I.

KALKKAROKÄÄRMEITTEN LUOLASSA.

Yksinäinen kulkija liikkuu sangen hitaasti Arizonan pääkaupungin Phoenixin pääkatua. Kaupungissa kuusine tuhansine ihmisineen ei ole paljon kehumista. Mutta usein kyllä sattuu, että asukkaat joutuvat vilkkaaseen liikkeeseen. Ja syynä siihen on tietysti aina joku villien arizonapoikien uusi kuje.

Tällä kertaa oli siellä kuitenkin tavattoman rauhallista, ei mikään kiinnittänyt erikoisesti yksinäisen kulkijan huomiota huolimatta siitä, että hän silminnähtävästi oli muukalainen paikkakunnalla ja näki ensimäistä kertaa aito cowboyden pääkaupungin.

Miehellä oli suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen ja pitkävartiset saappaat, joihin keltaiset korderoyhousut oli pistetty. Hän näytti olevan farmarin ja cowboyn välimuoto, mutta ei muuten mitenkään huomiotaherättävä — ei edes kirkuvan punaisen kaulahuivinsa vuoksi, jonka molemmat päät läpättivät kuin siivet. Tietysti ei takataskuista puuttunut helposti käsille saatavia revolvereita.

Mutta muukalainen hän paikkakunnalla oli, muuten olisi hän liikkunut suuremmalla varmuudella eikä silmäillyt joka puolelle niinkuin teki — pysähtyäkseen lopuksi eräälle portille, joka johti pieneen, heiluvilla palmuilla, pippuripuilla, oleandereilla ja muilla ihanuuksilla koristettuun pihaan.

Puiden takana oli kaksikerroksinen tiilirakennus ja matala kylkirakennus palvelusväkeä varten.

Kun oli alkanut hämärtää ja pian tulisi aivan pimeä, ei tästä ihanuudesta voinut eroittaa paljoakaan. Mutta muukalaisen seisoessa ja katsellessa, tuli pieneen portin yläpuolella olevaan ikkunaan valoa ja hän saattoi nähdä talon numeron, joka sai hänet tyytyväisesti murahtamaan ja mutisemaan itsekseen:

— Saattaa olla viekkauttakin… Näitä pokerihaikaloja ei tapaa sieltä minne ne on päästetty. Mutta joka tapauksessa… Antaa mennä!

Nahkaliivinen mies heitti vielä kerran katseen houkuttelevaan talonnumeroon — juuri siihen, jota oli etsinyt — ja vei samalla kätensä lähimpään revolveritaskuun — ikäänkuin tunnustellakseen, että siellä oli kaikki kunnossa, ja uudisti saman liikkeen vastakkaisella puolella. — Senjälkeen meni hän niin äänettömästi kuin mahdollista suletulle portille koettaen astua niin, etteivät hänen askeleensa turhanpäiten narskuvassa hiekassa kuuluisi.

Messinkisellä kirjelaatikolla ja nimikilvellä varustetun portin luona hän pysähtyi vielä kerran kuuntelemaan.

Sisällä, samoinkuin pihalla ja kadullakin, oli kaikki hiljaista. Jossain kaukana kaupungilla kuului koira haukkuvan. Siinä kaikki.

Hän vetäytyi hiukan sivulle voidakseen silmäillä talon toistakin puolta. Mutta oli tullut jo niin pimeä, ettei hän voinut edes eroittaa oliko siellä ikkunoita. — Mutta äkkiä huomasi hän aivan vieressään seinää vasten olevat rautatikapuut, kenties paloportaat, jotka lähemmin tarkastellessa osoittautuivat johtavan katolle. Hän näki myöskin, että tikapuut johtivat aivan läheltä toisessa kerroksessa olevaa parveketta, niin että sillä saattoi siirtää itsensä portaita myöten joko ylös tahi alas — mikä kai oli tulenvaaran sattuessa tarkoituskin.

Muukalaiseen vaikutti tämä huomio rauhoittavasti. Hän näki siinä keinon pelastua muustakin kuin tulen vaarasta; niin, hetkisen tuntui hänestä melkein siltä, kuin pitäisi hänen sisäänmennessään käyttää juuri parveketta eikä tavallista käytettyä tietä.

Tämä ajatus kuitenkin hylättiin yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Se saattaisi hänet sisälläolijoiden kanssa sotajalalle ja hänen tarkoituksensa oli esiintyä mahdollisimman varovasti — saavuttaakseen päämaalinsa, jota varten oli tullut.

Hetkistä myöhemmin oli hän jälleen portin vieressä. Vihdoin ojensi hän päättävästi kätensä ja painoi sähkökellon nappia.

Hänen kasvoillaan oleva ilme, kun portti silmänräpäyksessä avattiin, oli varmasti paras kummastuksen merkki millä ajatella saattoi. — Näytti kuin olisi sisäpuolella seisottu valmiina millä hetkellä hyvänsä avaamaan ja hän saattoi vain, kuten sanottu, näyttää äärimmäisen hölmistyneeltä, kun tulenvalossa porttiaukossa näyttäytyi kiiltävän musta neekeri, joka irvisti hänelle tervetuliaisiksi ja sanoi papukaijamaisen koneellisesti:

— Ketä haetaan?

— Haen talonomistajaa tahi oikeammin vuokraajaa, mr Täyskäsi-Frediä, tuli vastaus melkein yhtä koneellisesti — ei tosin sellainen, jollaiseksi se olisi tullut, jos hänellä olisi ollut muutamia sekuntteja miettimisaikaa.

— En tunne, sanoi musta irvistäen niin, että hampaat loistivat.

— Ettekö? Well, kenties nimellä Fred Folson?

— Fred Folson? —

— Juuri niin. Älkääkä seisoko siinä kuin irvistelevä orangutangi… Etsin Fred Folsonia ja…

— Kuinka oli nimi.

— Pitääkö minun tosiaankin huutaa se korviinne?… Fred…

— Sen kuulin. Mutta mikä on oma nimenne?

— Dennis Muley.

Neekeri pureskeli hyvässä rauhassa kynsiään ja näytti neuvottomalta.

— Odottakaa vähän, mr Muley; sanoi hän vihdoin ja löi portin kiinni vieraan nenän edessä. Tämä antoi kuulua muutamia sanoja, joiden mainitsematta jättämisellä teemme hänelle parhaan palveluksen.

Onneksi koetellulle kärsivällisyydelleen ei hänen tarvinnut odottaa kauan. Portti salaperäiseen pimeään taloon avautui uudelleen ja tällä kertaa selko selälleen. — Ilosta säteilevin kasvoin sanoi neekeri:

— Sydämellisesti tervetullut, sir! Astukaa sisään! Astukaa sisään! — Mr Folson pyysi teitä odottamaan salongissa, sir… Astukaa sisään… Minä näytän tietä…

Vieras saatettiin upeasti koristettuun halliin. Neekeri aukasi toiseen huoneeseen johtavan oven ja vieras kuuli hänen huutavan sinne:

— Miss Belly! Täällä on herra, joka haluaa tavata mr Folsonia. Hä!…

Viimeinen sana kuului kuin tukahdutetulta ilkeältä naurulta eikä suinkaan tuntunut lupaavan hyvää. Mutta vieras ei ollut parempaa odottanutkaan. Ja hän oli täysin varuillaan olipa sitten odotettu tahi ei.

Erittäin miellyttävä naisääni sisähuoneesta kuului sanovan:

— Pyytäkää häntä astumaan sisään.

Mr Dennis Muley, jolla nimellä toistaiseksi tahdomme häntä kutsua, totteli käskyä. Hän sysäsi ovella seisovan neekerin syrjään ja oli seuraavassa sekunnissa hienossa kabinetissa, joka oli kalustettu silkkipäällyksisillä mahonkihuonekaluilla, paksuilla ääntävaimentavilla matoilla ja seinillä olevilla kultakehyksisillä peileillä, jotka saivat huoneen näyttämään paljoa suuremmalta kuin se oli. Monista kattokruunussa olevista sähkölampuista paloi vain kaksi, jotka olivat ympäröidyt himmeillä verhoilla, niin että valaistus oli hyvin hillitty.

Huoneen perällä näkyi ameriikkalainen kirjoituspöytä. Sen ääressä istui nuori nainen, joka oli puettu hienoon kotipukuun. Sikäli kuin vieras saattoi eroittaa, näytti nainen sangen kauniilta ja askaroi panemalla pasianssia. Joka tapauksessa oli hänellä käsissään kortit ja hän näytti olevan niihin niin kiintynyt, että tuskin huomasi vieraan tuloa.

Mr Dennis Muley rykäsi keveästi.

Naisen huulilta kuului heikko huudahdus. Hän nousi, teki kädenliikkeen ja samalla hetkellä säteili huoneeseen mitä kirkkain valo.

Hän oli vienyt kätensä sähkönappulalle ja seisoi nyt kirkkaassa valaistuksessa, joka ensi hetkellä vaikutti häikäisevästi vieraaseen. Nainen huudahti sointuvalla äänellään:

— Suokaa minulle anteeksi, sir… Hajamielinen kuten tavallisesti, korteista ennustaessani. — Millä voin teitä palvella?

Valaistuksen äkillinen voima ja naisen käytös, mutta vielä enemmän hänen omituiset silmänsä, olivat saaneet vieraan pois tolaltaan. Hän jäi vastauksen velkaa ja tuijotti vain naiseen tämän jatkaessa:

— Ketä te etsitte?

— Mr Täyskäsi Frediä.

— Täyskäsi-Frediä?… Häntäkö, tahi oikeammin mr Fred Folsoniako te haette? Tahi kenties jotain muuta "Täyskättä"? lisäsi nainen ilveilevästi naurahtaen.

— Niin, se kyllä pitää paikkansa.

— Mikä pitää paikkansa?

— Että haen mr Täyskäsi-Frediä.

— Siinä tapauksessa surkuttelen, ettette voi häntä tavata.

— Enkö? Mutta hän sanoi minulle asuvansa täällä ja senvuoksi olen tullut.

— Täällä häntä ei kuitenkaan ole… Mitä hänestä haluatte?

— Minulla on yksityistä asiaa.

— Valitan vielä kerran.

— Etsin täältä paikkaa.

Naisen silmät loistivat omituisesti. Hän sanoi hymyillen:

— Tulitteko ilmoituksen johdosta?

Vieras veti koneellisesti taskustaan sanomalehden, ojensi sen naiselle ja osoitti kysymyksessä olevaa ilmoitusta vastaamatta muuten kuin lyhyellä nyökkäyksellä ja sanoilla.

— Well! Tämä tässä.

— Niin. Tämän tiedän.

Ja nainen silmäili muukalaista ikäänkuin tämä olisi ollut ihmeellinen eläin, tarkasteli häntä päästä jalkoihin ja sanoi vihdoin:

— Ja te kelpaisitte — ulosheittäjäksi?

— Niin luulen,

— Mahdollista… mutta ette tänne.

— Olen ollut ulosheittäjänä ennenkin — New-Yorkissa.

— Kenties, mutta ette Arizonassa.

— Onko se täällä vaikeampaa, sanoi vieras, joka tosin oli kookas ja leveähartiainen mies, mutta ei kenties kuitenkaan täyttänyt täällä vaadittavaa mittaa.

— Etelävaltiossa on yleensä veri kuumaa. Ettekö tiedä mitä täällä vaaditaan.

— Tämähän on pelipaikka.

Nainen vavahti ikäänkuin ei vastaus olisi häntä miellyttänyt. Hän vastasi tutkivin katsein:

— Siinä tapauksessa hyvin yksityinen. Vain ystäville ja tutuille.

— Mutta silloin ei kenties tarvita ulosheittäjää ollenkaan, sanoi vieras pettynein ilmein.

— Aivan oikein! Vaikka välistä…

— Well! Silloin otan paikan… kokeeksi.

— Otatte? — kysykää ensin saatteko.

— Juuri senvuoksi olen tullut tänne. — Ja minä olen kyllin vahva heittämään ulos kymmenenkin, jos niin tarvitaan ja ystävyys rikkoutuisi… tarkoitan, ettei peli menisi kaikkien mielen mukaan. — Sellainen mies minä olen. — Alan koska tahansa.

Vielä kerran miestä silmäiltyään sanoi nainen:

— Hyvä, saammehan kuulla mitä veljeni sanoo.

— Veljenne?

— Niin, mr Täyskäsi Fred, mr Folson, tarkoitan.

— Missä hän sitten on?

— Odotan häntä kotiin koska hyvänsä. — Istukaa niin kauaksi. Voittehan silmäillä sanomalehtiä. Niitä on tuolla kulmapöydällä. Luulen veljeni heti tulevan.

Nainen ihmeellisine silmineen katosi ja vieras istuutui, mutta heti oven sulkeuduttua muuttui hän vilkkaammaksi ja vähemmän cowboymaiseksi kuin koko aikana sitä ennen.

Äärimmäisellä mielenkiinnolla tutki hän katseellaan kaikkea huoneessa olevaa. Äkkiä nousi hän jäntevänä ja hiipi äänettömästi kuin kissa halliin johtavalle suletulle ovelle sekä pani korvansa sitä vasten.

Mutta ei ääntäkään kuulunut, ei liioin sen oven takaa, josta nainen oli kadonnut.

Kolmaskin ovi tahi käytävä oli huoneesta.

Sen eteen oli kiinnitetty raskas verho ja siihen suuntasi vieras katseensa pitkäksi aikaa ennenkuin hiipi sen luo.

Verhon takana oleva ovi oli sulettu kahdenkertaiseen lukkoon. Siltä taholta ei hän luullut tarvitsevansa pelätä mitään yllätyksiä aikoessaan ryhtyä jatkuviin tutkimuksiin tämän odottamattoman odotusajan kestäessä.

Hän meni kirjoituspöydän luo, jonka ääressä nainen oli korttien kera askaroinut.

Pöytä oli lukittu. Kortit olivat levällään ulosvedetyllä laudalla. Tässä ei ollut mitään epäiltävää, jota hän oli toivonut löytävänsä. Mutta kun hänen ammattiinsa kuului raivata tieltään kaikki mahdolliset vastukset, veti hän esille kokoelman työkaluja, joita lukkosepät — sitä pahempi myöskin varkaat — käyttävät, sekä valmistautui näiden avulla jatkamaan tutkimuksiaan tässä salaperäisessä talossa aavistamatta, että verho juuri nyt heilui hiljaa ja sen takana oleva ovi oli avautunut. Ovessa seisoi sama nainen, joka äsken oli ollut sisällä ja silmäili läpitunkevilla silmillään terävästi jokaista vieraan pienintäkin liikettä, samalla kun hänen hyvinmuodostuneilla huulillaan väikkyi ilkeä hymy.

Niin, tutkiva vieras ei aavistanut, että häntä pidettiin tarkoin silmällä. Hän ei tiennyt itse olevansa taitavasti viritetyn ansan uhri, enempää kuin sitäkään, ettei hänellä, vaan hänen vastustajillaan oli yliote.

Paikka, johon hän oli henkilökohtaisten asioittensa vuoksi joutunut, oli yksi pahimmista peliluolista, joita Arizonan pienessä pääkaupungissa oli, vaikka siitä ei paljon tiedetty, sillä kaikki oli niin salaista ja naamioitua, ettei kaupungin poliisikaan varmuudella tiennyt mitä siellä tapahtui, vaikkakin se oli tehnyt eräitä johtopäätöksiä.

Sillävälin saattoi katsoja nähdä kuinka muukalainen ilman suurempaa vaivaa sai pöydän auki. Hän näki myöskin, kuinka tämä alkoi kaikessa kiireessä selailla ja lukea papereita, avaten laatikon toisensa jälkeen — käyttäen sanalla sanoen aikansa mahdollisimman hyvin ja ollen silminnähtävästi sangen mielissään siitä, että hänet oli jätetty näin kauaksi yksin.

Mutta hän ei löytänyt mitä etsi. Hän pani kaikki tarkoin entisille paikoilleen, antaen tuon tuostakin kuulua tyytymättömyyden murinan. Vihdoin hän veti kirjoituspöydän kannen alas ja sulki pöydän.

Juuri kun hän oli valmis, hän säpsähti.

Verhon takaa kuului epäilyttävä ääni. Kääntyessään sinne päin näki hän aivan selvään, että se liikkui ikäänkuin heikosta ilmavedosta. Samalla oli hän kuulevinaan kuinka sen takana oleva ovi lukittiin.

Tuliko sieltä kenties joku varovaisesti hiipien? Tällä tavoinko odotettu tulisi?

Muukalainen vain tuijotti samalla kun hän vaistomaisesti vei kätensä toiselle revolverille valmiina kohtaamaan väkivaltaa väkivallalla, jos niin tarvittaisiin.

Mutta verhon takana oli hiljaista ja äänetöntä. Vieras luuli nähneensä ja kuulleensa väärin, minkä hän kuitenkin varmuuden vuoksi tahtoi todeta.

Varpaillaan hiipien veti hän äkkiä verhon syrjään.

Siellä ei ollut ketään.

Kyllä, sittenkin. Alhaalla lattialla, verhon ja oven välissä oli pieni peltilaatikko puoliavoimine kansineen ja kun hän ei ennen ollut nähnyt sitä, täytyi hänen uteliaisuudesta silmäillä tarkemmin tätä niin salaperäisesti ilmestynyttä laatikkoa.

Hän kumartui ja kohotti varovaisesti kantta.

Samalla hetkellä kuului sähisevä ääni ja ennenkuin hän ehti vetäytyä syrjään, oli maan peloittavin matelija — kalkkarokäärme — kietoutunut hänen kätensä ympärille samalla kun sen sarvirenkainen pyrstö kääntelehti vilkkaasti edestakaisin aiheuttaen juuri tuon hyvintunnetun ja peloittavan äänen.

Mutta ei siinä kaikki. Miesraukan kokeet vapautua eivät ehtineet johtaa mihinkään tulokseen, ennenkuin vielä pari noista kauheista ja myrkyllisistä käärmeistä oli kiemurrellut ulos laatikosta ja hyökännyt hänen kimppuunsa, samalla kun käden ympäri kietoutunut puri häntä juuri kun hän lennätti sen lattialle… mutta liian myöhään.

Kalkkarokäärme oli purrut häntä.

Ellei ajoissa saataisi vastamyrkkyä ja hoitoa, olisi hän ehdottomasti hukassa.

Silloin kuuli hän oven avautuvan ja ennenmainitun naisen huutavan täysin keuhkoin:

— Tänne, Fred! Kiiruhda! Hän on kiinni! Vakoilija! Fred! Fred! Ota Gaspard mukaasi.

Ei viipynyt monta sekunttia, ennenkuin Frediä huutavan naisen rinnalla näyttäytyi kaksi asestettua miestä valmiina antamaan kuulien soida samalla kun vieras — peläten käärmeitä ja uusia puremia — ei uskaltanut liikahtaakaan eikä tiennyt mihin ryhtyä. Hän oli auttamattomasti kadotettu.