VI.

Kului se kesä. Alin-omaa olivat nuo entiset lapsuudentoverit kiivaassa riidassa, mutta Vilho ei koskaan enään satuttanut kättään sortajaansa, vaikka se hävyttömästikin häntä kohteli. Mäkelän isännän suutarilla käyntikö sen vaikutti, vai mikä, on vaikea päättää.

Eräänä aamuna lähti Mäkelän isäntä poikansa kanssa noutamaan heiniä joki-luhdalta, joka oli noin pari virstaa kylästä alaspäin. Molemmat olivat he samalla hevosella. Jäätä myöden he menivät ja pääsivätkin onnellisesti perille. — Kun kuorma oli valmiina ja ajamaan piti lähteä, tuumi isäntä:

»Uskaltaisikohan ajaa kuorman kanssa jäälle?» — »Soh, miksei uskalla kun ajaa vaan, että kerran rymähtää. Huonollainenhan se keli tahtoo olla maallakin», sanoi Kaarlo.

Näin puhellen ajoivat he ladon tyköä töyrälle. Siinä he vielä seisattivat hevosen ja isäntä sanoi epäillen:

»Mutta, jos putoaa.» —

»Eihän se tullessa paljon rutissutkaan», huomautti Kaarlo.

»Mitäpä tullessa, kun ei ollut kuormaakaan.»

»No, jos putoaa, nostetaan ylös», sanoi Kaarlo miehevästi.

»Ei, miesparka, ei se olekaan niin pian nostettu kuin sanottu», tuumi isäntä ja ajoi jäälle että karahti. Pitkältä eivät he ehtineet ajaa, ennenkuin heikko jää murtui ja nuot rohkeat ajajat kuorminensa hevosinensa suistuivat suin päin sulaan. Nyt ei ollut miehillä mitään pelastuksen toivoakaan, sillä omat voimat eivät riittäneet, että olisivat voineet ylös päästä, ja muuta apua ei näkynyt ei kuulunut. Useampia minuutteja olivat pudonneet pysytelleet itsiänsä jään laidassa kiinni, mutta kun viimeisetkin voimat alkoivat loppua, ei heillä ollut enään paljon toivoakaan. Puoleksi tarmotonna kokivat he kuitenkin ikäänkuin vaistomaisesti pitää kiinni jään laidasta. Tietäähän sen, että henkensä pelastamiseksi jokainen uhraa viimeisetkin voimansa. — Heittäytyä virran mustaan hautaan, vetisen Vellamon saaliiksi, oli ainoa ajatus minkä nuot kuoleman kanssa kamppailevat voivat enää tajuta. Mutta olihan sekin hirveätä, niin äkkiä, keskeltä elämänsä rakkaimpain pyrintöjen, astua kaikkivaltiaan vanhurskaalle tuomiolle, jossa ei auta rikkaus, eikä mikään muu voima tahi valta. Todellakin hirveä kohtalo. Mutta silloin juuri, kun hätä on suurin, on apukin lähin. — Suutarin Vilho sattui olemaan linnunpaulojansa kokemassa likellä Mäkelän luhtaa olevassa korvessa. Hän oli huomannut naapureinsa uhkarohkean hankkeen. Arvellen siitä tuhon tulevan, oli hän lähtenyt heitä seuraamaan Ullankanteella. Juuri kuin isäntä teki viimeisen onnistumattoman yrityksensä pelastuaksensa, alkaen heti sen jälkeen solumaan jään alle, tarttui Vilho voimakkailla käsillänsä häntä niskasta kiinni ja nosti jään päälle; samalla tavalla pelastui Kaarlokin.

Nyt ryhtyivät nuot läpimärjät, vilusta värisevät ja melkein kangistuneet miehetkin ankaralla innolla Vilhon kanssa hevosen ja kuorman pelastamiseen, jotka viimeinkin suurella vaivalla saatiin jään päälle. Kun kaikki oli saatu kelpaavaan kuntoon, istuivat he kaikin kuorman päälle ja lähtivät ajamaan niin kovaa vauhtia kuin suinkin hevoset pääsivät. Vaikka joka naulan reiästä vesi jäälle pulpahti, pääsivät he kuitenkin onnellisesti kotiin. Tuolla kahden virstan pituisella taipaleella jäätyivät kastuneitten miesten vaatteet koviksi kuin puu ja siitä seurasi ankara sydäntä tärisyttävä vilu. — Kun matkue saapui pihaan, hyppäsi Vilho pois kuormasta ja juoksi huoneeseen.

Emäntä oli tuvan ikkunasta nähnyt miesten kiivaan tulon. Samalla kun hevonen pihaan seisahtui, ilmestyi hänkin portaille.

»Mitä Jumalan tähden nyt on tapahtunut? Oletteko ajaneet sulaan, vai…?» tiedusteli emäntä.

»Olemme — Tulkaa nyt auttamaan isää pois reestä, hän on niin tönkistynyt, ett'ei voi itse päästä», sanoi Kaarlo.

Äitinsä kanssa kantoi hän isänsä tupaan, jossa heti molemmilta riisuttiin jäiset vaatteet ja pantiin kuivat ja lämmitetyt sijalle. Vähitellen alkoi isäntäkin lämpeämään leimuavan takkavalkean edessä, vaikka tupaan tuotaissa oli melkein kuin kuollut.

»Kyllä se oli kuolema jo niin likellä, että jos se vielä likemmäksi tulee, niin silloin se jo kaappaa kynsiinsä», sanoi isäntä värisevin äänin.

»Likellä se oli», myönsi Kaarlokin.

»Miten teidän on oikein käynytkään?» kysyi emäntä.

Isäntä kertoi koko tapauksen alusta loppuun saakka, aivan niinkuin olemme nähneet, ja sanoi vielä lopuksi:

»Kyllä se on miesten parhaita tuo suutarin Vilho, vaikken minä ole häntä koskaan pitänyt minkään veroisena. Mutta hänettä olisimme nyt virran pohjassa, kylmän jään ja veden hautaamana.»

»Jumalan hyvyydestä se on enemmän kuin suutarin Vilhon, että vielä hengissä olemme», sanoi Kaarlo, joka ei olisi suurin surmin sitä tunnustanut, että Vilho heidät pelasti.

»Tietysti. — Mutta jos ei Vilho olisi apuun ehtinyt, ei Jumala ainakaan olisi tullut meitä niskasta vetämään», huomautti isäntä.

Kaarlo ei puhunut enää mitään, mutta isäntä sanoi:

»Oletko jo lämmitellyt, että tarkenet käydä suutarin tuvassa.»

»Mitä siellä?» kysyi Kaarlo ihmeissään.

»Käyt käskemässä heidät jokaisen tänne», sanoi isäntä.

Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan isänsä viimeistä lausetta, mutta kun hän uudisti käskynsä ja lisäsi: »vai kuulitko vieläkään?» niin täytyi Kaarlon lähteä, vaikka vastahakoista se oli.

Päästyään suutarin porrasten eteen, seisahtui hän miettimään, josko menisi ensinkään sisälle, vai pyörtäiskö pois. Hetkisen mietittyään astui hän kumminkin huoneesen.

»Isä pyysi teidät jokaisen tulla käymään meillä», sanoi Kaarlo nypiskellen takkinsa nappia.

»No, mitä sinne nyt?» kysyi Mikko.

»En minä tiedä, mutta käski se tosiaan», sanoi Kaarlo ja lähti pois.

Hetkisen oli hän ollut kotonansa, kuin kutsumansa vieraat tulivat. Heidän kanssansa menivät isäntä ja emäntä kamariin, mutta Kaarlo jätettiin tupaan. Avaimen reiästä koki hän tirkistää kamariin, mutta mitään erinomaista ei siitä voinut nähdä. Vasta sitten kuin hän asetti korvansa oveen ja henkeänsäkään vetämättä kuunteli, kuuli hän isänsä sanovan: »— olen ollut aina Teille paha… voitteko antaa sen meille anteeksi?»

Kaarlon mielestä oli tuo suurinta häpeää ja ihmisarvoa alentavaa, että isänsä tuonlaisilta pyytää anteeksi. »Tuota häpeää en milloinkaan ottaisi päälleni, en, vaikka henki vietäisiin», tuumi hän itsekseen niin kovasti, että läsnäolija olisi voinut kuulla hänen ajatuksensa, jos senlaista olisi saapuvilla ollut.

Kun Kaarlo oli hetkisen istunut hiiltyneen valkean ääressä, lämmitellen itseänsä, tuli hänen äitinsä kamarin ovelle ja käski hänenkin kamariin. Sinne meni hän yhtä vastahakoisesti kuin kovaseppä kirkkoon, mutta meni kuitenkin. Siellä kohtasi häntä kiusallinen ja harmittava näky: isänsä seisoi Mikon edessä, puristaen häntä kädestä, samalla puhellen:

»Saanko nyt varmasti uskoa, ettet kanna sydämessäsi enään mitään salaistakaan vihaa meitä kohtaan, vaan olet niinkuin ainakin veli ja hyvä naapuri?»

»En koskaan ole vihannutkaan teitä, en koskaan, vaikka joskus pikaisuudessani olen suuttunut. Jos tekin ne annatte minulle anteeksi, niin sitten ei koskaan enään puhutakaan menneistä asioista, vaan annetaan niiden olla ijäti unohduksen helmassa», sanoi Mikko.

»Sinä, Mikko, olet jalo mies. Sinä olet antanut anteeksi meille meidän ainaisen pahuutemme, vaikka emme koskaan ole sitä ansainneet», sanoi isäntä.

»Niin, minä ja äitisi olemme nyt ainiaksi sopineet suutarilaisten kanssa ja sama on sinun tehtävä», sanoi isäntä hilpeästi Kaarlolle, mutta samalla käskevästi.

Kaarlo seisoa jurotti oven pielessä niinkuin kivettynyt, jotakin kirjoituksen tapaista raappien seinään.

»Kuulithan mitä sanoin», uudisti isäntä.

Hyvin vastenmielisesti astui Kaarlo ensin Mikon luo, jolta hän alakuloisesti, mutta samalla kylmästi kysyi:

»Minulla ei ole enään mitään anteeksi antamista, kaikki on jo ennen annettu», sanoi Mikko, puristaen lämpimästi Kaarlon kättä.

Samoin kävi Kaarlolle suutarin Annin kanssa, mutta sitten oli vaikein tehtävä käsissä. Suurimmalta viholliseltansa täytyi hänen nyt pyytää pahuuksiansa anteeksi, täytyi, muu ei auttanut. Kun hän Vilholle tarjosi kätensä, muka sovinnon merkiksi, ajatteli hän mielessään: »leppymättömimmän vihani merkki olkoon tämä, mutta ei sovinnon.» Suoritettuansa nuot vaikeat tehtävänsä astui hän kamarista tupaan, jossa odotteli suutarilaisia pois lähtemään.