II.

PELASTETTU VIIME HETKELLÄ. — HYVÄ PALKLNTO.

— Onneksi olkoon! huusi toinen kookkaista miehistä raa'asti nauraen sekä uhkaavasti revolveriaan uhrille heilutellen. — Hauska nähdä sinua! Tulit kuin kutsuttuna.

— Hän on vastannut tuohon ilmoitukseen, sanoi nainen.

— Well! Sanoppa sitten, ettei ilmoittaminen kannata, jatkoi nauraja.

— Hän etsii ulosheittäjän paikkaa.

— Juuri niin! Ja ulos hän pääseekin, vaikk'ei seurassa, niinkuin on ajatellut. Mutta joka tapauksessa, istukaa niin saamme keskustella.

Mr Dennis Muley vain tuijotti ivailevaan ryhmään. Hänen kohtalonsa oli katsottava selväksi. Hän oli joutunut viekkaimpaan ansaan, mistä koko poliisiaikanaan oli osannut uneksia. Kysymys oli vain kuolintavasta — joko käärrneenmyrkystä tahi kuulasta. Viimemainittu olisi varmasti vähemmän tuskallinen ja pikaisempi.

— Onko tämä oikea? kuului vanhempi molemmista miehistä kysyvän.

— Ei enempää eikä vähempää, vastasi nuorempi, jota kutsuttiin Gaspardiksi. Mr Morgan itse. Yksi itsepäisimmistä.

— No mitä siihen tulee, niin saa hän pian enemmän kuin tarvitsee lopettaakseen sen puuhan ainaiseksi, sanoi vanhempi.

Ja kääntyi naiseen lisäten:

— Eikö ilmoitukseni ollut nerokas? Muussa tapauksessa…

— Aloitehan oli minun, kuten tavallisesti, kuului vihainen vastaus.

— Tietysti. Mutta minä laadin ilmoituksen.

— Minun saneluni mukaan, niin. Katso nyt vain, ettei hän jälleen livahda, sillä silloin ovat asiamme entistä huonommin.

— Livahda, sanoit sinä? Kalkkarokäärmeen myrkkyä veressä ei pitkälle potkita, joten siitä asiasta voit olla rauhallinen.

— Hänen pitäisi saada kuula myöskin.

— Kiitoksia paljon, jotta katu tulisi väkeä täyteen.

Niin pitkälle ei mr Morgan — niinkuin hänen nimensä todella oli — ollut ajatellut. Laukaus kokoaisi kenties väkeä ja toisi pelastuksen.

Mutta ei maksanut vaivaa koettaa ampua juuri nyt, vain pieni liikekin revolveritaskuun päin ja hän makaisi maassa.

Toiset sensijaan saisivat ampua, mutta ei kiinteään maaliin.

Tätä mielijohdetta seuraten syöksyi hän äkkiä päätäpahkaa sitä aavistamattomien miehien kimppuun ja yli-inhimillisellä voimalla oli hän seuraavassa silmänräpäyksessä antanut yhdelle iskun leukaan ja toiselle ohimoon, niin että molemmat yht'aikaa kaatuivat lattialle.

Nainen tarttui yhteen lattialla kiemurtelevista käärmeistä. Hän piti sitä edessään kuin käärmeenlumoojatar ja mr Morgan vältti hädin tuskin toisen pureman, kun käärme singahutettiin suoraan hänen kasvoihinsa.

Salamannopeasti väistyi hän syrjään. Sekunnin murto-osassa oli hän suuressa hallissa ja käärme lensi sensijaan kolmanteen mieheen, joka ryntäsi ovesta apuun, mutta pysähtyi äkkiä kauhusta huutaen ja sai kylliksi tekemistä koettaessaan vapautua kuolemaatuottamasta pedosta.

— Belly! Belly! Auttakaa! Tänne Fred ja Gaspard! Auttakaa!

Mutta sekä Fredillä että Gaspardilla oli pätevä syy olla kuulematta sillä korvalla — enempää kuin toisellakaan. Kuin tajuttomiksi juopuneina makasivat he liikkumatta matolla, samalla kun raivoavalla naisella oli täysi työ käärmeitten kokoamisessa sittenkun hänen ritarinsa numero kolme oli vapautettu vaarallisesta kiusanhengestään. Mutta käärmeet olivat nyt niin ärtyneitä, että ne kävivät kenen kimppuun hyvänsä.

Nämä suotuisat olosuhteet antoivat poliisimies Morganille tilaisuuden kreivinaikaan päästä pakoon. Se ei tapahtunut kuitenkaan suletun portin kautta, vaan siten, että hän löi rikki ikkunan ja heittäytyi suinpäin puutarhaan, sekä sieltä kadulle, rientääkseen tulisen kiireesti lähimpään apteekkiin.

Mutta oli pimeä ja takanaan kuuli hän nopeita askeleita. Samassa vihelsi kuula aivan hänen toisen poskensa sivu. Hän kumartui alas ja heittäytyi sivuun juuri kun peliluolan portinvartia, jättiläismäinen neekeri, oli hänet saavuttamaisillaan. Mutta tämä kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan läpitunkevan poliisipillin ja jyrisevän äänen, joka huusi:

— Tännepäin, Mexiko Maria! Halloo, boys! Whakee! Who! Hi ho! Täällä on jotain hauskaa.

Enempää ei Morgan kuullut. Hän oli vaipunut kasaan kuin tyhjä säkki. Vaarallinen käärmeenmyrkky oli jo alkanut vaikuttaa. Päätä poltti kuin olisi se ollut täynnä sulaa lyijyä. Ja kieli kasvoi suussa tukahduttavaksi möhkäleeksi. Mr Morganin, jäljillä olevan poliisimiehen, väärinpelaajien kauhun, asiat olivat sangen huonosti.

Nyt seisoi hänen ylitseen kumartuneena nuori sheriffi Arizona Bert ja tämän vieressä Handsome Harry sekä jättiläinen Big Bob, joka oli antanut kuulua sen peloittavan huudon, jonka johdosta takaa-ajava neekeri oli lähtenyt käpälämäkeen välttääkseen kiinnijoutumista.

Oli kuultu laukaus ja vaikk'ei sellainen ääni itsessään olekaan Arizonassa huomionarvoinen — vielä vähemmin harvinainen — oli Arizona Bert apulaisineen syöksynyt ulos "saloonista", jossa he istuivat ruokailemassa. He olivat tulleet Phoenixiin samana iltana siitä syystä, että siellä luultiin erään kauan etsityn rosvojoukon oleskelevan.

— Tämä näyttää pahalta, tämä, sanoi Handsome Harry valaisten miestä salalyhdyllään… Mikä hänellä lienee? Verta ei vaatteilla näy.

Nuori sheriffi kumartui katsomaan ja niin teki Big Bobkin. Viimemainittu huusi äkkiä tavallisella meluavalla tavallaan.

— Käärmeenpurema!… Mustansininen!… Mexiko-Maria!… Tämä on valmis haudankaivajalle koska hyvänsä… Kalkkarokäärmeitä, sir!

— Lorua! Kalkkarokäärmeitä kaupungissa, sanoi Bert, josta asia kuitenkin näytti epäilyttävältä.

— Uskokaa mitä haluatte, massa Bert, mutta niin on asia. Olin kerran Points Rockissa ja siellä…

— Sisään salooniin, keskeytti Bert peläten, että nyt tulisi joku Bobin pitkiä selontekoja myrkyllisistä käärmeistä ja muista. — Lääkäri on hankittava heti. Matkalle, Harry! Bob ja minä kannamme hänet sisään. — Lääkäri tahi apteekkari, kumpi hyvänsä, joka voi vain antaa vastamyrkkyä, jos sitä tarvitaan.

Handsome Harry katosi kuin nuoli etsimään lääkäriä.

Arizona Bert ja Big Bob kantoivat tajuttoman niin varovaisesti kuin mahdollista salooniin ja panivat hänet sohvalle, erääseen sivuhuoneeseen — "pokerihuoneeseen", joka aina on sellaisissa paikoissa ja jossa kuolema monissa muodoissa on kutsumattomana vieraana villien lurjusten ja riidanhaluisten kantavieraiden joukossa, mutta luultavasti ei silti milloinkaan ennen tällä tavoin.

Sillä mitä enemmän nuori sheriffi katseli sisääntuotua, sitä enemmän alkoi hänkin — niin uskomattomalta kuin se hänestä näyttikin — kallistua siihen luuloon, että tässä oltiin tekemisissä vaarallisen käärmeenmyrkyn kanssa, joka aivan varmaan lopettaisi uhrinsa, jollei aikanaan tulisi apua.

— Onko täällä kaupungissa lääkäreistä puute? kysyi hän kääntyen kapakanisännän puoleen, joka suu auki töllisteli tapahtumaa.

— Oli meillä toissapäivänä yksi. Mutta on mahdollista, että hän on jo mennyt.

— Mennyt!

— Niin, nähkääs, asia on sillä tavoin, että pojat mieluummin parantelevat tautinsa itse. Se on huokeampaa, eikä ole niin hengenvaarallista.

— Hengenvaarallista?

— Niin, saattaisihan saada liian voimakasta lääkettä… Ja enimmäkseen ollaan totuttu whiskyyn… Sitäpaitsi on paikkakunnan apteekkarin niin kirotun vaikea lukea kirjoitusta, ainakin reseptejä. Tavallisesti on kyseessä lyijymyrkytys, tietysti — jollei heti kuole mikä on yksinkertaisinta. Erään kerran…

Onneksi sairaalle avautui ovi kesken tätä alettua yksityistapausten selittelyä. Sisään tuli ensiksi mies, joka oli metodistisaarnaajan ja makkarantekijän välimuoto. Kädessään oli hänellä matkalaukku, niin avara, että siihen olisi mahtunut keskikokoinen sika, Tämän kaiken yllä riippui valtavareunainen olkihattu kuin katto ja sen alta vilkkui pari epämääräisen väristä rotansilmää.

Tämä mies oli kaupungin tilapäinen lääkäri.

Hänen takanaan seisoi Handsome Harry ja säteili niin kuin olisi löytänyt maailman suurimman kultakimpaleen.

— Mitä luulette? sanoi Bert osoittaen tajuttomaan.

Lääkäri kumartui sairaan yli ja sanoi päättävästi:

— Myyty mies!

— Häntä ei siis voi pelastaa?

— Siitä tulee kallis juttu — jos se sittenkään onnistuu. Mutta minun on joka tapauksessa saatava omani — etukäteen.

— Saatte taksan mukaan.

— Taksan?… Minä arvioin työni itse, olen tohtori Spike.

— Paljonko tahdotte?

— Sata dollaria.

— Saatte kymmenen, mr Spike. Käykää heti toimeen.

Lääkäriksi itseään kutsuva mies käänsi nuorelle sheriffille selkänsä ja aikoi jättää "tapauksen" oman onnensa nojaan. Mutta ovella tapasi hänet Bert, joka tyynesti, mutta päättävästi sanoi:

— Saatte valita, mr Spike. Joko te hänet jollain vastamyrkyllä parannatte tahi…

— Tahi mitä?

— Saatte kärsiä epämiellyttäviä, kenties kuolettavia seurauksia.

— Minkälaisia sitten? sanoi lääkäri aikoen juuri siepata revolverinsa, mutta Bert ehti ennen ja asetti oman revolverinsa miehen rintaa vasten ja sanoi:

— Tämännäköisiä!

Mies näytti vakuutetulta. Bertin äänessä oli jotain, josta ei saattanut juuri erehtyä. Mr Spike pani suuren matkalaukkunsa lattialle, aukasi sen, mutta sanoi:

— Viisitoista kai kuitenkin saan?

— Kaksikymmentäviisi, jos onnistutte, muuten ette senttiäkään. Pankaa revolverinne toistaiseksi tuonne pöydälle ja käykää toimeen.

Mr Spike totteli.

Hän kietoi ylös takinhihansa ja alkoi tutkia potilasta. Tapaus ei näyttänyt hänestä ollenkaan harvinaiselta. Hän sanoi lyhyesti ja selvästi:

— Kalkkarokäärmeen purema.

Senjälkeiset tapahtumat väsyttäisivät muita kuin asiantuntijoita. Mutta sitten kun tämä näillä seuduilla ei niinkään ainutlaatuinen lääkäri oli työskennellyt noin puolisen tuntia, avasi sairas hitaasti silmänsä ja tuijotti kummastuneena ympärilläseisojiin. Mr Spike laski hihansa alas, läjäytti laukkunsa kiinni ja sanoi kuin maailman luonnollisimpana asiana:

— All right! Rahat tänne.

Arizona Bertin täytyi nauraa. Hän antoi kaksikymmentäviisi dollaria sekä revolverin ja sanoi:

— Tällä kertaa teitte kaksoistempun.

— Kaksoistempun?… Mitä sillä tarkoitatte?

— Pelastitte kaksi elämää.

— Kaksi?

— Niin, hänen ja omanne.

— Painukaa hiiteen!

Ja omituinen hengenpelastaja katosi tarjoiluhuoneeseen kaataen siellä sisäänsä jättiläisryypyn niinkuin se olisi ollut vain suullinen vettä.

Handsome Harry ja Big Bob nauroivat niin että kaikui nähdessään "tohtorin" ottavan ryypyn paineeksi kokonaisen kanan ja syövän sen vilauksessa luineen päivineen.

Mutta molemmat meluavat keskeyttivät naurunsa ja suuntasivat katseensa kahteen poliisikonstaapeliin, jotka astuivat salooniin mukanaan paperirulla, jonka käärivät auki ja alkoivat naulata sitä huoneen seinälle.

— Mitä peijakasta nyt? sanoi Big Bob — kulkeeko poliisi naulaamassa markkinailmoituksia? Ehkä sirkus Wild-West-Show?

— Kenties tanssiaiset? sanoi Harry, joka mielellään pyörähteli kun siihen tarjoutui tilaisuus.

— Pidä minusta kiinni!… Rahaa ansaittavana… Lue, poika!

Ja Arizona Bertin askaroidessa pelastetun kanssa, lukivat molemmat:

Tuhannen dollarin palkinto luvataan sille, joka voi antaa tietoja siitä, mihin tukkukauppias Gerald Morgan Vancouverista on joutunut.

Todennäköisesti on hän kadonnut Phoenixissä, Arizonassa, tahi sen läheisyydessä, josta hänen viimeinen sähkösanomansa on lähetetty, torstaina kello 10 aamupäivällä. —

Alla olivat tuntomerkit ja muut tiedot, joita sekä Big Bob että Handsorne Harry alkoivat lähemmin tutkia.

— Se mies on joutunut kovaan kiipeliin, sanoi Bob.

— Niin pelkään.

— Ja nyt ne luulevat, että täkäläinen poliisi voi jotain tehdä.

— Ei se siltä näytä.

— Tiedätkö mitä minä olisin tehnyt tässä tapauksessa, jos olisin ollut paikkakunnan poliisi, toisin sanoen, jos minulla olisi ollut oikeus käskeä.

— En. Mitä sitten? kysyi Harry.

— Olisin pitänyt suuni kiinni.

— Silloin ei asia olisi tullut milloinkaan tunnetuksi.

— Mutta minä olisin saanut rahat yksin.

— Voithan nytkin saada.

— Se ei käy, kun työskentelee yhtiössä.

— Missä yhtiössä?

— Master Bertin ja teidän muiden kanssa.

— Halloo siellä, Bob ja Harry, kuultiin päällikön huutavan sairashuoneesta. Tänne whiskyä ja kuppi kuumaa maitoa. Nopeasti!

Molemmat toverukset saivat muuta ajateltavaa. Mutta juuri heidän astuessaan "pokerihuoneeseen", jossa käärmeenpurema mies istui nojaten sohvankulmaan — nyt vaaleana eikä enää sinisenä — huudahti Big Bob:

— Näetkö, Harry!

— Mitä niin?

— Lyön vetoa, että olemme hänet jo saaneet. Ajattele miten kirotun vihaiseksi tuo saita tohtori tulee. Sillä hänhän oikeastaan miehen pelasti. Mies sohvassa ei ole kukaan muu kuin Gerald Morgan.