I.

Kauniin mäen rinteellä sijaitsi muhkea Mäkelän talo, noin puolitoista nykyistä virstaa kirkonkylästä. Kartanon aidan takana oli tuuhea humiseva hongikko, mutta se puoli, josta kylä näkyi, oli hakattu puista paljaaksi; sileä, kalteva kangas oli vaan jäänyt sijalle. Tuvan akkunasta voi katsella avaraa viljeltyä seutua, niuhkeine kylineen, joiden keskellä kirkko tapulineen kohosi.

Talon isäntä, Matti, oli keskikokoinen, harvalla leukaparralla ja pienillä mustilla silmillä varustettu mies. Hän oli yksivaltias hallitsia talossaan, sillä emännänkin puhevallan oli hän supistanut hyvin pieneksi, varsinkin taloutta ja perhettä koskevissa asioissa. Jos emäntä, joka viisaudessa oli paljon etevämpi miestänsä, koetti joskus esitellä oman mielipiteensä mukaan miehensä päättämiä asioita, jotka useinkin olivat vääriä ja hyvin pintapuolisesti mietittyjä, sanoi isäntä tavallisesti: »mitähän akatkin miesten asioihin… luuletko etten minä tuota yhtä hyviä ymmärrä kuin sinäkin… ja vähän paremminkin?» Siihen sai emäntä aina tyytyä, jos ei mielinyt riitaa alottaa, sillä isäntä ei kärsinyt sitä, että hänen mielipiteitään kovin kauan vastusteltiin, olipa se missä asiassa tahansa.

Likemmä parikymmentä vuotta olivat nykyiset haltiat Mäkelässä isäntänä olleet. Tällä ajalla oli Matti kelpolailla lisännyt isävainajaltaan perittyä omaisuuttaan ankaralla koron kiskomisellaan. Tarvitseville naapureilleen lainasi hän rahoja ja jyviä sekä kaikkea muutakin, mitä he vaan tarvitsivat. Antaissansa oli hän niin ystävällinen ja kohtelias kaikkia tarvitsioita kohtaan, että olisi hänen luullut ilmaiseksi nuo antimensa antaneen. Mutta sitten kuin tuli maksun aika, oli aivan toisenlainen ääni kellossa. Joka ei määräpäivänä voinut suorittaa velkaansa tuolle julmurille, sai pian vasara-kaupan kartanollensa. Jos taas joku tuli pyytämään sitä, että velan maksu saisi jäädä toistaiseksi, sanoi isäntä korvallistaan raappien: »ei mitenkään minun nyt sovi… on niin vähät rahat ja nyt pian tarvitsen niin ja niin paljon rahoja.» Mutta jos armon-ajan pyytäjällä oli pistää vähäinen tukko rahoja isännän kouraan »odottajaista», sai hän vähäksi aikaa siirretyksi maksuajan.

Tuonlaisella laittomalla julmuudellaan oli Mäkelän isäntä jo monelta perheeltä kodin riistänyt, anastaen heidän tavaransa itselleen ja saattaen siten heidät armotta mieron tielle.

Niin. Mäkelän isäntä oli täydellisesti joutunut mammonan orjaksi, sillä maallinen rikkaus, olipa se oikein tai väärin saatua, oli hänen mielipiteensä mukaan ihmiselämän pää-elinehto; oikeaa rehellistä ihmistä, jos nim. ei se ollut rikas — ja puhdasta sydäntä ei hän osannut pitää missään arvossa.

Kaikkia mukavuuksia, mitä suinkin elämä voi tarjota, oli Mäkeläisillä yltäkyllin; mutta sittenkin kaipasivat he jotakin. — Mitä kaipasivat he? — Kaiken elämänsä ajan olivat he toivoneet sitä, että he saisivat lapsia, mutta tuo toivomus ei ollut toteentunut. Tosin oli heillä ollut ensi vuosina naimisensa jälkeen yksi poika, mutta sen heti pienenä oli kuolema korjannut. Olihan heillä siis kaipaamista.

Niin, Mäkelän vanhukset toivoivat lapsia, mutta tuohon heidän toivomiseensakin oli heillä aivan erinkaltaiset syyt. Isäntä tiesi sen, että ellei heille synny lapsia, jää hänen suuret aarteensa vieraan hyväksi. Tuo ajatus se oli, joka oli isännän mielen saattanut niin äreäksi ja milt'ei vähän synkeäksikin.

Emännän tarkoitusperä oli aivan toista laatua. Hän toivoi lapsia sen vuoksi, että saisi osottaa hellää äidinrakkauttansa heitä kohtaan, vieläpä toivoi hän saavansa kasvattaa heistä kelpoihmisiä ja kunnon kansalaisia armaalle synnyinmaallensa; vieläpä niinkin että hänellä olisi heistä jotakin tukea ja turvaa vanhuutensa päivinä ja silloin saisi nauttia onnistuneen työnsä hedelmiä. — Noin erilaiset mielipiteet saattaa olla pariskunnallakin samassa asiassa.