III.

SALAPERÄINEN TAPAUS "PRÄÄRIAN SYDÄMESSÄ."

Sohvassa oleva mies sai kulauksen whiskyä lämpimässä maidossa. Hän nieli annoksen ikäänkuin se olisi ollut hänestä inhoittavaa. Sitten vaipui hän jälleen kokoon ja kuiskasi:

— Kiitoksia, rakkaat ystävät, tämä teki joka tapauksessa hyvää. Nyt vielä muutamia minuutteja lepoa ja olen varmasti jälleen terve. Saatte kuulla, mutta ei nyt… En jaksa.

Hänen tahtoaan noudatettiin. Mutta Big Bob vei päällikön kapakkahuoneeseen ja seinään kiinnitetyn julistuksen luo, jonka ympärille oli jo kokoontunut sekalaista joukkoa.

Eräs sanoi:

— En ainakaan minä ole nähnyt häntä kaupungissa.

— Mistä sen tiedät?

— Tiedät? Onhan siinä tuntomerkit, vaatteet ja kaikki.

— Monet ovat puetut saappaihin ja nahkaliiveihin.

— Tietysti… mutta ei kukaan, jolla on halkinainen ylähuuli.

— Peijakas, sitä ei hänelläkään ole, sanoi Big Bob.

— Kenellä hänellä? kysyi Bert uteliaana.

— Tuolla sohvalla olevalla.

— No, mitä sitten… Mutta odota… kaikki muu näyttää sopivan… Tämä on tosiaankin merkillistä.

— Niin, ajatelkaa, jos se olisi hän! Siitä tulisi rahoja, siitä, Sanoi Big Bob arvioiden nopeasti montako whiskyä saisi tuhannella dollarilla.

Arizona Bert ei tosiaankaan tiennyt mitä uskoa. Kaikki sopi sisällä olevaan mieheen… paitsi ei halkinainen ylähuuli. Sillä pelastetulla se oli niin ehyt kuin olla saattoi.

— Asia on joka tapauksessa ihmeellinen, sanoi hän. — Saammehan kuulla, mitä hän herättyään sanoo. Nimen ainakin kuulemme.

— Ja jutun kalkkarokäärmeistä, sanoi Big Bob. — Hitonmoisia elukoita! — Erään kerran Points Rockissa… Ilta oli lämmin ja minä olin juuri…

— Älä puhu turhia, keskeytti jutun tällä kertaa Handsome Harry, joka oli kuullut sen vähintäin toistakymmentä kertaa.

— Asia on kummallinen, sanoi Bert. Kenties se on yhteydessä sen roistojoukon kanssa, jonka täällä pitäisi olla. Meidän on vähän kunkin pidettävä auki silmämme.

— Peijakas soita, kuului tohtorilta, joka vihdoin näytti saaneen kyllikseen tarjoilupöydän luota ja oli tullut muitten uteliaitten kanssa julistusta lukemaan.

Ja hän jatkoi luetellen.

— Suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen, pitkävartiset saappaat ja keltaiset korderoyhousut, punainen kaulaliina ja…

— Halkinainen ylähuuli, keskeytti Big Bob nauraen.

— Mitä sanotte? kysyi tohtori suuttuneena.

— Sanoin vain: ja halkinainen ylähuuli.

— Mitä se teitä liikuttaa?

— Halkinaista ylähuultako tarkoitatte? Se ei sovi ollenkaan. Tuolla sisälläolijalla ei ole halkinaista ylähuulta.

— Mitä ei ole, sen hän voi saada, vastasi "tohtori" karkeasti.

— Tahi te itse, sanoi Big Bob asettuen miehen eteen, kun tämä jälleen näytti aikovan mennä pelastetun luo.

— Pois tieltä, muuten…

— Mitä niin? kysyi Big Bob välinpitämättömästi ja silmäili tunkeilijaa lystikkäin katsein.

— Unohdin tuonne sisälle jotain.

— Tarkoitatteko halkinaista ylähuulta. Neuvon teitä jättämään sen, vaikka olisi kyseessä kymmenentuhatta dollaria.

Jokainen alkoi vähän kummastella kuinka tämä päättyisi. "Tohtori" tahtoi heti sisään. Big Bob ei halunnut sitä ollenkaan sallia.

— Korjatkaa luunne tieltä…

— Ettekö ole saaneet mitä teidän piti? kysyi Arizona Bert.

— Tämä on toinen asia. Lukekaa julistus ja myöntäkää, että sisälläolijan ja tuntomerkkien välillä on yhtäläisyyttä.

— Sen kyllä myönnän. Mutta huuli?

— Sitä juuri tahtoisin lähemmin tutkia.

— Jollette painu tiehenne, niin saatte kenties epämieluisan tehtävän tutkia omia huulianne, sanoi Big Bob. — Täällä ei teillä ole enää mitään tekemistä.

— Ei, ei vähintäkään, totesi Bert. — Matkoihinne!

Kaikesta huolimatta tahtoi n.k. tohtori ahneutensa ajamana välttämättä päästä sairaan luo — toivossa voida tehdä hyvä kaappaus. Mutta tuskin oli hän asettanut kätensä lukkoon, kun Big Bobin suonikkaat kädet lennättivät hänet kuin höyhenen kapakanlattian yli ulko-ovelle — ja hän vieri edelleen alas portaita, että luut ratisivat. Hänen oli vaikea nousta, mutta hän katosi kuitenkin yön pimeyteen.

Julistuksen sisällystä tuumien oli Bert jälleen tullut sairaan luo. Tämä oli yhä uneen vaipuneena. Hän hengitti kuitenkin tyynesti ja kasvojen luonnollinen väri alkoi palata. Seuraavana päivänä olisi hän luultavasti jälleen terve.

Häntä tarkastellessaan saattoi Bert vain todeta, että julistuksessa mainitut tuntomerkit liiankin hyvin sopivat tähän mieheen lukuunottamatta ylähuulta, joka ainakin tällä kertaa oli täysin ehyt. Se teki asian vain vielä sotkuisemmaksi.

Äkkiä kuului Big Bob, joka myöskin oli tullut makaavan miehen luo, huudahtavan.

— Kukahan mahtoi häntä ampua kun me syöksyimme ulos?

— Sinäpä sen sanoit, Bob. Ehkäpä sinä teet kierroksen ja koettelet saada asiasta selon.

— Todennäköisesti on ollut tappelu.

— Tahi kenties on häneltä aiottu ryöstää. Ehkä joku rosvojoukosta, jota haemme.

— On mahdollista, että kapakanisäntä on kuullut jotain rosvojoukosta.

— Sattui jälleen paikalleen, Bob, sanoi Bert sellaisin ilmein, että tämän pään puolesta heikonpuoleinen jättiläinen tuli yhtä iloiseksi kuin olisi saanut omalle osalleen koko pullon whiskyä. — Minä koetan urkkia isännältä sill'aikaa kun sairas nukkuu.

— Sinä voit ottaa Harryn mukaasi. Tapaamme taas täällä.

— All right!… Jos huomaamme jotain erikoista, olemme vilahduksessa täällä… Näkemiin!

Big Bob oli ulkona kuin nuoli, vauhdilla, jota hänen valtavalta ruumiiltaan ei olisi voinut odottaa. Ja viivyttelemättä lähti hän Handsome Harryn kanssa tutkimaan paikkakuntaa saadakseen selville kuka oli ampunut muukalaista juuri kun hänelle kreivinaikaan ehdittiin apuun.

Arizona Bert istuutui pitkän tarjoilupöydän ääreen. Hän kuuli kuinka ryhmissä vielä keskusteltiin julistuksesta ja mahdollisuuksista palkinnon saantiin. Mutta hän kuuli myöskin yleisen mielipiteen olevan, ettei ketään sennäköistä ja sellaisissa vaatteissa olevaa henkilöä oltu kaupungissa nähty eikä myöskään tätä ennen kuultu, että sellainen olisi täällä jäljettömiin kadonnut.

Mistään ryövärijoukosta ei hiiskahdettu sanaakaan.

— Mitä te tästä arvelette? sanoi Bert äkkiä kapakoitsijalle, joka sekoitti hänelle juomaa, "Lempeätä Johannaa", kuten tätä yksinkertaista sekoitusta halveksittavasi kutsuttiin.

— Jollei se ole tuolla sisällä oleva, sanoi kapakoitsija nyökäten suljettuun "pokerihuoneen" oveen päin, niin en tosiaankaan tiedä mitä uskoa. — Olen joka tapauksessa ilmoittanut asian.

— Ilmoittanut? sanoi Bert epämiellyttävästi hämmästyneenä.

— Tietysti! Onhan kysymys suuresta palkinnosta. Ja jokainen on itseään lähin.

— Tahtoo sanoa, että te aiotte…

— Saada rahat, niin. Onhan huoneusto minun.

— No, kernaasti minun puolestani, sanoi Bert hymyillen pilkallisesti tälle ahneudelle, jota tapasi kaikkialla minne kääntyi. — Mutta minun luullakseni vähän jokainen iskee siinä asiassa kirveensä kiveen. — Sanokaa minulle eräs asia…

— Well! Laulakaa julki!

— Kenen luulette ampuneen häntä?

— Mistä minä sen tietäisin?

— Ehkä täällä kaupungissa tällä hetkellä on muitakin kuin tavalliset asukkaat. Tarkoitan vieraita, joista mielellään pääsisi eroon.

— Hyvin mahdollista.

— Ette tiedä mitään varmaa?

— Minulla on kylliksi omissa asioissani, kuului silminnähtävästi välttelevä vastaus. — Toiset saavat hoitaa itsensä.

— Hyvin järkevä elämänsääntö, vaikk'ei se aina pidä kutiaan. — Otaksukaa, että saatte vieraiksenne vaarallisia rikollisia. Mitä silloin teette? Tarjoilette ja näytätte hymyilevää naamaa?

— Poliisin asia on ottaa rikolliset kiinni eikä minun.

— Mutta sairastapauksia ilmoittamaan te kyllä olette ripeä.

— Well, sir!… Jos se kannattaa. — Tuhat dollaria on rahaa.

Tähän vastaukseen ei Arizona Bert sanonut mitään, sillä hänen huomionsa kiintyi pariin uuteen vieraaseen ja antoi hänelle muuta ajattelemista kuin tietojen urkkimista kapakoitsijalta "Präärian sydämessä" kuten paikkaa runollisesti kutsuttiin. Miehet eivät nähtävästi olleet kotonaan tässä "sydämessä". He katselivat ympärilleen ja pysähtyivät julistuksen eteen.

Tämä oli itse asiassa maailman luonnollisin seikka. Kuulutushan oli pantu siihen kaikkien nähtäväksi. Mutta Bert kiinnitti huomiota vieraiden välillä vaihdettuun tarkoittavaan katseeseen ja huomasi heidän nopeasti vaihtavan muutamia sanoja ennenkuin he istuutuivat melkein julistuksen alle ja huusivat luokseen tarjoilevaa neekeriä.

Toinen miehistä oli kooltaan jättiläinen. — Hänen hiuksensa olivat harmahtavat ja parta leikattu à la Buffalo Bill. Puku oli verrattain hieno ollakseen tässä puolivillissä maailman kolkassa, mutta vyötäisillä oli kuparinastoilla koristettu nahkavyö ja siinä pari revolvereja — suuria kuin karbiinit. — Mies näytti muuten sellaiselta, jota mielellään autiolla paikalla välttää. Puhuessaan muutamia sanoja tarjoilevan neekerin kanssa kierteli hänen katseensa pitkin salia ikäänkuin jotain etsien ja pysähtyi vihdoin koko ajan häntä terävästi silmäilevään Arizona Bertiin, joka olisi voinut lyödä vetoa, että mies juuri silloin säpsähti, mutta — huomatessaan itseään tarkasteltavan — omaksui huolettoman ylimielisen ilmeen.

Sitten kääntyi hän melkein huomaamattomasti seuralaiseensa, laihaan, mutta suonikkaaseen malajinnäköiseen mieheen kovine, ilkeine silmineen. Tämäkin vilkaisi Bertiin. Mutta senjälkeen näytti kuin olisi näille molemmille kaikki salissa ollut pelkkää ilmaa. He sytyttivät jättiläissikaarinsa ja alkoivat tupakoida sekä juoda samalla kun Bert kysyi kapakoitsijalta:

— Ovatko nuo kaksi myöskin "Präärian sydämen" kantavieraita?

— En ole ikinä ennen heitä nähnyt.

Sekä ääni että ilme ilmaisivat kapakoitsijan poikkeavan jyrkästi totuudesta. Mutta niin mielellään kuin Bert olisikin tahtonut tietää siihen syyn, ei asialle tällä kertaa voinut mitään.

Äkkiä sai hän mielijohteen.

Hän nousi ja lähestyi "pokerihuoneen" ovea.

Selkä oveen päin onnistui hänen ottaa avain ja sujauttaa se kenenkään huomaamatta taskuunsa, joten sairas, tahi oikeammin sanoen nukkuja, jäi lukitun oven taa. Maksettuaan sanoi Bert kapakoitsijalle.

— Jos seurueeni tulee tänne niin sanokaa, että tapaamme asemalla.

— Te aiotte siis matkustaa, sir? sanoi kapakoitsija vilkuttaen silmää.

— Tärkeitten asiain vuoksi täytyy.

— Mutta sisälläoleva, ettekö hänestä huoli?

— Arvelen teidän voivan hoitaa häntä yhtä hyvin kuin minäkin, kenties paremminkin.

— Ei hän saa sinne kauaksi jäädä, sillä huonetta tarvitaan muuhunkin.

— Kyllä ymmärrän. Mutta jos hän saa olla yön rauhassa, niin kykenee hän kyllä aamulla hoitamaan itse itsensä. — Kiitoksia avusta!

Bert lähti kapakasta edes vilkaisemattakaan pokerihuoneen ovelle ja oli seuraavalla hetkellä kadulla. Hän pysähtyi pimeään kulmaan katsoakseen seurattiinko häntä. Mutta mitään ei ollut näkyvissä ja silmänräpäystä myöhemmin hän oli pokerihuoneen ikkunan alla, joka raittiin ilman saamiseksi oli jätetty auki.

Vilahduksessa oli Bert huoneessa. Äänettömästi hiipi hän nukkuvan luo. Ilman että tämä heräsi, nosti Bert hänet ikkunasta ulos ja katosi hänen kanssaan uppopimeälle kadulle, jossa kuuli Big Bobin huutavan:

— Tällä kertaa ei tullut mitään. — Nyt painumme takaisin master Bertin luo, sillä täällä ei kannata maleksia.

Apu tuli kuin kutsuttuna. Hetkeä myöhemmin olivat Bert, Bob, Harry ja muukalainen sijoittautuneet erään köyhän suutarin pihakamariin.

Ja sairas nukkui yhä, nukkui niinkuin väsynyt lapsi, sill'aikaa kun Bert piti suutarille ja tämän vaimolle pienen puheen:

— Kuten näette merkistäni, olen poliisimies. Nämä kaksi herraa ovat apulaisiani. Nukkuja on mies, jonka olemme pelastaneet rosvojen kynsistä, Maksamme tästä huoneesta mitä haluatte. Mutta neuvon teitä molempia, ettette elävälle ettekä kuolleelle hiiskahda täällä olostamme. Silloin voi teille käydä pahoin. Ymmärrättekö?

Vaikk'ei suutaripariskunta olisi muuta ymmärtänytkään, ymmärsi se kuitenkin, että tässä saattoi ansaita ja lupasi juhlallisesti "pitää suunsa kiinni". Senjälkeen asettautui jokainen muutamaksi tunniksi levolle. — Bert tuumiskeli mitä ajateltaisiin kun "Präärian sydämen" pokerihuone huomattaisiin tyhjäksi, eikä löydettäisi jälkeäkään miehestä, jonka kautta vähän jokainen aikoi tulla tuhatta dollaria rikkaammaksi.

Tuskin oli Bert poistunut "Präärian sydämen" saloonista kun harmahtavahiuksinen jättiläinen nousi ja pyysi vuokrata pokerihuoneen peliä varten.

— Ei käy, vastasi kapakoitsija. Siellä on sairas.

— Sairas?

— Niin, käärmeenpurema mies. On kai kuolemaisillaan.

— Peijakas! Mikä käärme häntä on purrut?

— Kalkkarokäärme, sanoi lääkäri. Tarkoittava katse seuralaiselle ja senjälkeen kapakoitsijalle:

— Luultavasti ei kukaan ole ollut kalkkarokäärmeitten kanssa niin paljon tekemisissä kuin minä. Mutta sittenpä minä tiedänkin, kuinka sellaisia on hoidettava. Menkäämme katsomaan häntä.

— Kernaasti. Mutta yhdellä ehdolla.

— Millä sitten?

— Minä olen hänet pelastanut ja minun on myös saatava palkinto. Sikäli kuin olen nähnyt, on sisällä oleva mies ja tuossa julistuksessa peräänkuulutettu juuri sama.

Molemmat toverukset olivat lukevinaan ilmoitusta, jonka jo osasivat ulkoa, sitten laiha sanoi kuivasti naurahtaen:

— Mennään siis. Avatkaa, niin saamme nähdä. Kenties hän on jo kuollut.

Silloin huomattiin, ettei pokerihuoneen ovessa oi lutkaan avainta. Kapakoitsija raivostui ja sanoi päättävästi:

— Sitä arvelinkin. Minua aiotaan pettää! Poliisille on joka tapauksessa ilmoitettu.

— Poliisille? sanoi harmaahiuksinen nähtävästi epäröiden.

— Juuri niin! Sillä oikeus on oikeus.

Harmaahiuksinen veti esille briljanteilla koristetun kellon ja sanoi äkkiä kääntyen laihaan ystäväänsä:

— Hitto vie, Jocky! Jos aiomme tavata Bartelin, niin ei meillä ole minuuttiakaan kadotettavana. — Maksa!

Maksettiin ja kadottiin. Sairas sai kuolla miten tahtoi.

Kapakoitsija ei itkenyt molempien avuliaiden miesten katoamista. Tarkemmin tuumien hän oli sangen tyytyväinen, että saalis oli lukon takana. Elävänä tahi kuolleena, palkinnon hän joka tapauksessa ottaisi. Ja kun todelliset pelastajat olivat kadonneet, saattoi hän suhtautua asiaan tyynesti.

Kohta ilmestyikin poliisi. Se halusi tietysti oven avattavaksi. Kun oli myöhäistä hakea seppää, murrettiin ovi ilman muuta.

On sääli, ettei voi julkaista kuvaa ahneesta kapakoitsijasta hänen huomatessaan saaliin kadonneen.

Huone oli tyhjä! — Sairas jäljettömiin kadonnut! Ja tuhatlappunen, josta kapakoitsija oli ollut varma, vaikk'eivät tuntomerkit täysin sopineetkaan, oli poissa kuin savu.

— Hyvät herrat! vaikeroi kapakoitsija. Tämä on pirullisin kuje minkä ikinä olen nähnyt.

— Ja meille suuri vaiva, josta saamme kiittää ilmoitustanne. Pullo whiskyä on vähin millä suoriudutte.

— Vieköön piru kaikki käärmeenpuremat, valitti kapakoitsija. Jos tänne tuodaan useampia, niin…

Loppu hukkui huokaukseen, jonka jälkeen hän meni tempaisemaan alas julistuksen, heitti sen lattialle ja sanoi:

— Koettakaapas vielä kerran panna seinälleni tällainen, niin minä näytän mitä se maksaa.

— Maksun saatte kyllä te, mr Blank, suorittaa, sillä me haastamme teidät oikeuteen julkisen, virallisen kuulutuksen repimisestä. Tänne toinen pullo whiskyä, niin saamme lähemmin keskustella asiasta.