V.

Sen mukaan kuin Kaarlon ikä eneni, vähenivät häneltä nuot lapsimaiset vallattomuudet. Vähitellen tuli hän huomaamaan, että melkein kaikki ihmiset häntä halveksivat, vieläpä vihasivatkin. Ei ollut se niin rikkaalle, ylpeälle ja kunniastaan aralle pojalle oikein mieluista olla ihmisten pilkan ja — vihan esineenä. Päästäksensä tuttavuuteen, ehkäpä ystävyyteenkin kyläläistensä kanssa, koetti hän tehdä tuttavuutta kaikkein mielestänsä parempain ihmisten kanssa. Tehdä sitä todella pitikin, sillä ensimältä onnistui se hyvin huonosti. Mutta alkoivatpa ihmiset vähitellen huomaamaan, että hän oli paljon muuttunut, paljon jättänyt pois konnamaisia kujeitansa. Niin alkoi hän saamaan kyläläisiltäkin sen verran luottamusta, että pelvotta uskalsi kirkonkyläänkin mennä, jota ei ennen ollut uskaltanut suurin surminsa tehdä.

Samalla kun Kaarlo alkoi miehistymään ja jättämään vähemmälle noita lapsimaisia kujeitansa, alkoi hänessä vakaantumaan yhä se mielipide, etteivät köyhät ole ihmisiäkään. Kaikkein enimmän hän kumminkin vihasi entistä lapsuutensa toveria Vilhoa. Mielellänsä olisi hän saattanut hänet pelkonsa alle, mutta eipä tuo karhun voimilla varustettu nuorukainen ollutkaan niin helppo taipumaan ikeen alle kuin sen ensi katsannossa olisi luullut.

Tuohon entisten toverusten ainaiseen vihaan ei ollut enää yksin Vilhon köyhyys syynä, sillä siinä oli toinenkin paljon pätevämpi syy. Lukija ehkä tahtoisi senkin tietää, mutta sitä kertoessa täytyy poiketa vähän syrjä-asiaan.

Noin nykyisen virstan päässä Mäkelästä kirkolle päin oli Ojalan talo. Ojala oli nyt, samoin kuin Mäkeläkin, vankimpia taloja paikkakunnalla, vaikka silloin kuin nykyiset hallitsijat sen haltuunsa saivat, oli se kurjimmassa rappio-tilassa. Kartanoa ei ollut muuta kuin rapistunut asuinhuone, liiteri, aitta ja yksi navettaräysä, kaikista ovet ja katot kelpaamattomiksi lahonneet ja navetasta kattokin sisälle rysähtänyt. Pellot ja niityt olivat samanlaisessa kunnossa: puita ja pensaita kasvoivat peltojen pientareet, sammalta ja rikkaruohoa pellot. Sanalla sanoen: koko talo näytti ikäänkuin kuolleelta ja hävitetyltä.

Niin. Senlaisessa kunnossa oli Ojala nykyisten asukasten sinne muuttaissa. Suurta työtä, suurta voimaa, suurta kestäväisyyttä, suurta kärsivällisyyttä, suurta uhraavaisuutta ja luottamusta tarvittiin siinä, ennenkuin hiellä ja vaivalla ansaitusta työstä alkoi palkkaa tulemaan. Kaikki nuot ankarat koettelemukset kestikin Eero — se oli isännän nimi — nurkumatta ja kun Jumala antoi runsaita ja lihavia viljavuosia, alkoi tekijä saamaan palkkansa moninkertaisesti. Kun vielä otamme lukuun sen, että Eero oli säästäväinen ja omaa, mutta samalla lähimäisensäkin etua katsova mies, alkoivat hänen varansa oikein tuntuvasti karttumaan, — Ojalaisten nykyiseen kotiinsa muutto tapahtui samaan aikaan, jolta kertomuksemme aikaa.

Kun Ojalaiset olivat olleet noin vuoden uudessa kodissaan, syntyi heille tyttö, joka sai nimen: Aino. Useita muitakin lapsia oli heillä ollut, mutta kaikki kuolema korjannut heidän vielä pieninä ollessaan. Kertomuksemme ajalla on Ainosta kasvanut kaunis, sini-silmäinen ja solakkavartaloinen tytön hempukka; siveän käytöksensä, kainoutensa ja — kauneutensakin puolesta olisi hän kelvannut esikuvaksi kenelle hyvänsä.

Tuohon tyttöön — ei tyttöön, vaan — noihin Ojalan rikkauksiin oli kiintynyt Mäkelän Kaarlon huikenteleva sydän. Niillä toivoi hän kelpolailla lisäävänsä omia tulevia aarteitaan, jotka hän isänsä kuoleman jälkeen oli perivä. Mutta noita Ojalan rikkauksia ei Kaarlo voinut muuten saada, jos ei hän samalla saanut Ainoa. Sen vuoksi koetti hän saada tyttöä suostumaan itseensä, mutta vaikka kuinkakin hän parhaan mahtinsa ja taitonsa mukaan olisi koettanut Ainon sydäntä taivutella ja sytytellä siellä lemmen tulta, pysyi se vaan hänen harmiksensa sammuksissa ja kylmänä häntä kohtaan.

Tuota ei Kaarlo voinut ymmärtää, miksi ei Aino häneen mieltynyt, niin rikkaasen ja — ehkäpä uljaasenkin poikaan; mutta aikain kuluessa tuli hän huomaamaan, että Aino lempikin suutarin Vilhoa. Tuota ei Kaarlo voinut kärsiä ja siinä suurin syy hänen sammumattomaan vihaansa.

Oli muuan sunnuntai heinäkuun loppupuolella, kun Mäkelän kankaalle kokousi iso joukko nuorisoa viettämään aikaansa kaikenlaisilla huvituksilla. Siellä oli Mäkelän Kaarlokin neuvojensa ja määräystensä kanssa ensimäisenä miehenä kuin »Esau taivaassa». Kaikki koettivatkin noudattaa tuon rikkaan ja ylpeän pojan käskyjä ja komentoja, pysyäksensä hänen kanssaan ystävyydessä. — Sepä nyt tietty. — Kaarlon määräyksen mukaan oltiin juuri numero-parisilla, kun suutarin Vilho Ojalan Ainon kanssa saapui leikkipaikalle. Heti otettiin vasta tulleet yhteiseen leikkiin ja kummallekin sanottiin numero — noin vaan salaa, ettei muut kuulleet.

Kun joku aika oli harjoitettu mainittua leikkiä, sattui Kaarlolta menemään kumppani toiselle. Hän otti nyt oikein arvokkaan näköisen aseman ja sanoi: »Numero kaksikymmentäyksi.» Totellen käskyä, lähti Ojalan Aino Kaarlon viereen, luoden lähtiessään Vilhoon lempeän silmäyksen. »Kaksikymmentä», sanoi Vilho, jäätyänsä yksin »So, Mäkelän Kaarlo, lähde piirtämään», sanoi eräs tyttö, joka tiesi Kaarlon numeron. »Olispa halpa», sanoi Kaarlo ylpeästi.

»Samahan se, vaikk'et tulekaan, onhan niitä Mattia muuallakin maailmassa, ei vaan Kitulassa. Tulkoon sitten ensimmäinen, koska ei 'korkeammat' tule», sanoi Vilho.

Sillä ajalla kuin Aino oli ollut Vilholla parina vaihtoi hän numerosi erään tytön kanssa, joka oli hänen vieressään. Hänellä oli nyt sama numero, jota Vilho vast'ikään huusi; täytyi jättää Kaarlo yksin ja mennä takaisin Viillolle pariksi.

»Lemmon pikikoura», huusi Kaarlo puoliääneen, jäätyänsä yksin. »Minä en ole enään numero-parisilla», lisäsi hän kovemnmalla, äänellä.

»Ollaan sitten hyvävälisillä», ehdotteli muuan.

»Ollaan, ollaan, — ollaan», kuului joukosta.

Ehdotettu leikki alkoi, mutta sen menoa ei ole tarpeellinen tässä kertoa, sillä se meni tavallista rataansa.

Leikitellessä oli päivä kulunut paljon sivu puolenpäivän, silloin kaikki yksimielisesti päättivät, että pistetään vähän tanssiksi! Kohta otti Pajulan Ville käsiharmoninsa, joka oli hänellä mukana, ja alkoi vetämään polkan säveleitä, että hongikko moninkertaisesti matki pelin kimakoita ääniä.

Kukin valitsi nyt itselleen tanssi-kumppanin ja pian meni iso piiri hurjassa vauhdissa ympäriinsä, niin että kangas tömisi. Meni siinä suutarin Vilhokin Ojalan Ainon kanssa, jonka hän ennen Kaarloa ehti ottamaan. Muutaman pienen poikatolliskon kanssa seisoi Kaarlo siinä likellä, josta parit kiersivät, ajatellen itsekseen, minkä kepposen tekisi Vilholle, että saisi hänet yleisen pilkan ja naurun alaiseksi. Luulipa hän jo keksineensä oikein hyvänkin keinon. Juuri kun Vilho Ainon kanssa siitä sivu meni, pisti hän jalkansa Vilhon jalkain eteen, mutta hän oli niin sukkela, ettei kukaan hänelle siinä vertoja vetänyt, ei niin hevillä kaatunutkaan; entistä tanakkaampana vaan meni…

Kun sitte tanssi taukosi ja Ville siinä vaan peliänsä lumputteli, juuri kuin jotakin uutta kappaletta muistellen, meni Vilho Kaarlon eteen ja sanoi jotensakin pisteliäästi:

»Voi miesparka, kuinka tuo sinun kepposesi onnistui huonosti, koska emme edes kaatuneetkaan… Jos minä olisin sinulle noin tehnyt, olisit varmaan lentänyt kappaleen matkaa kankaalle ja lyönyt pääsi kiveen, että olisi kai tullut sarvea kerraksi. — Älä nyt vaan enään toista kertaa mitään yritäkään, koska tuokin noin huonosti onnistui.»

Tuo Vilhon sukkela, mutta samalla alentava puhe teki pahaa Kaarlon ylpeälle luonnolle. Se viilsi syviä haavoja hänen sydämeensä, jotka eivät tuntuneet paranevan terveeksi muutoin kuin suutarin Vilhon täydellisellä häväisemisellä. Vaikka Kaarlon sanavarasto oli tavallisesti aina valmiina, ei hänellä nyt tahtonut olla sanaa suuhun tulevaa. Sen siaan koetti hän tyrkätä Vilhoa rintaan.

»Mikä sinä luulet olevasi? — viheliäinen vaivainen, köyhäkaula, pikikäpälä…» sanoi hän sitten.

»Mikä sinun nyt taasenkin on, kun olet noin kummallisen näköinen?» kysyi Mäkelän isäntä pojaltansa, kun hän jonkun aikaa oli ollut tuvassa.

»Minunko? ei mikään», koetti Kaarlo sanoa, tehden itsensä niin levollisen näköiseksi kuin suinkin taisi.

»Eihän sinun jalkasikaan pidä vähääkään yhtä tilaa, siippailet ja riippailet vaan kuin pääkkölammas.»

Kaarlo ei ensin aikonut ilmoittaa koko tapausta, joka leikki-kentällä tapahtui, sillä silloinhan hän olisi kerrassaan paljastanut oman mitättömyytensä. Mutta vähitellen alkoivat koston tuumat kiertelemään hänen rinnassansa ja mielensä käymään karvaaksi. Toivossa, että isänsä kostaisi hänen puolestansa, kertoi hän juurta jaksain koko tapauksen; kokipa kelpolailla valehdellakin saadaksensa syytöksensä suuremmaksi.

Uteliaana kuuntelikin ukko poikansa kertomusta alusta loppuun asti. Kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, pienet silmänsä kutistuivat entistäkin pienemmiksi kuultuansa, että Vilho oli aivan syyttä hänen poikansa niin hirveästi kyntännyt ja niin hävyttömästi solvaissut. Kun Kaarlo lopetti kertomuksensa, lähti isäntä jotensakin vihoissaan suutarin mökille.

»Väärin teki Kaarlo, kun syyttä rupesi käymään päällesi, mutta ei sittenkään sinun olisi saanut häntä niin kovasti rangaista, puheli suutari-Mikko pojalleen, kun tämä oli päässyt kertomasta tapausta leikkipaikalla.

»Ei olisikaan… mutta miksikäs hänen tarvitsee aina sortaa minua», sanoi Vilho.

»Vaikka, mutta — — — mitä — tuollahan tulee Mäkelän isäntä tänne päin, että mäki jytisee… Jokohan Kaarlo on kannellut, että sinä olet häntä kurittanut, sitten sinä olet helisemässä», sanoi Mikko katsahtaessaan ulos.

»Tietysti se sen kannellut on, mutta en minä ainakaan Masaa rupea pelkäämään», sanoi Vilho miehevästi.

»Tiedätkö sinä s——nan peikko, mitä olet tehnyt, häh?» kirkasi isäntä jo ovea avatessaan.

»Miks'en sitä tietäisi… tiedänpä hyvinkin», sanoi Vilho naurahdellen ja lisäsi totisempana! »Miks'ei hän anna minulle rauhaa? — Miksi hän aina minua sortaa ja edessäni aina nyrkki pystyssä pyörii?»

»Sinua sortaa», kertoi isäntä, »kuka sinua sortaa, eihän se nytkään ole sinulle mitään tehnyt, kun olet ollut sen vähiltä tappaa… senkin konna!» ärjyi isäntä.

»Hm. Vai ei mitään? — Kumpikahan se oli, joka ensin haukkumaan rupesi ja päällekäymään?»

»No, niin tämä poika tässä vähän ennen Teidän tuloanne sanoi, että Kaarlo oli ensin köyhäkaulaksi ja pikikäpäläksi haukkunut ja vieläpä lyömäänkin alkanut», selitti Vilhon äiti.

»Se on valhe. — Meidän Kaarlo ei ole senlainen… te valehtelette jokainen niinkuin siat!» ärjyi yhä isäntä.

»Teidän Kaarlo se niin valehtelee kuin sika, jos sika ensinkään valehteleekaan; en minä ainakaan ole koskaan kuullut sian valehtelevan enempää kuin tottakaan puhuvan», sanoi Vilho nauraen.

»Vieläkö sinä, sen vintiö, rupeat minusta pilkkaakin tekemään, häh?» sanoi isäntä, läheten Vilhoa nyrkki pystyssä.

»Soh? — nyt hiljaa, Matti, taikka minä sanon sinulle, niinkuin sinä ennen minulle: mene omaan mökkiisi meluamaan», sanoi Mikko kiivaasti.

»Tuleppas panemaan ulos, niin vinttaan kuonoosi, että muistatkin saaneesi…» ilkkui isäntä.

»Enhän minä ole aikonutkaan sinua ulos panna, vaikka sen nyt hyvin voisin tehdä, mutta sanon vaan, että sinun pitää olla siivolla ja puhua ihmisittäin, sillä minä en kärsi, että sinä pidät tuonlaista meteliä minun huoneessani.»

»Vieläpä huoneesi… mökeröhän tämä on, oikea harakanpesä», ylvästeli isäntä.

»On tämä vaan sellainen, ett'et saa täällä mellasta, et, vaikka mikä olisi.»

»Mitäs teet vaikka mäikkäänkin, mitä? häh!» sanoi isäntä, hypähtäen Mikon eteen.

»Tätä minä teen, kas tätä», sanoi Vilho taluttaen niskasta isännän ulos.

Isäntä sätki, potki, kirkui ja kirosi, minkä ennätti, mutta se ei auttanut vähääkään; ulos täytyi mennä, että koivet kolisi.

»Tuon hävyttömyytenne saatte kerran vielä katkerasti katua», sanoi isäntä puiden nyrkkiä akkunan takana. Sitten hän lähti.

»Kummallinen mies tuo Matti, kun viitsii tuon penikkansa puolesta noin hävyttömästi tehdä… Tuonlaisella kasvattamisella se on siitä senlaisen pahantekijän saanutkin», puheli Mikko isännän pois mentyä.

»Sillä kai», arveli Mikon vaimo.