VIII.
Reading edition
Vähääkään ei Mäkelän Kaarlo surrut isänsä kuolemaa, eipä kummakaan, sillä olihan hän nyt Mäkelän isäntä, joksi hän jo kauvan oli toivonut pääsevänsä, saadaksensa elää paremmin oman mielivaltansa mukaan. Niin kauvan kuin isäntä eli, täytyi hänen viimeiseltä totella isänsä tahtoa; sepä tiettykin, sillä vainaja itsekin — vaikka liiaksi myöhään — oli tullut huomaamaan, mihin väärä kasvatus vie. — Vääräksi oli isäntä jo havainnut tuon oman kokemuksensa nojalla kasvattamisen. Hän oli jo koettanut ohjata Kaarloa synnilliseltä polultaan oikealle tielle, mutta se ei ollut onnistunut. Toivossa, että hänen kuolinvuoteellaan antamat neuvonsa painuisivat pojan sydämeen, oli hän kutsuttanut hänet luoksensa, mutta niitä neuvoja ei hän mennyt kuulemaankaan, kuten edellä olemme nähneet. — Nyt kun ei Kaarlolla ollut enään ketään komentajaa, sai hän elää aivan oman mielivaltansa vääräin ohjausten mukaan, sillä äidin puheista ja varoituksista ei hän piitannut mitään. Tuota saatua vapauttaan käyttikin hän nyt kaikin tavoin hyväksensä eli oikeammin pahaksensa. Tavalliset talon työt jätti hän syrjään, mutta alinomaiset kylän kulut ja renttu-retket tulivat sen sijaan hänen varsinaisiksi toimiksensa. Joka paikassa alkoi tuo Mäkelän nuori isäntä saamaan uusia tuttavia, joilla, jos ei yhdellä niin toisella, oli antaa jotakin suuhun sopivaa. Heidän kanssansa kulutteli hän nuoruutensa päiviä kaikenlaisilla huvituksilla, jotka eivät suinkaan hyvään päin vieneet. Heidän seurassaan alkoi hän yhä enemmän ryyppimään ja muuhun hurjaan menoon. Muutaman ajan käytyänsä tovereinsa koulua, oli hän täysin oppinut rapajuoppo.
Usein koki hänen äitinsä saada lempeillä varoituksillansa häntä parantamaan synnillistä elämäänsä, mutta kaikki oli turhaa. Ei minkäänlaiset kiellot, ei minkäänlaiset neuvot eikä varoitukset pystyneet tuohon väärinkasvatettuun ja paatuneeseen poikaan. Monta kertaa olisi luullut äidin ijäksi vihastuvan tuohon tottelemattomaan ja uppiniskaiseen lapseensa, mutta eipä hän sitä tehnytkään. Hänen rinnassansa kyti vielä äidinrakkaus tuota onnetonta ja väärällä jäljellä olevaa poikaansa kohtaan. Hän tiesi suuren tehtävänsä jota hän nyt kaikin voiminsa koki täyttää; tiesi myöskin sen suuren edesvastauksen, mikä hänellä on lapsensa kasvatuksesta, jonka haltijaksi Jumala on hänet uskonut. Tuosta kaikesta lepäsi rasittava suru äitiparan murtuneella sydämellä. — Voi kuinka mielellänsä hän olisi ohjannut lastansa oikialle tielle, mutta puuttui voimia. »Nuorena olisi ollut vitsa väännettävä», sen hän tiesi hyvin, mutta sitä ei hänen silloin oltu annettu tehdä ja ei enään vesa vääntynyt. Murtunein mielin sanoi kerran äiti pojalleen, kun olivat jääneet kahden kesken tupaan:
»Sinä et voi arvatakaan, kuinka minun sydämeni on täynnä surua sinun tähtesi… Kun minun pitää omin silmini nähdä sinun tuollaisena renttuna, sinun, josta minä lapsena ollessasi niin paljon toivoin.»
»Ei teidän tarvitse minua surra, ei vähääkään», sanoi Kaarlo ylpeästi. »Elin minä hyvin eli huonosti, itse minä asiani vastaan», jatkoi hän laulun tapaisella nuotilla.
»Heitä edes pois tuo alinomainen juomisesi ja rupea tekemään työtä, sillä ei yksi talo kauvan kestä tuonlaista elämää, kun ei koskaan mitään tule, mutta menee vain joka päivä», varoitteli äiti.
Tuolle äitinsä viimeiselle puheelle nauroi Kaarlo niin imelästi kuin suinkin osasi, katkeroittaaksensa yhä enemmän tuon hyvää tarkoittavan äitinsä jo kylläkin katkeraa mieltä.
»Vai en minä saisi tavarallani elää kuinka haluan… Olispa siinäkin päässä älliä, jos akkain komennon jälkeen rupeaisi elämään, hah, hah, haa, olispa jo…» sanoi Kaarlo nauraen täynnä pirullista kiukkua.
»Vielä kerran välittäisitkin minun puheestani ja eläisit komentoni jälkeen, jos et ennen, niin ainakin silloin, kuin keppikerjäläisenä kuljet pitkin tietä, mutta silloin se on myöhäistä.»
»Puhukaa pesimille», sanoi Kaarlo ja lähti vihoissansa pihalle, mennessänsä laulella remputtaen:
»Mitäs minä muuta kun Juon ja rallaan Omalla tavaralla ja ralla, Nuoren pojan ei sovi olla Akkain vallan alla ja alla.»
Sitten laitti hän hevosen valjaisiin ja lähti etsimään tovereitansa.