tunkeutui heikko katulyhdyn valo. Kaikki oli hiljaista ja hän saattoi rauhassa koota ajatuksiaan.

Miten monta miestä rikollisilla oli käytettävänään, sitä ei Bert tiennyt. Mutta sen hän käsitti, ettei hän itse tällä kertaa voinut ottaa lukuun Handsome Harrya enempää kuin mr Morganiakaan, jonka itsepäisyyden vuoksi hänkin oli joutunut tähän tilanteeseen, joka tosin olisi saattanut olla pahempikin.

Tietysti tultaisiin katsomaan miten hänen oli käynyt. Hän oli iloinen, ettei heillä olisi huvia löytää häntä musertuneena — niin, yleensä he eivät löytäisi häntä ollenkaan — toistaiseksi…

Revolverit olivat hänellä mukanaan. Mutta alkaa yksin hyökkäys tuntemattomassa paikassa, ei kenties ollut viisasta. Olisi parempi koettaa jollain tavoin livahtaa ulos kenenkään näkemättä ja varoittaa Big Bobia, joka luultavasti seisoi vielä ulkopuolella tietämättä mitä oli tapahtunut. — Mahdollisesti tarvittiin enemmänkin apua ja saattoihan siinä tapauksessa kääntyä poliisiin — vaikk'ei hän mielellään halunnut sitä käyttää — peläten sen tavallista tyhmyyttä ja kömpelyyttä, joka aina enemmän vahingoitti kuin hyödytti.

Hän oli jo päättänyt yrittää poistua samasta kellarinakkunasta, josta niukka valo tuli, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan epäilyttävää ääntä.

Tultiinko jo hänen jälestään?

Bertin revolverit olivat heti esillä. Tällä kertaa panisi hän kovan kovaa vastaan. Hän tiesi, ettei voinut odottaa armoa.

Hän seisoi liikkumattomana, ainoastaan silmät koettelivat lävistää pimeyttä ja korvat kuulla mahdollisimman tarkkaan.

Ääni oli ollut melkein kuin heikkoa vaikeroimista. — Mutta oliko sen aiheuttajana ihminen tahi eläin, sitä hän ei voinut ratkaista. Joka tapauksessa ei hän aikonut odottaa kauempaa, vaan päätti ottaa asiasta selon heti.

Hitaasti alkoi hän liikkua outoon ääneen päin, pitäen revolveria valmiina ja tunnustellen toisella kädellään kiviseinää.

Hän tuli erääseen kulmaukseen ja heti kuului ääni selvemmin. Nyt hän ainakin tiesi mihin suuntaan oli mentävä.

Sitten vaikeni kaikki yht'äkkiä. Bert seisoi tietämättä mitä tekisi — jatkaisiko vai kääntyisikö takaisin koettaakseen sopivalla tavalla pyrkiä ulos tästä pimeydestä, jossa hän ei uskaltanut käyttää taskulamppuaan. Hän pysähtyi kun ääni kuului uudelleen ja selvempänä. — Tuskin kymmentä askelta kauempana sattui hänen toinen jalkansa johonkin pehmeään esineeseen, josta kummalliset äänet kuuluivat.

Hän kumartui ja tunnusteli käsillään varovasti.

Niin, ei epäilystäkään… Kivilattialla loikoi sidottu ihminen. Käsivarret oli köytetty selän taa ja kasvot olivat lattiaa vasten.

Vilahduksessa katkaisi Arizona Bert siteet ja vapautti seuraavassa silmänräpäyksessä uhrin niistä ääntävaimentavista rievuista, joilla tämän suu oli tukittu. Mutta kuka siinä oli, sitä hän ei tiennyt, eikä liioin sitäkään, oliko vapautettu ystävä tahi vihollinen.

Heikko ääni kuului sanovan:

— Jumalan kiitos, että tulitte. Oletteko tekin joutuneet näiden roistojen käsiin?

— Kuka te olette? sanoi Bert vastaamatta kysymykseen.

— Gerald Morgan!

— Rikas Morgan Vancouverista?

— Siksi minua kutsutaan. — Mutta, kuten näette, on rikkauteni tuottanut minulle vain onnettomuutta. — Oletteko tekin kuullut minusta puhuttavan? Ja kuka te olette?

— Eräs, joka on yhtä pahassa pulassa kuin tekin, ainakin toistaiseksi. Mutta olisitteko te se rikas Morgan, joka jonkun aikaa sitten äkkiä katosi ja jota nyt peräänkuuluutetaan?

— Varmasti… Mutta peräänkuulutuksesta en tiedä mitään. Matkustin etelään terveyteni vuoksi. Hotellissa Denverissä tapasin naisen ja kaksi herraa, jotka olivat minulle hyvin ystävällisiä. Matkustimme yhdessä Albuquerquen kautta Phoenixiin Arizonassa. Missä nyt olen, sitä en tiedä. Mutta ettei minusta ollut paljoa jälellä teidän tullessanne, se on varmaa. Kuulin askeleenne — enkä tiedä mistä se johtui, mutta luulin kuulevinani niissä pelastuksen, mutta pelastuksen, joka kenties ei saavuttaisi minua. Vähemmästäkin saattaa kadottaa ymmärryksensä, hyvä herra, niinkuin minulle kävikin, kun jouduin yksin noiden kauheiden käärmeiden kanssa.

— Kalkkarokäärmeitten?

— Juuri niiden. Oletteko tekin tehneet niiden tuttavuutta?

— Tavallaan. Ja juuri senvuoksi olen nyt täällä. Ehkä tekin olette pudonneet hissiaukosta?

— En, sikäli kuin tiedän… Me istuimme pelaamassa pokeria… Raivostuin huomatessani kuinka he pelasivat väärin. Silloin vasta minulle selvisi kenen kynsiin olin joutunut.

— Ja teidän päällenne usutettiin käärmeet?

— Ei heti. Otettiin esille mustetta sekä paperia ja minun käskettiin kirjoittaa sanelun mukaan eräs kirje.

— Minkälainen kirje? sanoi Bert aavistaen mistä oli kysymys.

— Niin, minun piti kirjoittaa, että määrättyyn paikkaan Phoenixissä lähetettäisiin miljoona dollaria, jonka minä tarvitsin liikeasioihin.

— Hohoo! Käsitän! Ja te teitte sen?

— Olin siihen pakoitettu. Mutta tein sen omalla tavallani.

— Jota he eivät käsittäneet kenties?

— Sovittu merkki — eräs kiemura nimen alla — ja se merkitsee suunnilleen sitä, että olen tähän pakoitettu ja että olen joutunut uhkaavaan vaaraan.

— Mainiota!

— Niin, sikäli kyllä, ettei rahoja tullut. Mutta sensijaan uhattiin minua noilla vaarallisilla käärmeillä ja sulettiin niiden kanssa samaan huoneeseen. Menin pelosta tajuttomaksi.

— Ja sitten tuotiin teidät tänne? sanoi Arizona Bert iloissaan, että kummallisen sattuman kautta, jossa käärmeet myöskin näyttelivät merkittävää osaa, oli joutunut apuun.

— Niin, mutta minulla on jo kerran ennen ollut toiveita päästä pakoon. — Houkuttelin puolelleni neekerin, joka minua vartioi, lupaamalla miljoonan hänelle, jos hän auttaisi minut näiden ihmisten kynsistä.

— Ja neekeri tietysti suostui?

— Niin, muutamien epäilyjen jälkeen. Hän katkaisi siteeni. Mutta juuri pois hiipiessäni huomattiin minut, sidottiin uudelleen ja laahattiin tänne takaisin.

— Eikä neekeri uudistanut koetta?

— Neekeri katosi ainiaaksi. Kenties menetti hän henkensä. — Toivon, että minä tällä kertaa onnistun paremmin. En voi teitä kyllin kiittää… Mikä on nimenne?

— Bert Brand, tämän piirin sheriffi.

— Mitä sanotte!… Arizona Bert?

— Sama mies!… Ehkä jo tunnettu?

— Kuka ei tuntisi teitä ja teidän monia seikkailujanne oikeuden palveluksessa? Te olette varmasti tunnetuin henkilö Ameriikassa, vieläpä ulkopuolella Valtojenkin. — Parempiin käsiin en olisi voinut joutua.

— Ikävä kyllä, istun samassa liisterissä kuin tekin. Ja onnettomuudeksi olen tällä kertaa ottanut liian vähän poikiani mukaan. — Se taas johtuu miehestä, joka on teille sangen läheinen ja joka… Niin, hän arveli kykenevänsä suoriutumaan asiasta yksin ja ryhtyi siihen senvuoksi hieman varomattomasti — vaikka aikaisempien tapahtumien olisi pitänyt häntä varoittaa. — Hänkin oli ollut tekemisissä kalkkarokäärmeitten kanssa.

— Sanotte, että tämä henkilö on minulle läheinen?

— Aivan niin… Sikäli kuin ymmärrän, on hän veljenne.

— Ei suinkaan Dennis?

— Juuri hän.

— Mutta miten herran nimessä… En ymmärrä…

— Poliisimiehenä, psykoloogina ja lääkärinä luuli hän voivansa saada selon salaperäisestä katoamisestanne. Hän joutui tekemisiin pahempien roistojen kanssa kuin oli luullutkaan — ja on tällä hetkellä varmasti tullut toisiin ajatuksiin rikosten psykologiasta ja parantunut siitä yksinkertaisesta katsantokannasta, että hyvillä sanoilla voidaan tiikeristä tehdä lammas.

— Dennis on aina ollut sellainen… Mutta eivät kai he… Tarkoitan, etteivät he kai ole ottaneet minun vuokseni hänen henkeään.

— Toivon niin, sanoi Bert ja kertoi tapaamisestaan Dennis Morganin kanssa ja siitä, minkälaisissa olosuhteissa he nyt viimeksi joutuivat toisistaan eroon.

Silloin huusi Gerald Morgan suorastaan varomattomasti:

— Se ei tapahdu ikinä, niin kauan kuin minä elän. Hänet täytyy pelastaa.

— Se on minunkin mielipiteeni, sanoi Bert tyynesti. — En vain vielä tiedä kuinka se käy päinsä — ja kuinka itse pääsemme täältä.

Se, että Arizona Bert lausui sellaisen epäilyn, saattaa näyttää kummalliselta niistä, joilla on pienikin aavistus kaikista niistä vaaroista, joista hän oli mestarillisella tavalla selviytynyt. Mutta ei tälläkään kertaa hänen sanojaan aiheuttanut pelko, vaan hän sanoi sen sitä varten, että huomasi tämän Morganin yhtä varomattoman uskaliaaksi kuin veljensäkin.

— Jos tällä kertaa epäonnistumme, sanoi hän, niin olemme myytyjä. — Kolmatta koetta ei ole ajattelemistakaan.

— Montako meitä vastassa on?

— Kokonainen liuta. Lukumäärä tuntematon. Meitä on kaksi. Saattaa tulla kolme. Onko teillä aseita?

— Minulla oli tietysti revolveri, mutta se otettiin pois.

Bert tuumi hetken. Uskaltaisiko hän luovuttaa aseistaan toisen tälle miehelle? — Sen varomaton käyttäminen hyödyttäisi heidän asiaansa vähän.

Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä samassa kuului lähestyvien askelten ääni ja Morgan kuiskasi:

— Pitäkää varanne!… Ne ovat täällä… Mutta minä tiedän… Neekeri näytti minulle piilopaikan. Olin tyhmä kun en käyttänyt sitä. Tulkaa!

Ehdotus oli hyvä. — Eikä sitäpaitsi ollut aikaa tuumia parempaa. Bert seurasi vapautettua, joka johti häntä kädestä eräälle rautaluukulle ja avasi sen samalla kun siltä suunnalta, jolta he juuri olivat tulleet, kuului kaikuvia kirouksia.

— Tänne, sanoi Gerald Morgan. — Se on säiliö, eikä ole syvä. — Mutta luulen, että mahdumme sinne molemmat.

Kun ei muukaan auttanut, seurasi Bert kehoitusta ja pelastetun esimerkkiä. Tuskin olivat he sen tehneet ennenkuin hakijat kulkivat rautaluukun yli ja heitä kuului yllyttävän naisen ääni, joka uhkasi heitä kaikella mahdollisella pahalla, jos ei kadonneita löydettäisi.

Bert pelkäsi, että etsijät huomaisivat kohottaa rautaluukkua, joka heidät kätki. Siltä varalta piti hän revolverejaan ampumavalmiina. Mutta kukaan ei innoissaan ajatellut luukkua ja äkkiä tuli jälleen hiljaista kun hakijat etääntyivät toiselle suunnalle.

— Nyt on kenties meidän vuoromme, sanoi Arizona Bert tyynesti, kohotti luukkua ja kiipesi ylös. Luultavasti on pidetty selvänä, että me olemme livistäneet rikkonaisen ikkunan kautta ja ettei auta muu kuin saattaa itse itsensä turvaan.

Ja Bert otti johdon. — Tuumimatta meni hän kellarin portaille, joita myöten etsijät olivat poistuneet. Jos hän vain saattoi päästä portille, tiesi hän, että siellä oli Big Bob varmasti ihmetellen pitkää odotusta ja melua, jonka oli kuullut, vaikkakaan ei oltu ammuttu, merkillistä kyllä.

Tultiin eteiseen. Mutta siellä oli oltava äärimmäisen varovainen. Kerrosta ylempänä kuului nainen huutavan ja käskevän. Miehet vastasivat yhtä meluavasti.

— Koira!… Doggi!… Se on tuolla! huusi nainen. — Ottakaa se kiinni! Tällä kertaa se ei pääse pakoon.

Vilahduksessa oli Bert portilla ja avasi sen. Hän antoi merkin. Vastaus tuli silmänräpäyksessä. Ja melkein yhtä nopeasti ilmestyi Big Bob, joka veti suunsa leveään irvistykseen:

— Onko tulossa lopputanssi?

— Siltä näyttää, Bob. Pidä varasi! Asetu tämän kojun taa. Älä päästä ulos kissaakaan. Meidän on saatava koko liuta, ymmärrätkö!

— All right! Come along Mexiko-Maria!… Tässä he saavat tanssia, niin että kelpaa… Terveiset Harrylle!

Nyt sai mr Morgan Bertin toisen revolverin. Ja niin alettiin hiljalleen hiipiä alas portaita.

Mutta silloin sattui odottamaton välikohtaus. Portaita alas kuuluivat askeleet lähestyvän. Nyt oli hyökättävä joko heti tahi jälleen piilottauduttava. Hyökkääminen aiheuttaisi melua, jota vielä oli vältettävä. — Mutta ei ehditty tehdä mitään ennenkuin tulija syöksyi ohi. Hän ei ollut huomannut kumpaakaan miestä.

— Odottakaa täällä, sanoi Bert. Asettukaa tuon oven taa. Olen silmänräpäyksessä takaisin; teen selvän tuosta, jonka näimme.

Gerald Morgan sai kiinni Bertin käsivarresta ja sanoi:

Se mies on minun. Se oli Täyskäsi-Fred, joka… Ja varomaton mies katosi Fredin jälkeen sekä tulisi todennäköisesti turmelemaan kaiken ampumalla ja nostamalla sellaisen melun, että kaikki kiiruhtaisivat paikalle.

Arizona Bert oli pahemmassa kuin pulassa. Ja kesken kaiken kuuli hän pienen dogginsa haukkuvan raivoisasti. Puuttui vain sitä, että Big Bob ryntäisi paikalle ja kajauttaisi kaikuvan Whakeewho! Hi Ho!-huutonsa ja silloin olisi kaikki valmista.

Varovaisesti hiipi Bert Gerald Morganin jälkeen estääkseen, jos mahdollista, pahinta tapahtumasta.

Juuri silloin tuli Bully-Dass! Suussaan oli sillä kiemurteleva kalkkarokäärme!