X.

On kulunut viikko. Pitkäksi on se tullut Mäkelän Kaarlolle, pitemmäksi kuin seitsemän nälkävuotta. Levottomalla mielellä odotteli hän kirkonaikaa sivu meneväksi, sillä silloin ei hän olisi viitsinyt lähteä matkaan. Viimeinkin alkoi kellon soittoa kuulumaan ja ihmisiä virtailemaan kirkosta kaikille haaroille. Kun väen tulo taukosi tiellä, lähti Kaarlo kävelemään Ojalaa kohden.

Kun hän oli mennyt muutamia satoja syliä kotiveräjältä, tuli Takamäen muori häntä vastaan tiellä. Kovin oli mummo parka lääpästyksissään, kun sanoi Kaarlolle hyvän päivän.

»Nyt on mailma aivan mullin mallin», sanoi mummo, päästyänsä Kaarlon likelle.

»Miten niin?» kysyi Kaarlo.

»No, kun suutarin Vilho ja Ojalan Aino kuulutettiin», sanoi mummo.

Tuota mummon puhetta ei Kaarlo ottanut oikein uskoaksensa, sillä yleensä sanottiin häntä vähän heikkopäiseksi, joten hän pian horajaa mitä sattuu. — Eihän siihen ollut luottamista.

»Jopa ollakaan, vai jo kuulutettiin… Te kaiketi näitte kuulutuskirjan sakaristossa, koska tiedätte kertoa», sanoi Kaarlo nauraen.

»Äläpäs poika teekään leikkiä, ihan totinen tosi se on… Männikön muori minulle sanoi, joka ei milloinkaan valehtele», vakuutti mummo.

»No, täytyyhän minun nyt uskoa tuo teidän puheenne ainakin — valeeksi, ettei olisi kovin paha mielenne», sanoi Kaarlo ja lähti kävelemään eteen päin.

Kerran vielä katsahti mummo Kaarlon jälkeen ja mutisi jotakin epäselviä sanoja, joita ei Kaarlo voinut erottaa.

Kummallisia tunteita liikkui Kaarlon mielessä mennessään uudestaan kosioretkelle Ojalaan, josta viikko takaperin oli tullut rukkasnippu osaksi. Toivon ja pelvon vaihella astui hän Ojalan tupaan, jossa isäntä pöydän päässä jotakin kirjaa lueskeli. Kuivasti vastasi hän tulijan tervehdykseen nostamatta silmiäänkään ylös kirjasta. Kaarlo alkoi jo uskomaan Takamäen muorin puheen todeksi; mutta kun hänen mieleensä johtuivat nuot isännän sanat, jotka hän oli Ainolle lausunut: »parasta, että heität pois tuon lapsimaisen touhusi, siitä kumminkaan ei tule koskaan mitään», niin haihtuivat hänen mielestänsä nuot epätoivoiset, mieltä rasittavat aatelmat ja rohkeana uskalsi hän kysyä:

»Joko olette saanut tyttärenne mielen muuttumaan?»

»Minulla ei enään olekaan tytärtä», sanoi isäntä surullisen kolkosti, nostamatta vieläkään silmiänsä kirjasta.

»Mitä? — ei olekaan tytärtä?»

»Ei.»

»Mitä tämä nyt on: ei olekaan koko tyttöä ja kumminkin on hän kuulutettu Vilhon kanssa», mutisi Kaarlo itsekseen. Hän ei voinut käsittää koko asiaa, ihmeissään kysyi hän taas: »Missä sitten Aino on?»

»Minä olen ajanut hänet pois luotani», sanoi isäntä, painaen kirjan kiinni.

»Nyt olet, tiedän mä, saanut kuulla minulta kylläkseni, tiedustele muualta tarkemmin», lisäsi hän vielä.

»Voi, vaivainen narri, sanansa syöjä…» sanoi Kaarlo kiukussaan.

Kiivaasti nousi isäntä pöydän päässä seisaalleen; mutta tavallista kiivaammin lähti Kaarlokin ulos, sillä sen hän katsoi parhaaksi.

Kotiinpäin kävellessään täyttyi hänen rintansa katkeralla kiukulla. Kostoa, veristä kostoa Vilholle, mietti hän kaiken aikaa. Kun hän kotiveräjästä astui pihaan ja katsahti vielä suutarin viheliäisen näköistä mökkiä, nousi synkeä kirous hänen rinnastansa.

* * * * *

Oli ilta, saman sunnuntain ilta, jona Kaarlo viimeksi Ojalassa kävi. Luonto oli hiljainen ja rauhaisa. Ei kuulunut enään lintujen viserrystä, ei ihmisten ääniä, eikä mitään, joka olisi hiljaisuutta häirinnyt; tuulen huhahtelevat henkäyksetkin honkain latvoissa olivat jo tauonneet, koko luonto näytti uinailevan.

Hongikossa likellä suutarin mökkiä piileili mies. Tuon tuostakin kävi hän mökin oven takana, tarkoin kuuntelemassa, josko siellä vielä oltaisiin valveella, mutta poistui jälleen honkain varjoon. — Pirullinen hanke näytti hänellä olevan mielessä. — Kaikki oli jo mökissä hiljaista, ei kuulunut muuta kuin nukkuvain raskaat henkäykset ja seinäkellon yksitoikkoinen, taaja naksutus. Honkain varjosta hiipi taaskin mies niin hiljaa kuin suinkin taisi ja asettui seisomaan mökin seinustalle. Siinä otti hän taskustaan tuohen palasen, jonka sytytti palamaan. Palavana pisti hän sen mökin kuivaan kattoon, joka nuolen nopeudella oli ilmitulessa. Tuota tehdessään mutisi mies puoli kuuluvasti: »ähä, suden pentu, nyt taitaakin karvasi kärvähtää.» — Nähtyänsä, että työnsä kaikin puolin onnistui hyvästi, lähti hän juoksemaan metsikköön, josta oli tullutkin. Mutta monta harppausta ei mies ehtinyt ottaa, kun hän aivan likeltä takaansa kuuli äänen:

Älä mene, mies. — Seis paikalla!»

»Voi turkin punainen, nyt olen keksitty», mutisi mies juostessaan. »Teidän kynsiinkö antaisin itseni? — oho, olisipa sekin viisaasti tehty. — — Eivätpä sen sissit kumminkaan tunteneet minua, eivätpä, koska eivät sanoneet nimeäni.» Tuo viimeinen ajatus rauhoitti kokonaan pahantekijän; tyyneellä mielellä juoksi hän eteenpäin hongikon monimutkaisia polkuja pitkin.

Tuskin neljännestunnin verran kului, kun hätäkellot alkoivat kiivaalla, säännöttömällä melullaan kutsua kansaa apuun tulipalopaikalle. Kohta alkoikin väkeä virtailemaan oikein tulvimalla kaikilta haaroilta, kaikenlaisten sammutusaseiden kanssa. Hätäillen ja ihmetellen tulen äkkinäistä syntymistä, tuli Mäkelän Kaarlokin muiden mukana paikalle.

Kun mökki oli jo melkein kaikki poroksi palanut, alkoi kirkolta päin tulevalta tieltä kuulua porokellon helinää, joka läheni lähenemistään. Kaikki tunsivat heti kellonäänen ja samassa tulijan.

»Mitähän nimismieskin nyt enään… kun kaikki alkaa kohta olla porona», sanoi muuan ukko, kuullessaan kellon äänen.

»Ei tiedä mitä tuo tullee», tuumi toinen.

Samalla ajoi nimismies kahden muun miehen seuraamana pihaan. Heti rattailta alas astuttuaan alkoi hän kulkemaan väkijoukossa juuri kuin jotakin hakien. Mäkelän Kaarlo näytti ikäänkuin pakenevan tuota etsivää ruunun palveliaa, mutta viimeinkin pääsi nimismies hänen eteensä.

»Täälläpäs sinut tapasin; minä panen sinut köysiin», sanoi nimismies, luoden vihaisen ja läpitunkevan katseen Kaarloon.

»Mi-mi-inun? — ja mi-in-kä vuoksi? — jos sa-aan lu-lu-va-an ky-sy-ä», sopersi Kaarlo hätäyksissään.

»Kysymättäkin tiedät asian yhtä hyvin kuin minäkin», sanoi nimismies tuimasti.

Kaikki katsoivat ällistyneinä Kaarloon ja vuoroon nimismiestä.

»E-en-hän mi-minä ti-tie-dä mi-mi-itään te-ehneeni, jost-a kö-köysiin ta-arvit-sis pa-anna», koki Kaarlo inttää vastaan.

»Minä tiedän: sinä olet syypää tähän tulipaloon, vai kuinka?

»E-en, he-her-ra va-valle-esma-anni, e-en ol-leen-kaan, — ku-kuka si-sitä o-on sa-sano-nut?» änkytti Kaarlo.

»Tässä ovat ne miehet, jotka ovat sinun nähneet tupaa sytyttämässä», sanoi nimismies, osottaen miehiä, joiden kanssa hän oli tullut.

»Anna nyt koreasti kätesi tänne, että saadaan niihin hamppu-kintaat nyt ensi hätiin; pian saat paremmatkin», sanoi nimismies.

»En to-todellakaan mi-nä o-le mit-ään te-ehnyt: yht'-aikaa me o-ole-emme tä-tänne tu-tul-leet kaikk-i me-ei-dän vä-äki — ky-ysy-kää nii-iltä», koetti Kaarlo sanoa nähtyänsä, että nimismies alkaa nuorittamaan.

»Jaha. — Tässä on teidän renki», sanoi nimismies Kaarlolle. —

»Niinkuin näjet, Kalle — se oli Mäkelän rengin nimi — syyttävät nämät minua tämän tulipalon sytyttäjäksi; — mutta eikö me jokainen tullut yhdessä tänne?» kysyi Kaarlo rengiltänsä.

»Joo; yhdessä me tultiin», vakuutti renki, »mutta vähän ennen kun hätäkelloja aljettiin soittamaan, tuli isäntä kotiin täältä päin», jatkoi hän vielä, katsoen suoraan nimismiehen silmiin.

»Tiesinhän minä sen, että sinun työtäsi tämä on», sanoi nimismies ja sitten jatkoi:

»So, annapas nyt kätesi sitoa, sillä sinua ei uskalla muuten kuljetella.»

Ei ollut enään Kaarlolla sanaa suuhun tulevaa; täytyi antaa kätensä karkeilla hamppunuorilla sidottaviksi.

»Nyt kärryille, mars», sanoi nimismies, saatuansa Kaarlon köysiin. Estelemättä astuikin vanki hänen viereensä ja pian oltiin matkalla.

Juuri kuin Kaarloa lähdettiin viemään, saapui hänen äitinsä paikalle. Nähtyänsä, missä pelissä poikansa on, ja kuultuansa, minkä tähden se on siihen joutunut, alkoi tuo toivossaan pettynyt äiti itkemään ja surkuttelemaan poikansa kovaa kohtaloa, mutta noita äitinsä vaikerruksia ei Kaarlon tarvinnut kauvan kuulla; sillä ratasten pärinä ja matkan yhä enenevä pituus esti sen.