IV.

SELITYS JA UHKAROHKEAN PELIN ALKU.

Aamu valkeni ja yö oli kulunut rauhallisesti.

Ensiksi heräsi Bert ja heti senjälkeen muukalainen. Hän näytti nyt aivan virkeältä ja antoi katseensa kierrellä ympäri huonetta — jonka lattialla Big Bob ja Handsome Harry kuorsasivat kilpaa samalla kun kolmas tuntematon seisoi ja katseli häntä rauhallisin, ystävällisin katsein. Muukalainen hieroi silmiään ja katseli vielä kerran vuoron perään jokaista näistä kolmesta, sekä sanoi sitten heikolla äänellä:

— Missä minä olen? Mitä on tapahtunut? Ah! Nyt muistan! Käärmeet! Kalkkarokäärmeet naisen peltilaatikossa.

— Anteeksi, sir! Mistä naisesta puhutte? sanoi Bert.

— Peliluolan naisesta. Hänestä, jolla on sellaiset silmät ja kalkkarokäärmeet.

Tämähän kuului poliisimiehestä lupaavalta ja antoi hänelle tilaisuuden tutkimiseen tällä paikkakunnalla. Bert siis vastasi:

— Jos jaksatte, niin otamme kysymykset järjestyksessä. Ja sitten kun olemme tutustuneet. Nimeni on Bert Brand, kenties paremmin tunnettu nimellä Arizona Bert ja…

— Ei, mitä te sanotte! Arizona Bert! Tosiaankin, minulla on ollut kaksinkertainen onni. Nyt he saavat nähdä.

— Suokaa anteeksi, mikä on nimenne?

— Pyydän anteeksi! Olen Dennis Morgan ja…

— Mitä sanottekaan! Kenties Gerald Morganin veli ja…

— Aivan niin. Ehkä tunnette hänet?

— Ainoastaan kuulopuheista. Hän on tahi oikeammin sanoen, oli suuri liikemies Vancouverissa.

— Miljonääri, sir!… Mutta sitten tapahtui onnettomuus. Hän vilustui ja joutui tautivuoteelle. Parannuttuaan neuvottiin häntä matkustamaan lämpimämpään ilmanalaan. Ja sitä tietä on hän ollut kadoksissa. Poliisimiehenä olen seurannut hänen jälkiään Friscosta tänne.

— Vai niin, tekin olette poliisimies? sanoi Bert vielä suuremmalla mielenkiinnolla.

— Olen oikeastaan notariona salapoliisissa ja tutkin rikosten psykologiaa samalla kun harrastan lääketieteellisiä tutkimuksia. — Mutta täällä jouduin juuri siihen pulaan, jota kaikilla tarjona olevilla keinoilla olen koettanut vastustaa. Kauhea seikkailu, herra, joka oli vähällä maksaa henkeni, juuri kun olin tekemäisilläni ihmisyydelle suurimman mahdollisen palveluksen.

— Se teidän on kerrottava tarkemmin, sanoi Bert. Kauhea seikkailu, sanoitte?

— Niin, hyvin kauhea, pahempi kuin olin voinut uneksiakaan ja niin pirullinen, ettei sillä liene vertaista.

Kaikenlaisissa seikkailuissa karaistuneesta Arizona Bertistä se kuului kenties liioitellulta. Mutta hän kuunteli joka tapauksessa kasvavalla mielenkiinnolla kun kertoja jatkoi:

— Jollei olisi ollut kyseessä veljeni, en kenties milloinkaan olisi antautunut tähän seikkailuun. Mutta koska olen nyt alkanut ja minulla on kaksinkertainen syy jatkaa, en tosiaankaan hellitä otetta, maksoi mitä maksoi. Lyhyesti ja selvästi, nyt on ennen kaikkea kostettava veljeni puolesta.

Kerrottuaan kaikki asiat, jotka me jo tunnemme, vaikeni vieras, mutta Bert kysyi:

— Onko aivan varmaa, että veljenne on kuollut?

— Sikäli kuin tiedän, viittaa kaikki siihen. Hän on joutunut samojen roistojen käsiin kuin minäkin. Hän piti pokerin pelaamisesta. Hävisikö tahi voitti, oli hänelle melkein yhdentekevää. Mutta hän oli tulinen ja vihasi kaikkea petosta. Hän on luultavasti huomannut, että pelattiin väärin ja niin oli asia valmis. Poissa hän joka tapauksessa on. Ehkä hänkin on noiden kirottujen kalkkarokäärmeitten uhri… Mutta odottakoot!

Mr Morgan oli noussut. Hän seisoi nyrkkiin puristetuin käsin ja näytti sennäköiseltä kuin haluaisi alkaa heti. Mutta heikkona vaipui hän jälleen vuoteelle ja saattoi vain vaikeroida:

— Teidän on autettava minua, mr Brand! Mutta kertokaa ensiksi kuinka olen joutunut tänne. Kaikki tuntuu minusta unelta siitä saakka kun tulin kadulle ja kuulin kuulan viheltävän korvissani.

Bert kertoi, mitä oli tapahtunut "Präärian sydämessä" ja kuinka jokainen yritti saada palkintoa Gerald Morganin löytämisestä.

— Tyhmyyttä, mielettömyyttä!… Poliisi on hölmö kuten tavallisesti… Tuota kuuluutusta ei olisi milloinkaan pitänyt panna julki.

— Yhdyn! Mutta nyt sitä on levitetty kautta Ameriikan.

— Tietysti! Ja roistot käyttävät tilaisuutta lakaistakseen jälkensä umpeen. Mutta kuulkaa… Eräs mielijohde…

— Well, antakaa kuulua!

— Voitteko hankkia yhden ruumiin?

— Ruumiin?

— Niin, sellaisen, joka sopisi minun vaatteisiini, näihin, jotka minulla nyt ovat ja jotka hankin voidakseni näytellä osaani paremmin. Tahdoin herättää roistoissa kauhua, kuten olen kenties tehnytkin, mutta, ikävä kyllä, vahingoksi itselleni.

— Ja teidän mielijohteenne?

— Niin, siis ruumis. Se puetaan minun vaatteisiini. Saadaan se käsitys, että minä itse olen onnistunut poistumaan pokerihuoneen ikkunasta, mutta kuollut myrkyn johdosta kadulle. Sieltä minut löydetään, haudataan ja…

— Mutta kasvot, sanoi Bert hymyillen tälle mielettömälle päähänpistolle. Vaatteiden suhteen on kaikki hyvin, mutta kaikki muut tuntomerkit?

Poliisimies-lääketieteilijän täytyi myöntää Arizona Bertin olevan oikeassa. Hän sanoi huoaten:

— Tiedättekö jonkin muun tavan, jolla saa heidät vakuutetuksi, etten minä enää ole elävien joukossa?

— Yksinkertaisin on usein paras. Näin tuolla kaupungin ulkopuolella joen. Se laskee vuolaaseen Rio Verdeen. — Well, te olette kuumehoureissanne halunneet kylpeä joessa ja olette hukkuneet. Vaatteet ovat rannalla, mutta ruumiinne on virta vienyt. Kelpaako se?

— Arizona Bert, en tiedä kuinka kiittäisin teitä!

— Ei mitään kiitettävää. Minä haluan yhtä mielelläni saada joukkion kiinni kuin tekin. Tunnen heidät Denverissä pitämänsä peliluolan ajoilta, jolloin siellä katosi neljä miestä jäljettömiin. Seurasin joukkiota Santa Feehen, Uuteen Mexikoon, jossa vielä kolme henkilöä parhaista hotelleista katosi. Sitten johtivat epäilyni minut tänne. Kiitos teille, näyttää jälki nyt olevan selvä. Ja luulenpa nähneeni heidät jo lähempääkin.

— Mitä sanottekaan! Kertokaa!

Bert kuvaili molemmat kapakassa olleet miehet, harmaahiuksisen sekä malaijin. Mr Dennis Morgan huudahti:

— Juuri samat! Puuttuu vain nainen ja kirottu neekeri.

— Ilon tutustua heihin saanen myös pian.

— Mutta teidän on kuitenkin luvattava minulle yksi asia.

— Antakaa kuulua!

— Se, että vangitseminen jätetään minulle — veljeni vuoksi. Te olette vain valmiina apuun. Ja tällä kertaa en joudu kiinni minä, vaan he.

— Yrityshän ei vahingoittane, sanoi Bert tuumien. Mutta oletteko ajatelleet, että heillä saattaa olla useampiakin kalkkarokäärmeitä? On selvinnyt, että viisi henkilöä on viime aikoina tavattu sillä tavoin kuolleena. Kaksi Denverissä, kolme Santa Feessä… Todennäköisesti nekin joukkion uhreja, koska sellaiset puremat ovat muuten selittämättömiä keskellä kaupunkeja, etenkin Denverissä.

— Well, mr Brand! Järjestäkää vain hukkuminen ja vaatteet, niin että minun luullaan olevan poissa ainaiseksi. Pankaa asiasta ilmoitus The Phoenix Tribuneen. Muu käy kuin tanssi. Sitä helpommin, kun nyt tunnen huoneuston ja ensiksi uhkaavan vaaran.

— Miten aiotte hankkiutua sisään.

— Valepukuun puettuna. — Annan houkutella itseni pelaamaan — tekeydyn "vihreäksi" ja kesken lystiä iskee oikeus heihin kuin ukkonen — silloin kun annan heille merkin, että hetki on käsillä.

— Neuvoisin teitä kuitenkin luopumaan tuumastanne, sanoi Bert, sillä pelkään, ettei näiden päärosvojen kanssa vetele psykologia ja muu sellainen. — Teidän on varottava kalkkarokäärmeitä toista kertaa — ehkä myöskin muita ansoja, joita emme vielä tunne. Omasta puolestani neuvon teitä ehdottomasti luopumaan.

Mutta mr Dennis Morgan oli itsepäinen. Hän tahtoi veljensä puolesta kostaa itse. Ja kun Bert kuitenkin jo tiesi, mistä hän löytäisi etsityt, sanoi hän vihdoin:

— Kuten haluatte, sir! Kunhan minä en vain sitten tule liian myöhään.

— Te olette väkenne kanssa puutarhassa valmiina. Useampia ei tarvita. Kaikkein vähimmin tämän kaupungin poliiseja. Noita paloportaita myöten, joista teille puhuin, on helppo rynnätä sisään kun annan merkin. Ja minä lupaan, että se kuuluu.

— Miten? Kenties ammutte?

— Juuri niin.

— Jos vain saatte siihen tilaisuuden.

— Olkaa varma siitä. Revolveri liivien sisäpuolella. Painallus ja asia on selvä.

— Niin, puheessa se kyllä kuuluu yksinkertaiselta, kunhan se vain ei käytännössä olisi paljon vaikeampaa.

— Ei suinkaan. Sormistani olen vikkelä kuin poppamies. Huolehtikaa nyt vain ilmoituksesta, kun olette ensin sijoittaneet vaatteeni joenrantaan. Hankkikaa minulle sitten smokingpuku, irtotukka sekä pari viiksiä, niin on kaikki selvää.

No, Bertillä oli omat ajatuksensa tästä tavasta lähteä paatuneitten rikollisten joukkoon, mutta ei näyttänyt auttavan muu kuin antaa kadonneen veljen yrittää. Itse päätti hän molempine apulaisineen koettaa parsia, niin hyvin kuin saattoi, jos verkko joutuisi epäkuntoon.

Mutta jos Arizona Bert olisi tiennyt, että hän itse joutuisi tässä leikissä kenties elämänsä pahimpaan pulaan — ja että peli sittenkin saatettiin hävitä, olisi hän varmasti ryhtynyt asiaan toisella tavoin.

Sitten hankittiin puku, valetukka, viikset ja muut tarvittavat esineet. Asia joella järjestettiin ja lehtiin pantiin ilmoitus. Ja niin oli kaikki valmiina.

Arizona Bert oli varustautunut apuun. Naamioitu Morgan — vieläpä niin hyvin naamioitu, ettei hänen oma äitinsäkään olisi häntä tuntenut — oli jälleen valmis tekemään uuden käynnin "Kalkkarokäärmeitten luolaan" kuten hän pelipesää kutsui.

Kuten sanottu, hän naamioi itsensä, pukeutui ja otti mukaansa mitä katsoi tarvitsevansa. Merkillistä kyllä ei hänen rahojaan oltu ehditty ryöstää ja hän oli rahojen puolesta hyvin varustettu korkeaankin peliin. Ja hän pelaisi noiden lurjusten kanssa kahdenlaisessa merkityksessä, niin etteivät he sitä ikinä unohtaisi.

Bert odottaisi vain merkkilaukausta. Silloin syöksyisi hän miehineen esiin ja senjälkeen olisi asia pian selvä. Kaikki kävisi kuin paperilla tahi niinkuin ohjelman mukaan. Se käy kyllä päinsä teattereissa ja romaaneissa, mutta elävässä elämässä tapahtuu usein vallan toisin.

Saman päivän iltana oli mr Morgan jälleen Arizonan pääkaupungin valtakadulla sijaitsevan salaperäisen talon edessä. Mutta nyt ei kukaan olisi voinut luulla häntä enempää mr Muleyksi, joka etsi ulosheittäjän paikkaa kuin psykoloogiksi, poliisimieheksi ja lääkäriksi mr Dennis Morganiksikaan.

Hän katseli huolettomasti ympärilleen, oli jo pelitalon pihallakin ja aikoi juuri lähteä sieltä, kun ovi avautui ja ulos tuli harmaahiuksinen mies puettuna silkkihattuun ja muuten ainakin yhtä hienona kuin muukalainen.

Hän tervehti tätä kohteliaasti ja sanoi:

— Herra näyttää olevan vieras kaupungissa, eikö niin?

Muutetulla äänellä vastasi mr Morgan:

— Aivan oikein. Juuri niin, hyvä herra! Etsin sopivaa hotellia. Tulen Friscosta silmäilläkseni täällä hieman ympärilleni. Mutta jumala tietää, ettei täällä ole juuri paljon näkemistä. Ette kai te tiedä paremmanpuoleista majapaikkaa pariksi päiväksi.

Nopein tuntijakatsein silmäsi väärinpelaaja Täyskäsi-Fred — siksi kutsuttu senvuoksi, että hänellä aina oli käsi täynnä hyviä kortteja kun niitä parhaiten tarvittiin — vierasta ja sanoi:

— Sattumalta olen itsekin vieras kaupungissa, mutta olen vuokrannut toistaiseksi tämän talon ja voin kyllä luovuttaa teille pari huonetta sekä antaa ruokaa jonkun kerran päivässä, jollei muuta tarvita.

— Teette minulle hyvin suuren palveluksen, sanoi Morgan. — Olen insinööri Sam Peters, Friscosta.

— Minä olen koroillaeläjä Fred Folson, palvelukseksenne. Saanko kenties luvan viedä teidät sisään heti sekä esitellä vaimolleni ja serkulleni? He tulevat yhtä iloisiksi kuin minäkin saadessaan vaihtelua tässä yksinäisyydessä. Molemmat ovat ihastuneet pieneen pelierään. Tahi ehk'ei herra pelaa ollenkaan?

— Intohimoisesti. Mitäpä sitä muutakaan tekisi pitkillä matkoilla yksinäisissä paikoissa? Ikävä kyllä, minun on liikeasioiden vuoksi jäätävä tänne koko viikoksi.

— Aivan kuin minunkin. Astukaa sisään!

Hiottu huijari avasi kohteliaasti oven vaaralliseen ansaan — loistaen tyytyväisyydestä, että oli saanut saaliin, joka näytti tarttuvan koukkuun kuin tyhmin kala.

Hallissa kohdattiin jättiläsmäinen neekeri, joka sytytti sähkövalon ja molemmat herrat kulkivat ylös matolla peitettyjä portaita, jonkajälkeen vieras saatettiin kahteen niin sanottuun vierashuoneeseen puhdistautumaan matkan jälkeen. Kun hän oli valmis, piti hänen saapua salonkiin tullakseen esitellyksi.

Yksin jätettynä ei Morgan kaikesta huolimatta voinut olla nauramatta.

Tämä vastaanotto oli aivan toisenlainen kuin siioin, kun hän oli tullut paikkaa etsimään. Hän oli nähtävästi näytellyt osansa mainiosti. Hän oli itseensä hyvin tyytyväinen.

— Mitä tästä sanot? kysyi Täyskäsi-Fred kohdatessaan hallin viereisessä huoneessa käärmeenlumoojattaren, joka juuri luki sanomalehteä.

— Mitä sinä sanot tästä'? sanoi nainen osoittaen uutista.

Fred luki sen ja huudahti: Hitto! Hän on hukuttautunut! Erinomaista! Nyt voimme rohkeasti alkaa taas.

Mutta nainen vastasi:

— Fred! Sinä olet nauta! Uutinen on valetta. Nyt vasta tulee kuuma. Hän ei ole hukuttautunut sen enempää kuin minä. Joll'et nyt pelaa ensiluokkaisesti, niin joudumme kiinni. Emme ole koskaan istuneet niin tyhjin käsin kuin nyt.