III.
Reading edition
Vieri muutamia vuosia ajan virtaan. Nuot nuoret ystävykset olivat jo tuossa kuuden tai seitsemän vuoden paikkeilla. Silloin tapahtui Kaarlon elämässä käänne, joka ei milloinkaan ollut hänelle hyödyksi. Kauvan oli Mäkelän isäntä nurpealla mielin katsellut poikansa ja suutarin Vilhon keskinäistä ystävyyttä tuumien tehdä siitä kerrassaan lopun, mutta aina oli hän kumminkin jättänyt aikeensa toimeen panemisen sikseen, tuumien: »ehtiihän tuon nyt vielä…» Mutta kun Kaarlo eräänä kertana tuli taasenkin suutarin tuvasta, sanoi hänen isänsä jyrkästi:
»Kaarlo ei saa enää koskaan mennä käymäänkään suutarin tuvassa. — Muistatko nyt sen?»
»Miks' en saa? — onhan Vilho ja hänen äitinsä ja isänsä aina, hyviä minulle», sanoi Kaarlo hilpeällä lapsen viattomuudella kuultuansa isänsä ankaran kiellon.
»Onhan se sinulle, rikkaan talon pojalle, aivan sopimatonta, että seurustelet tuonlaisen töllin pojan kanssa, joka on köyhä ja…» sanoi tuo rikas ja ylpeä isäntä.
»Eihän se mitään tee asiaan. — Antaa vaan poikain leikitellä yksissä, paremmin kuluu heidän aikansa», sanoi Kaarlon äiti, joka kovin pelkäsi, että isän väärät mielipiteet juurtuvat pian pojan nuoreen sydämeen.
»Ei. — Se ei käy päinsä», äyhkäsi isä. »Eihän poika tule milloinkaan tuntemaan arvoansa, jos hän elämän ikänsä saa tuonlaisten kanssa seurustella», jatkoi hän vielä.
»Enkö enään lukemassakaan saa käydä suutarin tuvassa Vilhon kanssa?» kysyi Kaarlo surullisesti.
»Hyi, kuka tuolla tuonlaisessa harakanpesässä… Ensi syksynä pääset lasten kouluun ja sitten kun kasvat isommaksi ja lukemaan opit… kansakouluun… Eikö se ole mahtavampaa ja arvollesi sopivampaa?» puheli tuo lapsestaan suurta ja ylevää huolta pitävä isä.
Kaarlo ei puhunut enää mitään, mutta tuo isänsä sana »köyhä» antoi hänelle miettimisen ainetta. Tähän asti ei hän ollut huomannut köyhyyttä ihmis-ystävyyden estäjäksi eli rikkojaksi.
Tuo keskustelu isän ja pojan välillä — vaikka niin lyhyt, on alku kaikkeen Kaarlon luonteen kehittymiseen, sillä siitä alkain alkoi hänen sydämeensä vähitellen juurtua tunne, että kaikki ihmiset ovat häntä huonompia. Muutamia aikoja noita päätelmiä mielessään kypsytettyään, oli hän mielipiteissään isänsä kanssa aivan yhtä pitävä. — Isän kylvämä siemen lankesi hyvään maahan; nyt oli myöskin isä päässyt tarkoituksensa perille.
Niin. Nyt tunsi jo Mäkelän Kaarlokin arvonsa; tunsi niin tarkoin, ett'ei köyhät olleet hänen mielestään enään koirankaan veroisia. Heitä haukkui hän missä vaan tapasi, nimitellen heitä kaikilla hävyttömillä herjaussanoilla, joita hän oli kuullut oman isänsä suusta. Menipä hän tuossa kasvavassa pahuudessaan jo niinkin pitkälle, että kivitteli ja paiskoi turvattomia sivuitse kulkioita, niinkuin vanhoja vaimo-ihmisiä ja lapsia, jotka eivät voineet itsiänsä puolustaa. Tuota raakaa ja hävytöntä tapaa, joka jo oli tullut tuon ennen niin siivon ja ystävällisen pojan mielityöksi, sai hän harjoittaa aivan pelvotta. Sillä isänsä ei koskaan kieltänyt eikä nuhdellut niistä poikaansa, vaikka usein itsekin sattui näkemään ja kuulemaan hänen töitään ja puheitaan. Äidin puheesta, joka kaikin voiminsa koetti estää pojan kasvavaa vallattomuutta, ei pojan tarvinnut mitään välittää, sillä sen oli isä sanonut. Itse tahtoi isä kasvattaa pojastansa jonkun kelpo miehen.
Kaarlon kauvan uinaillut ystävyys suutarin Vilhoonkin oli nyt saanut loppunsa. Häntä ja vielä enemmän hänen kurjan näköistä kotiansa halveksi Kaarlo sydämestänsä. Vallattomuudessaan juoksi hän usein mökin luo, paiskasi kiven akkunasta sisään ja sitten lähti juosta kapistamaan kotinsa pihalle, että mäki tömisi. Suutarin Mikko hyvin tiesi, ken pahantekijä oli; mutta ei ollut siitä mitään välittävinään, vaikka Kaarlo useita ruutuja oli sillä lailla särkenyt.
Kyllästyipä viimein Mikkokin Kaarlon alinomaiseen pahuuteen. Eräänä kertana, kun Kaarlo oli taaskin särkenyt Mikon akkunanruutuja, tuli hän jokseenkin vihoissaan Mäkelään. Isännälle, joka pöydän luona penkillä istui, sanoi hän tuimasti:
»Kyllä teidän pitäisi ohjata tuota poikaanne edes sen verran, että hän antaisi ihmisten akkunain olla kivittämättä!»
»No, onko hän sitten kivittänyt sinun akkunoitasi?» kysyi isäntä, vaikka hyvin tiesi, että poikansa oli sitä tehnyt, usein kuin itsekin sattui näkemään.
»On. — Hän on paiskannut jo useampiakin ruutuja rikki, vaikk'en ole viitsinyt mitään puhua. Aina olen toivonut, että se loppuisi, mutta mitä vielä», sanoi Mikko kiivaasti.
»Älä huoli pitää tuonlaista meteliä minun huoneessani, taikka minä… Ota makso ruuduistasi ja lapa sitten omaan mökeröösi meluamaan… lurjus!» sanoi isäntä, hänkin suuttuneena.
»En minä ole tullut niistä maksoa vaatimaankaan; vaan olen tullut sanomaan, että estäisit kakarasi senlaisesta ilki-työstä», sanoi Mikko ja lähti pois.
»… Estäisit… ilki-työstä», kertoi isäntä halveksivalla äänellä Mikon pois mentyä. — »Kaikkipa tässä nyt rupeavatkin komentamaan, kuin tuonlaisetkin, joita ei kukaan pidä ihmisten arvoisinakaan», lisäsi hän vielä.
Ovi aukesi ja sisään astui jälleen Mikko. Hän oli kuullut porstuaan mitä isäntä sanoi. Tuon isännän hävyttömän parjauksen vuoksi astui hän takaisin tupaan.
»Aina minä olen ollut yhtä hyvin ihminen kuin sinäkin ja olen vielä nytkin sen verran, että kotini puolesta saan puhua mitä mä tahdon. — Tulkoompa poikanne vaan kerrankaan vielä särkemään akkunoitani niin… Ei minulla ole varoja joka päivä uusia ruutuja laittaa», sanoi Mikko.
»Mitähän luuletkaan sitten tekeväsi?» kysyi isäntä välittämättä Mikon viimeisestä lauseesta.
»Paiskaan kintut poikki», uhkasi Mikko.
»Mene, mene nyt hyvin äkkiä pois täältä, muutoin minä…» kirkasi isäntä.
»Sen olisin tehnyt käskemättäsikin ja teenkin kohta, mutta — muista nyt, mitä olen sanonut», sanoi Mikko ja lähti.
Tuonlaisia monenmoisia muitakin kanteita tuli Kaarlon töistä myötäänsä, mutta sen sijaan kuin olisi pitänyt häntä niistä varata, kirosi ja meuhasi isäntä lopettaen tavallisesti: »meidän poikako on aina halvin sorrettavaksi… Eihän se nyt kaikkiin pahuuksiin ehtisikään.»
Eihän ne tuollaiset puheet ja puolustelemiset vähääkään hämmentäneet pojan kiihkeää pahantekohalua, ei, päinvastoin lisäsivät hirmuisella vauhdilla, varsinkin kuin poika sai aina itse olla niitä kuulemassa.
Suutari-Mikolla oli hänen Mäkelässä käyntinsä monen hiellä ja työllä ansaitun markan pelastaja, miten hän itse sanoi, sillä siitä alkain ei Kaarlo enään uskaltanut lähestyäkään Mikon asuntoa, sitä vähemmin akkunoita kivittää. Jos hän joskus sattumalta sitä läheni, muisti hän heti Mikon uhkauksen, ja silloin aina tiesi poika, mistä kotiin mennään. — Mutta sitä enemmän saivat muut tästä lähin kärsiä Kaarlon ainaisesta vallattomuudesta. Harvat olivat ne talot kylässä, joiden kauniita viljavainioita ei Mäkelän Kaarlon päästelemät eläinlaumat olisi raastaneet melkein puti puhtaaksi. Harvat olivat ne isät ja äidit, joiden lapset eivät olisi saaneet pahoja vammoja Kaarlon heittelemistä kivistä. Noin syvästi paatunut ja kaikkea ihmisellistä kohtaan kylmennyt oli poika paran pieni sydän jo noin nuorena.